Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni, Presidentti Kennedy ja minä - NAISASIAA!

Olen pohtinut ja pohtinut, miten kirjoittaa tästä kirjasta. En voi päästää sitä käsistäni kirjoittamattakaan.

Ennen kuin aloin lukea minulla oli kysymys MIKSI. Miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Miksi Mimi Alford on kirjoittanut kirjansa? Nyt lukemisen lopetettuani minua vaivaa yhä sama kysymys.
Ymmärrän hyvin, miksi nuori kokematon tyttö päätyy ihaillun julkisuuden henkilön salatuksi seksikumppaniksi. Mutta miksi hän kirjoittaa siitä vanhoilla päivillään kirjan, jossa raportoi yksityiskohtaisesti tapahtuneen, yhä vieläkin kritiikittä, sitä on vaikea tajuta. Voin vain arvella.

Tässä kerrotaan tarina yksityiselämästä, mutta se sattuu sisältämään julkisuuden henkilön. En kuitenkaan halua tuon sattuman vuoksi tulla määritellyksi ja muistetuksi pelkästään presidentin leikkikaluna.

Mutta hei, hyvä Marion Beardsley Fahnestock Alford, sen muistamisen sinä juuri sementoit tällä vuonna 2012 kirjoittamallasi kirjalla! 
Kerrot elämästäsi myös ennen ja jälkeen sitä puolentoista vuoden aikaa 1962 - 63, jolloin olit John F. Kennedyn käytettävissä seksituokioihin aina kun tämä halusi. Mutta kirjan ydinhän on se suhde, muu on taustaa! Et olisi kirjoittanut tätä kirjaa, jos seksisuhde olisi ollut jonkun tuntemattoman henkilön kanssa? Eikä sitä kirjaa olisi julkaistukaan. 

Olet nuori nainen etuoikeutetusta ylemmästä sosiaaliluokasta USA:n itärannikolla. Käyt arvostettua tyttöcollegea, jonka opiskelijat tähtäävät hyviin naimisiin soveliaan nuoren miehen kanssa. Tavoitteena sinulla ja ystävilläsi ei ole ura, vaan perinteinen, itseriittoinen perhe-elämä, samanlainen kuin vanhemmillanne. Myös presidentin rouva Jacqueline Bouvier Kennedy on käynyt samaa koulua. Teitä esitellään debytanttitanssiaisissa, muutoin teidät pyritään pitämään erillään pojista. Eletään aikaa ennen suuria 60-luvun lopun asennemuutoksia, hippiliikettä ja kapinaa. 

Olin koulutettu, hyväkätöksinen ja hienostunut, mutta myös viaton, naiivi, seksuaalisesti kokematon sekä muiden (lukuun ottamatta kaikkein valveutuneimpia yksilöitä) 19-vuotiaiden tavoin autuaan tietämätön kaikesta, mikä ei vaikuttanut minuun suoranaisesti.

Tämä on tilanne, kun sinä Marion eli Mimi, nouset junaan vuonna 1962 ja lähdet kesätöihin Washington DC:hin Valkoisen talon lehdistöosastolle. Sinun ainoa murheesi on suosikkimekkosi rypistyminen hiostavassa, tupakansavuisessa junanvaunussa.
Neljäntenä päivänä presidentin lähin neuvonantaja Dave Powers hakee sinut uimaan keskellä työpäivää. Pukuhuoneessa riippuu valittavana erikokoisia uimapukuja, ja kaksi vanhempaa työntekijää, vähän päälle kaksikymppiset neitokaiset Fiddle ja Jill ilmestyvät myös tottuneen tuntuisesti mukaan uintirituaaliin. Kohta altaaseen pulahtaa itse Mr President , 45-vuotias komea, ruskettunut itsevarma mies. Uintikaverisi eivät ole yhtään hämmästyneitä mistään. "Ensimmäinen ystävä", erikoisavustaja Powers osallistuu istahtamalla altaan reunalle, käärimällä housunlahkeensa ja huljuttelemalla jalkojaan vedessä. Uinti ei virkistä, koska vesi on presidentin selkävaivojen vuoksi liian lämmintä, mutta sinä olet häikäistynyt presidentin kiinnostuksesta. Olet kuullut, että Valkoisen talon työntekijöiden status määräytyy sen mukaan, tunteeko presidentti heidät nimeltä, ja nyt sinä, osaamaton kesäharjoittelija, olet kiilannut jonon kärkeen ohi uranaisten, jotka ovat tehneet vuosia töitä Kennedylle.

Mimi, eikö varoituskellot soineet? Ei, tai sitten tukahdutit ne, olithan niin nuori ja vähän kokenut.

Sinut oli siis nähty ja hyväksi havaittu, ja jo samana iltana Powers hakee sinut työpöytäsi äärestä henkilökunnan tervetuliaisjuhlaan, joka yllätys-yllätys onkin Kennedyn perheen asuintiloissa. Fiddle ja Jill siellä jo siemailevatkin cocktaileja, joita sinullekin tarjoillaan ahkerasti. "Juhlaan" osallistuu uintiporukan lisäksi vain yksi miessihteeri. Odottelu palkitaan, kun Kennedy astelee sisään. Mimi, nautit ajatuksesta, että juuri sinä olet päässyt sisäpiiriin, niihin joiden kanssa presidentti haluaa rentoutua vastuullisen työpäivän jälkeen, ihan kuin olisit päässyt koulun arvostetuimpaan eliittikerhoon. Ja mitä kuuletkaan presidentin sanovan:"Haluaisitko tehdä kierroksen asunnossa, Mimi?" Kierros tarkoittaa nopeaa kävelyä Ensimmäisen naisen, rouva Kennedyn makuuhuoneeseen, jossa presidentti riisuutuu puoliksi ja työntyy sisääsi, suutelematta, varovasti, olethan neitsyt, minkä kokenut Don Juan myös huomaa. Sinä hämmentynyt tyttö saat ohjeen käyttää kylpyhuonetta, ja ruokaakin tarjotaan. Vastaat:"Ei kiitos, herra presidentti." Muut ovat häipyneet, ja auto odottaa sinua. Kun raiskaajasi - anteeksi vaan Mimi, tämä on minun tulkintani - kysyy hissin ovelle saattaessaan, onko kaikki hyvin, sinä vastaat: "Ei minulla ole mitään hätää, herra presidentti."

Uinnit ja seksitapaamiset jatkuvat. Mimi, sinun ei enää tarvitse matkustaa ilmastoimattomissa junissa. Lennät presidentin matkaseurueessa virkamatkoille kuuluisalla Air Force One -koneella, odottelet hotelleissa ja tapat aikaa uima-altailla tietäen, että et ole edes ainoa leikkikaveri.  
Kun palaat kesän jälkeen collegeen, jatkat presidentin tapailua koettaen samalla löytää itsellesi oikeaa poikaystävää. Löydätkin sellaisen, juuri sopivan sukupuun omaavan opiskelijanuorukaisen. Ajan tavan ja konservatiivisen taustasi määräämänä nukutte vielä häiden aattonakin perhevierailuilla eri makuuhuoneissa. Suunnitelma on selvä ja kirkas, mutta katastrofi väistämätön.

Mimi, miksi sinä et heti poikaystävän saatuasi lopettanut outoa suhdettasi mieheen, joka ei edes antanut kutsua itseään etunimellä, ei suudellut sinua eikä luvannut sinulle mitään? Miksi sinä olit niin tahdoton, for God´s sake? Sinähän annoit nöyryyttää itseäsi monin tavoin, joista kerrot kirjassa rehellisesti. Kuulostaa aika perverssiltä, että Mr President pani sinut kokeilemaan huumeita ja härnäsi sinua "rentouttamaan" myös "Ensimmäistä ystäväänsä" sekä veljeään Bobbya. 
Ja sinä vaan puhut edelleen seitsenkymppisenä hellyydentäyteisestä kesästä. Olet tyytynyt liian vähään, etkä kai uskalla nähdä koko totuutta vieläkään.

Katsoin netistä videoita, joissa sinua haastatellaan kiperin kysymyksin ja sinä puolustaudut. Sinulta kysytään, etkö ymmärrä tekeväsi kirjalla pahaa Caroline Kennedylle, Dave Powersin omaisille, Powersistahan syntyy erikoinen kuva presidentin hovinarrina, omille lapsillesi ja lastenlapsillesi. Ensimmäinen aviomiehesi on kuollut, häntä tämä kirja loukkaisi eniten. Sinä sanot, että sinun piti kertoa koko tarina, kuten se oli, koska kyseessä on salaisuudesta vapautuminen, sinun tarinasi. Pitikö se kertoa koko maailmalle, eikö psykiatrille kertominen olisi riittänyt? Sanot myös, ettei kyseessä ole terapiakirja. Vaikutat liikuttuneelta. 

Pitäisin kirjastasi enemmän, jos ottaisit kantaa ja tuomitsisit tyttöjen hyväksikäytön jyrkästi, näkisit itsesi ansaan saatettuna uhrina ja sanoisit suorat sanat. Shame on you Mr President! Ja hävetkää myös te, jotka olette osallistuneet tyttöjen höynäyttämiseen, senkin presidentin kanslian sutenöörit!
Mimi, et kai sinäkin ole niitä naisia, joka pelkää feministin leimaa, jos arvostelee miestä, jopa silloin kun siihen on isosti aihetta? 

Varovaisuudestasi huolimatta kirjasi tuo esiin sen, miten pieni sielu voi maailman arvostetuimmilla ihmisillä olla ja miten he saattavat polkea toisia kiipiessään. 

Voiko olla, että kirjoitat rahasta? Toinen aviomiehesi, jonka kanssa avioiduit päälle kuusikymppisenä on kannustanut sinua kirjoittamaan. Eikö rakkauteen kuulu halu suojella toista? Käyttääkö hänkin siis sinua hyväkseen? Ja toinen kauhea ajatus: onko hänestä peräti hienoa, että vaimo on kelvannut herra presidentille?

Kirjoitatko, koska tämä on sinun elämäsi kiinnostavin asia? Olit lahjakas tyttö, mutta lopetit opintosi ja olet ollut lähinnä kotiäiti. Et ole pätenyt työssä. Sinähän piilottelit kodissasi presidentiltä saamiasi tavaroita silloinkin, kun koit, että elit onnellisessa avioliitossa. Surullista. Niinkö vähän sinä sait! 

Voiko olla, että vielä vanhana ihmisen suurin saavutus on nuoruuden seksikumppanuus jonkin julkisuuden henkilön kanssa? 
Tuleeko sellainen päivä, että julkisuuteen nousee harmaahapsisia herroja salaisuuksineen, Angela Merkelin piilossa ollut "toyboy" tai Hillary Clintonin "fuckbuddy"? Enpä usko. En usko, että naiset seuraavat tässä asiassa Kennedyjä, Berlusconia ja mitä niitä nyt onkaan. Niin, ja nykyään tietysti julkisuus halutaan saada heti eikä puolen vuosisadan jälkeen. 

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg kirjoittaa Me naiset -lehden (nro 16, 21.4.) kolumnissaan Bechdelin testistä, jonka tarkoituksena on  paljastaa, onko elokuvassa naisilla mitään omaa roolia miessuhteita lukuun ottamatta. Silfverberg oli käynyt katsomassa elokuvan Suffragette, joka kertoo naisten äänioikeudesta Britanniassa taistelleista naisista. Tämä elokuvahan läpäisee testin, siinä on naisille samastuttavia toimintahahmoja. Samaan aikaan luin jostain toisesta lehdestä ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin haastattelun, jossa hän kertoo miten halusi muokata roolistaan Gerda Wegenerinä Tanskalaisessa tytössä vahvemman kuin mitä se oli käsikirjoituksessa ja että hänellä on vuoden sisällä ollut neljä elokuvaroolia, joissa yhdessäkään ei ollut kohtausta, jossa hän olisi keskustellut toisen naisen kanssa muusta kuin miehistä. 
Bechdelin testin voi tehdä myös koko elämästään: mikä elokuva tämä on, kuka sitä ohjaa ja millainen on roolini. Voinko muokata omasta roolistani vahvan? Onko parempi olla Marion vai Mimi? 

Anu Silfverberg, Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä, 2013

Onpas selväpäinen nainen! Tällainen ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni lukiessani Silfverbergin esseekirjaa. Kirjassa on kirjoittajan oman raskaaksitulo- ja synnytyskokemuksen kuvaus ja sen lisäksi paljon hämmästelyä siitä, mitä kaikkea tärkeää sukupuolisuudesta ihmiselle ei kerrota alkaen koulun seksittömästä sukupuolivalistuksesta ja päätyen imetyksen vaiettuun hankaluuteen. 
 

Olen lähes kaikesta samaa mieltä Silfverbergin kanssa. Ei ole mitään järkeä palata kaikessa ”luonnollisuuteen”, kun parempaa on kehitetty tilalle. Kantoliina on välttämättömyys köyhälle afrikkalaiselle, jonka on sekä kuokittava pellolla että hoidettava lapsensa, mutta hän ottaisi varmaan mielellään vaunut pellon viereen varjoa tarjoavan puun alle ja antaisi lapsensa nukkua rauhassa siellä. Hän ottaisi mielellään myös äitiysloman, niin ettei tarvitsisi heti synnytettyään huhkia pellolla. Meillä Suomessakin on naisia, jotka haluavat palata esiäitien aikaan kuvitellen romanttisesti, että se oli kaikessa parempaa: luomusynnytys, kantoliinat, kestovaipat, täysimetys nelivuotiaaksi (huh huh), kotihoito kolmivuotiaaksi, ”vaistovanhemmuus”.  Minulle tulee näistä Silfverbergin luetteloimista kiintymysvanhemmuus-termeistä kestoiluista ja mammailuista mieleen huuhailu. 

Luonnollisuus ei ole koskaan ollut naisen paras ystävä. Luonnollista on se, että naiset kuolevat synnytyksiin ja elävät elämänsä ainaisen reproduktion merkeissä, elleivät kuole yrittäessään.

Familismin aate on viime aikoina vaikuttanut niin, että yhä useammat nuoret äidit jäävät aivan turhaan, syyllisyydentuntoisiksi propagandoituina, kotiin tylsistymään ja tylsistämään lapsensa moneksi vuodeksi. Älykkäinä pidetyt ihmiset vakuuttavat myös kirkkain silmin, että kotona olo lasten kanssa se vasta antaakin valmiuden mihin tahansa johtopuolen tehtäviin, koska organisointikyky naisella kotona kehittyy huippuunsa. Tässäkin on sitä äitikortti-harhaa: äitinä minä olen ylivertainen kaikessa! Come on!  Mielestäni lapset tarvitsevat leikki-iässä erityisesti vertaisseuraa, ja sehän on meidän yhteiskunnassamme järjestetty erinomaisen hyvin päiväkodeissa. 

Juuri nyt haluaisin, että joku antaisi tarkan aika-arvion siitä, miten ja koska maailma muuttuu. koska päästään aikaan, jolloin naiset eivät ole mystisiä emoja vaan ihmisiä? Se olisi ehkä myös aika, jolloin koti vastaan päiväkoti  -sota olisi päättynyt jonkinlaiseen tolkulliseen kompromissiin, ja aika, jolloin vanhempainvapaat jaettaisiin kummankin sukupuolen kesken ja niiden kustannukset kaikkien työnantajien kesken.

Äiti on tietenkin lähellä lasta, varsinkin vauva-aikana, koska lapsi on kasvanut hänen sisällään ja hän saattaa imettää, mutta moni äiti tekee sen virheen, että pitää itseään yleensäkin ykkösvanhempana ja isää apulaisena. Silfverberg kannustaa isiä vain puskemaan rooliinsa, viemään lapsen kärryihin ja painumaan ulos ilman äitiä.

Sinä äiti, joka väität, että nainen voi ”omia lapsen”, kysy itseltäsi: olisiko mitenkään mahdollista, että miehesi omisi teidän yhteisen lapsenne ja sinä et voisi sille mitään? Että kulkisit tuolla valittamassa, että en voi hoitaa lastani kun isä on ominut sen? Ai ei ole mahdollista? No miten se sitten on mahdollista toisin päin?

Vertailu eläimiin, sikaan ahtaassa porsituskarsinassa, ja lehmään, jonka maidontuotantoa pidetään jatkuvasti yllä, on mielenkiintoista ja koskettavaa. Silfverberg käsittelee eläinten asiaa myös novellikokoelmassaan He eivät olleet eläimiä,2011 ja esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa, 2011. Näitä ennen hän kirjoitti parisuhdetta käsittelevän romaanin Kung Po, 2008. Silfverberg on paitsi kirjailija myös toimittaja, jonka terävät kolumnit ovat herättäneet keskustelua.

Kahdesta asiasta olen kirjoittajan kanssa eri mieltä.  Hänen mielestään pojille seksuaalisuuteen herääminen on helppoa ja tytöille vaikeaa, pojat ohjataan nauttimaan ja tytöt varomaan. Minä taas luulen, että tässä asiassa molemmilla on yhtä vaikeaa - eikä pelkästään vaikeaa, vaan myös helppoa ja hauskaa. En halua vetää esiin ”minä poikien äitinä” tai ”minä murkkupoikien opena” -kortteja; poikien hämmennyksen huomaa, kun vähän katselee ympärilleen.

 
Toinen asia, josta ajattelen ja jonka olen kokenut eri tavalla, on odottavan äidin vauvavatsa. Silfverberg on loukkaantunut siitä, miten raskaana olevien naisten vatsaan kiinnitetään huomiota, taputellaan ja kehutaan. Hän kokee kasvavan vatsan hyvin intiimiksi asiaksi. Toisaalta hän on kaikessa sitä mieltä, että me kasvatamme lapsen maailmaan eikä itsellemme. Minä pukeuduin ensimmäistä lasta odottaessani äitiysmekkoon heti toisella kuukaudella, että kaikki jo huomaisivat. Oli ihanaa, kun joku halusi painaa korvansa vatsaan ja kuunnella tai kun joku silitti vatsan päältä ja toivotti pikkuisen tervetulleeksi maailmaan sitten kun aika on. Aina kun näen vauvavatsan, liikutun, mutta en kyllä sano mitään tuntemattomille, koska tiedän että suhtautumisia on monenlaisia. Silfverberg puhuu myös kivuista ja hankaluuksista odotusaikana. Jos näin on, niin vatsan taputtelu saattaa ärsyttää. Minä onnekas en kokenut kivun kipua ennen kuin synnytyksessä; elin odotusaikani valtavassa onnenhuumassa, joten taputtelu sopi siihen.  

Onnenhuumasta vielä loppulainaus. Vauva on jo vähän kasvanut ja äiti levännyt. Äiti lähtee ulos ilman vauvaa, saamaan Omaa Aikaa ja heti tulee ikävä.
Ikävä iskee viiden minuutin kuluttua. Pursuan rakkautta. Nuuhkin käsivarsiani:tuoksuuko minun ihoni jollekin oudolle?  Minusta tuntuu, että ihohuokosistani valuu jotain. Rakkautta haihtuu iholta, mutta sitä tulee koko ajan lisää.