Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa. 
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!  

Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?  
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on  liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti. 
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa. 


  

Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä. 
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
 
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."

Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin  taitavaa "kollegiaalista kannustusta".

    - Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
    - Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla. 

Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä." 

Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa. 
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha! 

Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka. 
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes... 

Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen. 
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
  
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.

Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.

Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa. 
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin. 

   Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
    Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163. 

 

Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt. 

Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet. 
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.

Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta. 

Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.    

Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa. 
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.  

Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!  

Kaatumisen taito ja muita ilon aiheita

Rakas Kiitollisuuspäiväkirja, 
tässä on nyt raportoitavana eräs onnenkantamoinen ja paljon aihetta tyytyväisyyteen:

1. 😍
Kaaduin toissapäivänä uimahallin kiveyksellä, mutta selvisin vähin vammoin. 
Olin juuri käynyt pahoittelemassa ohjaajalle erinäisistä syistä johtuneita poissaolojani ja todennut, että nyt on taas niin kiva olla täällä, käännyin ja ryhdyin ohittamaan kahta leveästi rinnakkain kulkevaa ihmistä, kun - pläts, löysin itseni kyljellään maasta kasvot alaspäin. Pääsin ylös nopeasti ja huomasin, että polvesta ja huulen päältä vuotaa verta eikä veteen ole menemistä. Ohjaaja alkoi lohdutella, ja mieheni joka oli jo ehtinyt altaaseen tuli siihen laidalle kauhean huolestunut ilme naamallaaan, mikä nosti minulle palan kurkkuun - semmoinen itkupilli olen. Sanoin hänelle, että jatkaa vaan, ei hätää ja että odotan aulassa, heilautin kättäni "ei tässä mitään" -tyylisesti ryhmämme jäsenille ja poistuin kiireesti, etteivät näkisi minun nyyhkyttelyäni. Päätin lohduttautua löylyssä pitkään, mutta sitten saunaan tuli seurakseni uimari, joka ilmoitti, että miehenikin on lähtenyt pois altaalta. Siellähän tämä istui aulassa ja alkoi tutkia vammojani lääkintämiehen asiantuntemuksella. 
Siis minähän olisin voinut loukata pääni ja olla nyt teholla tai kalmona ruumishuoneella.
Mikä onni minulla olikaan mukanani! Ja miten taitavasti osasinkaan kaatua. Hyvä minä!

2. 😍
Leikkautin tänään kivan polkkatukan.
Minähän olen kauan pitänyt pitkiä hiuksia, koska tukka on ihmisen kukka ja olen vastustanut sitä ajatusta, että vanhoilla naisilla pitäisi olla lyhyt tukka. No, eihän siinä mitään niin kauan kun hiukset laskeutuivat paksuna mattona, mutta ne alkoivat hapsottaa ja olla vaikeat pitää. Tukka-kukka rähjääntyi. Jos voisikin joka aamu laittaa taidokkaan nutturan - minullahan on solkia ja muita hiuskoristeita vaikka putiikin avaisin - mutta kun meidän ilmastossa on läntättävä myssy päähän ulos mennessä suurimman osan vuodesta, rasittavaa olla aina kampaamassa ja solkia laittamassa. Ihan pelkäsin muutosta, mutta leikkauksen jälkeen näinkin peilissä pirteän ja jotenkin nuorentuneen itseni. 
Sitten menin vaateputiikkiin, jossa on muutaman päivän ajan eläkeläisale. Löysin kivat housut ja puseron. Kassalla yllätyin, kun myyjä kysyi, olenko oikeutettu alennukseen ja onko minulla eläkekorttia. Enhän minä sellaista ole pitänyt mukanani vuosiin. Sain alennuksen, kun kerroin, että täytän kohta 75 ja että tässä olisi henkkari.
No, minullahan itsetunto nousi kohisten tällä kaupunkireissulla. En silti aio mennä kasvojenkohotukseen. Olishan se noloa, jos kuolisin siihen operaatioon ja omaiset joutuisivat suremaan minun turhamaisuuteni vuoksi. 

3. 😍
Menen viikonlopulla katsomaan uuden kotimaisen elokuvan Perhoset. 
Odotan siltä paljon, koska olen ennenkin pitänyt käsikirjoittaja Anna Brotkinin ja ohjaaja Jenni Toivoniemen töistä. Lisäksi näyttelijöinä on mielinäyttelijöitäni, mm. Jani Volanen ilmeikkäine kasvoineeen. 

4. 😍 
Nautin niin näistä lauhoista säistä. Ei tarvitse jäädä pakkasen jähmettämänä sohvalle talviunille, vaan voi patikoida niilläkin poluilla, joiden paikalle tehdään lumen tultua latu. 

5. 😍
Saan elää. 
Jokainen päivä on syytä juoda onnenkahvit. Luin Kari Hotakaisen sydämellisen, elämän isoja asioita käsittelevän kirjan Helmi, josta lisää myöhemmin. Helmi-rouvan tapana on keittää onnenkahvit aina kun tulee vieraita. Minä ajattelen, että muutenkin, ihan vain siksi että on tänäkin päivänä elossa ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.        

Onnentyttö,
vain vähän nirhaumaa huulen päällä

Kari Hotakainen, Huolimattomat

Kari Hotakainen on esillä näyttävästi päivän Helsingin Sanomissa, koska on antanut uuden romaaninsa Helmi yksinoikeudella K-kauppojen myytäväksi. Kirjailijan itsensä mielestä Siltala-kustantamon keksimä idea on loistava, mutta toimittaja Taika Dahlbomin arvostelussa on "markettituotetta" vähättelevä sävy ja eräs pieni ruoveteläinen kirjakauppa on kertonut boikotoivansa Hotakaista tämän päätöksen vuoksi. 
No, jos ihmiset eivät osaa kävellä kirjakauppaan, mutta osaavat ostaa kirjan ruoka- ja vaateostosten ohessa, niin siitä vaan. Isoissa marketeissa on kirjamyyntiä muutoinkin melkoisesti ja tiedän, että kirjailijat ovat käyneet niissä signeeraamassa kirjojaan.
Kiitän Hotakaista siitä, että Helmistä ei tule äänikirjaa. On häpeällistä, miten vähän kirjailija näistä äänitteistä saa. 
No, se siitä. Jää nähtäväksi, mitä puhetta tämän kirjan ympärillä tullaan käymään.

Olen katselun monesti mökkihyllymme kirjaa Huolimattomat sen kansikuvien vuoksi. Elina Warstan kuvat vetävät puoleensa. Etukannen kuva jatkuu takakannella, jossa alastoman mieshenkilön kädestä pitää kiinni niin ikään alaston nainen. Molempien intiimit kehonosat on häveliäästi sumennettu. 

Poimin kauniit, mutta myrkylliset kielonmarjat koristeeksi kuviini
ja kertomaan kirjan henkilöitä riivaavasta sukupuolivietistä,
joka houkuttaa, vie onglemiin ja saattaa jopa myrkyttää.  
 

"Hotakaista parhaimmillaan, tiivistä ja terävää", toteaa kannessa Kalevan Reetta Nousiainen. Huolimattomat on julkaistu vuonna 2006. Silloin taisi vielä olla maakuntalehdillä omat kirja-arvostelut. Kaipaan niitä. 

Etukannen hahmo on rikoskomisario Antero Mokka ja takakannessa on oman yrityksen perustaneen Leila Korhosen hahmo. Harmittaa, että en saa tekstiä näkymään. Kirjoitan sen tuonne loppuun kokonaan, kunhan olen kertonut, mitä ajatuksia minulle heräsi tarinasta näitten upeitten kansien sisällä. 

Hotakainen on lempeän pisteliäs humoristi, purevasti yhteiskuntaa ja ilmiöitä ruotiva ja pientä ihmistä ymmärtävä kirjailija. 

Tämän kirjan pienet ihmiset ovat Antero, Leila, pari henkilöä Anteron työpaikalta ja yksi Leilan asiakas, joka ei ymmärrä rajojaan. 
Leila määrittelee yrityksensä Hellyys ja läheisyys Oy siivousalan yritykseksi.
Hän siivoaa ihmisten mieliä kuonasta ja kaunasta ja auttaa läheisyyden puutteessa jähmettyneitä sulamaan hieronnalla, niin että he mahdollisesti hoidon jälkeen pystyisivät myös seksuaaliseen suhteeseen jonkun toisen yksinäisen kanssa. 
Tapahtuu sellaista, minkä vuoksi Leila joutuu Anteron kuulusteltavaksi ja Anterohan rakastuu kaiken muun unohtaen. Ja mihin se johtaakaan...
Aurinko valui pöydälle, jonka pintaan ihmisten kyynärpäät olivat hanganneet vaaleat läiskät. Leila paistoi niin, että Mokan silmät häikäistyivät eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään. 

Kirjan voi sijoittaa rikosromaanin genreen ja siinä on asiaankuuluvasti vaarallisia tilanteita ja jännitystä. Hotakaiselle tyypilliseen tapaan tekstissä on aforistista ajattelua ja sanallista iloittelua yllin kyllin.
Mokka harrastaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa muistiin omaan ammattiin liittyviä ajatuksia ja yhteenvetoja, mutta Leilan sähköistävä olemus saa hänet tarttumaan uudelleen "keksimiskirjoitukseen" jonka hän joskus on hylännyt. 
Myös Mokan asiakkaista, rikollisista ja uhreista löytyy varsinaisia kaunosieluja. Eräskin kadonnut, harmaa ja yllätyksetön mieshenkilö yltyy kalenterinsa sivuilla melkoisiin lemmenlurituksiin:"Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi. Hänen ihonsa silkillä istun pilkillä."

Kirja on jaettu kahteen osaan. I osa käsittää vuodet 1826 - 2003 painottuen jälkimmäiseen vuosilukuun. Vuosi 1826 on tärkeä siksi, että silloin eräs Joseph Niépce otti ensimmäisen valokuvan ja avasi väylän pirulle. Hän ei voinut aavistaa, että hänen laitteestaan lähtisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava kolmas silmä. Luvun motto: "Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä."
Valokuvaa seurasi elävä kuva, jota voidaan käyttää paljon still-kuvaa tuhoavammin ja kaiken huippuna internet, josta mikään ei katoa ja kaikki selailemasi voidaan jäljittää. 
Kuvan mahdista ei kerrota turhaan kirjan alussa, Mokka joutuu sitä pohtimaan omassakin elämässään.

II osa on lyhyt. Se käsittää ajanjakson 2003- 2004 ja keskittyy päähenkilöiden elämään. "Olet täällä vaikka olet siellä" lupailee tämän osan alkumiete.  

Leilan tausta on samanlainen kuin monella muulla maalta lähteneellä.
Leila Korhonen oli herännyt seksuaalisuuteensa suomalaisella maaseudulla. Se on sama kuin olisi herännyt janoon Saharassa. Hän ei ollut edes kuullut siitä sukupolvesta, joka kaksikymmentä vuotta aiemmin oli omasta mielestään vapauttanut seksin tajuamatta, että seksistä ei voi vapauttaa. Jos sen päästää irti, päästää kesyttömän leijonan päiväkotiin. Vapaan seksin sukupolvi rajoittui muutamaan tuhanteen kaupunkilaisnuoreen, jotka hetken pippeleitä ja pimpsoja vaihdettuaan palasivat parisuhteeseen, joivat parikymmentä vuotta punaviiniä ja siirtyivät sitten golfin pariin. 

Leila pohtii asiakkaitaan ja päätyy miettimään sitä, miten lisääntynyt vapaa-aika muuttaa ihmisiä vähemmän ennustettaviksi. Vapaa-aika on synnyttänyt kokonaisen mielihyvään perustuvan teollisuudenhaaran, joka tarjoaa merkityksellisyyttä ymmällään oleville. Joillekin työ on vain ikävä väliasema, josta ponnistaa vapaa-ajan haasteisiin aina yhtä nuorekkaana.  
Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etuajassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei ollut tunnettu: iättömän ihmisen. Tämä ihminen ei suostunut ikääntymään nivelet nitisten kuten esivanhempansa harmaissa torpissaan, vaan tarttui ajan suureen kampeen ja pysäytti sen nuoruuden kohdalle. (- -)
Ja luonnollisesti iätön oli sekä asiakkaana että myyjänä siellä missä vapaa-ajasta laskutettiin. Tarvinneeko edes sanoa, että monet iättömät ihmiset kuuluivat Leilan asiakkaisiin.  

Tämä kirja sai minut miettimään nykyajan outoja pehmopornobisneksiä, kuten Onlyfans. Jos Leilan siivousfirmassa on miesten härnäyksen sävy, niin Onlyfans on avoimesti sitä. Yksinäisen miehen naisen puute saattaa olla niin kipeää, että hän on valmis maksamaan paljaiden varpaiden näyttämisestä "vain hänelle" ja romanttisesta ajatuksesta, että ehkä joskus muutakin. Arvelen, että muutakin. 
Jotkut tunnetut naiset ovat jättäneet arvostetun työnsä, koska Onlyfans on niin paljon tuottavampaa - ja niin hauskaa (!).

Jos joku on kiinnostunut tietämään, mitä kirjan takakannessa lukee, niin tässä vielä se:

Romaani seksin ja alakulon piirittämistä ihmisistä ja niistä kamalista ja kauniista asioista, joita yksinäisyys teettää. 

LEILA KORHOSEN  yhden naisen yritys Punavuoressa tarjoaa asiakkailleen hoitoa, joka sulattaa kovankin miehen. Kanta-asiakkaisiin kuulunut värittömän haalea mies vaatii vielä jotain kaupan päälle. Kaikkea ei rahalla saa. 

"Laskutan yksinäisyydestä, lievitän sitä maksua vastaan"

Rikoskomisario ANTERO MOKKA on nähnyt työssään paljon, mutta naisen kosketusta hän ei ole pitkään aikaan tuntenut. Nyt Mokka saa kuulusteltavakseen Leilan, joka vaikenee kaikesta tapahtuneesta. Kuulustelujen aikana heidän välilleen syntyy kuitenkin yhteys, jota laissa ei tunneta.

"Rajattomat murensivat maan, jonka estoiset olivat rakentaneet"

Kohtaaminen voi viedä molemmilta työn, mutta antaa tilalle enemmän. Kamera on nyt viety sinne, mitä ei voi kuvata ja mikä kuitenkin näkyy. 

Kari Hotakainen, Opetuslapsi

 

Kari Hotakaisen kirjailijaura täyttää tänä vuonna pyöreät 40 vuotta.
Hänen usein toistuva teemansa osattomuus ja "hyvien ihmisten" tylyys saa huipennuksensa häneltä juuri julkaistussa romaanissa Opetuslapsi, josta voi perustellusti käyttää kirjakehuissa kliseiseksi kulutettua termiä vimmainen.
 
Kliseet on yksi niistä asioista, joita vastaan Hotakainen hyökkää. Hän näkee kliseitä käytettävän paljon tyhjässä auttamispuheessa, jolla ei ole todellisuuspohjaa ja sisällyksettömässä kulttuuripuheessa, jota varakkaat henkilöt ja heidän palvelemansa kulttuurin tuottajat käyttävät.
Hotakaisen romaanissa kliseiden paljastaja on kolhituksi joutunut, yhteiskunnan reunalle pudonnut Maria, joka käy kostotoimiin saadakseen valitsemansa henkilöt tajuamaan oman elämäntyylinsä ulkopuolista elämää ja löytääkseen itse takaisin yhteyden muihin ihmisiin. 

Kirjassa on kaksi minäkertojaa ja lisäksi lukujen välillä pääkertojan, Marian, salaisen Yökirjan rukousmuotoisia ajatelmia.
Toinen kertoja on rikostutkija Taktinen, joka yrittää päästä Marian pään sisälle estääkseen ylikierroksilla käyvää Mariaa ryhtymästä henkirikoksiin. Maria on siepannut väkivaltaisesti kolme itselleen tuntematonta ihmistä hylätylle huoltoasemalle. Tätä ennen hän on jo selvittänyt välejään loukkaavasti käyttäytyneen maanviljelijän kanssa, jonka mansikkapelloilla on ollut nuorena töissä ja kasvattivanhempiensa kanssa, jotka ovat evänneet rakkautensa lapselta, joka ei sopinut heidän määräämäänsä muottiin.
Koko operaatio kestää kolmisen päivää, mutta Marian ajatusten mukana pääsemme mukaan taustatekijöihin, jotka johtivat tähän tilanteeseen.  

Puristan nyrkissäni muistitikkua, jolle Läski pyynnöstäni tallensi kaikki sijaisisäni Laurin podcastit. Olen kuunnelut ne nyt vuosien jälkeen uudelleen ja tajunnut, että minusta on ollut moneksi, myös nukeksi.
Kaikki alkoi, kun hän kirjoitti minusta kolumnin Parempi vanhemmuus -lehteen. Siinä hän kertoi, että olin tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden. Olin siis hänelle uusi ulottuvuus. Se tuntui paitsi oudolta myös pahalta. Hän käytti minua korostaakseen humaanisuuttaan. Olin tuona hetkenä 17-vuotias ja aavistelin, että tulen joskus laittamaan hänet vastuuseen sanoistaan. Mutta voiko sanoista laittaa vastuuseen, varsinkin jos sanat ovat kaikkien muiden mielestä ihania ja humaaneja? ( - - - ) Ovatko hyvät sokeita siksi, ettei kukaan kyseenalaista heidän näkökykyään?

Maria on valinnut kasvatettavakseen ihmiset, jotka edustavat hänelle köyhiä kanssaihmisiä halveksivia tyyppejä, Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Purjehtija on vakuutuslääkäri, joka kieltää potilailta sairauseläkkeen heitä näkemättä, Syöjä on ravintolakriitikko, joka käy syömässä hienoissa ravintoloissa ja kirjoittaa ruokajutuissaan ylimielisesti vähävaraisten ihmisten huonoista ruokavalinnoista. Maria on katsellut Syöjän ateriakuvia lämmittäessään kolmatta päivää samaa ruokaa ystävänsä Läskin (oikeasti ruipelon) kanssa ja ajatellut, että sanoilla on oltava seurauksensa. Näyttelijän synti on tekopyhyys. Hän on paasannut medioissa tarkoin harkitussa rennolta näyttävässä lookissaan siitä, miten sivistys sivistää ja taide lisää ihmisten hyvinvointia. Marialle kaikki sijaiskodissa tuputettu taidepuhe eheyttävänä ja terveellisenä mielen ravintona on vain lisännyt ahdistusta. Hänen makunsa ja mielipiteensä on aina ohitettu tai todettu vääriksi.    

Hotakainen selittää Marian hahmossa selkeästi, miten katkeroituminen ja radikalisoitumien syntyy, kun eriarvoisuus kasvaa. 
Parempiosaiset paasaavat oikeista valinnoista, kun köyhillä ei ole vaihtoehtoja. Maria on lukenut haastattelun, jossa Näyttelijä kertoo ostaneensa työajokikseen sähköpyörän koska haluaa säästää luontoa, mikä vahvistaa Marialla sitä huomiota, että eko-termiä käytetään usein niin että se on omahyväisyydessään loukkaus.
Miksi hän ei aja niitä säälittäviä kuuden kilometrin matkoja teatterille tavallisella pyörällä? Miksi hän valitsi nikkeliä nakertavan turhakkeen ja miksi hän ylipäätään kertoi tästä nolosta ostoksesta? Olisiko ollut ekologisempaa jättää tämänkaltainen ilmaa pilaava ilmoitusasia kertomatta? 

Välillä Marian purkaukset tuntuvat melkoiselta paukuttamiselta, mutta hyväksyn tyylin, koska Maria on euforisessa tilassa ja - kerran näinkin päin, ähäkutti. 
Maria on älykäs ja hoksaava ihminen, koulutustakin saanut, mutta ehdottomuutensa ja herkkyytensä vuoksi vaikeuksiin joutunut. Hän tarkastelee elämää sekä läheltä että maailman mittakaavassa, jolloin vertailun tulos on tietenkin vielä rajumpi kuin oman maan sisällä tehtynä. 

Kaikki vanhat iljettävinä pidetyt dieselautot ovat kolmannen maailman ihmisten mielestä aarteita, jollaisia he eivät ole koskaan nähneet. He haluavat ylittää  vaikeakulkuiset aavikot meidän hylkäämillämme rotiskoilla, jotka ovat heille täysin käyttökelpoisia kulkuvälineitä, eivät he voi ymmärtää sinun omahyväistä ilmettäsi, kun ujutat letkun äänettömästi autosi perseeseen ja annat lausunnon lehteen, sanot valinneesi vihreyden, ekologisuuden, paremmuuden, koska sinulla on varaa valita, sinulla on vaihtoehtoja, heillä ei ole edes kunnon kenkiä, sinä  harrastat viherpesua samaan aikaan kun heillä ei ole edes vettä, sinun äänetön autosi ei pelasta maailmaa, koska nikkeliä on kaivettava maasta sinun akkuihisi, laskeudu itse kaivokseen sitä louhimaan, lopeta kaunopuhe ja tunnusta, että olet ristiriidan ytimessä, synnin keskiössä, vaikka mitä selittäisit.  

Tunnustaminen on avainsana. Rehellinen tunnustaminen ja sen kautta yhteys ja mahdollisuus vuorovaikutukseen ja toimintaan, jolla on oikeasti merkitystä. Näin Maria kokee, maailmanparantaja hänkin rikollisesta teostaan huolimatta. 
Mietin kirjan nimeä ja Marian nimeä. 
Opetuslapsi kantaa kirjassa sekä Raamatun merkitystä että ironista kuvaa sijoituslapsi Mariasta kasvatustoimenpiteiden kohteena. Maria oli Jeesukselle rakkain opetuslapsi, jonka kirjoituksia ei ole julkaistu. Ovatko kirkolliskokoukset nähneet  paremmaksi valita miesten kirjoituksia? Oliko Marian rakkauden sanomassa liian paljon rakkautta? 

Näytän törmäävän nyt kaiken aikaa Raamattu-vertauksiin.
Viimeksi kirjoitin J. M. Coetzeen Davidista, joka oli paitsi pakolaispoika David, niin myös tämän ajan Jeesus.
Hiljattain katsoin jo toisen kerran libanonilaisen Nadine Labakin ohjaaman elokuvan Kapernaum - kaaoksen lapset (löytyy Yle Areenasta). Tässä elokuvassa Beirutin slummialaue vertautuu tuhottuun Kapernaumiin, ja eikös vain neuvokas esiteini-ikäinen poika Zain, paperiton lapsi, toimikin kuin Kapernaumissa elänyt Jeesus-lapsi paljastaen yhteiskunnan mätäpaiseita. Suosittelen vahvasti tätä elokuvaa, kuten myös Hotakaisen romaania. 

Hotakaiselle tyypillinen pisteliäs ja synkkä huumori sekä nokkelat kielikuvat ovat tärkeässä asemassa tässä romaanissa, kuten hänen aiemmissaankin, tässä ehkä  synkempinä kuin ennen. 
Ovatko yksilöllisys ja liberalismi arvoja vaiko vain vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja? Onko vihreä Näyttelijä vihreä vain kateudesta paremmin esiin päässyttä kollegaa kohtaan? Onko luonnon suojeleminen sitä, että klikataan sosiaalisessa mediassa puun kuvaa? Takaako älykellosta pilvipalveluun lähetty varmuuskopio jopa taivaspaikan, kun tiedosto kehon tapahtumista on jo etukäteen lähetetty matkaan?
Arvot tekevät kipeää, kun niitä testaa, ei vain klikkaa.  

Lukuvuoden yhteenvetoni, eräänlainen

Kuva T-paidan rintamuksesta, eikö olekin hieno!

Lukuvuosi alkaa olla kohta täysi kuten vuosi muutoinkin. Kylläpä onkin tullut luetuksi ja funtsituksi. Huomaan blogitiedoistani, että olen julkaissut tänä vuonna kahta vaille pyöreän luvun kirjoituksia. Kun klikkaan tämän tarinointini kohta julki sekä lähipäivinä vielä yhden, joka onkin valmiina odottamassa, tunnustukseni vuoden kauneimmalle tekstille, niin saan kirjoitusteni määräksi täydet 80, mikä on historiaa. Blogini alkuvuosina kirjoitin yli yhdeksänkymmentä tekstiä ja viime vuosina määrä on liikkunut päälle seitsemässäkymmenessä. Kahdeksankymmentä on uusi kymmenluku. Siinä minun tilastoni.
Joillakin kirjabloggareilla on ollut vuoden vaihtuessa hienoja kaavioita omista kirjoituksistaan, paljonko mitäkin genreä ja minkä kielisiä kirjoja, naiskirjailijoita ja mieskirjailijoita, ulkomaisia ja kotimaisia. Minun blogiini tämä tilastointi ei oikein istu, koska en pidä blogiani lukupäiväkirjana eikä se näin ollen kerro kuin osan siitä mitä olen lukenut. Luen myös paljon valikoiden osia kirjoista, tämä lukutapa sopii varsinkin tietokirjoihin. Myös esseeteoksia, varsinkin usemman henkilön esseistä koottuja, tulee harvemmin luetuksi kannesta kanteen. 

Kirjailija Kari Hotakainen sanoi omista lukemisistaan Pirkka-lehden haastattelussa, että pyrkii lukemaan kaikenlaista ja kaikentasoista. 

Seiskaa lukemalla voi nähdä, miten karkea maailma on ja siirtyä siitä Avotakkaan, jossa maailma näyttää toisenlaiselta. Kirjailijan ammatti on melkein yhtä paljon lukemista kuin kirjoittamista. On pakko lukea, jotta voi ajatella omaa kirjoittamistaan kriittisesti. Sanotaan, että siksi pitäisi lukea klassikoita ja hyvää kirjallisuutta, mutta väittäisin, että pitää lukea myös huonoa kirjallisuutta. Siten tajuaa, mikä on hyvän ja huonon ero.  

Kirjoittamisesta Hotakainen toteaa,että se on kaaoksen järjestämistä. 

Ajattelen lukemisesta ja kirjoittamisesta samoin kuin Hotakainen vaikka olenkin vain vähäinen blogikirjoittelija. 

Tässä olen taas kerran selvittelemässä ajatuksiani siitä, miksi olen viettänyt niin paljon aikaa kirjojen parissa kuluvana vuonna ja aion viettää taas tulevanakin.
Kaiken lisäksi pidän itsestäänselvänä, että teitä lukijoitani kiinnostavat nämä itsetutkisteluni. 

Kai teitä kiinnostaa myös herrasväki Mentulan joulun kirjasaalis.

Tässä kaikki muut kirjat ovat Unton paitsi Barack Obaman muistelmat minun, mutta ei sillä ole väliä. Yhteiseen hyllyyn asettuvat, kunhan löytyy tilaa. Minä sain lahjakortteja vaatekauppoihin, ja heti joulupäivänähän sitä piti shoppailla nettikaupassa. Kiva lukea mukavassa oleiluasussa kahden presidentin elämästä Valkoisessa talossa, ihanteita vaalivan Obaman ja röyhkeän Donald Trumpin, "hyvin vakaan neron".
Heikki Herlinin kirja isästään Niklas Herlinistä kiinnostaa, koska se on ilmeisesti kirjoitettu rakkaudesta isään ja se vähä mitä olen kirjaa selaillut kertoo, että se on hyvin kirjoitettu. 

Tässä kasassa ovat minun itselleni ostamat - tottakai pitää hemmotella myös itseään kun on kerran ollut niin kiltti kuin minä - ja taitaa joukossa olla joku sellainenkin, jota suunnittelin jollekulle muulle, mutta löysin tilalle paremmin sopivaa.
Päällimmäinen Wendy C. Ortizin kirja Excavation on se kirja, jonka plagioinnista kirjoittaja syytti Kate Elizabeth Russellia, jonka oli sitten pakko tämän sekä muunkin kokemansa painostuksen vuoksi tunnustaa, että on ihan itse kokenut sen minkä pohjalta kirjoitti romaaninsa. Ensisilmäilyt osoittavat, että Ortizin kirja on melko ansioton selostus vailla kaunokirjallisia ansioita. Halusin tarkistaa, miltä pohjalta tällaisia kohuja synnytetään.   

Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia on juuri sellainen teos mitä nyt koronasynkkyydessä tarvitsen. 

Olen viime aikoina lukenut tasokkaita romaaneja Marko Annalalta ja Otto Lehtiseltä. Marko Annalan Kuutio kertoo koskettavasti eronneen isän elämästä  vaikeasti käyttäytymistään hallitsevan poikansa kanssa, jota rakastaa syvästi. Otto Lehtisen Nämä kallisarvoiset asiat sekä Wurlitzer käsittelevät myös rakkautta sen monissa eri muodoissa, muun ohessa hätkähdyttäviä seksuaalisen rakkauden hetkiä, joihin liittyy vihaa ja pelkoa. 

Mari Mörö, Paikkaa ja mieltä

Mari Mörö on kirjoittanut joukon lastenkirjoja, tehnyt radio-ohjelmia, kirjoittanut puutarhakolumneja ja opettanut luovaa kirjoittamista verkossa toimivassa kirjoittajakoulussaan. Hän on kirjoittanut myös viisi aikuisten romaania, joista ensimmäinen Kiltin yön lahjat oli sekä Finlandia-palkintoehdokkaana että sai Arvid Lydecken -palkinnon vuonna 1998.

Paikkaa ja mieltä on Mörön romaaneista viimeisin, julkaistu 2007. 

Kirjassa on kaksi kertojaa, pihatyömies Hukkanen ja kiireinen naistenlehden toimittaja Krisu. Tarkastelukulma henkilöiden elämään on parodisoiva ja muistuttaa Kari Hotakaisen tyyliä sekä herkullisessa kerronnassa että lakonisissa mietelausemaisissa tiivistyksissä. Mörö tuntuu olevan pienen ja yksinkertaisen puolella ja hosumista vastaan. Mieleeni nousee myös Miina Supisen perhekuvaus romaanissa Liha tottelee kuria. 

Elämä masentuneen, työelämästä pudonneen ja nettipeleihin uponneen Taro Matsonin kanssa ei enää miellytä Krisua. Hän haluaa eron ja haluaa sen järjestettäväksi  niin, että lapset pysyvät peruskodissaan ja vanhemmat ovat vuoroviikoin jossain muualla. Hän itse asuu lapsettomat viikkonsa uuden poikaystävän luona, jonka seuraan myös pettyy. Saamaton Taro päivystää kodin varastoon rakentamassaan peliluolassa kaiken aikaa, koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä vapaaviikoillaan. Krisu järkeilee, että lasten elämässä on parhaiten paikkaa ja mieltä silloin, kun he eivät joudu kahden kodin systeemiin ja kun he saavat olla aikuisten ohella oman elämänsä "osallistuvia suunnittelijoita". Hän ei pysty kuuntelemaan kenenkään neuvoja tässä kuten ei muissakaan asioissa.
Onko pomottavan Krisun täydellisenä pitämä systeemi toimiva? Tuoko se onnea? Onko hänen ajattelunsa edes kovinkaan omaperäistä vai koostuuko se yleisistä kliseistä ja uskomuksista. 

Parisuhde on kiisseli, fyysinen koti on kulho.

Kodin piha on muun ohessa rempallaan ja apua löytyy Hyvä Helmi -firmasta, jonka perustaja on haistanut markkinaraon uusavuttomien ihmisten elämän puitteiden järjestämisessä. Jotkut kiireiset uraihmiset palkkaavat työmiehen jopa kokoamaan lapsen rattikelkan ja öljyämään narisevat ovet. Rahaa on, mutta ei aikaa, joten hulppeisiin omakotitaloihin tarvitaan mökkitalkkaria. 

Ennen kotitöitä kutsuttiin arjen rutiineiksi, tätä nykyä identiteetin tappajiksi.

Hukkanen päätyy Krisun ja Taron kotiin toteuttamaan pihasuunnitelmaa, mutta joutuu mukaan paljon muuhunkin. Hän on valmistunut "tähän aikaan sopimattomaan ammattiin", arkeologiksi. Kotiapufirmojen työntekijöissä on sekä hänen kaltaisiaan, että halpatyövoimaa. 

Pomppaan Juhtaiskien sivustolle, jossa keksin haeskella työmiestä. Pula työntekijöistä on muillakin, ja Ulan Batorista saa kuulemma luotettavia miehiä, Painavat hulluina 16-tuntisia päiviä, eivät karkaile kesken päivän saati sairastu tämän tästä. 

Juhtaiskät on nettiyhteisö, sparraussivut, joissa eroisiksi tippuneet miehet kertovat oman tarinansa ja tukevat toisiaan. Hukkanen joutuu sinne sattumalta etsiessään peräkärryä, mutta koukuttuu, asuuhan hän itsekin sukulaisten pellon laidassa asuntovaunussa ja koettaa ohjailla poikaansa matkan päästä. 

Paitsi perhe ja työelämä Mörön kritiikin kohteena on työpaikkojen teennäiset hengennostatustilaisuudet, lapsille suunnitellut maailmanparannuskurssit ja huonoa omaatuntoa potevien vanhempien heille tarjoamat ökysynttärit, netin ahmaisema elämä, vapaa-ajan ja koko elämän hektinen suorittaminen, ihmisten toisilleen asettamat vaatimukset, opettajien työn väheksyntä ja omien lasten neroina pitäminen.
Omia lapsiahan on itse kunkin vaikea tarkastella objektiivisesti ja on tärkeää pitää heitä parhaina ja rakkaimpina kaikista, mutta aivan sokea ei saisi olla. Olen kokenut tähän ongelmaan liittyviä tilanteita työssäni. Eräskin oppilaan arvosanasta valittanut äiti oli vakaasti sitä mieltä, että tyttö oppi englannin kielen tuosta vaan ja osaa nyt enemmän kuin opettaja, koska sai joululahjaksi Sex and the City -boxin, ja omaksui sitä katsoessaan mahtavan sanavaraston. 

Maanläheinen Hukkanen näkee pihatöissään ihmisten kyvyttömyyden odottamiseen ja taipumuksen suhtautua kaikkeen kertakäyttöisenä. Nurmikko pitää levittää rullasta ja tökätä pihaan palmuja, jotka eivät kestä yhtä kesää pitempään. 

Ihminen on palannut takaisin keräilyasteelle: ihmisten, työsuhteiden, rihkaman, aivan kaikkien asioiden suhteen. Lapsia ei täällä saa pysymään tolkuissaan millään.

Takakannen kuva näyttää parisuhdeonnelan, joka jää usein haaveeksi. Mies osoittautuu nenäviheltäjäksi, kuten Krisun uusi kumppani, ja naisen vaatimukset alkavat ärsyttää. Kun liikaa odottavalle syntyy parisuhteessaan lapsia, niin epärealistinen unelma on yhä vaikeampi saavuttaa.  

Kylmäketjusta puhutaan, mutta lämpöketju on se mikä tässä maailmassa ratkaisee.

Käy ilmi, että kumpikaan kertojista ei ole kovin vahvoilla elämässään. Hukkanen on kuitenkin tavoittelemassa yksinkertaisuutta elämäänsä, mitä kuvastaa hänen  kaunis ajatuksensa omasta tulevaisuudestaan. 
Keskellä kauheaa kuuklausruuhkaa, siinä jopati-risteyksessä, infoähkyn  ytimessä, määrätietoisen ajelehtimisen seurauksena: minä haluan laittaa vain muutaman kiven paikalleen, niin kuin ne olisivat aina olleet siinä. 

Kirja on kirjoitettu 13 vuotta sitten. Siinä on paljon tähän hetkeen iskevää, mutta eiköhän samat trendit ole näkyneet koko 2000-luvun. Nettivainoa ei kirjan kirjoittamisen aikaan vielä ollut siinä mitassa kuin nykyään ja nettipelimaailma nähtiin ehkä pahempana peikkona kuin miksi se on osoittautunut. 
Käsitys perheestä on yhä laajentunut ja monipuolistunut. Hukkanen määrittelee perheen seuraavasti:
Ne jotka pitävät sinut kuosissa - ne kuuluvat perheeseen.

Päivän paras I

Toissasyksyinen kuva,
nyt kesää riittää ja kultaisten lehtien sijaan
on vielä kesäkukkia

Ajattelin aina välillä julkaista Päivän paras! -otsikolla jonkin sinä päivänä lukemani/kuulemani hyvän lauseen tai pari. Lainaukseni voi olla kirjasta, lehdistä, tv- tai radio-ohjelmasta, henkilökohtaisesta keskustelusta tai ohimennen kuulemani ajatus, joka jäi vahvana mieleen. 

Matkin tässä, hieman muunnettuna Mummin matkassa -blogin Innaa, jolla on hyviä Aamunrepäisyjä (klik).
Mietin voisinko välillä kirjoittaa myös Päivän pahimman ... eei, pidän tämän positiivisena! 

Kas tässä blogihistoriani ensimmäinen Päivän paras:
Jokaisen pitäisi olla joskus sairas, ettei tarvitsisi koko ajan olla.
(Kari Hotakaisen romaanista Huolimattomat)

Lukutaidon päivänä 8.9.2020

Kansainvälistä lukutaidon päivää on vietetty 60-luvulta asti. Tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että pallollamme ei vieläkään kaikilla ole mahdollisuutta koulunkäyntiin ja lukemaan oppimiseen. Onhan kuudessakymmenessä vuodessa menty paljon eteenpäin, mutta yhä on parannettavaa. 

Meillä länsimaissa tilanne on niin hyvä, että voimme kiinnittää huomiota sellaisiin finesseihin kuin luetun ymmärtäminen ja medialukutaito. Pitää osata lukea tekstejä allegorioista asiakirjoihin ja oppia erottamaan QAnonien sepustukset faktaperäisistä tiedeartikkeleista. 

Meillä ollaan myös huolissaan lapsista, varsinkin poikalapsista, jotka eivät löydä kaunokirjallisuuden ääreen. Joskus ajattelen, onko tuo huoli sittenkin ylimitoitettu. Kamelin voi viedä lähteelle, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan. Joillekin teini-ikäisille sopisi tyrkyttämisen sijaan ehkä kieltäminen paremmin, eikä kaikkien ihmisten tarvitse harrastaa kaunokirjallisuutta. 

Luin juuri äskettäin tästä aiheesta mainion kolumnin Kari Hotakaiselta nimeltään Jeppe lumilautailee, setä kirjoittaa. Tämä kirjoitus on kokoelmassa Elämä ja muita juttuja vuodelta 2001 ja on julkaistu luultavasti sitä ennen Helsingin Sanomissa.
Kas näin, humoristi Hotakainen: 
Mutta miten nuori jaksaa, jos hän ei lue suomalaista kirjallisuutta? Mistä minä sen tiedän. Mutta sen tiedän, että itse hänen on löydettävä tekemisensä, minä en siitä huolta kanna. Itse aloin lukea 17-vuotiaana. Se mitä tein sitä ennen, ei kuulunut muille. Ja luulenpa, että tuohon aikaan Hannu Salamalla oli parempaakin tekemistä kuin pohtia sitä, miksi Hotakaisen liehuletti ei lue näkemystäni suomalaisen kommunismin tilasta.

Hotakainen jatkaa, että elävä kirjallisuus on kohderyhmätöntä ja kuolleen ryhmä- eli hoivakirjallisuuden vastakohta.
Voisin tietysti rampata kouluissa tukistamassa nuoria heidän vääristä videotottumuksistaan ja mainostamassa lumilautailevalle Jepelle uusinta kirjaani. Miltähän se näyttäisi? Saksalaisen hevibändin suttuiselta rock-videolta. 

No sitten tämän kirjoitukseni omakohtaiseen osuuteen. 
Olen johdatellut kameleita lähteen ääreen, oppilaitani ja tietenkin omia lapsia ja lapsenlapsukaisia. Toiset ovat ryhtyneet juomaan ahnaasti, toiset kääntäneet päänsä pois, koska muut lähteet ovat kiinnostaneet enemmän. 

Varsinkin pojissa on nykyään niitä, joita ensin kiinnostaa pelit ja pelimaailman kautta paksut tarukirjat. Vaikka ei olisi ollut niin kiinnostunut Pekka Töpöhännästä saattaa myöhemmin kiinnostua Soturikissoista. 

Mökillä on kiva lukea. Mummi lukee ensin kirjan pari kolme kertaa. Sitten Pienen Kirjallisuudenharrastajan on aika lukea sama tarina pehmoleluille. Hän järjestää lukuhetkeensä jännitysefektejä, mutta liian pelottavaa ei saa olla.
Pekka Töpöhännässä on paljon mietittävää. Siksi kirja onkin luettava yhä uudelleen. Miksi Monni on niin ilkeä? Mitä se tarkoittaa, kun Mummi sanoo, että Monnilla pilkka sattui omaan nilkkaan ja joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankee?  

Linkki hyvään kirjoitukseen, jossa muistutetaan selkokielisten kirjojen tarpeellisuudesta: 
Tuijata, Kulttuuripohdintoja

Kari Hotakainen, Tarina

Siinä se iskee minulle silmää mökin ovessa, Kari Hotakaisen uusi romaani Tarina, ikään kuin todeten "Se pyörii sittenkin", ja hyvin pyörii, fiktiivinen romaani kaikkien uskoutumiskirjojen joukossa.  

Tuntuu, että Hotakainen on kirjoittanut valtavassa sanomisen paineessa ja hänellä on ollut niin paljon sanottavaa, että hän on aivan pakahtua. Tämä on hyvä asia, sanomisen palo, varsinkin kun malttaa etsiä sille puitteet, joihin sisältyy älyä ja huumoria. Nautin Hotakaisen tekstistä.

Ollaan maailmassa, jossa Maaseutu on käynyt tarpeettomaksi taakaksi ja väki ajetaan sieltä Kaupunkiin, jossa taas ei ole työtä, eikä tarpeeksi asuntoja. Maaseudusta tulee Virkistysalue, jossa varakkaat  ihmiset saavat ostaa jännitystä elämäänsä eksymällä ohjatusti (halvin eksyminen 200 euroa ja kallein 10 000 euroa, mutta siihen kuuluukin jo jopa eloonjäämisloitsuja ja selfie pelastajien kanssa). Eläimille maaseudun tyhjeneminen on juhlaa.

Päättäjät keksivät, että asuntoja annetaan parhaiden elämäntarinoiden kirjoittajille eli itsensä brändääjille, muut putoavat Parakkiin tai odottamaan tyhjentyneiden kauppakeskusten nurkkiin. 
Maaseudun hävittämisen jälkeen ruuantuotantoa varten perustetaan Suurtila, jossa ammattilaisten eli valittujen Maalaisten lisäksi työskentelee Nuhruisia, Maahanmuuttajia, Osa- ja Määräaikaisia, Kuntoutujia ja Kelaajia. 

Hotakaisen Tarinassa ihmisiä on iso joukko, heidän joukossaan myös Presidentti, joka pitää elämänsä rehellisimmän puheen ja kirjoittaa sen jälkeen eroilmoituksensa. Tarinassa on myös eläimiä ja Muumipeikko, joka yrittää tehdä supikoirasta brändin. Muutoksen yllä leijailee sian henki. 

Surrealistista? Kyllä. Hieman faabelia ja paljon kärjistyksiä. Mutta myös kaikkea mitä tapahtuu oikeasti. 

Perinteiset ammatit häviävät, ja nokkela ihminen synnyttää uusia, kuten tubettajat, erityisasiantuntijat ja valmentajat. Myös mielenlaadusta tulee ammatti. Jos ihminen sattuu olemaan luonteeltaan sopiva, hän saa väliaikaisen, kohtuullisen hyvin palkatun työn tv-ohjelmassa, jossa hänen tehtävänään on olla oma itsensä, rajaton, turvaton, hullunrohkea tai seksuaalisesti ylivirittynyt. 

Ihminen ei välttämättä tiennyt hengittävänsä väärin, mutta kun se hänelle uskottavasti kerrottiin, hän maksoi mielellään hengitysviikonlopusta 400 euroa. Syntyi eritysiasiantuntijoiden ammattiryhmä, joihin kuuluvia yhdisti toisten ihmisten kliinisen tarkka seuraaminen. 

Hotakaisen teksti on kuin ilotulitusta. Juuri kun ajattelee hauskuuden loppuvan, hän vetäisee vielä yhden siveltimenvedon, joka saa hörähtelemään: Just, noinhan se on. Välistä maalailu päättyy lakoniseen mietelauseeseen, jonka haluaisi kehystää huoneentauluksi. Rakkaus on kaveri joka odottaa järjen vieressä vuoroaan ja elämän tarkoitus ei ole sen pituus vaan leveys. 

Ennen oli piste, nyt on huutomerkki.

Kotiseutu on tunnelma. Se on keittiö, jossa istuu kolme vaitonaista ihmistä. Ja kahvinkeitin korisee. 

Entisessä asuu tuleva. 

Kirjablogijutussa on mainittava myös Hotakaisen näkemys kirjailijan työstä Tarinan ajassa, joka tuntuu olevan aika lähellä nykyaikaa. Perinteinen kirja on liian hankala ja hidas. Halutaan mukavia äänikirjoja, joita voi tuunata valitsemalla itselleen mieluisan taustaäänen. Kirjailijaksi ei käy enää kuka tahansa, vaan pitää olla valmiiksi tunnettu somemaailmasta ja olla valmis kirjoittamaan itsestään. Näitä "omaperäisiä" kirjoja eivät enää lue ääninäytteillä etsityt tuntemattomat, vaan uusien kirjailijoiden tapaan julkkikset, mikä antaa kokonaisuudelle oman lisäarvonsa.

Romaanit muuttuivat selkokielisiksi oman elämän selostuksiksi, jotka käsittelivät bulimiaa, ahdistusta, alkoholismia, parisuhdetta, seksuaalista hyväksikäyttöä, murhia, kaikenlaisia rikoksia, äiti- ja isäsuhdetta, lapsuuden traumoja ja oman itsen löytämistä. Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta itsestä kirjoitetuille tarinoille.

Purevaa, kyllä. Totta, kyllä. Liioiteltuna tietenkin (toivottavasti!). Ihan kuin olisin joskus itsekin kirjoittanut tästä "minä itse -ilmiöstä" mm. joidenkin esseiden arvioinneissani. Knausgård on mestari omassa tyylilajissaan, mutta ei kaiken tarvitse olla autofiktiivistä tai jopa sen ylittävää vain oman elämän kuvaamista. "Ajan henki" näkyy kirjallisuudessa, mutta koska "entisessä asuu tuleva", niin voisimmeko ehkä nähdä myös jo jotain muuta, tulossa olevaa.
Se, että asioita nähdään selkeästi ja sanallistetaan saattaa viestiä siitä, että kyllästyminen on tapahtumassa ja jotain uutta kehkeytymässä. 

Hotakainen hutkii asunnonhakijahahmoissaan monelle taholle, hykerryttävästi. Yksi ihmistyyppi, jonka hän kuvaa todella hyvin on omahyväisen tekopyhä, kaikkea muodikasta kannattava, kameleonttimaiseti trendien mukaan itseään muokkaava, nimensäkin Kai Rahikaisesta Caj Rahiciksi muuttanut törppö. Tarinoita lukemaan pantu pätkätyöläinen kohtaa hänessä tyypin, johon on tiennyt joskus törmäävänsä ja kutsuu häntä Pimeäksi. Rahicin tytär kuvaa omassa näkemyksessään isäänsä banaalin penaalin tylsimmäksi kynäksi. 

Lainaan vielä pari kohtaa Apu-lehden nro 34 kansijutusta, jonka on kirjoittanut toimittaja Raila Kinnunen:
"Hotakainen sanoo, että hänelle henkilökohtaisuus tulee muun muassa siitä, miten kyynisesti ja ilkeästi virallisissa puheissa sanotaan, että maaseutu kuolee: tulkaa kaupunkiin ajoissa, siellä ei ole mitään!
Se satuttaa ihmistä, jos on itse maalta kotoisin. Se toi energisen raivon päälle."
"Kirja on onnistunut, jos se on hauska, surullinen ja vihainen. Niissä kaikissa mielentiloissa se on ainakin kirjoitettu."

Lisäys 23.8.
Unohdin kommentoida kirjan kantta. Se on Elina Warstan suunnittelema. Aluksi päällys hämmensi minua, sitten nauratti. Kuvat jatkuvat sisäkannella, ja päällyksen alla pahvikannessa on pelkkiä tuikkivia rasteja. Onhan tässä kaikkea, kuten tarinassakin, Tarinassa. Väri on huomioväri. Meillä nuoriso maalasi mökin vanhan puutuolin samalla värillä. Värin nimi on Papukaija. Kuvasin kirjan ensin siinä tuolissa, mutta tuntui, että nyt tuli liikaa papukaijaa.   

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua

Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten kanssa, kun vanhempansa ovat matkalla.

Otin aamulenkillä kuvia Tuusulanjärvelle lautan päälle rakennetusta Sibeliusvaloteoksesta ja lähipuiston valaistuista puista. Valoteos on paikallisen valotaiteilija Toni Luoteen tekemä ja se on kunnianosoitus Eila Hiltusen Sibeliusmonumentille Helsingissä.
Teos saa päivällä valonsa auringosta (tällä haavaa ei muuten paljon saa, kun hämäryys kestää koko päivän) ja iltaisin sekä öisin se on valaistu ledvaloilla. Sibeliushan asui tämän järven rannalla Ainolassa, joten teos sopii oikein hyvin näihin maisemiin.

Me juhlimme lasten kanssa isänpäivää menemällä juhlinnan kohteen valitsemaan lounaspaikkaan syömään. Se saattaa olla vaatimattomasti Kotipizza. Nepalilaisia ravintoloita olemme myös vähän katselleet.
Iskä/vaari saa kohtapuoliin soittoja pojiltaan ja lapsenlapsilta, ehkä kortin ja lahjankin.

Teinit nukkuvat vielä. Me tarjouduimme koiran aamulenkittäjiksi mieheni kanssa. Kun kaikki ovat heränneet, eli kohta, otamme toiset aamukahvit, leivosten kera. 

Minun lahjani miehelleni on vielä tulossa postissa, Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen. Annoin pieneksi alkupalalahjaksi HS:n Teema-lehden, jonka aihe on Sivistys.

Tein tietenkin lahjan hankinnassani ison virheen: miehen kirjoittama kirja miehestä miehelle - liikaa miestä!
Olen osunut muutamiin kirjoituksiin, joissa on paheksuttu sitä, että miehet lukevat vain miesten kirjoittamia ja vain sotaa ja jännitystä. Olen huomannut myös keskusteluketjuja, joissa on vuorostaan paheksuttu sitä, ettei isien/miesten annettaisi itse edes valita lukemistaan enää. Ja sitten selityksiä ja pahoittelua, että kyllä saa valita, mutta eihän ne miehet poloiset voi tietää paremmasta, kun niille tarjoillaan vain tätä tällaista, huonoa.
Hoh hoijaa, minä kun luulen, että asia on niinpäin, että sitä myydään ja mainostetaan, mille on kysyntää. Ei kai kustantamot ryhdy väkisin opettamaan ihmisiä muuttamaan lukutapojaan. Miehet näkevät kyllä monenlaisten kirjojen mainoksia läpi vuoden, kuten naisetkin. 
Sitä paitsi, sota on hyvä aihe kirjallisuudessa, ja jännityskirjat ovat myös naisten suosiossa.
Ja pitääkö kirjaa valitessakin miettiä kirjailijan sukupuolta? Mitä väliä sillä on, eikö tärkeintä ole se, mitä siellä kansien välissä on? Annetaan kaikkien lukea sitä, mistä tykkäävät - jookos! 

Odotan, että pääsen itsekin lukemaan tuon Kimi-kirjan. Pidän Hotakaisen tyylistä.

Luen parhaillan Katja Ketun romaania Rose on poissa, tuntuu väkevältä teokselta, ei ihme, että on yksi Finlandia-ehdokkaista. Oma suosikkini on Olli Jalosen Taivaanpallo. Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän (minulle aivan tuntematon kirjailija) teokset ovat aiheiltaan hyvin kiinnostavia, aion lukea ne tässä kaamosaikana.

Mukavaa isänpäivää kaikille isille ja isien ympärillä hääräileville! 
Kaikilla meillä on tai on ollut isä. Oma isäni kuoli viitisen vuotta sitten. Muistelen häntä lämmöllä.

Myöhemmin, aamujuhlinnan jälkeen.

Kysyin mieheltäni hänen mieliaiheistaan ja mielikirjailijoistaan. Hän pitää historiallisia käännekohtia käsittelevistä romaaneista, loistava esimerkki tästä on Sirpa Kähkönen, jonka teokset hän onkin lukenut kaikki. Minä en yhtään.
Hemingway on yksi mieheni ulkomaisista mielikirjailijoista. Minun myös, vaikkakin pidän Steinbeckistä enemmän.
Minimalistinen tyyli viehättää myös U Mentulaa. Tästä esimerkkinä hän mainitsee Antti Hyryn ja  Rosa Liksomin. Itse olen lukenut Liksomilta lähes kaiken, Hyryltä en muistaakseni mitään.

Kari Hotakainen, Luonnon laki, potilaskuvaus

Luonnon laki (2013) on Hotakaisen rahatrilogian kolmas osa. Ensimmäinen kirja Ihmisen osa (2009) on kehuttu mestariteos, josta pidän todella paljon. Toinen osa Jumalan sana (2011) ei löytänyt minusta mitään kosketuspintaa. Tämä kolmas sen sijaan on minun kirjani. Samaistun siihen vahvasti.

Kirjan päähenkilö on yrittäjä Rautala, joka joutuu onnettomuuteen ja sairaalaan pitkäksi aikaa paikattavaksi. Hotakaiselle kävi samoin. Rautala hehkuu onnea eloonjäämisensä vuoksi.

Rautala oli selvinnyt. Hän katsoi elämää uusin silmin ja kahdesta näkökulmasta: korkealta helikopterin huminasta ja alhaalta maasta, missä madot olivat häntä odottaneet. Hän söi ihmettä ja ulosti loistoa. Hän oli kiitollinen auringosta, joka kimalteli säleverhojen raosta huoneeseen. Ruisleivästä, jonka päällä oli halvinta makkaraa. Kahvista, jota suurin osa potilaista nimitti kuraksi. Sairaalan vaatteista, jotka roikkuivat päällä kuin rätit.

Tunnen tämän mielentilan. Olen ollut siinä muutaman kerran elämässäni. Viimeisin, vaikkakaan ei hengenvaarallisin, kerta oli viisi vuotta sitten, kun sain monen vuoden kärsimysten jälkeen uuden lonkkanivelen. Heräsin potilasaikanani monesti keskellä yötä onnen tunteeseen ja siihen, että kuumat kyyynelet vierivät poskilla, ajatella minut on korjattu! Olin liikuttuneen kiitollinen osaavalle kirurgille, hoitajille ja lääketieteelle. Kotiin päästyä painelin kahdella kyynärsauvalla pitkiä lenkkejä syksyisessä metsässä ja kiipesin eloonjäämishurmiossani korkeille kallioille ihailemaan maailmaa, jossa saan olla terveenä. Ryhdyin toipilaana neulomaan värikkäitä pipoja ja huiveja joululahjoiksi ja laittamaan monimutkaisia ruokia; aikaa tuntui olevan enemmän kuin ennen, valvoin ja iloitsin. Olin varmaan maanisuuden rajalla. Läheiset suhtautuivat minuun ihmetellen ja ihaillen. Yleinen oletushan on se, että toipilas on kalvakka, valittava ja toisia passauttava puoliterve. Saatoin vaikuttaa myös koomiselta ylenpalttisessa pirteydessäni. 

Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuolleita.

En ole koskaan ennen löytänyt kirjallisuudesta omanlaistani potilastyyppiä, nyt löysin Rautalasta. No, Juha Hurmeen Hullun päähenkilö on kyllä reipas, mutta ei niin yläilmoissa kuin Rautala ja meikäläinen. Toivon, että tällainen "Minä elän! -euforia" iskisi joskus muuten vain kesken arjen, mutta se tapahtuu vain, jos joutuu (siis pääsee!) sairaalaan. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hänestä on tullut kuoleman lähellä käymisensä jälkeen iloisempi ihminen. Uskon sen!

Mitä muuta hyvää kirjassa?
* Tärkeä sanoma: maksakaa veronne, katsokaa, minkä turvan me niillä saamme!
* Sairaanhoitajien ammattimaisuuden ihailu.
* Nasevat kiteytykset. 
Lasten päätä ei pidä yrittää kääntää, vaan silittää.
* Hyvä kolmen sukupolven kuvaus.
* Alku.  
Älä kato ittees. Kato taivasta.
* Kannen suunnittelu. Sama taiteilija kuin Heli Laaksosen Aapine-kirjassa, Elina Warsta.

Mitä huonoa?
* Sierraleonilaisen kummipoika Badun tuominen tarinaan on liikaa. Badu muistuttaa Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -romaanin Vatanescua, hauska tyyppi, mutta kuin eri tarinasta.

Minusta Hotakainen voisi kirjoittaa lisääkin potilaskokemuksistaan. Niissä vakuuttaa omakohtaisuus, joka antaa rohkeutta oman totuuden ilmaisemiseen.

Luetuista, lyhyesti

Palasin pieneltä lomamatkalta, jossa luin paljon, mutta en  käynyt blogissani kertaakaan. Kylläpäs olikin kotiin palattua kiire katsomaan, onko kukaan käynyt ja mitä hienoa muut bloggaajat ovat kirjoitelleet. Vau, pari uutta ihmistä ilmoittautunut blogini seuraajaksi, kiitos teille Joana ja Juha! Ja kiitos muuten teille kaikille muillekin, jotka välillä pistäydytte lukemassa vaatimattomia aatoksiani.

Olen huomannut, että muillekin bloggareille käy välillä niin, että tulee luetuksi ja jää kirjoittamatta. Jotkut puhuvat jopa kirjoitusjumista. No, minä en edes kirjoita kaikesta lukemastani - en varsinkaan sellaisista kirjoista, jotka eivät tuota elämystä (Marjatan kirjaELÄMYKSIÄ!), ihastumista tai harmistumista. Nyt tuli luetuksi Lapin reissulla hyvä kirja sekä meno- että paluumatkalla, Hotakaisen ja Franzenin uudet romaanit. Nautiskelin lukemisesta kolmessa kulkuvälineessä, junassa, lentokoneessa ja linja-autossa sekä asemilla. Jo ennen matkaa luin muutamia kirjoja, jotka herättivät ihastuksen huokauksia, joten pientä ruuhkaa on kirjoittamisessa. Siksipä yritän siirtyä lyhyeen muotoon. Ehkä kirjoitan joistakin näistä kirjoista ihan oman blogikirjoituksen vielä myöhemmin. 

Kas tässä!

Matkanovelleja (2013), toim. Katja Kettu ja Aki Salmela
Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoden päätöskokoelma;  NVL:n,  WSOY:n ja VR:n yhteishanke.  NVL:ltä ilmestyi tämän hankkeen puitteissa jo alkuvuodesta novellikokoelma Taskunovellit. Matkanovelleja sisältää tuoreita novelleja 22 kirjailijalta, vanhoilta konkareilta ja uudemmilta lyhyen proosan taitajilta: Jaakko Yli-Juonikas, Jari Tervo, Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Joni Skiftesvik, Johanna Sinisalo, Markku Pääskynen, Joni Pyysalo, Mooses Mentula, Maritta Lintunen, Rosa Liksom, Taina Latvala, Leena krohn, Riku Korhonen, Katja Kettu, Jari Järvelä, Antti Hyry, Juha Hurme, Joel Haahtela, Monika Fagerholm, Aina Bergroth, Tuuve Aro. Kirjassa on jokaiselle jotakin. Itse pidin paljon Jari Järvelän, Maritta Lintusen ja Mooses Mentulan teksteistä, joissa on perinteinen novellin rakenne.

Claes Andersson, Jokainen sydämeni lyönti (2009)
Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa, tiiviisti, hetkiä kuvaten. Claesin viehätys on siinä, että hän ei pidä suuriakaan saavutuksiaan kovin kummoisina. Kaukaa tarkasteltuina kipeät asiat saavat koomisen silauksen. Jos joskus kirjoittaisin omasta elämästäni, niin tästä kirjasta haluaisin ottaa oppia!

Nauravia naisia, 30 kertomusta keskeltä elämää, WSOY:n äänikirja (2011)
Melkein neljä tuntia hyvin esitettyjä tasokkaita novelleja yhdeksältä naiskirjailijalta: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Tuuve Aro, Anja Erämaja, Maritta Lintunen, Miina Supinen ja Sari Mikkonen. Lukijoina toimivat Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström ja Martti Suosalo. Ehdoton suosikkini on Maritta Lintusen Kappelikeikka Suosalon esittämänä. Suosalo loihtii novellin suntiosta hahmon, jota ei hevillä unohda. Ainoa novelli, johon en syty on Outi Alanteen Kuuma konepelti, jonka lukijan, Sanna Stellanin äänestä en myöskään pidä.

 

Kari Hotakainen, Luonnon laki (2013)
Tunnistettavaa Hotakaista: tiivistä, aforistista, välillä koomista. Hotakainen muistuttaa, miten paljon me saamme verovaroin, turha kitistä. Koin romaanin sairaalakuvauksen ja toipumisen hyvin omakohtaisesti, koska olin itse lonkkanivelleikkauksesta toipuessani aivan yhtä maanisen onnellinen kuin romaanin Rautala (Hotakainen), kun hänet saatiin paikatuksi kokoon. Rakenne ei ole oikein onnistunut, olisin karsinut lopusta. Tästä kirjoitan vielä. 

Peter Franzén, Samoilla silmillä (2013)
Romaani on jatkoa Franzénin esikoiselle Tumman veden päällä (2010). Kummassakin kirjassa on hyvä nimi, ja molemmissa se on lainattu hyväntahtoisen hahmon, papan, puheista. Aikakauden kuvaus ja murredialogi ovat hyvin todentuntuisia. Pitäisin kirjasta vielä enemmän, jos näkökulma olisi koko ajan päähenkilön Peterin eikä jakautuisi kolmelle henkilölle. Tästäkin kirjasta kutkuttaa kirjoittaa myöhemmin lisää.