Kirsi Alaniva, Kuplat

 

Kansiliepeessä luvataan, että kyseessä on esseetä ja autofiktiota yhdistelevä teos, joka "käsittelee menettämisen pelkoa sekä vanhempia ja lapsia yhdistäviä näkymättömiä siteitä" Pikkuisen huokaisen, koska kaunokirjallisuuden valtavirraksi noussut autofiktion ja esseen yhdistelmä on alkanut kyllästyttää minua, mutta menettämisen pelko aiheena taas kiinnostaa kovasti. Takakannella kerrotaan, että kirjailijan saatua tietää hengenvaarallisesta tilasta aivoissaan häneltä syntyi vimmainen tarina. Tämä vimmaisuus myös epäilyttää minua. Joskus liian tuoreeltaan kirjoitettu on vimmaista, vihaista ja tunnehyökyistä purkausta, joka olisi kannattanut jättää odottamaan.
Yllätys - kirja ei ole yhtään vimmainen (tekstin laatija on näemmä lukenut eri kirjan kuin minä), vaan tyyni ja viisaasti asioita pohdiskeleva.
 
Pidän kaikesta tässä kirjassa kanttaan myöten. En löydä kannen suunnittelijan nimeä. Kirjankansitaide on niin hieno taiteen laji, että minusta tekijän pitäisi olla näkyvillä isosti (kuten kääntäjienkin).

Kirsi Alaniva voitti esikoisromaanillaan Villa Vietin linnut Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2016. Lastenkirjassaan Luutarhan tarinoita (2020) hän tarkastelee kuolemaan liittyviä uskomuksia eri kulttuureissa ja sen voi nähdä parina tälle tänä vuonna julkaistulle aikuisten kirjalle nimeltään Kuplat. 

Istuimme keittiössä piirtämässä sateenkaaria ja kukkasia, kun sanoin hänelle, että minun pitäisi kertoa jotain. "Aha", hän vastasi ja nosti katseensa paperista. Otin pöydältä punaisen tussin ja aloin piirtää paperille ohutta putkea, jonka seinämä teki puolivälissä pullean, kapeakaulaisen mutkan. "Äidin verisuonessa on tällainen ilmapallon näköinen kupla", sanoin ja vilkaisin häntä varovasti. "Aijaa", hän sanoi kiinnostuneen näköisenä ja jäi odottamaan jatkoa. 

Lapsi ottaa vakavat asiat vastaan tyynesti, sisäistäen vain osan, mutta pohtii niitä pitkään. Hän kysyy, mitä äidin tatuoinnille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuultuaan että siitä tulee kaiken muun mukana ravintoa puille, hän alkaa halailla päiväkotimatkalla isoja puita ja painaa päänsä niitä vasten. 

Kun ihminen saa nuorena tietää useammasta aneurysmasta päässään, aivoverisuonten pullistumista, joita ei ehkä kaikkia pystytä korjaamaan, niin kuoleman pohdinta on loogista käyttäytymistä.
Alaniva pohtii hyvin. 

Hän muistelee ja ottaa tarkasteluun monia muitakin asioita yhdistäen niitä sekä vanhaan että aikalaiskirjallisuuteen, maalauksiin, lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin. 

Me hallitsemme, ilman teknologian apua muistojamme yhtä huonosti kuin elämää itseään. Me emme voi valita, mitä tästä kaikesta muistamme joskus vuosien päästä, kun aika on kasaantunut kaiken tapahtuneen väliin, mutta me voimme yrittää juurtua jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeisemme - ja päästää sen sitten menemään. 

Olen oman äitiyteni myötä ymmärtänyt, miten vähän me lopulta tiedämme omista vanhemmistamme ihmisinä. Me näemme usein vain sen, mitä he ovat suhteessa meihin, vanhempina. 

Kirjoittaja miettii omaa neuroottista tarkkuuttaan, joka tietenkin korostuu kuoleman uhan vuoksi. Miten hänen pieni lapsensa selviää, jos hän menehtyy leikkaukseen? Miten lasta voi valmistaa pahimman varalle ja miten hänelle voisi jättää hyviä muistoja? Entä jos lapsellakin on sama sukurasite?
Epävarma tilanne on raskas ihmiselle, jolle on tärkeää, että joulukuusi on joka vuosi täsmälleen samassa paikassa. 

Häpesin tätä piirrettä itsessäni pitkään, kunnes näin Täydellisissä naisissa kohtauksen, joka auttoi ymmärtämään käyttäytymistäni. Jaksossa suurperheen isä Tom Scavo kertoo naapurilleen Roylle, miksi antaa vaimonsa määräillä itseään. Hän sanoo, vapaasti käännettynä: "On yksi asia, Roy, joka sinun pitää ymmärtää Lynettestä. Hän kasvoi ilman isää ja hänen äitinsä oli alkoholisti, joten hänen piti olla vastuussa kaikista. Se jätti häneen tunteen siitä, että kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hänen pitää kontrolloida kaikkea. Se ei tietenkään ole mahdollista, kukaan ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta hän pystyy kontrolloimaan minua, jos vain annan hänen tehdä sen. Ja minä annan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Kuvasin kirjan mökkisaunan terassin penkillä, jonka vanha puu on mielestäni niin kaunista. Massiiviset pöytä ja penkit ovat kymmeniä vuosia vanhat ja monenlaista säätä kestäneet.
Huomaattehan, minäkin olen alkanut viihtyä paremmin mökillä. Täällä on aikaa tuumailla elämää. 
Oma äitini kuoli äkilliseen aivoverisuonen puhkeamiseen ja itsehän pelkäsin samaa, kun sairastin yhdessä vaiheessa migreenejä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että lapsenikin ovat syvällä aikuisuudessa ja ensimmäiset lapsenlapset pääsivät ylioppilaiksi. Voin todeta, että elämän vuodenajat ovat kohdallani toteutuneet.
Huomaan, että omanikäiseni ja vähän vanhemmat ihmiset raihnastuvat. Huomaan myös itsessäni monenlaista vanhenemista. 
Tämän kirjan alkulehdillä on lainaus Marguerite Durasilta: "Kun kirjoitan en kuole." Pitää siis jatkaa kirjoittelua. Ja onhan tässä hommassa sellaista erityistä mielihyvää, joka saattaa vaikuttaa solujen mitokondrioihin suotuisasti.