Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen. 

Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää. 

Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain.

Minulla on kaikenlaisia kirjoitusluonnoksia kuvineen kaikkineen, koulun korjaamisesta, kirjallisuuden aseman muuttumisesta ynnä muusta, mutta olkoot vaan siellä edelleen luonnoksina. Kirjoittelen nyt sitä sun tätä, mielen päällä olevaa, kirjallista... jottae. 

Lähdin hakemaan kirjastosta paria varausta, mutta paljon muutakin lähti mukaani. 

Luen ainakin Sjónin romaanin Maissinkeltaiset hiukset, harmaat silmät. Sjón on islantilaisen Sigurjón Birgir Sigurðssonin kirjailijanimi, ja kirjan nimi on erikoisesti tuolla pykäreunaisen keltaisen pallon sisällä. Olen lukenut tältä kansainvälisesti menestyneeltä islantilaiselta kirjailijalta kaksi minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa, joten tartun tähän suurin odotuksin. Aihe on fasismin lumo nuoren miehen mielessä. 

Kira Jarmysh on Venäjältä paennut vangitun oppositiopoliitikon Aleksei Navalnyin tiedottaja. Hänen romaaninsa Naisten selli nro 3 kertoo Anjasta ja hänen sellitovereistaan. Takakannen esittely viittaa johonkin omituisiin kulisseihin, jotka alkavat paljastua, ja kansiliepeessä kirjaa verrataan Maxim Gorkin Vankilapäiväkirjoihin. Ajankohtainen teos. 

Anna Funderin Stasiland on raportti, johon on haastateltu itäsaksalaisia pian muurin purkamisen jälkeen. Funder tapaa myös Stasin miehiä, yhä ylpeinä työstään. Kirjaa kuvataan tyyliltään kaunokirjalliseksi, kauhun ja terrorin paljastavaksi teokseksi. Tämä kiinnostaa kovasti.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt kuvaa juuri eläkkeelle jääneen Itä-Saksassa varttuneen, berliiniläisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamista. Normaalirutiineistaan tippunut yliopistomies ja byrokratian pyöriin juuttuneet pakolaiset kokevat tyhjyyttä, joka yhdistää heitä. Kiinnostaa niin paljon tämäkin, mutta ehdinköhän lukea.

Don DeLillon Hiljaisuus on katastrofiromaani tilanteesta, jossa digitaalinen maailma sammuu. Mitä tapahtuu, jos kaikki teknologiset yhteydet katoavat? Ilmeisesti tapahtuu vähän, koska kirjakin on vain 99 sivua. 

Pete on muusikko Ville Verkkapuron esikoisromaani. Nappasin tämän, koska se on esitelty takakannessa dokumenttiromaaniksi - taas uusi genre! - ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa. Aiheena on addiktio, hyvän elämän etsiminen ja kuolleen isän elämän  selvittäminen. Kirjan lopussa on lueteltu lähteitä kuusi sivua, yli 100 kirjaa, sarjakuvia, romaaneja, mielenterveyteen liittyviä tietokirjoja jne! Laskin lukeneeni 26 kirjaa tältä listalta. 

Ruben Stiller. Siltä väliltä -elämäkertateos kiinnostaa minua, koska pidän Ruben Stilleristä ja koska kirjoittaja on Katriina Järvinen.

Saa nähdä, huomaanko sittenkin jotain kaikkein kiinnostavinta omassa hyllyssä tai innostun jostain vanhemmasta kirjastolainastani. Lukuharrastus on siitä kiva, että on täysin vapaa lukemaan sitä mikä kulloinkin miellyttää. Kuhanhäntäjottae.

Jäi harmittamaan, kun erään kirjoitukseni kommentissa - kaunokirjallisuuden marginalisoitumista harmitellessani - totesin, että yleensä ihmiset pitävät tyhmistä asioista. Ei kai kukaan tulkinnut, että korottaisin itseni tyhmyyden yläpuolelle. Pidän hyvästä kaunokirjallisuudesta, vakavasta sekä viihteellisestä, ja pidän monista tyhmistä asioista. Katson telkkarista välillä kaikenlaista tosi-tv-hömppää, kuten 90 päivää morsiamena -sarjaa. 

Selailin kirjastossa aikakaus- ja naistenlehtiä. Kotiliedessä tuli vastaan otsikko "Hylkää lukuhäpeä". Pläräsin jo hajamielisesti ohi, mutta palasin. Mitä siinä oikein oli, mitä ihmettä, pitääkö lukemista hävetä, niinkö marginaalissa tässä harrastuksineen ollaan! Jutussa oli alaotsikkona "Kehtaatko lukea mitä tahdot?",  ja siinä selitettiin, että moni häpeää viihteellisten rakkausromaanien, kevyiden hyvän mielen kirjojen ja dekkareitten lukemista ja että dekkareista huonon kirjallisuuden leima olisi kyllä jo karisemassa niiden pohjalta käsikirjoitettujen vetävien tv-sarjojen ansiosta. Hyvä! 

Tasokkaista sarjoista haluan mainita Munkkivuoren, joka sai useamman Venla-palkinnon. Kaksi jaksoa kymmenestä on katsomatta, ja olen tulisilla hiilillä. Hyvin piirrettyä ajankuvaa, lasten maailma kerrankin kuvattu aidosti, aivan kuin lapsinäyttelijät eivät olisi tietoisia kamerasta ja pahaenteinen tunnelma. Tämä sarja näkyy Viaplaylla. 
Toinen ohjelma, sekin suomalainen, josta pidän tällä haavaa, on kolmiosainen dokumentti Riistetyt. Ensimmäinen osa kertoo Romanian huono-osaisista naisista, joita tuodaan Suomeen prostituoiduiksi. Toisessa osassa on työssä riistettyjä ihmisiä ja kolmannessa tarkastellaan paperittomien perheiden lasten tilannetta. Tämä sarja on menossa TV1:lla ja on jo kokonaan Areenassa.

Vielä yksi asia. Ei polteta kirjoja, eihän? Ei Koraaniakaan. Ei asetuta ylimielisesti minkään toisen uskonnon tai kulttuurin tuomitsijoiksi. Sellainen ei edistä sananvapautta eikä moniarvoisuutta puhumattakaan hyvästä yhteiselosta tällä hauraalla pallollamme. 
Pyritään erottamaan asiat toisistaan.
Koraanissa on samoja hyviä arvoja kuin Raamatussakin. Mitä Pohjoismaissa asuva islaminuskoinen vanhus tai etiikan perusasioita Koraanista opiskeleva lapsi mahtavat ajatella siitä, että me tyynesti hyväksymme heidän arvojensa pilkan? On aivan turha selittää, että performanssi on suunnattu poliitikoille. Koraani on kaikkien islaminuskoisten kirja. 
Ruotsilla olisi mielestäni syytä pyytää anteeksi islamilaiselta maailmalta. Eikö ylpeys tai ymmärrys riitä tähän? Suomelta on pyydelty anteeksi sitä, että tällä teolla jarrutetaan yhtäaikaista Natoon hyväksymistä, mutta anteeksipyynnön kohdehan on väärä.  

Kävelyreittini varrelta

PS Linkki blogijuttuuni Sjónista (klik). 

Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille.