Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

Miksi luin tämän kirjan? - Andrei Kurkov ja Sami Oskari Lahtinen

Kirjoja on kirjan ystävällä pinokaupalla valittavana, minullakin tällä haavaa kirjastosta kiikutettuna parikymmentä opusta ja itse ostettuna yksi ja saatuna kaksi.
Mikä saa tarttumaan juuri tiettyyn teokseen? 

Kerron, miksi valitsin ukrainalaisen Andrei Kurkovin humoristisen romaanin Kuolleen miehen kaveri ja Sami Oskari Lahtisen syvästi traagisen esikoisromaanin Dinosaureeni.

 

Kuolleen miehen kaveri julkaistiin suomeksi tänä vuonna, suomentajana Riku Toivola. Kiinnostuin, koska ajattelin sen kertovan nykytilanteesta Ukrainassa, mutta alkuteos onkin jo vuodelta 1996, jolloin Ukraina oli ollut itsenäisenä muutaman vuoden.    

Päätin etsiä lukiessani vastausta kysymykseen, miten siinä näkyy tyytymättömyys Venäjään silloin.
 
Kirja kuvaa mustan huumorin sävyin kolmikymppisen Toljan tuskallista elämänvaihetta neuvostoajan jäljiltä sekasortoisessa ja ankeassa Kiovassa. Vaimo on jättämässä ja mies on työtön ja näköalaton. Itsemurhaajaksi hän kokee olevansa vielä liian elämänmyönteinen, mutta palkkamurhaajan uhriksi juuri sopiva. Palkkamurhan tilaaminen on helppoa, koska murhaajan ammatti on suosittu ja hyväpalkkainen ammatti, jonka harjoittajia löytyy kirjaimellisesti joka lähtöön.
Kävi yksinkertaisesti niin, että kaikkein pätevimmät palkkamurhaajat saivat arvonimen killer. Ja vanhanajan arkiset, romanttiset, känniset ja mustasukkaiset murhaajat ovat ja pysyvät yksinkertaisesti murhaajina. Heidän kaltaisiaan jahdataan, napataan ja heitetään linnaan samaan aikaan, kun killer liihottaa vapaana ja huomaamattomana kuin lintu. 

Niinpä... 

Tolja kokee vaikeaksi kestää yksinäisyyttä vaimon lähdön jälkeen. Hän kaipaa naista, jolle saisi huomaamattaan alistua. 
Samanlaista kaipuuta kokee Venäjän kansa hyvän tsaarin puutteessa. Mielessäni kuvittelin naisen olevan rakastava, hellä ja tarpeeksi älykäs tekemään hänen toiveisiinsa alistumisesta minulle ilon ja nautinnon. 

Niinpä niin. 

Kurkov on paitsi tuottelias kirjailija myös toimittaja. Hän on kertonut, ettei ole pystynyt sodan alettua kirjoittamaan fiktiota, vain sotaan liittyviä juttuja, joissa hän onkin ansioitunut kansainvälisessä mediassa. 

Sami Oskari Lahtisen romaanin pariin minut johdatti triviaali yksityiskohta kirjan alussa, tuttu paikka.

Huhtikuu [2019]
Isä pyysi, että hänen tuhkansa sirotellaan Kymijokeen. 

Dinosaureeni on vahvatunnelmainen teos kirjan syntymisestä ja vaikeasta ihmissuhteesta.
Jussi ei pysty suremaan Onde-isän kuolemaa. Tunteet ja muistot vaivaavat häntä ja hän alkaa etsiä isäänsä kirjoittamalla novelleja lapsuudenmuistoistaan. Hän antaa novellejaan luettavaksi naapurin kirjailijalle, joka on arvioissaan erittäin kriittinen ja rehellinen. Muita esilukijoita ovat asiallinen vaimo, jonka kanssa tulee avioero kirjoittamisprojektin aikana ja lempeä, kovia kokenut äiti. 
Kirjoittaessaan Jussi huomaa, että häneltä onkin tulossa romaani isästä ja pojasta ja yhä suuremmassa määrin pojan itsetutkistelusta. Poika on itsekin isä ja pyrkii olemaan siinä roolissaan hyvä. Hän eläytyy pienen Vilja-tyttärensä tilanteisiin pelolla, koska on itse kokenut lapsena niin paljon hylkäämistä. 

Huhtikuu [2021]
Tunteillani on historia; niistä on puhuttu, niitä on tutkittu, niille on annettu numeroita ja niihin on määrätty lääkkeitä. 
     Kun yritän hahmottaa tähän astista elämääni kokonaisuutena, on muistikuvani vatsanpohjalla. Kouraiseva tunne jostain intiimistä ja vaikeasta.

Pidän tämän romaanin rakenteesta, jossa vuorottelevat Jussin eripituiset novellit ja eri vuosina tehdyt päiväkirjamerkinnät, joista osassa hän kirjoittaa tuokioista elämässään ja osassa miettii ratkaisuja kirjoittamiseensa, kertoo saamastaan palautteesta ja pohtii autofiktiota.
Eikö kaikki kirjoittamamme ole loppujen lopuksi fiktiota, kysyy kirjailija. Kaikki kokemamme muuttuu ajatuksissa tarinoiksi ja henkilöistä joita kuvaamme tulee meidän itsemme näköisiä. Vain merkitys jää.    

Joissakin novelleissa on hyytävä tunnelma, esimerkkinä Huutaja, joka kertoo julmasta isäpuolesta.
Tehtaankadun koulussa tapahtunutta käydään läpi äidin dialogina rehtorin kanssa ja myöhemmin äidin dialogeina pojan kanssa. Kun lukija jo aiemmin on saanut tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat ei voi kuin hämmästellä rehtorin väärinymmärtämisen määrää. Äiti kyllä ymmärtää lastaan. 
Yksinpuhelu on mielenkiintoinen vuoropuhelu oman minän kanssa, ja Lautta sekä loppunovelli Dinosaureeni koskettavat minua syvästi.
Pari kirjoitusta, Laatikko ja Et kääntynyt katsomaan, ovat mielestäni liian kaukana aiheesta. Ne kertovat kyllä maailmasta ja Jussin suhtautumisesta elämään, mutta jäävät irrallisiksi. 

Luin tätä kirjaa koukuttuen, mitä joissain kirjallisissa piireissä ei niin arvosteta. En kyllä ymmärrä miksi. Pitäähän kirjan vangita lukijan huomio ja saada hänet odotuksen valtaan. 
Kymijoki toimi minulle täkynä, mutta kirjan asetelma oli se, mikä sai minut jatkamaan.

Mietin, miten usein aikuiset hätistelevät lapsia tieltään ja myös, miten turhaan he kokevat syyllisyyksiä asioista, joille eivät mitään voi. 

    En tiedä voiko toista ihmistä koskaan löytää etsimällä. Ehkä hänet voi tavoittaa vain pysähtymällä, sillä aito yhteys kahden ihmisen välillä ei synny analyysistä ja tulkinnasta vaan myötätunnosta ja hyväksynnästä. Se ei ole tekemistä, se on olemista.

   Merkittävintä ei ehkä olekaan se, mitä me olemme lapsillemme, vaan mitä he ovat meille.   

Mietin, miten hyviä kirjoittajia meiltä löytyykään, vähän väliä. Pidän Dinosaureenia hämmästyttävän vahvana esikoiskirjana.
Romaanin nimi vilahtaa tekstissä jo aiemmin pari kertaa, mutta selviää lopuksi kokonaan, mistä ratkaisusta pidän.  

Kirjalle luo ryhtiä jako kymmeneen lukuun, joiden nimet ovat kiehtovia, Onni ei asu täällä, Singulariteetti, Joutomaa.  

Eräs Jussin apea, pitkälle mietitty ajatus pysähdytti minut kauneudellaan:
Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. 
Ja - vielä hetken - hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.    

Ritva Hellsten, Lea

Hänestä tuntui kuin hän olisi koko ikänsä kuurannut jotain likaa pois, kuurannut mäntysuovalla ja juuriharjalla, kuurannut itseään ja kotiaan ja lapsiaan ja elämäänsä. Kuurannut valkoiseksi, hohtavanpuhtaaaksi, tahrattomaksi, moitteettomaksi. Häntä valkoisempi ei ollut kukaan.

Lea sairastaa parantamatonta syöpää. Kun hän saa tiedon sairaudesta, hänestä ei tunnu aluksi miltään. Vanhasta tottumuksesta hän pitää langat käsissään ja on oman pienen perheensä vahvin. 
Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Martta ja Mirja, aviomies Unto on kuollut. Tyttäret ovat etääntyneet äidistään, mutta vanhempi, Martta, alkaa käydä äitinsä luona. 

Lealle tunnusomaisesta reippaudesta huolimatta hänen mieltään hallitsee suru ja sekasorto. Hän muistaa ja muistelee. Kipeät asiat tulvivat mieleen ja syyllisyys painaa. Hän uskoutuu sairaalassa potilastoverilleen ja tuskailee, miten tietää lannistaneensa omat lapsensa. 

Ritva Hellsten tunsi esikoiskirjansa Orvot jälkeen, että äidin tarinasta voisi kirjoittaa enemmänkin ja neljän vuoden kuluttua hän julkaisi romaanin Lea (2018), jossa on samat henkilöhahmot kuin esikoiskirjassa, mutta eri nimisinä. Perheen tunnelma on myös sama. Tarkastelun kohteena on Lean elämä ja siinä ohessa Martan. Sisko ja isä jäävät vähemmälle huomiolle, mutta ovat syviä henkilöhahmoja hekin. 
Martan esikuvana on kirjailija itse ja Mirjan hahmo sisältää hänen edesmenneen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen piirteitä. Kirjan tapahtumapaikka on Kotka, kuten myös esikuvana olleen perheen. 

Kerronta kulkee pääosin hän-muotoisena; minäkerrontaa on päiväkirjanomaisissa, lähettämättömissä kirjeissä lapsuudenystävälle sekä  luvussa 2, jossa Lea muistelee lapsuuttaan. 

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään. 

Ainoa huoleton aika Lean elämässä on nuorena ennen kuin hän menee naimisiin. Hän on työläisperheen ihanteellinen ja lahjakas tyttö, joka löytää iltakoulun työn ohessa ja sydänystävän, jonka kanssa voi mennä tansseihin. Tulevaisuus näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä. Lapsuuden perheriidat, isän juoppokohtaukset ja pelko jäävät taakse. 

Kotiin jääminen lapsen kanssa ei sovi Lealle ollenkaan. Hän, joka oli ollut työssään konttorissa pätevä ja eloisa ihminen, tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi vauvan kanssa.
Kun Lea ei saa päteä työssä, hän alkaa elää perheensä kautta. Hän vahtii ja ohjaa tyttäriään ja miestään kontrollifriikin lailla. Hän ajattelee, että jos vain saa pidetyksi miehensä irti alkoholista ja hienosti pukemansa tyttäret puhumaan kaunista yleiskieltä, niin he ovat turvassa. Mutta tietenkään tytöt eivät halua olla ilottoman äidin talututushihnassa, äidin, joka lukee salaa heidän päiväkirjansa ja pyrkii valitsemaan heidän ystävänsä. Murrosikä erottaa lapset vanhemmista luonnollisesti muutoinkin, mutta Lealle se on mielipahan paikka.

Nuorempi, Mirja, karkasi  kotoa kirjaimellisesti, kesken lukion. Martta karkaa kaikilla valinnoillaan, katkoo itseään minusta irti. 

Mies vetäytyy yhä enemmän verstaalleen. Tytärten lähdettyä kotoa hän masentuu ja etsii lohtua ravintolailloista. Lea menettää otteensa. 

Aika julmasti Lea suomii itseään. Liian julmasti?

Lapsen rakkaus: kaikki ne vuodet olin sen kohteena, enkä osannut ottaa vastaan. Silti se annettiin minulle, joka päivä uudelleen. 

Olen joskus luullut tietäväni, mikä elämässä on oikein ja tärkeää, nyt en enää pitkään aikaan. 

Entä, jos saisimme tietää aviomiehen näkökulman? Hän on sanonut elämänsä huippuhetken olleen se, kun tapasi Lean. Hän on leikkinyt lastensa kanssa toisin kuin muut oman aikansa miehet, Aivan varmasti hän sanoisi, että Lea teki parhaansa. Unto ei koskaan vaatinut Leaa muuttumaan, vaan kiitteli jopa laihasta lounasvellistä omaa kultaa, kullanmurua. 

Lean itseruoskinta on perfektionistin silmin havaittua todellisuutta. Hänen muistinsa kaivaa esiin hirviöäitihetket ja miehen kimppuun käymiset. 
Unen ja valveen rajamailla vaanivat oman lapsuuden pelot. 
Muistin kerrokset olivat tiukkaan tallotut mutta veistä hän ei kyennyt hallitsemaan; se tuli ja meni miten tahtoi. Hetkinä, joina häntä uhkasi tuntematon, hän näki sen aina; näki veitsen jonka terä on suunnattu häneen. 

Eräs kirjan teema on sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvointi. Marttaan se ei näytä siirtyvän. Hän on rento ja nipottamaton äiti, minkä Leakin lopulta ymmärtää hyveeksi. 

Vanhemmuuden tavat ovat Lealla ja Martalla osittain persoonasta, osittain ajasta johtuvia. Lean elämää hallinnut jännitys ja ponnistelu on nuoremmalla sukupolvella vaihtunut leppoisampaan asenteeseen.

Pidän tästä kirjasta kovasti. Luin juuri ennen Leaa erään toisen vanhan naisen "kuolinsiivouksesta" Merete Mazzarellan romaanissa Alma. Hyvä teos, mutta viileämpi kuin Lea. 

Lea koskettaa. 

Mieheni luki Lean, kun huomasi, miten se vaikutti minuun. Tässä hänen vaikutelmiaan:
- saa vereslihalle
- saa muistelemaan
- herkästi ja tarkasti kuvattu 
- ahdistava 
- hyvää sekin, että kirjailija on kertonut aivan tavallisen ihmisen tarinan

Kysyin millainen ihminen Lea mieheni mielestä on. Hänestä Lea on tosikko.
Hmm, tosikko. Näin varmaan on. Leahan otti kaiken hyvin vakavasti. Hän oli myös kova ja kolea. 
Ennen ihmiset olivat kovempia, koska elämä oli niin vaativaa. 

Pikkuinen Martta pyörii ympärillä ja yrittää pelleilyllä ilahduttaa vakavaa, ompeluun keskittynyttä (tai paennutta) äitiään, ja tämä vain hätistää lapsen pois. 
Äiti sinä et ole tänään vielä yhtään nauranut. 
Äiti minä yritän riehuttaa sinua, Martta sanoi. 
Lean kaikki energia menee perheen rajojen vahtimiseen. Hänessä ei ole tilaa leikille eikä ilolle. Lea on huolekas ihminen.  

Onneksi ei mitään, Lea vastasi niille, jotka kysyivät, mitä kuuluu. Kun ei kuulunut mitään, se tarkoitti, että kaikki oli hyvin. 

Lea, jota lapsena nimiteltiin punikinpennuksi ja jota oma Mirja-tytär haukkui porvariksi, on kulkenut pitkän ymmärryksen matkan elämässään. 
Ohjista kiinni pitävälle ihmiselle on suuri hetki, kun hän myöntää, että ehkä asiat sittenkin rullaavat ilman häntä. Kun Lea ei enää jaksa lähteä yhteiseen juhannuksen viettoon, hän toteaa, että jos tyttäret viettävät juhannusta yhdessä, niin silloinhan hänkin on melkein siellä.    

Tiina Raevaara, Laukaisu (2014)

Laukaisu on kirja, joka selittää perheväkivallan taustoja. Se onnistuu siinä hyvin.  Se on pamfletti-kirjaa muistuttava pienoisromaani erittäin tärkeästä asiasta. 

Kirjan tapahtuma-aika on yksi päivä kuvattuna sellaisena kuin se olisi voinut olla nuoren perheenäidin Pauliina Häkkisen elämässä. 

Pauliina herää todeten kaiken olevan juuri niin alhaista, sameaa ja toivotonta kuin mitä se oli edellisenäkin päivänä. Hänellä on roinaa täynnä oleva, surkea koti, masentunut aviomies ja rumat lapset. Niin, tämä äiti näkee lapsensakin rumana, koska kaikki on alkanut hajota hänen elämässään. Jos hän näkisi kaksostyttönsä kauniina ja arvokkaina, hän kampaisi heidän hiuksensa ranskalaisille leteille solkien kera ja ostaisi heille nätit käsineet sen sijaan, että rohmuaa niitä hätäpäissään päiväkodin löytölaatikosta. Tätä Pauliina ei jaksa, kuten ei paljon muutakaan. 

    Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

    Heidän perheestään puuttui niin paljon normaaleja asioita. Kuten vaikkapa keskustelu. Jonkun olisi pitänyt istua hetki heidän luonaan ja tarkastella kuinka asiat sujuivat.
 
Samana päivänä kun luin tätä kirjaa, paikallislehdessä oli juttu ammattijärjestelijästä, jonka voi palkata auttamaan kaaoksessa olevan kodin järjestämisessä. Entä jos tällainen ammattilainen olisi tullut ulvilalaiseen Auerin kotiin, jossa henkirikosta selvittämään tulleiden poliisien piti pujotella pyykkikasojen ja tyhjien laatikoiden välistä kompastuen kuukausien takaisen matkan jälkeen purkamatta jääneeseen matkalaukkuun? Olisiko järjestys auttanut estämään sen, mitä myöhemmin tapahtui?  Pitäisikö ammattijärjestäjillä olla myös psykologin koulutus?

Laukaisu kertoo ennusmerkeistä, joista pitäisi huomata, että perhe sairastaa. Niitä ovat lasten takkutukat ja puuttuvat lapaset, tiskit homehtumassa altaassa, sekava keittiö, joka haisee eikä tuoksu. 

    Oliko Pauliinalla kukkasia? Tarkistiko kukaan asiaa?
    Perheillä pitäisi olla kukkaindeksi. Se kertoisi, kuinka hyvin niissä tosiasiassa voidaan.  Myös leivontaindeksi olisi hyvä. On helppo nauraa pullanleivonnalle turhana hömpötyksenä ja ulkokultaisena puuhasteluna, mutta tosiasia on, että niissä perheissä joissa voidaan kaikkein huonoimmin, ei leivota pullaa. Niissä perheissä, syksyn perheissä, kasvit kuolevat.
 
Plussaa
+ Niin karmaiseva kaaoksen kuvaus, että aloin heti suunnitella kunnon kevätsiivousta omassa kodissani. Teki mieli tuulettaa, raitista ilmaa sisään.
+ Uskottavat henkilöt.
+ Tärkeä asia. Niin helposti korostetaan yksilöllisyyttä ja jätetään kukkaindeksit huomioimatta. Mikä on boheemiutta ja mikä huolestuttavaa? Täällä Itä-Suomessa on karmeita pihoja, jotka lännessä kielisivät pohjalla olosta. Muistan äitini muumimamma-ruusupenkit Pomarkussa. Hän oli oikea perheonnen vaalija.
+ Pauliinan lukema kirja Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1963) on onnistunut valinta. Steinbeckin tarinassa maatiloilla työskentelevä kiertolainen George tappaa kehitysvammaisen kaverinsa Lennien suojellakseen tätä vielä pahemmalta lopulta. Äidit tekevät laajennettuja itsemurhia samanlainen ajatus mielessään. Pauliina on naivi kuten Lennie. Voi Pauliina, mikset voinut tehdä asioita rauhallisesti! Etkö sinä ymmärtänyt, ettet voi pitkän karttelun jälkeen yht'äkkiä paiskata ahdistuneelle aviomiehelle omaa totuuttasi pöytään.
+ Hyvä, harvinaisen hyvä loppu.

Miinusta
- Jos loppu on napakka, niin alku viisastelevine kertojineen on ärsyttävä. Kirja voisi alkaa suoraan Pauliinasta. Jos tämä ulkopuolinen selostaja on tarpeen, niin hän saisi jättäytyä enemmän taka-alalle. 
- Huono nimi. Markku Pääskysellä on samaa aihepiiriä käsittelevä romaani Vihan päivä. Tähän kirjaan olisi sopinut jokin samantyylinen nimi tai sitten jokin lause kirjan sisältä Eeva Joenpellon tyyliin, esim. Aamusta kohti iltaa tai jokin Lennieen viittaava. Laukaisu on liian paljastava ja dekkarimainen.
- Huono kansi. Särkynyt peili on klisee. Miksei mieluummin se sotku? Kannessa voisi olla lavuaari täynnä homehtuvia astioita.
- Lukuisten perheväkivaltatapausten, kotimaisten ja ulkomaisten, luetteloiminen turruttaa. Niitä voisi olla juuri sen verran, mitä Pauliinalla tulee mieleen, esim. Auerin tapaus, josta hän muistaa lukeneensa jossain odotustilassa.
- Pauliinan päivässä on ehkä yksi epäuskottava kohtaus liikaa. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva - kuten hyvin voisi tehdä, ja pitäisi tehdä - niin sekin pornojuttu voisi toimia niin, että hyvin vähän näytettäisiin, katsoja vain ymmärtäisi, että tähänkin Pauliina lapsellisuuttaan ajautuu. 

Voi Pauliina pieni, miksei kukaan tullut luoksesi istumaan ja tarkastelemaan, miten asiat sujuvat? 

Hän ajatteli muiden elämää: kuinka muiden elämä oli täynnä valaistuja ja lämpimiä huoneita, puhtaita vaatekaappiin aseteltuja vaatteita, pieniä asioita, kuten liinavaatekaappiin jätettäviä laventelipussukoita, kahvia, jonka seassa oli kardemummaa, ilotulitusraketteja, joita ihmiset ostivat uudeksi vuodeksi.

Laura Gustafsson, Anomalia (2013)

Ensimmäiset ajatukset Anomalian luettuani: Voi, miten tärkeä kirja. Voi, miten vaikuttava ja vahva kirja. Tämä on jotain ihan uutta!

Tunne kirjan luettuani: suru. Miten me ihmiset olemme tällaisia, alistamme muita lajeja ja lajitovereitamme? Pahoinpidellyn Baby P:n tarinaa lukiessani voin huonosti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kuka on sanonut, että nykyään ei enää kirjoiteta vaikuttavia kirjoja! 

Gustafssonin ensimmäinen romaani Huorasatu (2011) oli myös uutta luova teos. Siinä oli monikerroksisuutta ja iloittelevaa karnevalistisuutta. Minulle Huorasatu kertoo uudenlaisesta feminismistä, josta tosikkous on kaukana. Anomalia kertoo ihmisen julmuudesta ja on Huorasatua vakavampi puheenvuoro. Se on puheenvuoro pahuudesta.

Anomaliassa on kolme tarinaa.
"Baby P:n kirja" kertoo tositapaukseen perustuen englantilaisen puolitoistavuotiaan pojan, Peter Connellyn, kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Gustafsson näyttää perheen kaoottisen arjen, muodolliset sosiaalivirkailijoiden käynnit ja lääkäreiden välinpitämättömyyden. Hän muuttaa  kohuotsikoiden kertoman niin konkreettiseksi, että lukijan on pakko nähdä tilanne. Tulee myös vihainen ja voimaton olo. Miten voi olla, että auttajien joukko toimii huonommin kuin yksi ainoa tehtäväänsä paneutunut, vastuullinen ihminen voisi sen tehdä! Miten voi olla, että joku iso ihminen erkaantuu niin kauas normaaliudesta, että kiduttaa avutonta, puhekyvytöntä vauvaa.

Intialaisista susien kasvattityttäristä Amalasta ja Kamalasta kerrotaan useammassa luvussa. Pastori Joseph Singh on pyydystänyt "kummitukset" metsästä tarkoituksenaan sivistää heidät. Hän kyllästyy pian kasvatteihinsa, koska nämä eivät kehity hänen toivomallaan tavalla ja antaa Kamalan, joka sitkeämpänä on pysynyt elossa, mielisairaalaan Lontooseen.  Sieltä hänet sitten täysi-ikäisenä vapautetaan. Mihin? Sitä on vaikea tietää.

Kolmas tarina kertoo suomalaisesta lentoemännästä, joka tekee suunnitelman ja lähtee synnyttämään ei-toivotun, vammaisen lapsensa erämaamökkiin Lappiin. Hänellä on mökkiseurana toinen nisäkäs, paimenkoiraemo,  joka synnyttää samaan aikaan kolme pentua. 

       Niin pieni.
       En tiedä, miten kauan se on ollut siinä. Ehkä sekunnin. Ehkä puoli tuntia. Pyyhin sen kasvot, suun ja sieraimet. Sidon napanuoran. Kädet tärisevät. Koira nyökkää.
        En halua ottaa sitä syliin. Jotain peruuttamatonta voisi tapahtua.
       ....
       On huojentunut olo. Jotenkin kevyt. Minä elän.
      Sitten tulee uusi supistus. Putoan kyljelleni. Täytyy ponnistaa ulos kaikki ylijäämä. Sitä on saman verran kuin lasta, ehkä enemmän. Kaikki, mitä sisällä kasvoi, tulee ulos. Koko sikiön ekosysteemi, koko maailma sellaisena kuin se sen tunsi.
         Ihmeellistä. Ei niinkään kuvottavaa kuin ihmeellistä.
         Nostan otusta varovasti. Vien sen koiralle. Koira liikauttaa takajalkaa, tekee tilaa viimeiselle pennulle.

Anomalian seitsemän osaa ovat tyylillisesti erilaisia. Ensimmäinen osa, esipuhe "Korkea veisu" on Ludvig Wittgenstein -parodia. Vain sillä on arvoa, minkä voi ihmisten kielellä sanoa. Siitäkö olisi vaiettava, mistä ei voi puhua? Tarinoiden uhrit eivät voineet puolustaa itseään puhumalla, kyllä toisten on se tehtävä! "Vauvaevankeliumi" on puhutteleva essee. Suurin osa proosatekstistä on fiktiivistä. Yksi osa on näytelmän muodossa. Viimeisessä osassa "Ilmestys" taivaalliset sotajoukot kaappaavat Intiaan matkalla olevan koneen, jossa  on mukana uuden henkilöllisyyden saanut hirviöäiti Connelly ja muita kirjan henkilöitä, myös Kamala matkallaan vapauteen. Kaappaajina on pahoinpideltyjen lasten armeija, joiden nimet ja kaamean kohtalon kirjailija luetteloi. Koneen räjähtämistä seuraa etäältä suomalaisessa metsässä elävä lauma, jonka pieninkin jäsen ottaa jo juoksuaskelia, nelinkontin. Kaunis apokalyptinen loppu. Missä viime aikoina lukemassani ja pitämässäni olikaan samantyylinen loppukohtaus?  Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofissa.   

Kiitossanoissaan Gustafsson mainitsee mm. Leena Krohnin ja toteaa, että hänen teostensa vaikutus näkyy tässä kirjassa. Totta! Gustafsson on moninaisempi. Hänen tyylinsä saattaa pelkistyä myöhemmin, mutta minun makuuni se on kyllä hieno juuri tällaisena, kokeilevana ja runsaana. 

Paitsi romaaneja Gustafsson on kirjoittanut kuunnelman ja kolme näytelmää. Hänellä oli juuri joulun alla yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa Naudan Historian Museo -näyttely  Kaapelitehtaalla Helsingissä. Se jäi minulta näkemättä, mitä harmittelen. Mutta ei hätää. Naisilla on suunnitteilla valtava tieteellistaiteellinen hanke eri lajien historiasta, Toisten Historia, johon he ovat mm. suunnitelleet näyttelyä, jossa huone huoneelta avautuisi aina uuden lajin historia. Toivottavasti tämä toteutuu. On upeata, että joukossamme on tällaisia ihmisnaaraita, joilla on missio näyttää elämän anomalia ja nostaa esiin meille kipeitä asioita.