Aattelu rulettaa

Mökkiranta

Otsikko on Pekka Kytömäen oivaltavan palindromikirjan nimi. 

Kaiken aikaa tapahtuu asioita, joissa aattelu e i ruleta. En nauti tästä ajasta. Haluaisin palata jonnekin 90-luvulle, aikaan ennen lapsellisia sometappeluita ja twiiteillä tiedottamista.

Huomattava osa perussuomalaisten ministereistä on todistetusti jakanut rasistisia ja fasistisia viestejä sosiaalisessa mediassa. Yksi on nyt luvannut, että kyllä hän voisi irtisanoutua rasismista "sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty". Siis mitä? Onko olemassa jokin uusi ja moderni rasismin muoto? Onko olemassa hyväksyttyä ja ei-hyväksyttyä rasimia? Voiko olla silleen pikkuisen ja hyväksytysti natsi? Vai onko tämä ministeri peräti käyttänyt sanoja natsi ja jutsku rohkeasti tabuja uhmaten ("Me natsit ei oikein tykätä semmoisista jutskujutuista.") kuten lapset tietyssä ikävaiheessa ns vessasanoja. Minua nauratti, kun lapsenlapsi rallatteli päiväkodista haettaessa pissakkakkapeppupimppi. Päiväkotilaisista on hauskaa toistella "arveluttavia" sanoja, mutta se on ohimenevä vaihe ja katoaa itsekseen. Nämä ihmisryhmiin kohdistetut loukkaukset on selitelty myös huumoriksi. Ei siitä muuta kuin että huumori on vaativa laji. 
Entä se ajatus, että saksalaiset eivät ymmärrä muokata natsimuistomerkkejä turistikohteiksi - rulettaako aattelu siinä? Eipä ruleta.

Kaikkein hämmästynein olen siitä, että itsestäänselvää rasismin ja fasismin tuomitsemista hämärretään keskusteluissa yleisesti, muutkin kuin näihin loukkauksiin osallistuneet, etsimällä kaikenlaista muuta pahuutta ajastamme ja ikään kuin oikeuttamalla se pieni rasismi sillä, että kyllähän siellä toisessa ääripäässäkin on sitä ja tätä! Mitä? Ja missä? Ai että joku maalasi graffitteja ja joku on koulusketsissä teininä mustannut naamansa?

Entä anteeksipyynnöt? Vasta pakotettuna ja toisella suupielellä pelleilykavereille viestien, että ei tässä mitään, sorry vaan te niuhot, jotka olette loukkaantuneet ja jos nyt turhaan pelkäätte Suomen maineen vuoksi.
Missä viipyy anteeksipyynnöt niille loukatuille ryhmille?

Ja voiko ihminen noin vain muuttaa maailmankuvaansa päiväminässään, ilman että ne öiset ajatukset vaikuttavat työhön, jota tehdään meidän kansalaisten valitsemana meidän elämäämme koskien. 

Väsyn näihin hölmöilyihin. V ä s y n.

Vasta juuri olemme pääsemässä ohi pahimmasta miesten metsästämisestä osana ylikuumennutta #metoo-toimintaa, jossa hups tuli hieman "oheisvahinkoja". Huomasitteko pikku-uutisen, miten Kevin Spacey on vapautettu kaikista yhdeksästä seksuaalisen hyväksikäytön syytteestään? Häntä syytettiin miesten seksuaalisesta ahdistelusta lontoolaisessa Old Vic -teatterissa, jossa hän toimi taiteellisena johtajana. Jo aiemmin hänet oli vapautettu vastaavista syytteistä New Yorkissa. Kun aika on otollinen ja paahdetaan höyry päällä, löytyy aina ihmisiä jotka yrittävät hyötyä syyttämällä julkisuuden henkilöitä - armotta, koska heitä ei mielletä ihmisiksi.
Aattelu rulettaa?   

Valitsevatko amerikkalaiset todella presidenttiehdokkaakseen henkilön joka on syytettynä vakavista, jopa maanpetostyyppisistä rikoksista? Pääseekö tämä henkilö mahdollisesti presidentiksi asti johtamaan maata vankilasta käsin? Kyllä täytyy olla etevä ja korvaamaton henkilö!

Venäjästä ja sen aggressioista en jaksa enää sanoa mitään. Olen kauhuissani. Ihmettelen vain sitä, että jotkut pitävät yhä täällä meilläkin presidentti Putinia viattomana länsimaailman uhrina. 

Toisten elämän moralisoiminen ja rajoittaminen: kenellä on pienin hiilijalanjälki, kuka osaa oikeat sukupuolijaottelut, feminismin termit ja ihmisten lokeroinnit...! Senkö takia jotkut nyt eivät sitten tohdi tuomita edes rasistista käytöstä, etteivät vain leimautuisi moralisteiksi? Kyseessä on täysin eri asia!
Ihmisarvossa ei ole mitään neuvottelemista - se on tai sitä ei ole. 

Yksi Pekka Kytömäen palindromirunoista kuuluu seuraavasti:
Olemassaolo:
loassa melo.

Olette ehkä ihmetelleet blogitaukoani. Olen ollut sosiaalinen, viettänyt aikaani lasten ja lastenlasten kanssa, käynyt mökillä. Olen lukenut paljon, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani, vaikka juuri kirjoista kirjoittamista kaipaan.
Kunhan saan tämän "tilannekatsaukseni" pois alta, niin sitten on kirjojen vuoro. 

Heinähattu piirtää, Vaari seuraa

Kiinnostavimpia viime aikoina lukemiani on Osamu Dazain The Flowers of Buffoonery, jossa väsynyt kirjailija kertoo nuoruuden itsemurhayrityksestään ja sen jälkeisestä pelleilystä parantolassa parin kaverinsa kanssa. Vanhempi ihminen tarkastelee hämmentyneenä ja ihaillen nuoren itsensä "ilveilyn kukkasia" tilanteessa, jossa yleensä käyttäydytään toisin. 

Olen nauttinut kovasti eri-ikäisten läheisteni seurasta. Sääkin on suosinut meitä. Muualla maassa on satanut kovastikin, meillä on nautittu auringosta.
Pääsimme mökille, jossa yksi lapsenlapsista teki kesätöitä, kantoi roskia, teki klapikoneella klapeja ja maalasi saunan seinät tervamaalilla.

Kävimme teinien kanssa katsomassa kaksi uutta toimintaelokuvaa Mission Impossiblen ja Indiana Jonesin. Totean vain, että sitä toimintaa oli tarpeeksi paljon ja se riittääkin vähäksi aikaa. 
Katsoin jokin aika sitten myös Oppenheimerin, jonka rakenneratkaisusta pidin. Lopussa palataan viehättävästi erääseen selittämättä jääneeseen tapahtumaan. Tämä elokuva tuntui hieman pitkitetyltä, kuten minusta lähes kaikki ylipitkät, kolmituntiset. 
Suosittelin teineille katsottavaksi kolmea elokuvaa - jos jostain löytyy: Pan's Labyrinth, Beasts of the Southern Wild ja Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä. 

Toivotan lukijoille hyvää viikonloppua, kesäisiä nautintoja ja mielenrauhaa!

 

Muotokuva Mummista eli minusta

Hämmästelyä: mitä tapahtuu teatteri- ja elokuvamaailmassa?

Raimundo de Madrazo y Garreta:
Travesuras de la modelo. c.1885

Olen kirjoittanut muutaman kerran otsikolla Hämmästelyä ilmiöistä ja tapahtumista, jotka saivat ällistymään, säikähtämään, kauhistumaan tai huvittumaan ja joskus kaikkea tätä yhtä aikaa. 

Lisääntymään päin oleva taiteen vapauden rajoittaminen on kauhistuttanut minua jo jonkin aikaa, viimeksi kun luin Oscar-elokuville asetetuista vähemmistövaatimuksista ja heti muutaman päivän kuluttua lukiessani Kansallisteatterin näytelmän roolittamiseen kohdistuneesta kriittisestä somekampanjoinnista, jonka vuoksi näyttelijä vaihdetaan ja ensi-ilta siirtyy muutamalla viikolla. 

Kyseessä on Pedro Almodóvarin elokuvaan Kaikki äidistäni perustuva näytelmä. Elokuvassa seksityöläisenä työskentelevän transnaisen Agradon roolin esittää nainen. Kansallisteatteri oli valinnut Agradon rooliin miehen, ja nyt, ennen kuin yhtään esitystä on nähty, on noussut häly siitä, että roolissa pitäisi olla transnainen tai nainen. Siis ennen kuin on edes nähty, miten Janne Reinikainen toteuttaa roolin. 
Kaiken lisäksi Kansallistetterin näytelmä perustuu brittiläiseen käsikirjoitukseen, jossa ei ole transnaista vaan transvestiitti.
Erehtyikö ensimmäinen asiasta somessa ärhäköitynyt ja toiset seurasivat harkitsemattomasti perässä? Sellaista on tapahtunut ennenkin. Kannatetaan tai vastustetaan, kiivaillaan ottamatta asioista selvää. Onhan ne nyt ihan eri asioita, transihminen ja transvestiitti. 
Kun kyseessä on transvestiitti, niin mieshän on hyvä valinta, koska transvestiitit ovat naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä. Saman näytelmän transvestiitin roolin on tehnyt mies Englannissa ja Australiassa. Eikö Suomessa siis mies saa esittää edes miestä?
Sitäpaitsi eikö tärkeintä sentään ole roolisuoritus eikä näyttelijän sukupuolinen identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen! 

Minusta Kansallistetterin pääjohtajan Mika Myllyahon ei olisi pitänyt ryhtyä tässä mihinkään toimenpiteisiin, vaan esittää näytelmä suunnitellusti ja jättää somekohina omaan arvoonsa. Janne Reinikainen oli jopa valmistautunut rooliinsa kysymällä transvestiiteista Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksesta.  

Miesnäyttelijä voisi minun mielestäni sopia ihan hyvin esittämään myös transnaista (josta tässä näytelmässä ei siis ole kyse), jos näytelmässä pyritään realistisuuteen, koska vasta murrosiän jälkeen naiseksi korjatut miehet ovat yleensä useammin miehekkäitä kuin naisellisia. Jos taas kyseessä on muu tyylilaji kuin realismi, niin keskitytään muihin asioihin. Näköisyys voidaan kääntää jopa nurinpäin, karnevalistisesti; farssissa hento nainen voi esittää muskeliäijää ja könsikäs prinsessaa.
Leea Klemola esittää uskottavasti mieheksi syntynyttä, naiseksi korjattua Maaritia elokuvassa Kerron sinulle kaiken osittain juuri siksi, että hänessä on androgyynisyyttä ja maskuliinista karheutta. 

Jos kukaan ei saa esittää muuta kuin sukupuolisesti tasan tarkkaan itsensä kaltaista ihmistä, niin mitä rooleja sukupuoleltaan korjattu tai muu-termillä määritelty, tarkemmin määrittelemätön muunsukupuolinen, sitten saa totisena aikanamme esittää?
Paljonko näytelmissä on rooleja transihmisille, vai pitääkö niitä ryhtyä varta vasten kirjoittamaan?

Nyt tekee mieli sanoa, että järjen käyttö on sallittu. 
Eihän rooleja täytettäessä pitäisi edes kysyä ihmisten intiimiasioita, katsoa vain kuka näyttelee roolin parhaiten. 

Elokuva-alalta kuuluu myös kummia. 
Jos haluaa saada tulevaisuudessa elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, pitää paitsi tarkistaa, että näytelmässä on tarpeeksi naisia (miehiä ei ole mainittu), niin myös että siinä on vammaisia ja sukupuolisuudeltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan vähemmistöihin kuuluvia. Prosenttiosuus on tärkeä paitsi rooleissa niin myös näyttelijöissä ja koko tuotantoryhmässä avustajia myöten. 
Onko Oscar-elokuvissa siis hylätty taito joidenkin omituisten korrektiivisuussääntöjen alle? Ketkä niitä sääntöjä laativat? Onko Oscar-elokuvista tulossa vitsi? Onko taiteesta ylipäänsä tulossa vitsi, jonkinlainen karrikatyyri? Tästä keskustelimme Lukutaidon päivänä -kirjoitukseni kommenteissa, josta lainaan ystäväni Merin hyvän Junnu Vainio -sitaatin: 
"Alvar antenninsa latvaan veti näreen / kaikki filmit ajoissa hän taltioi / sillä aavisti tään ajanhengen äreen: / holhousyhteiskunta kaiken sensuroi."

On paljon elokuvia jotka haluaisin taltioida, kaiken varalta, esim. elokuvan Anna hyvän kiertää siltä varalta, että mieleenpainuvasti roolinsa esittäneen Kevin Spaceyn tilalle muutetaan digitaalisesti Brad Pitt (ellei häntä ole jo hylätty) tai jokin täysin rakennettu hahmo (kai sellaistakin jo voidaan tehdä!).
Myös tiettyjen ohjaajien hyvät elokuvat ovat vaarassa joutua roskakoppaan, koska  ohjaaja on persoonaltaan epäilyttävä, ollut ilkeä näyttelijöille tai tehnyt tuomittavia tekoja. 

Ääh, en jaksa enää...välistä tuntuu, että taiteen maailmassa tapahtuva on jotain dystopiaa, ei todellista. Yritän sitä selvittää sanoittamalla hämmennykseni.  
Mitä te blogini lukijat ajattelette? Onko mielestänne kaikki mallillaan esittävän taiteen ympärillä? 

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden suomalaisen Metsäjätti-elokuvan. Ohjaaja Ville Jankeri ei ole ehkä huomannut kysellä elokuvaa tehdessään, onko elokuvassa ja tuotantoryhmässä Oscar-elokuvaan vaadittavia vähemmistöprosentteja. Kohta ne voivat olla kaikilta elokuvilta vaadittuja. 

Kiitos Ville Jankeri ja näyttelijöistä erityisesti Jussi Vatanen ja Hannes Suominen! 

Kirjoitukseni alussa on kuva Málagan Carmen Thyssen museossa ostamastani postikortista. Maalauksen nimi on suomeksi 'Mallin kepponen'. Se tuntui jotenkin sopivan tähän. 

Lisäys :
Pari tuntia sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän, uutisoitiin, että Kansallisteatteri esittää näytelmän, kuten oli alun alkaen suunniteltu. Hyvä!