 |
| Kuva: Ume |
Heipparallaa! EN laita tähän omakuvaa, vaikka se kertoisi kaiken nopeasti ja täydellisesti. Esteettisistä syistä. Laitan sen sijaan alkukuvaksi tällaisen kuvan taitavasta surffaajasta huhtikuiselta Kanarian matkalta.
Minulla on ollut jo kauan värimuutoksia nenässä, ensin yksi laikku, sitten toinenkin, jotka ovat vähitellen tummuneet ja levinneet. Sen lisäksi suupieliini on tullut omituisia valkoisia paukamia ja sääreen on ilmestynyt hilseilevä albiinokohta, Vuositarkastuksessa yleislääkäri oli sitä mieltä, että ei huolta, nenän laikut eivät ole karheita, joten kyse on vain pigmenttihäiriöstä, ei keratoosista. Muita virheitä en muistanut mainitakaan ja ajattelin, että minullahan on vankka iho (sitä Amazon-perimää, heh, My Heritage löytää yhä vain uusia maoriserkkuja, 1. serkku 4 polven takaa jne!) ja vanhuus ei tule yksin vaan kaikenlaisin pigmenttimuutoksin, mutta mieheni sanoi, että nyt kyllä varaat ihotautilääkärin, sen hyvän, joka jäädytti hänen selästään kerralla sata luomea. Tottelin ja menin tarkastukseen. No, lääkäri ehdotti, että tehdäänpäs toimenpiteet samantien, halvempikin niin. Nenässä oli kuin olikin lievää keratoosia (okasolusyövän esiaste) ja suupielissä syyliä (?), säären laikusta en muista mitä se oli, mutta paras tuhota pois.
Seuraavina päivinä oli menoja, mutta ajattelin, että mitäpä siitä, terveys edellä mennään, joten siitä vain. Sen kysyin, että olenko kauhean näköinen, kun pitää mennä bussilla kotiin. Lääkäri sanoi, että joo kyllä kryohoito jättää jälkensä, nenä näyttää siltä kuin olisin kaatunut soraan ja suupieliin voi kohota piankin isot rakot, mutta voinhan laittaa maskin bussimatkalle suojaamaan.
No niin, lääkäri suhautteli - 200-asteista nestetyppeä ihooni, vähän se kirveli. Lähdin tyytyväisenä kotiin valelemaan palellutettuja kohtia vedellä. Kryohoitohan on vähän samaa kuin polttaminen, paha kudos pois ja uutta tervettä kasvamaan tilalle.
Olen nyt sitten käynyt teatterissa tällä naamalla, istunut kameraseuran 70-vuotisjuhlaillallisella ja tavannut ystäviä. Illallisella teki mieli käydä kuuluttamassa, että minulla ei ole ruttoa eikä apinarokkoa. Vesijumpasta tajusin jäädä pois, koska pelkäsin, että vereslihalla oleviin paleltumakohtiin pääsisi bakteereja.
Muut paikat paranevat hyvää kyytiä, mutta suupielet repeilevät, kun en malta olla nauramatta. Pitäisi olla suu supussa eikä edes haukotella. Ensin join kahvia pillillä kun toivoin, että juuri muodostuneet rakot eivät puhkeaisi, mutta heti hampaita pestessä ne tietysti särkyivät.
No, tässä on vasta viikko mennyt, viimeistään neljässä viikossa pitäisi muodostua ruvet, jotka irtoavat sitten vähitellen. Siis rupikonnana hyvän osan kesää. Talvellahan tämä olisi pitänyt tehdä.
Mistä tätä keratoosia sitten tulee - no, auringosta tietenkin, elinikäisestä aurinkokertymästä. Lääkärini kertoi, että yleensä auringon aiheuttamat ihomuutokset alkavat näkyä päälle seitsenkymppisillä.
Minun sukupolveni ei ole nuorena käyttänyt paljonkaan aurinkovoiteita. Oliko niitä edes silloin? Monet maalaispojat olivat koko kesän ilman paitaa, ei tullut pyykkiä, ja iho paloi monta kertaa kesässä. Muistatteko, miten asfalttimiehet tekivät työtä paidattomina, ketunruskeina? Ei siitä niin kauan ole.
Miehillä ihosyöpiä onkin naisia enemmän. He tekevät enemmän ulkotöitä.
Luin Oulun yliopiston laajasta 70-93-vuotiaille tehdystä tutkimuksesta, jossa 25,5 prosentilla löytyi jokin aiemmin diagnosoimaton ihosyöpä tai ihosyövän esiaste. Toisaalta nämä lievät esiasteet kehittyvät hitaasti, joten ei minullakaan olisi ollut mitään hätää näiden muutosten kanssa.
Minähän rakastan aurinkoa. Lääkäri sanoi, että saan elää ihan kuten ennenkin, mutta ehkä alan viihtyä myös päivänvarjon alla ja siimeksessä enkä änkeydy aina auringonpaisteeseen. Löysin heti asiasta positiivisen puolen: onhan lukeminen helpompaa hieman varjoisemmassa. Totta puhuen ikä on tehnyt senkin, että olen alkanut vaatia tasoa. En voisi makoilla kuten nämä kuvan auringonpalvojat Puerto de la Cruzissa.
 |
| Kuva: Ume |
Näin jossain lehtijutussa termin eettinen stressi. Sillä tarkoitettiin siinä yhteydessä tyytymättömyyttä siihen, että joutuu tekemään työtä, jota ei pidä arvokkaana. Minä koen tämän termin ahdistuksena siitä, että joutuu elämään niin moraalittomassa maailmassa. Tällainen stressi on taatusti enemmistöllä meistä nykyään. Media voisi hillitä syyllistävää tyyliään. Kyllä me tiedämme, että oikeudenmukaisuus ei toteudu maailmassa ja luontoa tuhotaan jossain vähemmän jossain aivan härskisti. Ei tarvitse jankuttaa koko ajan ja lisätä ahdistuneisuutta.
Stressaantunut ihminen toimii ensin ylikierroksilla ja sitten uupuu ja masentuu. Silloin hänestä ei ainakaan ole epäkohtia korjaamaan.
Veimme mieheni kanssa tavaraa, (vaippapakkauksia, Piltti-purkkeja yms) ukrainalaiseen orpokotiin vietäväksi. Tavaran kuljettajat, jotka ovat tehneet jo useamman reissun, kertoivat, että lahjoitukset ovat vähentyneet alun auttamishalun laantuessa ja koko ajan on pahempi tilanne ja isompi lahjoitusten tarve.
Pitäisi jaksaa auttaa enemmän.
Mitään en niin toivo kuin että tämä moraaliton sota loppuisi.
Venäjältä on kuulunut sellaisia mielipiteitä, että Mariupolia viimeiseen asti puolustaneet ja vangiksi antauduttuaan päätyneet ukrainalaissotilaat on tuomittava sotarikollisina. Minä en voi mitenkään ymmärtää, että itsensä ja omiensa puolustaminen olisi rikos. Hyökkääminen on rikos.
