Sirkka Garam, Rintamalla - Syöpä, minä, me (2008) + oman syöpäjatkokertomukseni osa 4

Sirkka Garamin elämäkerrallinen kirja Rintamalla – Syöpä, minä, me koostuu kolmesta osasta Myrskyn enteitä, Myrsky ja Suvanto.

Garam kertoo ensimmäisessä osassa itsensä ja muiden perheenjäsenten kokemista sairauksista elämänkouluna vakavimpaan myllerrykseen, johon hän joutui päälle kuusikymppisenä. Kirjan hän kirjoitti 13 vuotta myöhemmin muistellen elävästi enteitä ja itse myrskyä.

Garam saa jo lapsena varoituksen vaikeasta sairaudesta. Hänen silmästään löydetään patti. Se on pysynyt samanlaisena läpi vuosikymmenten, huolen aiheena ja arvoituksena.
Lapsiperheessä sattuu kaikenlaista haaveria ja vakavampaakin sairautta, mutta onneksi isä Karoly on lääkintämies, "lääkemeet", kuten perheen pienin tämän arvonimen muotoilee.
Otsikossa ei ole sana "me" turhanpäiten. Tämä perhe on yhdessä viihtyvä, ja vanhempien suhde on raudanluja. Elämä ja parisuhde on kuvattu mutkattomasti, kodikkaasti, tyttömäisesti (vaikka kirjailija on jo vanha) ja lämpimällä huumorilla.

Koettelemusten kohdatessa Garamin perhe yhdistää voimansa. Kun toisella perheen tyttäristä todetaan kuulovamma, hän mieltyy erityisesti erääseen kohtaukseen Pekka Töpöhännästä. 

Töpöhäntäinen Pekka ja yksikorvainen Mauri Mäyräkoira tapaavat. - Hyvää päivää, nimeni on Pekka. Minulla ei ole ollenkaan häntää.
- Hyvää päivää, vastaa Mauri ujosti. - On toisia, joilla on vain yksi          
  korva. Ei sekään ole paljon.
Pekka menee lähemmäksi:
- Mutta se korva, mikä sinulla on, on sangen siisti.
 

Perheelle tulee tavaksi näytellä ja varioida tätä kohtausta tilanteeseen sopivasti. Kun Karoly on antanut toisen munuaisensa tyttärelle ja Sirkka menettänyt toisen rintansa, kohtaus saa uuden, leikkisän muodon.

- Hyvää päivää. Nimeni on Pekka Töpöhäntä. Minulla ei ole ollenkaan toista munuaista.
- Hyvää päivää. Olen Mauri Mäyräkoira. On toisia, joilla on vain yksi tissi.
  Ei sekään ole paljon.
- Mutta se tissi, joka sinulla on, on oikein siisti.

Toinen osa Myrsky kertoo elämästä syövän varjossa päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Tunteet kulkevat vuoristorataa samalla kun ruumista koettelevat leikkaus ja sitä seuraavat hoidot.
 

Eilen se taas iski: ahdistus, kauhu, kiukku.
    Ahdistus: En selviä tästä – se leviää. Keuhkoihin, maksaan, aivoihin, luustoon. Mitä kaikkea tässä on vielä edessä?
     Kauhu: En jaksa olla niin vahva, etteivät lähimpäni, Karolus ja lapset, mene tolaltaan.
     Kiukku: Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan, kiusataan ja testataan?
 

... Kaikki kunnossa! MINÄ SAAN ELÄÄ VIELÄ! Tule Karolus, tulkaa lapset, miniät, vävyt ja lapsenlapset, ystävät, naapurit, lääkärit ja hoitajat, tule Seppotaksi! Tulkaa kaikki kuusi hoitokoiraammekin. Tulkaa: minä suljen teidät kaikki syliini!

Kolmas osa on nimensä mukainen, suvanto. Sirkka antaa leikata pois toisenkin rintansa. Ruumis ei ole tasapainossa yksirintaisena, ja hän ei halua painavaa silikonia ihonsa päälle eikä sisälle. Rinnankorjausleikkaus olisi pitkä ja vaikea verrattuna poistoleikkaukseen, jolla myös saavutetaan tasapaino. Minä tunnen viehtymystä Sirkan ratkaisuun. Olisipa kiinnostavaa olla taas kuin pikkutyttö, rintamuksen kohdalta kevyt kuin balettitanssijat (vaikka en raskas ole nytkään). Jos minulta joskus poistetaan toinen rinta kokonaan, niin varmasti pyrin tähän. 

Garam kirjoittaa ihmetellen naisista, jotka tieten tahtoen antavat muhkeuttaa rintojaan oudoista materiaaleista valmistetulla, usein kovaksi kapseloituvalla massalla, mikä aiheuttaa paljon ongelmia, joista kaikista ei vielä edes tiedetä. 

Karolus on huomaavainen aviomies. Hän kulkee jokaisella sairaalakäynnillä Sirkan mukana.
     Kun sairastuin, Karolus ei juurikaan huokaillut, hän huolehti. Jos onkin aina pitänyt minua kuin kukkaa kämmenellään, nyt hän pitelee kuin haavoittunutta pikkulintua. Mutta kyllä uskon hänet tuntevani. Ei varmaan päivää, ettei miettisi mielessään: Mitä on vielä edessä? Selvitäänkö me?

Nyt tekee mieli laittaa vastapainoksi tähän sitaatti eräästä toisesta kirjasta ja eräästä toisesta suhtautumisesta sairastuneeseen vaimoon. Tämä on kirjasta Haaste elämältä (1996), johon on kerätty ihmisten syöpäkokemuksia.
Anja, 80 v, muistelee miten hän oli 1952 Kajaanissa potilaana ja kirjoitti ison leikkauksen jälkeen haikeana kotiin, että hän elää. (Huom! kirjoitti, puhelimia oli harvassa) Mies vastasi: ”Sinne sinä akka menit maata ja tähän minut jätit pentujen keskelle. Oli ne yhen illan hiljaa, kun minä pieksin siihen kuntoon että niiltä sen illan sain olla rauhassa. Pitäneekö ottaa joku nainen tähän, kun huoneet ovat kylmät. Sepähän se puut hakisi ja polttaisi ne lämmikkeeksi.” Anja pääsee sitten kotiin ja aikoo juuri avata ulko-oven, kun se riuhtaistaan auki. ”Tännekö sinä akka tulit kuolemaan, olisit ollut siellä!” Anja kokoaa itsensä, työntyy sisälle ja rupeaa katselemaan kaappeihin, mitä voisi ruveta keittelemään.
 

Onneksi oma mieheni on Karoluksen tyylinen. Hän on ottanut tämän sairauden oikeastaan minua vakavammin. Erikoista, mutta minä en ole saanut kertaakaan mitään pelkokohtauksia. Ainakaan vielä. Hyvien tulosten tultua olen nyyhkinyt onnesta, mutta siinä ne itkut sitten on.
 

Ja nyt pääsenkin kertomaan, mitä hyvää minulle kuuluu. Joudun toiseen leikkaukseen, koska viimeksi operoitiin kasvaimen ulkopuolelta tervettä kudosta (toivottavasti tervettä) liian vähän. Kyllä – se on hyvä uutinen: tosi pieni lisäleikkaus, ja ilman sitä minulle olisi jäänyt kalvava epäilys! Ja vielä - kyllä vain, sitä ennen PÄÄSEN VIIKOKSI AURINKOHOITOON! Varhain sunnuntaiaamuna lähdemme Mallorcalle, miehiä kolmessa sukupolvessa ja minä! Miten ne nyt muka pärjäisivät siellä ilman minua. Pakkaaminen on jo alkanut, kirjoista.