Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Joulua, ystävät!

 

Toivotan kaikille joulun aikaa sellaisena kuin se itselle parhaiten sopii. 
Pois viha ja vainoamiset uskonnon, uskonnottomuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan toissijaisen asian  vuoksi.  💗

Ei koskaan enää

 

Eilinen, 27. tammikuuta, oli holokaustin uhrien muistopäivä, jolloin pysähdytäään kunnioittamaan Euroopan juutalaisten kansanmurhan uhreja ja säilyttämään heidän muistoaan, niin ettei tällaista enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
  
Päivä sai minut kuuntelemaan kreikkalaisen Míkis Theodorákisin säveltämän Mauthausen-sarjan laulua Korkea veisu, jonka sanoma mykistää ja saa kysymään yhä uudelleen, miksi jotain niin pahaa tapahtui. Sanat lauluihin on kirjoittanut runoilija Iakovos Kambanellis, joka oli itse kokenut Mauthausenin keskitysleirin kauhut.
Korkean veisun suomalaiset sanat on kirjoittanut Pentti Saaritsa ja sen on laulanut erittäin koskettavasti Arja Saijonmaa, joka on myös kertonut, että koko neljän laulun sarja aiotaan levyttää tulevaisuudessa suomeksi. 

Korkea veisu -nimi on otettu tähän lauluun Raamatusta. Siinä ylistetään oman rakkaan kauneutta ja kysytään missä hän voisi olla samalla tyylillä kuin Vanhan Testamentin äärettömän kauniissa Rakkauden korkeassa veisussa eli Laulujen laulussa.  

Laulaja etsii keskitysleirille vietyä nuorta naista, rakastettuaan. Ehkä hän olisikin vielä elossa ja löytyisi tunnusmerkkien avulla.

Kuinka kaunis on rakkaani, katsokaa
kun arkileningissään hän ahkeroi
vain pieni kampa hiuksissaan,
veljensä suukko otsallaan.

Kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kunka kauniina hän kulkikaan.

Muistojen kanssa vuorotellen kysytään eri tuhoamisleirien naisilta, ovatko he nähneet tätä naista.

Oi te Auschwitzin neidot,
oi te Belsenin neidot -
te ehkä rakkaani näittekin,
te ehkä rakkaani näittekin.
Te ehkä rakkaani näittekin?

Lopulta jotkut muistavat nähneensä hänet, mutta...

Me näimme kyllä naisen josta kerroit!
Ei nähty häntä leningissään
ei ollut kampaa hiuksissaan.

Hän seisoi jäätyneellä aukiolla
ja poltinmerkki kädessänsä hehkui;
keltainen tähti rinnassaan.

Laulu perustuu Kambanellisin omaan kokemukseen Mauthausenissa, jossa hän oli rakastunut liettualaiseen naiseen.
Keskitysleirit olivat maailman kansainvälisimpiä paikkoja, mikä on toteutettu hyvin unkarilaisen László Nemesin elokuvassa Son of Saul. Elokuvan tapahtumien taustalla kuuluu koko ajan eri kielten sekoitus.

Tällä hetkellä holokaustin uhrien muistopäivää tahraa Israelin valtion kostohyökkäys Palestiinaan. Israel on päättänyt  tuhota Hamas-terroristit tuhoamalla silmittömästi palestiinalaisia siviilejä, joiden joukossa he ovat päätelleet tappavansa myös terroristiryhmän jäseniä. Kyseessä on kansanmurha.

Tämän järjettömän hyökkäyksen vuoksi ovat myös Euroopan juutalaiset taas kerran saaneet vihaa osakseen. En ymmärrä, miksi.
Miksi pitää vihata kreikkalaista, suomalaista, saksalaista jne. joka ei ole ehkä edes koskaan käynytkään Israelissa? Keskitysleireiltä pelastuneiden jälkeläisiähän on kaikkialla maailmassa kuten ennen keskitysleirejäkin. Israelin valtio on eri asia.  

Vielä on sanottava, että se että minä kirjoitan holokaustin muistopäivästä ei tee minusta islamofobistia eikä Palestiinan siviilien puolesta puhuminen antisemitistiä. Eihän Lähi-idän kriisissä voi olla minkään muun puolella kuin rauhan. Molemmissa maissa on monen eri uskonnon kannattajia. 
Nykyään ei uskalleta olla oikein mitään mieltä mistään mustavalkoisten somelokerointien vuoksi. Siksi tämäkin huomautus. 

Islaminuskoisten sorto ja antisemitismi ovat molemmat vihan ilmentymiä. Molempia vastaan on yritettävä puhua ja toimia, koska Ei koskaan enää -periaate on osittain unohdettu ja myös tarkoituksella hylätty.

Tänä iltana jännitämme presidentinvaalien tuloksia. Toivon, että saamme humaanin, järkevän presidentin eikä ainakaan häntä jonka mielestä holokaustista puhuminen on ollut holohölöä, koska on paljon muutakin vainoa. Tämä päättely on hölöä, koska yhden muistaminen auttaa kiinnittämään huomiota muihinkin eikä laimenna niitä mitenkään.

Moraalin portailla

 

Kyltti Right to Live -mielenilmauksesta 
Kouvolassa vuonna 2017

Viime aikoina on uuden hallituksemme useammalta ministeriltä sekä eduskunnan puhemieheltä tullut ilmi niin hirveitä asenteita, että olen suorastaan kauhuissani. Nämä puheet ja kirjoitukset eivät sovi sivistysvaltion johdossa oleville, eivätkä ne kerro totuutta Suomesta. Osatotuuden kyllä, valitettavasti. 

Eduskunnan puhemies joutuu mahdollisesti kokoamaan eduskunnan kesken kesätauon äänestämään joidenkin ministereiden luottamuksesta. Yksihän on jo vaihdettu, mutta veikö vaihto parempaan?
Pääministeri kiirehti vakuuttelemaan hallituksen puhtautta ja rasistisesta viestinnästä viimeksi kiinnijäänyt pahoitteli sanavalintojaan valikoidusti (vain sanavalintoja, ei lupausta muutoksesta asenteissa ja tavoitteissa). Kaiken lisäksi eduskunnan puhemies, jonka pitäisi pysyä neutraalina, virnistelee rasistisen viestinnän tuomitseville tulkiten heidän olevan psykoosin kalatsiessa tilassa.
Kyllä psykoosi on aivan muuta kuin suoraselkäisyys moraalisissa kysymyksissä. Aivan muuta!

Eino Huotari- Annukka Kavanne; Elämänkatsomustieto 8. 

Vuonna 1987 julkaistussa elämänkatsomustiedon kirjassa, josta nykyään on uudempi versio, esitellään moraalin kehittyminen kolmen portaan avulla. 
Ensimmäinen porras kuvaa esisovinnaista tasoa, jossa moraali perustuu siihen, että toimitaan oikein, jos siitä on hyötyä itselle, käydään kauppaa ("jos teen näin, niin saanko... ") ja koitetaan välttää rangaistuksia (lapsi on kunnolla, jos on vaarassa menettää viikkorahansa). Jotkut vanhemmat ovat maininneetkin leikillään parhaiksi lastenkasvatuksen keinoiksi lahjonnan ja uhkailun. Tähän sopii myös se venkoilu, että "niinhän kaikki muutkin" ja "aina minua". 
Toinen taso on nimetty sovinnaiseksi tasoksi. Tällä tasolla uskotaan opettajiin, lakeihin ja uskontoon ja halutaan toimia oikein. Tämä on elämää ylläpitävä taso, joka on järjestyneen yhteiskunnan perusta.
Kolmas moraalin porras on itsenäis-periaatteellinen taso. Ymmärretään, että lait ovat yhteisiä sopimuksia ja niitä on aika ajoin korjattava. Korkein moraaliperiaate on ihmisoikeuksien kunniottaminen. Tällä tasolla saattaa joutua toimimaan esimerkiksi, jos tietää, että oma maa on toimimassa väärin eikä voi olla siinä mukana, kuten jotkut venäläiset, jotka ovat ryhtyneet vastarintaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Haluan kysyä, minkä tasoista on vihaa ja uhkailua tihkuva viestittely ulkomaalaisista ihmisistä "samanmielisten" seurassa, ihmisryhmien nimittely ja toisten samanmielisten yllyttäminen lähteä vahingoittamaan pakolaislapsia, jotka ovat erinäköisiä kuin omat? 
Minkä tasoista on uhriutuminen ja väite, että kaikiltahan meiltä löytyy somesta rasistista puhetta, jos "kaivellaan". Harvalta löytyy. 
Minkä tasoinen on se pahoittelu, jossa ei irtisanouduta vahingollisista asenteista, vaan pahoitellaan vain vääriä sanoja ja pyydetään anteeksi "niiltä, jotka ovat teksteistä mielensä pahoittaneet"? Harmitellaan siis vääriä sanoja, koska niistä on jäänyt kiinni, eikä pahoitella yleisesti, vaan annetaan olettaa että loukkaantujat ovat joku tietty pieni joukko, jolta nyt joutuu pyytelemään anteeksi. 

Kyltti Meillä on unelma -mielenilmauksesta
Kouvolassa vuonna 2015

Viha on paha, koska se kasvaa usein puheista teoiksi. Ne jotka puuhastelevat sanallisessa pahuudessa "näin meidän kesken" eivät ota huomioon, että joku porukasta tai ulkopuolelta, jonne sanoma on kiirinyt, alkaa ennen pitkää toteuttaa sanomisia tekojen tasolla, ensin pienten sitten isojen. 
Näin alkoi holokausti, jonka jälkeen muotoiltiin lause "Ei koskaan enää".

Mennäänpä kouluelämään, jossa koko työssäoloaikani toimin.
Kuvitellaan, että koulussa on tullut ilmi pahaa erilaisista muista oppilaista puhuva kiusaajaryhmä. Oman luokkani oppilaita on ollut siinä mukana. 
- Läksyksi oppilas R. Purralle annan tehtävän tutustua koulumme opetussuunnitelman osioon periaatteista ja arvoista. Lisäksi kehotan häntä olemaan rehellinen ja kaikkien suuntaan sama. "Ole oma itsesi!", kuten missikandidaatteja neuvotaan. Pyydä anteeksi, kun olet miettinyt ja pystyt tekemään sen oikein. 
- Koulumme oppilaskunnan puheenjohtajalle J. Halla-aholle annan pinon holokaustikirjoja luettavaksi, ja kehotan lukemaan ensimmäiseksi sen, jonka itse viimeksi tästä genrestä luin, Elie Wieselin omasta kärsimyksestään kirjoittaman kirjan Yö - ja muistutan, että termi on holokausti eikä holohölö. Myös oppilas Halla-ahoa neuvon miettimään syvästi pahoja puheitaan ja pyytämään anteeksi, jos tuntee katumusta. Jos ei, niin lisää miettimistä.   
- Kaikille tässä ryhmässä liepeilleille oppilailleni annan neuvon siirtyä kauemmaksi. Paha tarttuu kuten hyväkin. Se näkyy paitsi puheissa ja käyttäytymisessä, niin ennen pitkää  myös kasvoissa. Se näkyy suupielten halveksuvassa asennossa ja silmissä. Kai te lapset haluatte pysyä ystävällisinä ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Muistakaa, että viha on paha.
Pitäkää itsenne ihmisinä!
 

Kuuden vuoden takainen kirjoitukseni, jossa oli alkukuvan kyltti (klik) .

Viha on paha -kyltti on alkukuvana tässä kirjoituksessani  (klik) . 

Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.
Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä Suomessakin. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?

PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla. 

Kati Ranta, Taito: romaani oikeudesta elämään

 

On harjoitettava voimaperäistä valistustyötä. Erityisesti lääkärit ja opettajat pitää perehdyttää perinnöllisyysoppiin. Sosiaaliset rämeiköt on kuivattava viisailla reformeilla ja kaukonäköisellä lainsäädännöllä. Korkeatasoisen kansan ja huonojen kansanelementtien välinen sekoittuminen on saatettava hylättäväksi. Huomiota on kiinnitettävä myös maahanmuuttoon niin, etteivät muiden rotujen ala-arvoiset yksilöt saa esteettä asettua maihimme.

Ruotsin valtiollisen rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg on tullut Helsinkiin jakamaan tietoa uudesta menetelmästä, jolla nostetaan kansan tasoa. Suomalaiset kuulijat nyökyttelevät melkoisen yksimielisinä, kun Lundborg vakuuttaa, että omantunnontarkkojen harjoittama humaanius on hetken lapsi, mutta hygienia tähtää tulevaisuuteen. 

"Suurtutkimuksessani havaittiin kaatumataudin lisäksi muitakin degeneraation merkkejä, kuten imbeciliyttä, riidanhaluisuutta, homoseksuaalisuutta ja muita moraalisia ja sosiaalisia vammoja", Lundborg huomautti.

"Arvoisat asiantuntijamme, voinko tulkita teidän suosittavan degeneroitujen sterilointia?" kansanedustaja Ryömä tarkisti katsoen vakavana vuorotellen jokaista professoria ja tylsämielistyön asiantuntijaa.

"Se on ainoa ihmisystävällinen ja kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu ", Herman Lundborg vahvisti.

Hyvin loogiselta kuulostava teoria: karsitaan kaikki vähemmän onnistuneet yksilöt ja jalostetaan ihmisestä valio, kuten kasvien kanssa on tehty. Tätä ideaa alkoi kuulua monelta taholta 30-luvulla ja siihen tartuttiin tiedemiespiireissä uutena raikkaana ajatuksena. 
Rajojen määrittely alkoi. Miten erottaa "idiotismi ja imbeciliys" (nykyinen kehitysvammaisuus) vähälahjaisuudesta, entä "aistiviallisuus" ja sen tasot? Periytyykö kuuromykkyys "turmeltuneessa ituplasmassa"? Eräässä tapauskuvauksessa määriteltiin degeneroituneeksi nainen joka oli "haluton työhön, mutta perin halukas sukupuoliyhteyden harjoittamiseen".
"Siittäminen on saatettava järkiperäiseksi."

Tohtori Pehr Utter opettaa Helsingin yliopistolla perinnöllisyystiedettä ja kokee isänmaallisen vastuunsa. Hänellä on uuden ideologian omaksumiseen myös henkilökohtaisemmat syyt. Hän haluaa kulkea tieteen eturintamassa.
Yksi hänen oppilaistaan on Liina Lehtonen, veturinkuljettajan tytär.
Utterin oma tytär, joka on lääkäriopintoja suorittavan Liina Lehtosen ystävä ja muutamat muut heidän opiskelijatoverinsa epäröivät ja esittävät vastalauseita. He kysyvät, onko kaikki tieteen uudet tuulet aina hyväksi ihmiskunnalle.
Eräs opiskelija tarjoaa köyhyyteen puuttumista ja koulutuksen tarjoamista ratkaisuksi degeneraation lisääntymiseen. 
Liina asuu kylmässä alivuokralaisasunnossa (sosiaalisessa rämeikössä) ja näkee välillä nälkää. Kuuluuko hän ala-arvoiseen roskaväkeen? Liina ei uskalla kyseenalaistaa professorinsa puheita julkisesti, mutta kääntyy hänen puoleensa kahden kesken. Hän kysyy, eivätkö huonot olot ole pahaksi ihmisille, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa ja kuka voi päättää, mihin rajat ihmisten sterilisoinnissa vedetään. 
Liina jatkoi: "Me olemme ulkomaalaisten mielestä ulkomaalaisia. Olemmeko me heidän mielestään ala-arvoisia?"

Perustetaan komitea, joka laatii mietinnön ja esityksen sterilointilaiksi. Päätetään, että sterilisoitavalta tai tämän huoltajalta on pyydettävä kirjallinen suostumus ennen toimenpidettä. 
"Meidän on noudatettava oikeusvaltion periaatteita. Muutoin Suomen eduskunta saattaisi kerran päättää, että suomenruotsalaiset steriloidaan", puheenjohtaja sutkautti.

Liinan opinnot katkeavat, kun hän tulee raskaaksi ja palaa kotikaupunkiinsa Riihimäelle ja menee pikaisesti naimisiin. Lapsi Taito on Liinalle äärimmäisen rakas, mutta raskas hoidettava, koska hän ei ole aivan kuten muut. Liinalle nousee huoli Taiton tulevaisuudesta yhteiskunnassa, joka vihaa heikkoutta. Saksan maalla on jo kehitteillä nopeampi ratkaisu kelvottomien eliminoimiseen. 

Kati Rannan romaani Taito on historiallinen trilleri. Osa henkilöistä ja tapahtumista on oikeita, samoin lainaukset sterilointikomitean mietinnöstä.
(Kirjassa käytetään molempia muotoja, sterilointi ja sterilisointi. Itse olen tottunut käyttämään lyhyempää muotoa desinfioinnista, ennen molemmat muodot tarkoittivat hedelmättömäksi saattamista.) 
Ranta on onnistunut kertomaan eugeniikan oppien toimeenpanosta tavalla, joka  vaikuttaa scifipainajaiselta, mutta tottahan se on, kuten tiedämme, täyttä totta.
Kuvittelen, että en tietäisi mihin tämä oppi johtaa ja istuisin Liinan asemassa luennoilla. Miten osaisin asettua alan huippuja vastaan?

Pystyykö Liina suojelemaan rakasta, raskasta lastaan, jonka nimi ei olisi voinut osua pahemmin harhaan, Taito?
Joutuuko Pehr Utterkin lopulta miettimään oman ituplasmansa laatua, kun hänen lapsensa tekevät omapäisiä valintojaan?

Kirjan lopussa on asiakirjoja, joista yksi paljastaa melkoisen yllätyksen. Itselläni nousi ihokarvat pystyyn. 

Rodunjalostusopin kaikuja kuuluu enenevästi myös nykyajassa.

Aina välillä joku esittää, että pakolaisina maahan saapuneille riittää pienempi perustulo kuin syntyperäisille suomalaisille. 
Eräs nollamaahanmuutosta kiinni pitävä poliitikko väitti vastikään, että joillain alueilla on aivan liikaa ulkomaalaisia. Hänen kollegansa korjasi prosenttilukuja ja valisti, että kyllä kaikki kansalaisuuden saaneet lasketaan suomalaisiksi.

Vanhusten hoidosta puhutaan taakkana. Jostain syystä hoivatyö ei ole meillä nuorten suosiossa. Me tarvitsemme siihen ulkomaista työvoimaa, kuten muuhunkin hoivatyöhön. Moniin muihinkin töihin tarvittaisiin koulutettua väkeä. 
Onko koulutustarjonta suunniteltu oikein?
Miten korjaamme taloudellisen huoltosuhteen?

Euroopan pakolaisongelma on ratkaistava.
Rakentava keskustelu on jäänyt julkisuudessa epäasiallisten, rasististen tunnehyökyjen alle.
Omanarvontuntoiset nationalistit ovat usuttaneet maan vähäosaisia vihaamaan pakolaisia kilpailijoinaan ja "omantunnontarkkoja", kaltaisiani humanismista höpöttäviä "suvakkihuoria", on uhattu raiskata. 
Tällaisesta asetelmasta on päästävä.

Onneksi vääristelyjä on alettu korjata, kuten viimeksi sitä, ketkä ottavat vastaan heikostikin palkattuja töitä. Ihmiset, jotka tulevat maista joissa mitään yhteiskunnan tukea ei ole olemassakaan ovat valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä kuin hyvinvointiyhteiskunnan jo useammassa sukupolvessa sosiaalitukien varassa eläneet "paskaduuneista" kieltäytyjät. 

Afganistanin entinen viestintäministeri, 50-vuotias Sayed Sadaat, pääsi Afganistanin ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisena muuttamaan Saksaan viime joulukuussa. Hän oli kyllästynyt hallituksessa rehottaneeseen korruptioon ja aavisti, että pahempaa on tulossa. Hän halusi itselleen paremman tulevaisuuden. Sadaat ryhtyi Saksassa ruokalähetiksi. Siellä hän nyt viilettää pyörällä ruokareppu selässä Leipzigin kaduilla vakuuttaen, että kaikki työ on työtä. 

Maailmassa, joka toimii kansallisvaltioina, on huolehdittava oman kansan hyvinvoinnista.
Mutta sitten on myös yhteinen ihmisyys. Tässä me tasapainoilemme Euroopassa.  Meillä on humaanit pakolaislait, mutta olemme joutuneet huomaamaan, että ne eivät tosipaikan tullen toimikaan. Monet valtiot rakentavat nyt Afganistanin kriisin vuoksi aitoja ja yrittävät käyttäytyä kuin uskoisivat silti olevansa mukana yhdessä laadituissa sopimuksissa. Suomessa huokaillaan helpotuksesta, koska olemme niin syrjäinen valtio, että tänne harvempi löytää. 

Liinan toteamus siitä, miten me olemme ulkomaalaisille ulkomaalaisia ja olemmeko siksi heille roskaväkeä, on hyvä pitää mielessä niin lakeja uudistettaessa kuin jokapäiväisessä elämässä.

Kohti vuotta 2020: kirjoittamisen karsimista, pyöreitä vuosia ja hyvää vihan peitoksi

Kangaskassiin painettu teksti

Kohta pyöräytämme kauniin symmetrisen luvun 2020. Minulla on kalenteri valmiina ja johan siellä on merkintöjäkin, merkkipäiviä ja tulevia tapahtumia.        
Aiemmin jo vähän uumoilin, että vähennän vuoden vaihteen jälkeen bloggailua ja keskityn enemmän muuhun kirjoittamiseen. Näin tapahtuu.  
Olen "tuottanut sisältöä" jo kohta seitsemän vuotta, antoisia vuosia. Blogin pito vie paljon aikaa (minulla, ei varmaan kaikilla), on addiktoivaa ja välitöntä mielihyvää tuottavaa enemmän kuin olisin arvannutkaan. Osaanko muutoin enää kirjoittaakaan! Saa nähdä. 
Kommentteja jään kaipaamaan eniten, ja pelkään sitä, että putoan kärryiltä, jos käyn blogeissa, tässä omassani ja toisten, vain silloin tällöin. Nämä seikat saavat minut empimään päätöstäni bloggaamisen vähentämisestä. 
Muistelmien kirjoittamisessa pelottaa kaksi asiaa.
1. Se että en muista mitään tai en uskalla muistaa. 
2. Se että muistaminen tekee kipeää. 

Viimeksi sain hyviä neuvoja elämäkertakirjoittamiseen Taija Tuomiselta, kun luin hänen kirjansa Kuningaskobra. 

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen. 

En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen. 

Sanon opiskelijoilleni, että ei menneisyyttä voi jäljentää, se on luotava uudelleen. 
   Sanon opiskelilijoilleni, että kirjoittakaa siitä, mitä ette halua muistaa.
   Sanon opiskelijoilleni, että mitä lähemmäksi henkilökohtaiseen te uskallatte mennä ja mitä rehellisempiä te olette, siellä te kohtaatte itsenne ja lukijan. 
   Samalla muistan, mitä Claes Andersson sanoi kaupunginkirjaston kaksikymmenvuotisjuhlassa, että kaikista suurin paljastaja onkin lopulta se suurin piiloutuja.

Kirjoita salaisuutesi, sanon usein luokkahuoneissa, kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Kirjoita siitä, mitä kaipaat, sillä me olemme sitä mitä me kaipaamme.

Lähden loppiaisen jälkeen matkalle. En yksin, älkää pelästykö, minähän palasin yhdeltä yksinmatkalta keuhkokuumessa tässä bloggailuaikanani ja parhaillaankin toivun flunssasta. Nyt menen mieheni kanssa. Tarkoitus on patikoida, olla paljon ulkona, katsella ympärilleen ja aloitella sitä omaelämäkerrallista kirjoittamista. Kohde on Teneriffa, ja käymme myös jollain naapurisaarista, ainakin La Gomerassa. Lentomatka on pitkähkö, pitää tuplailla astmalääkitystä ja juoda paljon.
Matkalla on kyllä tosi hyvä aloittaa elämäkerta, koska matkalla olo on aina myös matkaamista omaan mieleen.  

Matka on myös pyöreiden vuosien kunniaksi. Seitsemänkymmentä, seitsemän kymmenen vuoden jaksoa elettynä! Apua, siirryn kohta kahdeksannelle kymmenelle, se tuntuu kyllä aika vanhalta.

Aion tehdä synttäriaamuna samoin kuin hiljattain saman verran vuosia täyttänyt Juha Mieto. Haastattelijan kysellessä synttärinvietosta, hän kertoi, että menee peilin eteen, pui nyrkkiään ja karjaisee Perrrkele!- paitsi että minulla varmaan voimasana vaimenee muotoon "Voi juku!". 
En ollut huomannut käyttäväni tällaista sanontaa ennen kuin pieni pojantytär kysyi "Kuka sanoo voi juku?" ja minun yllättyneenä tunnistaessa voimasanan omakseni nauroi silmät viirussa:"Mummiii...".

Nalle-Puh -kirjojen hahmo Aasi Ihaakin on pohtinut syntymäpäiväänsä. 

"Mutta onko nyt oikein totta sinun syntymäpäiväsi?" kysyi Puh.
"On", vastasi Ihaa.
"Ai! Paljon onnea sinulle päiväsi johdosta."
"Ja paljon onnea sinulle."
"Mutta eihän tänään ole minun syntymäpäiväni."
"Ei vaan minun."
"Mutta sinä sanoit: "Paljon onnea?"
"Miksi ei? Et kai sinä halua olla onneton, kun minulla on syntymäpäivä?"
"Ai jaa", sanoi Puh.

Paljon siis onnea teille lukijat minun lähestyvän syntymäpäiväni johdosta!
  
                                - - - - - - 

Olin jo lopettanut tähän, mutta palaankin vielä edellisen kirjoitukseni (ja monen aiemman) yhteiskunnallisiin mietteisiin. 

Sain juuri tietää, että Suomessa on aloitettu jouluaattona Silakat-työnimeä kantava liike, jonka esikuvana on Italian Sardiinit. Molemmat kansanliikkeet ovat reagointia vihapuheeseen ja tekoihin. Suomessa viimeinen yhteiseen mielipiteen ilmaisuun sysäävä pisara on tullut siitä, että joku vihaan itsensä valjastanut oli usuttanut toisia samanmielisiä lentokentälle jahtaamaan kahta al-Holin vankileiriltä pelastettua lasta ja heidät turvaan tuovia virkailijoita. Sen jälkeen näiden henkilöiden sijaintia oli yritetty selvittää joukolla ja jatkettu jahtia autoilla ja jalan joulunpyhien ajan. Helsingin perussuomalaisten piirijärjestö jakoi sivullaan videota, jossa nämä lapset näkyvät. Miksi?

Tunnen suurta voimattomuutta näin pahan vihan edessä. Tulee mieleen kaikenlaisia assosiaatioita joulun lapseen. Metaforaa 'joulun lapsi' olisi varmaan käytetty yleisesti, jos kyseessä olisi joidenkin muiden äitien lapset.

Joukossa on voimaa, silakkaparvi koostuu monesta yhdessä. Toivon menestystä uudelle liikkeelle ja onnea hyvän levittämiseen pahan peitoksi.

Tämä al-Holilta tuotujen pienokaisten maalittaminen masensi minua kovasti, varsinkin kun olin juuri liikuttunut ihmisten hyvyydestä ja järkyttynyt pahuudesta luettuani teoksen Hukkuneet. Kirjan tekstit ovat tutkija Taina Tervosen ja kuvat valokuvaaja Anna Aution. 
Kirjassa kertovat kokemuksistaan useat henkilöt, jotka ovat hoitaneet Välimeren ylityksen yhteydessä kuolleiden asioita. Joukossa on palomiehiä, kalastajia, hautausmaan työntekijöitä, rannikkovartija, oikeuslääkäreitä, pappi, kunnanvaltuutettu, DNA-laboratorion johtaja ja muita. Haastatteluja on tehty Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Kaikille haastatelluille yhteinen piirre on ihmisen kunnioitus hänen kuolemansa jälkeen. 
Eräskin hautausurakoitsija kertoo, miten hän sen sijaan että olisi antanut haudata viisitoista marokkolaista nimettöminä Tarifaan lähti Marokon puolelle toreille etsimään heidän omaisiaan, jotka kustantaisivat matkan kotiin. Hän löysikin kaikille omaiset, ja kun näillä ei ollut varaa maksaa, niin päätti siitä huolimatta viedä ruumiit kotipaikkakunnille. Hän ja hänen apulaisensa tekivät kahdella autolla useamman edestakaisen matkan.  
Sitten aloin lukea noita pikkutekstejä, joita etu-ja takakannen lisäksi on useita sivuja. Siellä on lueteltu tilanteita, joissa henkilö sai surmansa. Niissä oli joitain, jotka kertoivat uskomattomasta pahuudesta. Ihmisiä kuolee partakoneen teriin, joita on upotettu ylitettävään muuriin ja jotkut ovat paleltuneet, kun tulomaan rajavartijat tai muut viranomaiset ovat pakottaneet heidät välittömästi paluumatkalle hyisessä säässä.

Suurin toivoni vuodelle 2020 on ihmisyyden ja myötätunnon nostaminen kunniaan kaikissa tilanteissa ja varsinkin meillä Suomessa, jossa on niin hyvin asiat eikä yhtään mitään syytä vihaan. 

Hyvää uutta vuotta teille lukijat ja älkää nyt ihmetelkö, jos pidän vähän taukoa. 

Hämmästelyä, ajatuksia jakamattomasta ihmisarvosta ja roboteista

Valon päivän kynttilä

Ajattelin ryhtyä silloin tällöin kirjoittamaan lyhyesti otsikon "Hämmästelyä" alle asioita, joista kuultuani olen jäänyt toljottamaan suu auki epäuskoisena. Ainahan minä olen hämmästelemässä. Nyt näitä on kertynyt niin paljon, että on pakko jo listata, vaikka lukemani suurenmoiset kirjat odottavat myös malttamattomina postaukseen pääsemistään.

Olen siis hämmästellyt viime aikoina seuraavia asioita:

1. Turvattomuutta aiheuttavat kodinturvajoukot, ns, katupartiot
Järjestin työaikana kaikenlaisia tilaisuuksia oppilaitteni kanssa, mm. lasten diskoja. Jopa niissä piti pienellä rauhallisella paikkakunnalla olla valvojilla järjestysmieskortit. Nyt meitä suojaamaan on useissa kaupungeissa ilmoittautunut moottoripyöräjengiä muistuttavan järjestön jäseniä, joiden periaatteena on puolustaa osaa suomalaisista, valkoista Suomea, ja joiden johtajilla on rikostuomioita. Voiko kuka tahansa siis ilmoittautua yleiseksi järjestysmieheksi?

2. Miehet, jotka solvaavat ja uhkailevat maahanmuuttotyössä työskenteleviä naisia
Eräs vastaanottokeskuksen johtaja, seitsenkymppinen nainen on saanut mm. seuraavia viestejä: löyhäpäinen kukkahattutäti, mamufanaatikko, Suomi Afrikaksi -hankkeen veteraani, rikas eläkeläinen, irakilaisista nuorista miehistä märkiä unia näkevä suvakkihuora.
Itse korjasin eräässä blogissa feikkimedioissa vääristeltyjä käännöksiä, siis ihan selviä, tarkoitushakuisesti tehtyjä käännösvirheitä videohaastatteluista ja teksteistä. Kerroin, että jokainen englannin kielen taitoinen kuulee asian toisin kuin keskustelussa yritettiin väittää ja arabiankielisen tekstin voi aina tarkistaa. Sain kuulla olevani aivopesty hyysäri.
Juuri äskettäin oli joku porukka marssimassa Helsingissä naisrauhan puolesta. Hyvä, jospa nämä hyvikset tuntevat näitä pahoja nimittelijöitä ja puuttuvat näkyvästi heidän vihapuheisiinsa! En ole vielä kuullut.

3. Vieraan pelko ja viha
Miksi pienen pojan isä huudahtelee yleisessä tiedotustilaisuudessa ulkomaalaisia ihmisiä demonisoivia parjauksia poikansa vieressään? Haluaako hän antaa pojalle tällaisen kuvan itsestään?
Miksi joku kirjoittaa yleisönosastoon, että häntä pelottaa, kun ulkomaalaisia kävelee kylänraitilla isoissa ryhmissä? Eikö suomalaisia sitten kävele ulkomailla isoissa porukoissa? Näinkö pelottavaa on toisten yhteisöllisyys?

Kotialbumista, pieniä poikia

4. Feikkimedioiden ns. tiedotus
Tästä esimerkkinä seuraava keskustelu, jonka toinen osapuoli oli juuri saanut sitä ainoaa, oikeaa tietoa eräältä sivustolta, jonka nimeä ei normaalikäytöksinen ihminen voi sanoa. 
- Ne turvapaikanhakijat, ne on tuonu tänne jo tautejaki vaikka millä mitalla. Nytki on joku uus tauti.
- Ai, se zika. Se on Malediiveilla lomailleen suomalaisturistin tuoma, kuten moni muukin eksoottisempi tauti.
- No juu, niinhän sää sanot.

5. Upottavat pelastusrenkaat
Turkissa on katukauppiaita, jotka myyvät pakolaisille ja varmaan siinä ohessa muillekin aitojen pelastusrenkaiden näköisiä renkaita, jotka veteen joutuessaan muuttuvat painaviksi ja hukuttavat.

6. Kasvava kuilu maailman köyhien ja rikkaiden välillä
Ensi vuonna rikkain prosentti ihmisistä omistaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä. ? !

7. Omaisuus pois ja pienemmät sosiaaliedut osalle ihmisistä
Eräät tahot Tanskassa sekä viime aikoina myös Suomessa ajavat sellaista käytäntöä, että niiltä turvapaikanhakijoilta, joiden kaikki rahat eivät ole menneet salakuljettajille, otettaisiin heidän omaisuutensa pois. Kysyn, entä sitten, jos he eivät saa turvapaikkaa? Lähtevätkö he kynittyinä, tyhjätaskuina eteenpäin? Hehän eivät ole turvapaikanhakijavaiheessa samalla viivalla meidän työttömiemme kanssa, joilla on pysyvä kotimaa ja sen sosiaalipalvelut. Tällaiseen byrokratiaanko meillä halutaan käyttää tässä tilanteessa resursseja? Kyllä nyt tulee vahvasti mieleen eräs tilanne lähihistoriassa, jolloin osalta ihmisistä vietiin kultahampaatkin suusta valtiolle - "kansan" hyväksi.
On myös ehdotettu, että taustasta riippuen tuettavat ihmiset saisivat eri määrän toimeentulotukea. Siis leipä maksaa kaupassa saman, mutta toinen saisi sitä varten vähemmän rahaa kuin toinen. Näin ajateltiin myös USA:ssa ennen kuin rotulait purettiin. Tummaihoisilla ei ollut sosiaaliturvaa ollenkaan, koska heidän piti kehittyä "rotunsa puitteissa".

8. The World, koko maailma, Dubain edustalla
Arabiemiirikunnissa Dubain edustalla siirtotyöläiset rakentavat kolmeasataa hiekkasaarta maailmankartan muotoon. Intialaisen miljonäärin omistama Suomen saari on vielä autio, mutta Ruotsin saarella on 12 miljoonaa euroa maksava luksushuvila, jossa voi hyppiä saunasta lumihankeen ja siirtyä sitten Abba-diskoon. Saaret sijaitsevat noin sadan metrin päässä toisistaan. Joillain saarilla sataa lunta ja toisilla ollaan trooppisilla hiekkarannoilla, joiden lämpötila on tekniikan avulla pudotettu 50 asteesta miellyttävään 27 asteeseen. Rakennuttaja on varma, että ihmiset haluavat tulla kätevästi ja kompaktisti valloittamaan maailman tänne  Dubain rannikolle. Miksiköhän tämä ei houkuttele minua yhtään?

9. Oma klooni kaverina
Singaporelaisen yliopiston tutkija Nadia Thalman kehitti itsensä näköisen robotin, Nadinen, joka muistaa kohtaamansa henkilön ja sen, mistä viimeksi keskusteli tämän kanssa, hymyilee ja katsoo silmiin. Hyvänen aika, tietokonesisälmykset omaavat robotit alkavat peitota älylaitteisiinsa uponneet lihaa ja verta olevat humanot mennen tullen!

10. Aikainen kevät
Eilen tuntui aivan keväältä. Tule vaan tänne jo kevät ja kesä! Tämä talvi kangistaa ihmisten kropat ja mielet. Tarvitaan kesää! 
Kesä voisi sulattaa ne, jotka eivät tunnusta ihmisarvoa, ääri-islamistit ja äärinationalistit. Kesä voisi lämmittää myös rähinöivät anarkistit. 
Pitää muistaa, että ihmisten ehdoton, suuri enemmistö on maltillisia realisteja ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ehkä heidänkin on hyvä valon lisääntyessä tuoda esiin mielipiteitään ja näyttää vääräksi yleisesti jankutettu väite, että Suomen kansa olisi jakautunut. Ei se ole mihinkään jakautunut. 

Kevään tulppaaneja

Niinhän sää sanot.

Seuraaviin sanomisiin,
terv. Hämmästelijä

P.S. Mitä sinä Lukijani olet hämmästellyt? Löytyykö samoja aiheita vai ihan erilaisia?