Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.

Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 
(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 

 

Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  

Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!
(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.

Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?

Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat.