Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 2 : Ruoka kirjallisuudessa ja mitä naparetkillä syötiin

A. A. Milne, Pienten oma Nalle Puh,
kuvitus Andrew Grey
Nalle Puhille kyläilyssä tärkeintä on hunaja ja hillo.

Kirjailija Leena Parkkinen piti Joensuun kirjallisuustapahtumassa alustuksen, joka oli nimetty "Madeleine-leivoksista joka maun rakeisiin - mitä ruoka edustaa kirjallisuudessa".

Etukäteen mietin, että ruoka merkitsee ainakin rakkautta. Vauvan ja äidin imetystuokio on rakkauden välittämistä ravinnon muodossa eikä ihme, että vielä aikuisenakin äidinmaidon makua muistuttavat makeat vaniljaiset jälkiruuat kuten vanukkaat ja pehmisjäätelö antavat lapsenomaista mielihyvää.
 
Parkkinen kertoi, että lastenkirjallisuudessa syömisellä on sama merkitys kuin aikuisten kirjallisuudessa rakkauskohtauksilla. On myös tutkittu, että samat aivojen osat aktivoituvat lasten herkkuhetkissä kuin aikuisilla erotiikassa. On paljon lastenkirjoja, joissa kuvataan lasten syntymäpäiväkemuja ja riehaantumista herkkujen äärellä, eväsretkien yltäkylläisyyttä ja muita unelmien herkutteluhetkiä. 

Aikoina jolloin erotiikan kuvaus kirjallisuudessa oli kiellettyä, homoerotiikan varsinkin, yhteisen syömisen kuvaukset korvasivat sen, mitä ei saanut osoittaa tai mistä ei ainakaan voinut suoraan kirjoittaa.  

Ruualla voi kuvata kirjallisuudessa monenlaista:
- yhteiskuntaluokkaa
- vapautta
- yltäkylläisyyttä
- turmiota
- kansallisuutta
- etnistä taustaa
- epookkia
- henkilöä tai miljöötä
- ?  

Ruualla on iso merkitys esimerkiksi Satyriconissa, erityisesti sen osassa Trimalchion pidot, Karen Blixenin novellissa Babetten pidot (kokoelmasta Kohtalotarinoita), Marcel Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Veikko Huovisen romaanissa Hamsterit ja Sofi Oksasen romaanissa Stalinin lehmät. 
On kiinnostavaa pohtia, mitä kaikkea se näissä kussakin merkitsee.

Stalinin lehmissä ruoka edustaa usein turvallisuutta ja siitä kieltäytyminen vallankäyttöä itseä kohtaan.
Syömähäiriöt ja niistä kirjoitettu kirjallisuus olisi myös ollut kiinnostava aihe tässä yhteydessä, mutta siihen ei ehditty enkä hoksannut nostaa esiin yleisön puheenvuoroissa. En yleensäkään keksi mitään kysyttävää luentotilaisuuksissa, vasta jälkeenpäin tulee mieleen uusia näkökulmia.

Aloin pohtia Satu Taskisen romaania Täydellinen paisti. Siinä ulkomainen miniä koittaa saada aikaan anoppia ja muita miehen sukulaisia miellyttävän aterian. Ruualla ilmaistaan tässä monenlaisia tasoja, ainakin miellyttämistä, valtakysymyksiä ja vierautta. 

Jyrki Siukonen, kuvataiteilija ja tutkija, piti mielenkiintoisen esitelmän "Nytkö tuli raja vastaan?", jossa tarkasteli Nansenin naparetkellä 1800-luvun lopulla esiin tulleita ruokaan liittyviä tabuja. Retkellä kalskahtelivat yhteen kolmenlaiset kulttuurit, norjalaisten, saamelaisten ja Grönlannin inuiittien. Sekä Nansen että saamelainen Samuel Paltto ovat kirjoittaneet samasta naparetkestä, mutta Palton kirja on jäänyt vähälle huomiolle, koska sen kielenä on vähemmistökieli saame eikä kirjaa ole käännetty muille kielille.

Herkullinen asetelma, kaksi henkilöä eri kulttuureista kirjoittaa samasta tilanteesta. Fiktiossa tätä metodia käytetään paljon, mutta harvemmin asiateoksissa. 

Nansen oli terveysintoilija ja kaiken alkuperäisen kannattaja. Yllättävää on, että retkikunnan norjalaiset söivät raakaa eläinten lihaa, jolle saamelaiset käänsivät inhoten selkänsä. Siinä missä Nansen hamuili liha-aterian jälkeen marjoja suuhunsa mahallaan varvikossa, saamelaiset nauttivat keksejä ja marmelaadia. 
Inuiittien elintavoissa riitti ihmeteltävää, esimerkiksi peseytyminen virtsalla on mahtanut tuntua oudolta.

Siukoselta on tulossa kirja Nälkä ja vilu, josta voi lukea lisää retkikuntalaisten syömingeistä.

Sven Nordqvist, Viirun syntymäpäivät
Viiru ja Pesonen valmistautuvat
mässäilemään kerrospannukakulla.

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

Mooses Mentulan kirjoista (luvan kanssa)

Tietenkin olen halunnut kirjoittaa Mooses Mentulan kirjoista aina uuden kirjan ilmestyttyä, mutta kirjoittaja ja kustannustoimittaja ilmoittivat heti aluksi, että parempi, kun arvostelut tulevat muualta kuin omalta äidiltä, objektiivisemmin. Peräydyin kuuliaisesti ja jättäydyin jääviksi edes kyselemättä enää. 
Olen seurannut kiinnostuneena kirjojen valmistumista, huolestuneenakin silloin kun Seppo/Mooses on kirjoittanut silmänaluset mustina öisin.
Olen myös saanut olla esilukijana, yhtenä monista, mikä on minulle hyvin mieluisaa hommaa. 
Nyt sain päähäni kysyä Moosekselta, joko saisin esitellä hänen kirjojaan täällä blogissani. Sain luvan sillä lisäyksellä, että kirjoitan nimenomaan läheisyysnäkökulmasta, en arvostelijana.

OK!

Seppo, kuten kaksi muutakin poikaamme pitivät kirjoista lapsena - ja kyllä heille luettiinkin kaiken aikaa. Luettiin iltasadut ja aamusadut ja lomilla pitkin päivää. Sepon nuoremmista veljistä toisella on käännösfirma ja toinen on toimittaja, sanatyöläisiä kaikki siis.
Sepon päivätyö on nykyään rehtorina. Hän on tehnyt töitä myös lehti- ja radiotoimittajana, vetänyt kirjoittajakursseja, kirjoittanut kuunnelmasarjan ja juttuja ja kolumneja lehtiin, mm Apu Junioriin ja Opettaja-lehteen.   

Sepon ensimmäinen julkaistu kaunokirjallinen teksti oli novelli Taimen kirjailija Juhani Syrjän toimittamassa erätarinakokoelmassa Pöytään isketty puukko (2010). Seppo omaksui tällöin kirjailijanimen Mooses Mentula.
Mooses-nimi tulee lapsuudesta. Asuimme sinisten vaarojen maisemissa Kainuussa, jossa Veikko Huovinen oli suuri nimi. Hänen Havukka-ahon ajattelijallaan Konsta Pylkkäsellä on kaverina Mooses Pessi, ja meistä nimi Mooses sopi meidän pienelle pallopäiselle pojallemme. Nimi löytyy hellittelynimien joukosta vauvakirjastakin. 
Mooseksen Taimen ei ole perinteinen erätarina, mutta Syrjä näki sen ansiot novellina ja rohkaisi Moosesta kirjoittamaan lisää. 
 

 

Vuonna 2010 Moosekselta julkaistiin 16 novellin kokoelma Musta timantti, joka pääsi Helsingin Sanomien 10 parhaan esikoisen joukkoon. 
Tällä hetkellä Kajaanin Harrastajateatteri esittää näytelmää, jonka pohjana on kolme tämän kirjan novellia. Hiekkaa-novellia on käytetty opetusmateriaalina lukiolaisille, ehkä muitakin. 
Minä pidän tässä kokoelmassa erityisesti novelleista Hiekkaa, Musta timantti, Iso mies ja Bodishow sen sympatian vuoksi, jolla Mooses niissä tarkastelee kuvaamiaaan ihmisiä.  

 

Kolmen vuoden kuluttua novellikirjasta ilmestyi romaani Isän kanssa kahden, joka on käännetty myös saksaksi ja on saksalaiselta nimeltään Nordlicht - Südlicht. Kirjan tapahtumapaikka on Lappi. Lasta vedetään kahteen suuntaan; etelästä muuttanut äiti haluaisi palata Etelä-Suomeen mutta isä on poromies eikä voi kuvitella elävänsä muualla kuin synnyinpaikassaan. 

Kirjan keskeltä:
Lenneä olisi pelottanut, mutta tällä kertaa huoneessa oli Poropoika. Se raotti ovea, hiippaili alakertaan vievien portaiden yläpäähän ja näki, että isä istui sohvalla ja äiti käveli ympyrää keskellä olohuoneen lattiaa ja lauloi, että muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Lenne näki, kuinka Poropoika oikaisi selkäänsä ja pullisti rintakehäänsä. Se loikkasi yhdellä pitkällä loikalla keskelle olohuonetta. Se käänsi päänsä uhkaavaan kenoon, sieraimista nousi höyryä. Se katsoi ensin isää ja sitten äitiä. Katse pysäytti molemmat. (- - -)
   Poropoika kääntyi ja tolvasi ryminällä portaat ylös. Se nosti päänsä ylös, ravisti sarviaan ja roukui. Sitten se vain häipyi sinne jonnekin, mistä oli tullut.

Mooseksen toinen romaani Jääkausi ilmestyi taas kolmen vuoden kuluttua edellisestä kirjasta vuonna 2016. Tasainen tahti, aika tiheäkin, kun ottaa huomioon vaativan päivätyön ja perhe-elämän vaatimukset. Jääkauden teema on kouluelämän henkinen väkivalta, joka saa vakavia muotoja. 

Kirjan loppu, hyytävä ja samalla armollinen:
    Helmi hörppäsi kuohuviiniä väärään kurkkuun. 
    Mies otti olkalaukustaan paperikuvan ja asetti sen Helmin eteen pöydälle. Kuvassa karhu ja susi olivat haaskalla. 

Romaani Toiset meistä (2020) on monitasoinen psykoositarina, jossa on vakavan ohella paljon komiikkaa. Syrjäytynyt ja ahdistunut Tino katoaa omaan maailmaansa, vai kirjailijako sekoaa? Miten itsenäisiä me olemme? Olemmeko kaikki osa jonkun kertomaa tarinaa? Entä kummallako tavalla meidän kilpemme toimivat, suojaavat vai eristävät?
Suomalainen kirjan nimi kertoo, että meissä on monenlaisia ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Saksannoksen otsikkoon on valittu kilpiteema. Kirjan nimi on Der Schildkrötenpanzer. Siinäkin on kaunis kansi, kuten kaikissa Mooseksen kirjoissa. Neljän ensimmäisen kirjan päällyksen on suunnitellut Mika Tuominen ja viidennen, Toiviokosken, Martti Ruokonen. 

Toiset meistä -kirjan alku:

Pölynhiukkaset leijailivat sälekaihtimien raidoittamassa auringossa. Kalkkiutunut kahvinkeitin pörpötti, ja jääkaappi huokaili kyllästyneenä. Joskus oranssiksi maalattujen, nyt haalistuneiden kuivauskaapin ovien edessä seisoi pyöreä pöytä, jonka ääressä puri ruisleipää Simpsons-hahmoilla koristeltuihin boksereihin verhoutunut sojottavatukkainen mies. 

Tänä vuonna Moosekselta ilmestyi romaani Toiviokoski, jonka tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Sodan haavat vainoavat sen kokeneita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta toivo paremmasta kannattelee. 

Tätä romaania varten Mooses sai vuoden pituisen apurahan, jonka turvin saattoi tehdä kunnolla taustatyötä, tutustua arkistoihin ja tehdaspaikkakuntien elämään. Aiemmin hän on saanut pari lyhyttä apurahaa ja muutoin kirjoittanut vapaa-ajallaan. 
Kirjalle on suunnitteilla jatkoa.

Kirjan keskeltä:

    Vielä hetki sitten ilmapiiri oli leppeä ja raukea kuin sateen jälkeinen paiste, mutta nyt siinä oli jotain kulmikasta. Vilho ei tiennyt, miten olisi jatkanut, mutta kakisti lopulta:
    - Työtä saa lehdessäkin tehä. Ei tule raha ilmaiseksi missään.
    Kaikki vetivät samaan aikaan joko tupakkkihenkoset, kalistivat pulloa tai yskäisivät.
    - Paita pysyy kuitenkin kuivana, viilaaja sanoi. 

Mooses on ollut mukana myös ainakin kahdessa novelliantologiassa.
Matkanovelleja on Nuoren Voiman Liiton, WSOY:n ja VR:n yhteinen hanke. Sillä juhlistettiin novellin vuotta 2013. 
Toinen tuntematon julkaistiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017. Siinä haluttiin kertoa, mitä kotirintamalla tapahtui miesten sotiessa, mitä Lyyti Rokka (Antti Heikkisen novelli) ja vääpeli Korsumäen vaimo (Mooseksen novelli) ajattelivat miehistään ja miten kaatuneiden sotilaiden kotona toivuttiin. Molemmissa kokoelmissa on 22 kirjailijaa.
Näistä olen kirjoittanut jotakin täällä ja täällä. 

Lopuksi totean, että Mooses on onnenpoika, koska ei ole koskaan saanut yhtään hylkäyskirjettä. 

En arvostele, mutta näin täysin subjektiivisesti voin sanoa, että Äiti tykkää ja Poikahan osaa kirjoittaa. 

4.11.

Ai niin, kirjamessukuvat. Nämä ovat perjantailta 27.10. Taija Tuominen haastatteli Moosesta ja Karoliina Niskasta, jolta on julkaistu romaani Muamo. Muamossa kerrotaan suomalaisista naisista sodan aikana. 
Toisessa kuvassa Mooses on signeeraamassa kirjojaan.

  

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.

Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?

Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat. 

Kainuussa käymässä

Kainuussa vihdoin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeilemassa, vieläkö tulee ikävän tunteita. 

Mehän asuimme ja olimme mukana monessa puuhassa Kuhmossa 23 vuoden ajan, ja nyt olemme asuneet kohta saman verran Kymenlaaksossa, hiljaisempaa elämää. Alkuun muuton jälkeen vietimme mieheni kanssa viikon verran joka vuosi lomaosakemökissä Vuokatissa, ja minä vierailin myös muutaman kerran ystäväni luona Ihminen ja Kosmos -tapahtuman aikaan kevättalvella. Tätä viehättävää tiedettä ja taidetta tarjoavaa seminaaria ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen. 

Loma-asunnon vuokraajamme Vuokatissa kertoi, että Vuokatin matkailukesä on ollut hyvin vilkas tänä kesänä, vaikka ulkomaiset turistit ovat loistaneet poissaolollaan. Kainuun Sanomissa oli juttu, jossa kerrottiin saman koskevan koko Kainuun matkailua. Monet ovat suunnanneet tänä kesänä kotimaan kohteisiin, kun ulkomaille ei ole päässyt.

Mökkikylä oli täynnä nuoria hyvin treenattuja ihmisiä kirkkaanvärisissä, teknisissä urheiluasuissaan. Meidän vaeltaessamme vaaran rinteen polkuja maisemakatseluvauhtia ohitsemme juoksi porukkaa tai ajeli leveärenkaisilla pyörillään (fatbike). Naapurimökistä lähdettiin treenaamaan jo varhain aamulla meidän vielä kahvitellessa. Viikonlopulla selvisi, että Vuokatissa järjestettiin valtakunnallinen rullasuksikilpailu.  

Vuokatin keskustan tuntumassa, Veikko Huovisen (1927 - 2009) kotimaisemissa, seisoo hänen tuotannolleen omistettu nelimetrinen pronssipatsas "Havukka-ahon ajattelija", jonka on veistänyt kuvanveistäjä Nina Terno. Patsas paljastettiin 1989, ja se oli ensimmäinen suomalaiselle kirjailijalle hänen eläessään omistettu patsas. Jalustaan on kaiverrettu Huovisen luoman hahmon Konsta Pylkkäsen miete ihmisen asemasta.

Veikko Huovinen oli kirjailija, joka poistui harvoin kotiseudultaan.  

Toinen Kainuun iso kirjailija Eino Leino (1878- 1926) sen sijaan tunsi vetoa pääkaupungin kirjailijapiireihin. 

Kajaanin Paltaniemssä on Leinon lapsuudenkodin Hövelön paikalle rakennettu identtinen uusi Hövelö, perinnetalo, joka toimii museona ja on vuokrattavissa erilaisiin tilaisuuksiin. Talossa on sekä Leino että Lönnrot -näyttelyt. Elias Lönnrot (1802- 1884) vietti pitkiä aikoja Hövelössä kootessaan ensimmäistä versiotaan Kalevalasta. 

Hövelön tilalla asuvaan Lönnbohmin perheeseen syntyi kymmenen lasta. Kuopus sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm, myöhemmin hän otti kirjailijanimekseen Eino Leino. Kaikista sisaruksista on muotokuvat ja tiedot Hövelön seinällä, menestyneitä ihmisiä. 

Isoveli Kasimir Leino oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, mutta jäi osittain pikkuveljensä varjoon. Molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista, jotka Einolla saattoivat antaa sävyjä hänen upeisiin vuoroin helkähtelevästä ilosta ja synkästä masennuksesta kertoviin runoihinsa. 

Eino oli jo lapsena runoniekka. Ensimmäinen säilynyt runo "Epäilevä" on hänen 

9-vuotiaana joululomalla kirjoittamansa rakkaudentunnustus vähän vanhemmalle tyttökoululaiselle Heikkilän Tildalle. Runovihko oli alkanut tämän jälkeen täyttyä, mutta kun se joutui koulukortteerissa serkkutyttöjen käsiin ja Einoa alettiin kutsua Lemmenliekiksi, hän heitti vihkonsa Kajaaninjoen Ämmäkoskeen. 

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun, 

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun. 

Vinkkejä sinulle, joka suunnittelet kulttuurimatkaa Kainuuseen: 

💟 Mene Kuhmossa ihailemaan arkkitehtuuria pääkirjastoon ja Kuhmo-talolle. 

Käy Talvisotamuseossa, luontokeskus Petolassa ja Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskuksessa Juminkeossa. Jos olet varannut runsaasti aikaa, ajele keskustan ulkopuolelle, perukkaan, kokemaan täydellinen hiljaisuus ja kainuulaisen maiseman kauneus. Lähde patikoimaan Siniselle polulle tai Teerisuo - Lososuon reiteille, siellä voit osua paikkaan, jossa on kullankeltaista lakkaa enemmän kuin jaksat poimia. 

💟 Vuokatissa suosittelen vaelluspolkuja, joita on erimittaisia ja eri tavalla rasittavia. 

💟 Kajaanissa kannattaa ajella Paltaniemeen tutustumaan paitsi Eino Leino -taloon, niin myös sen lähellä sijaitsevaan vuonna 1726 rakennettuun kuvakirkkoon, jonka seinille on maalattu Raamatun kertomukset kuvina, niin että lukutaidotonkin saattoi niistä muistella kuulemaansa. Kuvat on maalannut kirkkomaalari Emanuel Granberg vuosina 1778 – 1781.

Yllä olevan oviseinän ison maalauksen alaosa on jossain vaiheessa peitetty valkoisella maalilla, koska sen helvetin kauhut olivat olleet liikaa kirkosta poistuvalle naisväelle. 

Yllä Kuhmon kirjaston näkymä lukuparvelta alas. Kirjasto on aivan joen rannassa ja sai nimen Atalante Jean Vigon elokuvan L'Atalante mukaan. Elokuvassa Atalante on jokilaiva, ja kirjaston yhteydessä on ajateltu laivan tuovan tietoa.  

💟 Kulinarismin puolelta haluan mainita Kuhmosta lounaspaikan Neljä Kaesaa ja vanhaan rautakauppaan rakennetun Kaesan kahvilan, josta voi myös ostaa kotiin viemisiksi kukkoja ja rönttösiä. 

💟 Kajaanin paras kahvila on Pekka Heikkisen leipomokahvila, jonka satavuotias puu-uunileivän juuri on säilynyt läpi tulipalonkin, koska sitä säilytetään eri paikoissa, mm. kassakaapissa. Tässä kahvilassa olen aina aistinut viihtyisän keskieurooppalaisen konditorian ilmapiirin. 

💟 Shoppailuhalun iskiessä kannattaa tutustua Sotkamon käsityömyymälään ja erityisesti sen lapasiin. Myymälä on käsityöyhdistyksen ylläpitämä ja siellä myydään yhdistyksen jäsenten kotonaan tekemiä tuotteita. Näin hyvin tehtyjä, mittasuhteiltaan oikeita lapasia en ole löytänyt mistään muualta. Myymälässä on aina myös jotain uutta, tällä kertaa nimipatalaput, kiva lahja vaikka hääparille. 

💟 Yllytän pistäytymään myös Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on tilaihme. Joillakin käytävillä on melkein edettävä sivuittain. 

Kaesan kahvilassa tuli vastaan yksi ensimmäisen Kuhmon vuoden oppilaitani, jolla ei hänelläkään ole enää kovin monta vuotta eläkeikään. Ajatella, jos olisin jatkanut työtäni Kuhmossa, olisin päässyt pian opettamaan ensimmäisten oppilaitteni lapsia ja lopulta jopa lapsenlapsia!

Muistelimme siinä vanhoja aikoja ja entinen oppilaani sanoi, että heitä oppilaita hymyilytti, kun Marjatta oli niin nuori ja herkkä. He olivat seuranneet koulun urheilukilpailussa, miten minä olin itkenyt, kun palkintoja jaettaessa soitettiin Maamme-laulua. No, minähän liikutun musiikista yhtenään. Kuhmon yläasteella oli tosiaan melkoiset yleisurheilukilpailut. Jokainen yli tuhannesta oppilaasta osallistui johonkin lajiin, opettajat (yli 60 meitäkin, kesti aikansa ennen kuin opin tuntemaan kaikki) olivat toimitsijoina, ja omaa vuoroaan odottavat ja omista kilpailuistaan vapautuneet oppilaat sekä opettajat täyttivät urheilukentän katsomon ja kannustivat kentällä taistelevia. Pitkän päivän päätteeksi oli opettajien ja oppilaiden välinen pesäpallo-ottelu. Kaikki sujui kuin harjoiteltu tanssi. On siinä ollut melkoinen suunnittelu - ilman tietokoneita.  

Niin, tuliko ikävän tunteita? - Ei tullut. Ei edes kun ajelimme entisten kotiemme ohi, koulunpihan kerrostalon, kahden rivitalokodin ja Ahmatien omakotitalon, jossa viisihenkinen perheemme nautti väljistä tiloista ja isosta pihasta. Katselin kaikkea menneisyyteen kuuluvana, kuin jonkun toisen elämänä. Kuhmo oli kotini joskus, kuten muutama muukin paikkakunta on ollut. Voisin edelleen muuttaa, muutto virkistää ja inspiroi. Koti ei ole minulle paikkakunta, vaan oma soppi omine ihmisineen.  

Vuokatinvaaralta alas