Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku

(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 

Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen!     

- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 

Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...

Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

 

Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta tehdyn Luchino Viscontin ohjaaman samannimisen elokuvan (1971) olin nähnyt kauan sitten, muistaakseni kahdesti, ja lumoutunut molemmilla kerroilla.
Kirjoittaminen unohtui, kun väliin tuli kaikkea muuta. Aloin tehdä joulusiivoa työtasolleni (minulla on työpöytänä seinästä seinään ulottuva ompelijan leikkauspöytä, siihen mahtuu) ja huomasin kasan omituisia lappusia. No, siellähän oli lukemisen aikana tekemiäni merkintöjä tästä kirjasta. Erotan söherryksistäni sanat ajankuva, hatut, rantapukeutuminen, taiteilijan kriisi, kuolema, kurinalaisuus versus nautinto ja rappio, nuoren pojan kauneuteen rakastuminen symbolina elämälle, viimeinen luovuuden leimahdus, vanhan miehen häpeä ja koomisuus, ulkopuolisuus, pandemia... platoninen rakkaus, hebefilia?, antiikin kauneusarvot...

Katsoin kirjan luettuani myös elokuvan taas uudelleen.  
Upposin elokuvan pojan kauneuteen, kuten oli tarkoituskin. Ohjaaja Luchino Visconti vie katsojan kokemaan saman mitä vanheneva taiteilija Gustav von Aschenbach kokee tarkkaillessaan yksin matkustavana ympäristöään ja nähdessään Tadzion, enkelimäisen kauniin nuoren ihmisen.  
Unkarilainen László Nemes käytti samaa eläytymään pakottavaa metodia vuoden 2015 elokuvassaan Son of Saul. Ympäristössä on eri kielten sekamelska, josta katsoja erottaa sen mitä päähenkilökin, sanan sieltä toisen täältä, ja paljon puhetta kielillä, joita ei ymmärrä. Nemesin ympäristö on keskitysleiri ja Viscontin ylemmän luokan lomakylpylä.
Kirjassa Aschenbach on kirjailija, elokuvassa säveltäjä, muutoin käsikirjoitus noudattaa kirjan tapahtumia ja tunnelmaa. 

Eletään aikoja vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanheneva saksalainen kirjailija tuntee luomisvoimansa kadonneen ja matkustaa elpymistarkoituksessa rantahotelliin Venetsiaan. Hän tarkkailee hajamielisenä, kyllästyneenäkin, muiden kylpylävieraiden vilkasta seuraelämää, kunnes huomaa joukossa täydellisen kauneuden merimiespukuun pukeutuneen murrosikäisen pojan hahmossa. Lumoutuminen johtaa siihen, että Aschenbach seurailee poikaa pakkomielteenomaisesti eikä saa lähdetyksi saarelta, vaikka saa selville turisteilta pimitetyn koleraepidemian. Hän päättelee Tadzion perheen olevan puolalaisia kuultuaan heidän huutelevan poikaa tällä nimellä, joka ilmeisesti on Tadeusz-nimestä johdettu lempinimi. Ilokseen hän huomaa pojan olevan perheen lempilapsi, prinssi, jonka ympärillä niin äiti, kotiopettajatar kuin vaatimattomat sisaretkin hyörivät. 
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.

Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä. 
 
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.

Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa erästä vulgaaria, naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan. 

Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
 
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
 
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.

Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?

Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.  

On päätelty, että Mannin romaanissa olisi hänen omaan elämäänsä viittaavaa.
Hän oli lomallaan Venetsiassa kiinnostunut puolalaisnuorukaisesta ja oli samoihin aikoihin surrut säveltäjä Gustav von Mahlerin kuolemaa. 

Elokuvan tunnusmusiikkina soi Mahlerin viidennen sinfonian Adagietto. 

Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.  

Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
  
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin? 
 
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla. 

Taitava suomennos on Toini Kivimäen.

----

Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.  

PS Tässä vielä linkki (klik) kirjoitukseeni, jossa mainitsen dokumentin Maailman kaunein poika. Dokumentti kertoo Viscontin elokuvassa Tadzion roolin näytelleestä ruotsalaisesta Björn Andrésenista. Visconti teki laajan kiertueen, jossa etsi täydellisesti rooliin sopivaa poikaa. 

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

 

Tutustuin Michel del Castilloon koululaisena, kun keskikoulun kirjallisuuden opetuksessa hänen pienoisromaaninsa Kitara oli määrätty yhdeksi kirjallisuuden tunneilla käsiteltävistä kirjoista. Ostin sen paikallisesta kirjakaupasta muiden oppikirjojen ohessa. Silloinhan kirjat ja kaikki koulutarvikkeet hankittiin itse ja monella perheellä oli tili kirjakauppaan. Romaanin Tanguy, aikamme lapsi
(suom.1959, alkuteos Tanguy,1957) alkulehdelle olen kirjoittanut nimeni ja vuosiluvun -68, joka kertoo, että olin kirjan ostaessani lukion toisella tai kolmannella luokalla. En muista, että kirjaa olisi käsitelty koulussa. Olen kai halunnut ostaa sen, koska olin ollut niin ihastunut Kitaraan muutama vuosi aiemmin. 

Michel del Castillo syntyi Madridissa vuonna 1933 ja eli varhaislapsuuttaan sisällissodan järkyttämässä Espanjassa. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti varakasta granadalaista sukua. Äidin toiminta vastarintaliikkeessä pakotti hänet pakenemaan viisivuotiaan poikansa kanssa Francon joukkoja Ranskaan, jossa he molemmat kokivat erittäin vaikeita elämänvaiheita. Olojen rauhoituttua poika, nyt jo nuori mies palasi Espanjaan, mutta pettyi ja valitsi kotimaakseen Ranskan.
Michel del Castillo on kirjoittanut kaikki kolmekymmentä teostaan ranskaksi, viimeisimmän vuonna 2010. Viisi teosta on suomennettu. 

Heti ensimmäisellä sivulla lukiolainen M on merkkaillut sivuun huomautuksia huonosta suomentamisesta, "hänettelystä", joka kattaa koko kirjan. 
Iltaisin hän kuunteli äitinsä ääntä radiosta. Tämä sanoi, että "onni, joka riistää toiselta hänen onnensa, on väärää onnea",  ja Tanguy uskoi sen, sillä äiti ei milloinkaan valehdellut. Hän itki usein häntä kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä äiti puhui, mutta hän tiesi, että tämä oli oikeassa, olihan hän hänen äitinsä.
Ranskan kielessä on eri hän-sanat miehille ja naisille, Suomessa yhden hän-sanan kielenä käytämme muita keinoja tekijän ilmaisemiseksi. Esim. näin:Tanguy itki usein äitiään kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta tiesi äidin olevan oikeassa, koska tämä oli hänen äitinsä/koska äidithän ovat aina oikeassa. 
Ylimääräisiä hänen-sanoja genetiivien suomennoksissa on vaikka kuinka paljon: Ajoittain hän tunsi ahdistuksen puristavan hänen kurkkuaan ja tarttuvan hänen rintaansa. Ei voi olla totta, näin alkeellinen virhe! Näitä ylimääräisiä omistuspronimineja piti aina ruksia pois oppilaiden käännöksistä englannista suomeen. Kielikorva hoi! (Alleviivaukset sitaateissa ovat minun.)

No, paikoittain räikeän huonosta suomennoksesta huolimatta kirjan ansiot ovat niin suuret, että ne pystyy ohittamaan, kun pitemmälle lukee. Edes hieman melodramaattiset rakkaudentunnustukset eivät tunnu huonoilta aikaansa sijoitettuina. Yksinäinen lapsi on altis hakemaan turvaa ja kokemaan isoja tunteita kaikkiin, varsinkin isompiin poikiin, jotka osoittavat hänelle huolenpitoa.

Se kaikki kauheus mitä pieni poika Tanguy kokee äidistään eksyneenä ranskalaisella keskitysleirillä ja teini-ikäinen barcelonalaisessa kasvatuskeskuksessa, johon joutuu, koska suvun koti ja muu omaisuus on takavarikoitu, ei onnistu nujertamaan häntä. Pettymys ja raivo purkautuvat vasta, kun hän lopulta löytää Madridista isänsä ja huomaa, miten mitätön ja moraaliton ihminen tämä on, edelleen kiinni luokkajaoissa ja mittaamassa ihmisiä heidän vaatetuksensa ja perityn omaisuutensa mukaan, vaikka itse on päässyt uudelleen pinnalle vaikutusvaltaisen rakastajattaren avulla. 

Äidin tapaaminen on surullinen. Tanguysta on kasvanut kaiken kokemansa kypsyttämänä vahva ja suvaitsevainen ihminen, äiti on pysynyt entisellään.
 
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti.  Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa. 
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot. 

Tanguyn elämän vaiheissa del Castillo on käynyt läpi omia kärsimyksiään, Kitarassa myös, mutta peitetymmin. Kokemukset on kuvattu eleettömästi, vahva sisältö puhuu puolestaan. 
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja. 

Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.


PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.   

Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik). 

Miten kirjani ovat syntyneet 5, toim. Markku Turunen

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan ensimmäinen osa on vuodelta 1969 ja sen jälkeen kirjoja on julkaistu noin kymmenen vuoden välein, kuusi osaa tähän mennessä. 

Miten kirjani ovat syntyneet 5 julkaistiin 2012. Kirjan on toimittanut kirjailija Markku Turunen ja siihen on koottu edellisenä vuonna Turun yliopistolla osana Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki -tapahtumia pidetyt kirjailijoiden luennot. Yleisömäärä oli ollut odotettua vähäisempi, minkä vuoksi luentosarja uusittiin Helsingin Teatterikoulun tiloissa keväällä 2012, mutta sielläkään ei tavoitettu edellisten luentojen hurmosta. Vuoden 1990-luennoissa Joensuussa jopa iso konserttisali Carelia oli osoittautunut liian pieneksi, kun Jörn Donner ja Leena Krohn olivat olleet esiintymisvuorossa ja vuoden 2000 yleisö Helsingissä oli ollut kaikkien aikojen suurin. 
Mitä sellaista tapahtui vuosituhannen vaihteessa, että kirjallisuus ei enää ollut rock? Digitalisaatio, tietokonepelit, yhtenäiskulttuurin hajoaminen?
Tämän kirjasarjan viimeisin osa 6 ei enää koostukaan luennoista vaan yhden henkilön suorittamista kirjailijahaastatteluista ja hänen niiden pohjalta kirjoittamistaan kirjallisista artikkeleista.
Kirjoitin jokin aika sitten vertaillen osista 1 ja 6 (klik) ja käsitykseni siitä, että kirjailijan oma luento/kirjoitus on haastattelua parempi on vain vahvistunut. Kun aihe on "Miten kirjani ovat syntyneet", niin lukija kyllä odottaa kuulevansa kirjailijaa itseään, ei sitä mitä haastattelija on hänen kertomastaan valinnut painettavaksi.  

Tässä nyt lukemassani osassa kirjailijat ovat hyvin erilaisia jopa luentojensa pituuksissa. Monika Fagerholmin luentoteksti on 40-sivuinen, Arja Tiaisen 12-sivuinen. Ilmeisesti luentoaika on ollut sama, joten joillakin on jäänyt enemmän aikaa yleisökysymyksille kuin toisilla. 

Runous on nimenomaan kokeilun rajatonta aluetta, uuden hakua aina. Mutta törmäilyäkin se on, empiiristäkin tekstiä siitä missä seinä tulee vastaan. Ei se vastaan tule, vaan itse kävelet, jos kävelet sitä päin. Törmäillä kuitenkin täytyy, sulava käytös ei käy laatuun. Laatu nimittäin kärsii, jos runo on virtaviivainen ja liian valmis. Silloin teksti helposti luiskahtaa lukijan käsistä. Voi kokeilla tekstin muodoilla: voiko runo olla maalaus tai sävellys tai ready made -teos, voiko se olla stand up -komiikkaa tai rukous, resepti tai nyrkkeilyharjoitus. Kaikkia niitä runo voi olla. Yhtä aikaakin.

Yllä oleva on ote Ilpo Tiihosen tekstistä Kirkas ja pimeä. Hän pohtii myös kysymystä, mitä tulisi lukea tullakseen kirjailijaksi ja kertoo kaikkiruokaisena lukijana helpottuneensa "takautuvasti", kun luki Juha Tantun jutun, jossa tämä vakuutti, että kirjoittajan olisi hyvä lukea kaikenlaista "Anttilan myyntiluettelosta Koraaniin".  

Fagerholmin Tiaisen ja Tiihosen lisäksi tässä kirjassa on luentotekstit/kirjalliset esseet seuraavilta: Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund ja Harri Tapper. 

Kirjan toimittanut Markku Turunen on antanut alkusanoilleen otsikon "Tihentyneet hetket". Voisiko sen paremmin sanoa! 
Kirjan kirjoittamisessa on varmaan jokaisella kirjailijalla paitsi tuskaiset hetkensä niin myös niitä ihania tihentyneitä hetkiä, jolloin tekstiä syntyy vaivattomasti ja saa kokea onnistumisen tunteita.
Arja Tiaisen tie kirjailijaksi ei ole ollut helppo. Hän sanoo varsinkin proosan takkuavan välillä kovasti, olisiko lukihäiriöllä osansa tässä, mutta mikään ei ole hänelle yhtä tärkeää kuin jokapäiväinen kirjoittaminen, ja joskus tekstiä syntyy kuin itsestään.
Kerran tulin todella vihaisena Eino Leino -seuran kokouksesta ja tein bleiseri päällä valmiin kuunnelman. Aivan muusta kuin jostain riidasta leinoseurassa. Minut kannattaa suututtaa, joskus juuri se tuottaa hyvää, vissi äkäisyys.
    

Merkkaan tämän kirjan Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2010-luvun kirjaksi.

Juice Leskinen, ÄETI - ja 9.5.2023 päivän ajatuksiani

 

Juice Leskisen runokirjalla Äeti on alaotsikko luonnos muistelmiksi, runoja. 
Kun kirjoittaa äidistä, niin kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään. On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään ja lukija lukee aina kirjaa - itsestään. 

OSSOO SE OLLA NIINNII

Hiemän äeti  hätkähti kun epäilin
että veljeksillä on eri isä.

Veljeni isä on se Heikki joka osasi käsillään

           ja päällään, tuhannen homman osaaja, 

                     ammattimies.

Minun isäni on sama mies, Heikki,
          joka näytteli, kirjoitti, vaali
                     äetinsä kieltä ja
käyttäytyi joka suhteessa
                                        rakastettavan hulttion lailla.

- Ossoo se olla niinnii, äeti sanoi
         ja virnisti.

Yksinkertainen runo, vekkulikin.
Kyllähän tätä lukee itsensä kautta ja alkaa miettiä, mitä omat vanhemmat merkitsevät itselle ja sisaruksille.

Juicen kirjassa on runoja laidasta laitaan: äidistä, kuolemasta, jota suvussa koettiin paljon, politiikasta, rakkaudesta, omasta sopeutumattomuudesta. 
On myös filosofista pohdintaa, kuten seuraavassa,  joka on 2. säkeistö runosta YKSITYISKOHTIA HISTORIALLISESSA PERSPEKTIIVISSÄ.

Me elämme kolmea aikaa
          Yksi on pitkä:
          olemme hetkiä historiassa
                     otamme osaa pitkään viestiin.
Toinen on lyhyt:
selaamme lehdet
            kuuntelemme uutisia.
Kolmas aika olemme itse:
           kaikki tapahtuu toisille,
           toisaalla.


Tämä hetki historiassa, 9. toukokuuta 2023. Mitä se kertoo?
- Venäjällä on voitonpäivä, mutta ei syytä juhlaan. Perinteiset kansalaismarssit, joissa ihmiset ovat kantaneet toisessa maailmansodassa kaatuneiden sukulaistensa kuvia on peruttu, ilmeisesti mielenosoitusten pelossa. Ne ovat aina ennen olleet tärkeä osa virallista juhlaa. Laimea juhla olisi todella muuttanut luonnettaan, jos sinne olisi tuotu Ukrainassa kuolleiden kuvia.
- Meillä on Eurooppa-päivä ilman mitään juhlaa. Suomen lippu liehuu saloissa, mutta miksi ei vieressä EU:n lippua? Monissa EU-maissa on tapana pitää molempia lippuja esillä yleensäkin enemmän. 

Joka tapauksessa hyvää Eurooppa-päivää! 
Ja onhan se äitienpäiväkin jo muutaman päivän päästä. 

Äeti on julkaistu 1994. Se pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 90-lukua. 

Aino Kallas, Sudenmorsian

 

Aino Kallas (1878 - 1956) oli tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Hän asui ison osan elämästään virolaisen miehensä kotimaassa ja sai aiheita kirjoituksiinsa ympäröivästä yhteiskunnasta, mistä syystä myös virolaiset ovat pitäneet häntä omana kirjailijanaan. Kallaksen äidinkieli oli suomi ja hän kirjoitti suomeksi, kiitos fennomaaniaatetta kannattavien vanhempiensa. 

Kallaksen parhaina  teoksina on pidetty hänen kolmea teostaan, Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928), joille on yhteistä arkaainen kieli ja balladinomainen tarina. 

Luin Sudenmorsiamen uudelleen monen vuoden jälkeen. Muistelen, miten ensimmäisellä lukukerralla uppouduin sen traagisiin kohtauksiin ja mystiikkaan. Tarinahan on hyvin visuaalinen. Kallas muokkasi kirjastaan myös näytelmäversion, ja Tauno Pylkkänen sävelsi siitä oopperan radiolle vuonna 1950.
Toisella lukukerralla luin kriitikkomaisesti - blogikirjoittaminen on vienyt viattomuuteni - mutta silti suuresti nauttien.  

Arkaainen kieli on vanhansävyistä kieltä, jolla saatetaan luoda illuusio siitä, että siirrytään jonnekin kauas historiassa. Arkaaisuutta käytetään myös juhlavuuden aikaansaamiseksi.
Suomen kielessä vanhahtavuus syntyy usein käänteisellä tai muuten erikoisella sanajärjestyksellä. Kallaksen tekstissä 'koska', joka nykyään tarkoittaa vain syytä, on aikaa tarkoittava 'kun'. Esimerkki: "Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen vieressänsä."

Virkkeet alkavat  usein konjuntioilla 'ja', 'niin', 'vaan' ja 'mutta'.
Kallaksen käyttämät vanhahtavat sanat ovat useimmiten ainakin vanhemmalle lukijalle aivan ymmärrettäviä ja pääteltävissä.  'Mitämaks' on sana jota mietin, mutta päättelin, että useimmiten se oli sama kuin nykykielen 'ehkä'. 

   
Kirjan ensimmäinen luku esittelee päähenkilöt Aalon ja Priidikin. Tapahtumapaikka on Hiidenmaa ja aika 1600-luku, jolloin noituuteen uskominen oli yleistä. 
Priidik seuraa salaa erään neidon helliä otteita "suvisessa lampaanpesossa". Hän lumoutuu nuoren naisen poikkeuksellisesta lempeydestä ja kauneudesta ja ohittaa siksi hänessä havaitsemansa vaaraa ennakoivat tunnusmerkit, "noidanluoman", perhosen siiven muotoisen luomen, joka tunnetaan Saatanan puumerkkinä ja punaisena loistavat hiukset. 

Susilaumat olivat yleisiä noihin aikoihin, ja koska sudet raatelivat karjaa, niitä pyrittiin vähentämään, järjestettiin sudenajoja ja ajon onnistuttua juhlia eli peijaisia. Aalo-parkakin päätyy katsomaan tapahtumaa, mutta sinne hänen ei olisi pitänyt mennä. Hän kuulee kutsun, jota kaikki korvat eivät kuule, kutsun liittyä susien joukkoon.  
Niin säyseä ja kunnollinen kuin Aalo ihmishahmossaan onkin, hän ei mahda viettelykselle mitään, ja kohta hän jo miehensä nukahdettua hiipii viettämään öitään poissa tämän vierestä ja juoksee metsässä ihmissutena kokien ylimaallista onnea.

Aalo tietenkin haluaisi molemmat, sekä hyvän elämän vakaan miehensä Priidikin ja pienen tyttärensä Piretin kanssa että yöllisen villinkauniin ja huikean autuaan elämänsä viettien viemänä. Täyttymys on kuitenkin usein tuhon enne. 

Entä Priidik? Miten hän osaa toimia oikein, ja miten hän jaksaa elää?
Näyttäytyikö vaimo hänelle henkipattona todella, sudentaika lauenneena, vaiko vain uniharhassa hän sai viettää tämän suloisen naisen kanssa vielä yhden yön kuten ennenkin? 
Kenen lasta Aalo odottaa? Priidikin vai Saatanan? 
Tietenkään Priidikiltä ei kysytä, yhteisö ja kirkko määräävät, ihminen alistuu. 

Kallas on luonut sadun, jonka voi kokea sellaisenaan, päivitellen kunkin ajan harha-ajattelua, vertauskuvallisena tarinana naisen vapautumisesta (eikö Priidik korostakin Aalon säyseyttä?) tai varoituksena viettien vallasta. 
Meidän aikanamme ollaan taipuvaisia näkemään kaikki kirjoitettu kirjoittajan oman elämän kuvana, joten voisi kai sellaisenkin tulkinnan tehdä.  

PS Lisään tämän kirjan Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 1920-luvun kirjaksi.
Kuvassani on Suomi 100 -muki She-Fo vuodelta 1926. Äkkäsin, että voin käyttää näitä Arabian Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi lanseeraamia mukeja tämän haasteen kuvissani. Mukien koristekuvioissa on Suomen historian eri vuosikymmenet.  

Leena Krohn, Luuta

 

Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.

Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 

Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.

Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 

Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 

En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   

Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.

Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
- Mitä en koskaan oppinut 

-  ja tässä samasta teoksesta lisää

- Näkki, kertomus vesirajasta

- Unelmakuolema

- Hotel Sapiens
- ja siitä hieman lisää

- Ihmisen vaatteissa

PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.

22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   

Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä

Luen Jenny Erpenbeckin teoksia uusimmista vanhimpiin. Jokin aika sitten kirjoitin romaaneista Mennä, meni, mennyt ja Päivien loppu, joista molemmista pidin todella paljon. Kodin ikävä 2011 (Heimsuchung 2008), joka on hänen toinen romaaninsa, ei tunnu aivan yhtä onnistuneelta. Se herätti myös kriittisiä ajatuksia.

Luin kirjan kahdesti, kuten toisinaan teen, jos kirjassa on tietynlaista lukijan hoksottimia arvostavaa viehättävää vaikeaselkoisuutta.
Tällä kertaa uudelleenlukeminen johtui epämiellyttävästä vaikeaselkoisuudesta. Piti aprikoida, kenestä oikein on kyse, miten useamman sukupolven henkilöt liittyvät toisiinsa, kun tapahtuma-aika vaihtelee ja henkilöillä ei aina ole nimiä, vaan yhteys paljastuu jostain yksityiskohdasta vasta luvun lopussa.  

Ihmiset vaihtuvat, talo pysyy. Joka toinen luku on puutarhurin, joka toinen muiden henkilöiden elämän kuvausta.
Sadan vuoden tapahtumia käydään läpi tuokioittain arkkitehdin, naapuritontin loma-asunnokseen hankkineen verkatehtailijan, taloon tunkeutuneen nuoren puna-armeijalaisen, kommunistikirjailijan, alivuokralaisten ja muutaman muun elämää kuvaamalla.  
Pysyvää puutarhurin lisäksi on rakkaudella rakennettu brandenburgilainen järvenrantatalo, joka kestää kaiken. Talossa ei tehdä muutoksia, puutarhassa tehdään - kunkin omistajan mieltymysten mukaan. Piha-alue laajenee, kun siihen liitetään naapuritontin rantamaja verkatehtailijan perheen kadottua "epätoivottujen ihmisryhmien eliminoinnissa". Myös talon rakentaja, Albert Speerin arkkitehtiryhmän jäsen, saa kokea, ettei mikään ole pysyvää.  Kalleuksia haudataan milloin järven pohjaan milloin puutarhan multaan.   

Pidän tämän kirjan kielestä, paitsi että joissain kohdissa suomennos ontuu väärän viittaussuhteen tai suomen kielelle vieraan käänteisen sanajärjestyksen vuoksi.
Suomentajalla on ollut myös vaikeuksia oikean termin valitsemisessa erään lapsen koululle. Lastenkoti ja koulukoti eivät kerro, että kyseessä on kommunistisen ideologian mukaan toimiva sisäoppilaitos. 
Jenny Erpenbeck kuvasi jo esikoisteoksessaan Vanhan lapsen tarina 2011 (Geschichte vom alten Kind 1999) laitoslasta ja hänen kauttaan autoritatiivista valtiota.
Erpenbeck on elänyt puolet elämästään, kolmikymppiseksi, Itä-Saksassa, joten ei ihme, että Berliinin muurin purkaminen sekä erot elämässä muurin molemmin puolin ovat inspiroineet hänen pohdiskelujaan kirjasta kirjaan. 

Talon salakomerossa piilottelevan emännän ja puna-armeijalaisen kohtaus on hurjuudessaan ikimuistettava.
Joskus tekstissä tulee vastaan yllättävän kaunis tilannekuvaus tai kiteytetty miete, kuten kohdassa sodan mielettömyydestä ja arvaamattomuudesta: "rintama saattoi kulkea nukkuvan kissan viiksikarvojen keskeltä". 
Pidän myös kodikkuuden kuvauksista, joissa ihmiset keskustelevat ja pitävät hauskaa samalla kun tilanteessa aistii kuitenkin tumman sävyn pohjalla. 

Rapuaterialla tarinan kertomisen aloitti milloin mies milloin vaimo, ja mitä enemmän he saivat harjoitusta, sitä vaivattomammin he puhuivat kuin sattumalta toistensa päälle saadakseen vieraat nauramaan entistä enemmän, ja sitä paremmin jutut heiltä onnistuivat. Emmekö ole vielä kertoneet? Kun mies vaimolle ja vaimo miehelle, mies sitten siihen ja sitten vaimo, sitten mies vaimolle, miten vaimo ihmetteli, ajatteli kirjaimellisesti että, ja mies sen jälkeen, siis kerta kaikkiaan, sanoo vaimo ja pudistaa mykkänä päätään näyttäkseen tauon joka syntyy aivan varmasti. Hänen miehensä lisää, vaimo huomauttaa, mies täydentää, vaimon on kuitenkin ihan pakko sanoa että ja mies on samaa mieltä. Hän, vaimo, alkaa nauraa jo vähän ennen kohokohtaa, sitten seuraa vihdoin jutun juju, kaikki nauravat, nauravat ja nauravat, vielä yksi olut, lasi viiniä, ei kiitos enää, ehkä lasi vettä. Sillä tavoin arkkitehti ja hänen vaimonsa saavat monena iltana kulumaan oman ja vieraidensa ajan. 

Mietin, saavatko myös muiden kuin länsimaisen kulttuurin piirissä eläneet lukijat aivan kiinni näistä tapahtumista?
Tässä teoksessa oletetaan, että me tiedämme natsiajan ja Saksan jakautumisen kahtia ja mitä se tarkoitti ihmisille, miten ihmisen elämän saattoi pilata jokin tavaratilaus muurin väärältä puolen ja mitkä ideologiat tekivät ihmisistä kodittomia omalla maaperällään. Erpenbeck ei selitä taustoja, hän tietää, että me tiedämme, miksi jonkun oli piiloteltava eilen ja toisen nyt. 

Häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi.  

Peräjälkeen sujuu kaikki vain niin kauan kuin ollaan elossa, jotta lapsen jalasta poistetaan tikku, otetaan paisti ajoissa uunista ja tai ommellaan mekko perunasäkistä, mutta askel askelelta vähenee kantamus paon aikana ja taakse jäävä lisääntyy, ja joskus sitten pysähdytään ja ollaan vain paikallaan, ja sitten elämästä onkin jäljellä vain pelkkä elämä, ja kaikki muu makaa monien kaupunkien monissa ojissa sellaisessa maassa, joka on yhtä suuri kuin ilma, ja varmasti sielläkin on voikukkia, on leivosia. 

Pidän erityisesti kirjan prologista sekä alkutarinasta 'Suurtilallinen ja hänen neljä tytärtään', jossa suurtilallinen joutuu jakamaan tilansa, koska tyttäret ovat epäkelpoja sitä hoitamaan. 
Prologi kertoo, miten jääkausi muovasi maiseman, johon myöhemmin nousi hulppea talo. 
Suurtilallisen tarinassa on huikean hienoa perinnetietoutta naimisiinmenoon ja kuolemaan liittyvistä tavoista ja seremonioista. Niihin palataan myös lopussa, jossa eräs talossa ennenkin paljon ollut, kirjailijan oikeudettomaksi haltijaksi nimeämä, asustelee siellä salaa kuunnellen piilostaan, miten taloa esitellään sen ostamisesta kiinnostuneille.  

Miinusmerkkisinä asioina haluan vielä mainita kaksi liian yksityiskohtaisesti kuvattua asiaa.
Puutarhurin työn kuvaukset lukuisine nippelitietoineen ovat välillä kuin oppikirjasta. Lukijan mielessä herää kysymys, eikö kirjailija ole malttanut jättää taustatyötään valmiin kirjan ulkopuolelle.
Epilogissa kerrotaan samalla tyylillä talon purkamisesta. Teksti on teknisten tietojen ja numerofaktojen luetteloa: talon mitat, montako kuutiota romua, kuorma-autolastien määrä, montako työmiestä ja millaisin lounastauoin. Minusta epilogista olisi voinut jättää kirjaan vain lopun, jossa todetaan, miten purkutyön jälkeen tontti näyttää yhtäkkiä paljon pienemmältä ja että ennen kuin paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa taas hetken itseään. 

PS Tästä saan ensimmäisen päivitykseni Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 2000-lukuun (alkuteoksen mukaan).  

Sadan vuoden lukuhaaste

Haasteen logo: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogin Laura ideoi lukuhaasteen, joka on juuri sellainen mistä pidän, sopivan helppo ja selkeä. Tarkoitus on lukea vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmenelle vähintään yksi kirja.

On todella hyvä, että nostetaan esiin myös vanhoja kirjoja ja niiden sisältämää viisautta ja historiaa, joka on meitä muovannut.

"Pahinta uusissa kirjoissa on se, että niiden vuoksi emme ehdi lukemaan vanhoja kirjoja."


2020-luku
- Leena Krohn, Luuta

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian

Bonuksena voi lukea niin halutessaan:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku

Aion lisäillä kirjoja yllä olevaan listaan kunkin vuosiluvun alle aina jonkun kirjan luettuani ja siitä kirjoitettuani, mutta vain yksi tai kaksi kirjaa kuhunkin vuosikymmeneen, ettei lista paisu liiaksi. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan, mitä olen kirjoittanut siitä. 
 
Tämähän on vähän kuin taannoinen Suomi 100-juhlavuoden tempaus, jossa yhdestä kunkin sadan itsenäisen vuoden aikana julkaistusta kirjasta kirjoitettiin eri blogeissa. Itselleni osui Tuntematon sotilas.

Lukemisaika sadan vuoden haasteeseen alkoi 1.3.2023 eli eilen ja se kestää 29.2.2024 asti, kuten Elegian tyylikkäässä haastekuvassa näkyy, ja koonta eri blogeissa luetuista kirjoista tapahtuu sitten aikanaan Lauran blogissa. 

Minulla on luvun alla Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä, joka on ilmestynyt alkukielellä saksaksi vuonna 2008, eli pian tulee merkintä 2000-lukuun. 

Jos päättelitte otsikosta, että nythän se Marjatta on vallan riehaantunut ja meinaa lukea sata vuotta täyteen eli 105-vuotiaaksi asti, niin kyllä - sekin on totta, niin aionkin. Ja oikeita kirjoja, paperisia.

Laitan tähän loppuun vielä kuvan apteekin asiakaslehdestä Avain 2/23 löytämästäni toimittaja Anna Tommolan jutusta. Numero 9 tekstin päällä tarkoittaa sitä, että tämä on 9. kohta listassa, jossa luetellaan keinoja parantaa keskittymiskykyä. 

Lukuiloja ystävät!

4.3.
Kommenttien ja HS Visio-lehden lukemisen synnyttämiä ajatuksia
 
Maailma on muuttunut enemmän kuin osaan edes ajatella. Tämän totean aamuisen sanomalehtien lukemisen jälkeen. Jos ihmisten mielestä on hauskaa katsella lyhyitä videoita, joissa joku suurentaa päänsä jättipäätehosteella tai reaaliaikaisesti tyyppiä, joka pelaa jotain peliä kiroillen ja jutustellen ja elää omaa elämäänsä joskus jopa kellon ympäri kameroiden edessä, niin mitä saumaa siinä on kirjoilla, joissa kuvataan rauhallisella rytmillä mennyttä maailmaa käyttäen osin vanhentuneita sanoja? Ne kirjat pitää ainakin lyhentää, nykyaikaistaa sanaston ja arvojen osalta ja sävyttää jättipäähuumorilla paremmin sulateltaviksi. Varminta jos uusia kirjoja kirjoittavat jo valmiiksi tunnetut tiktokkaajat. 
Blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu" on 1800-luvulla vaikuttaneelta skotlantilaiselta Thomas Carlyleltä. Onko ajan henki se, että thomascarlylet roskiin eikä menneitten aikojen sielua tarvita nykymenossa? Olen surullinen ja voimaton. Pitäisi varmaan mennä jossain pellehahmossa Tiktokiin huutelemaan ja vaatimaan menneitten aikojen sielun säilyttämistä ja hankkia 10 miljoonaa seuraajaa!
Arvostan tätä vanhoja kirjoja esiin nostavaa haastetta. Se ilahduttaa, inspiroi ja vahvistaa ihmistä, joka on elänyt ne vuosikymmenet, jolloin KIRJA oli arvokas asia.