Joan Didionin esseitä 60-luvun Kaliforniasta, Slouching Towards Bethlehem

Joan Didion on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Run, River alle kolmikymppisenä vuonna 1963 ja ensimmäisen esseekirjansa Slouching Towards Bethlehem vähän päälle kolmikymppisenä vuonna 1968. Hän on myös tehnyt elokuvakäsikirjoituksia miehensä John Gregory Dunnen kanssa. Didionin viimeisimmät teokset ovat omasta elämästä kertovat surukirjat Maagisen ajattelun aika, 2005,  ja Iltojen sinessä, 2011.  

Didion on toimittanut kaikki Slouching Towards Bethlehem -kirjan esseensä aiemmin lehdissä julkaisemistaan pitkistä artikkeleista, joillekin hän on antanut eri nimen. 
Hän kertoo esipuheessa, että on kokenut kaikkein pakottavimmaksi kirjoittaa juuri tämän nimiesseensä ja että se on kirjan esseistä ainoa, joka sai julkaisunsa jälkeen hänet epätoivoiseksi saamansa palautteen vuoksi. Kaikki esseetä kommentoineet kiinnittivät huomionsa sivuseikkoihin, kuten kukkaislasten ulkonäköön. 

Didionilla oli alkanut soida mielessään tietyt kohdat W. B. Yeatsin apokalyptisestä runosta The Second Coming, joka päättyy: "And what rough beast, its hour come round at last, Slouches towards Bethlehem to be born?"  Runon säe "Things fall apart; the center cannot hold" vaivasi Didionia, joka hakeutui omassa kirjoitusjumia aiheuttaneessa merkityksettömyyden kriisissään kesällä 1967 Haight-Ashburyn alueelle San Franciscoon kirjoittamaan pitkää artikkelia sinne kerääntyneistä nuorista. 
Hän löysi kotoaan karanneita teinejä, tyttöjä ja poikia, kesän mittaan yhä nuorempia, jopa 14-vuotiaita, jotka olivat kokoontuneet huhujen houkuttamana epämääräiseen yhteiseen odotuksen tilaan ja kutsuivat itseään hipeiksi. 

Didion huomaa, että kyseessä ei ole tavanomainen sukupolvikapina, vaan nuorten pettymyksen ilmaisu. 
Hän kirjoittaa, että nämä ovat lapsia, joilla ei ole koskaan ollut pysyvää kotia turvallisine vanhempineen, isovanhempineen, serkkuineen ja naapureineen, lapsia jotka ovat pikemminkin tietämättömiä kuin kapinallisia.
Kaiken kaikkiaan 400 000 köyhää nuorta vaelsi tietylle suppealle alueelle kesän 1967 aikana. Ilmiötä tarkasteltiin yleensä toisarvoisiin seikkoihin paneutuen, ei sosiologisena ongelmana.  
Didionin haastattelemat nuoret kertovat kaikesta ihailemastaan sanalla groovy (nastaa). Huumeet on groovy, koulu bummer (kurjaa, mälsää). 
Poliisi kertoo  kasvavasta rikollisuudesta, huumeista ja raiskauksista.

Didionin essee päättyy koskettavaan tilanteeseen. Hän vierailee hippiyhteisössä, jossa viisivuotias Susan elää äitinsä ja joidenkin muiden ihmisten kanssa. Tyttö kertoo, miten on päässyt kerran rannalle, mutta hiekkalelut jäivät kotiin. Seuraavaksi hän kertoo olevansa aina välillä stoned, huumattuna. Vuoden ajan äiti on antanut hänelle kahta huumetta, LSD:tä ja myrkkykaktusta. 
Toisessa perheessä Didion tapaa kolmivuotiaan Michaelin nakertamassa sähköjohtoa porukan aikuisten tonkiessa lattialautojen välistä sinne joutunutta arvokasta marokkolaista hashista. Hashis oli tippunut lautojen väliin aamulla Michaelin sytyttämässä tulipalossa muiden nukkuessa.

Minuakin tämä essee jäi vaivaamaan, ainoana. Muissa kenelläkään ei ole hätää. 

Didion on päässyt paikkoihin, joihin moni ei ole päässyt, tapaamaan ihmisiä, jotka antavat haastatteluja harvoin: Howard Hughesin kotiin miettimään, mikä tekee tästä yksinäisestä, älyttömän rikkaasta miehestä amerikkalaisten idolin, Joan Baezin perustamaan eliittikouluun, The Institute for the Study of  Non-Violence, John Waynen 165. elokuvan kuvauksiin ja haastattelemaan maolaista idealistia toveri Michael Laskia. 

Yhteistä kaikille Didionin henkilöhaastatteluille on se, että hän suhtautuu haastateltaviinsa arvostaen ja lämpimästi. Hän ei kirjoita paljastuksia, vaan  eläviä ihmiskuvia, joiden pohjana on pitempi tutustuminen. Haight-Ashburyn väen kanssa Didion vietti viikkoja. 

Minulle tulee Didionin esseistä mieleen suomalaisen edesmenneen toimittajan Ilkka Malmbergin tyyli. 
Joissain hänen esseissään koen myös sukulaisuutta Patti Smithin elämäkerrallisiin kirjoihin.

Didion on antanut kirjansa ensimmäiselle osalle nimen Life Styles in the Golden Land. Toinen osa Personals koostuu nimensä mukaisesti kirjailijan omaan persoonaan keskittyvistä kirjoituksista. Aiheina on mm. lapsuuden moraalisääntö lojaaliudesta muita ihmisiä kohtaan, vaikeasti yllä pidettävä omanarvontunto ja muistikirjat.  

Keepers of private notebooks are a different breed altogether, lonely and  resistant rearrangers of things, anxious malcontents, children afflicted apparently at birth with some presentiment of loss.
(Muistikirjoja harrastavat ovat oma rotunsa, yksinäisiä ja vastaanhangoittelevia uudelleen järjestelijöitä, levottomia ja tyytymättömiä, lapsia joihin iskostuu ilmeisesti jo syntymässä aavistus menettämisestä.)

Kolmas osa on nimeltään Seven Places of the Mind. Sen kiinnostavin essee kertoo elämästä Alcatrazin saarella, entisellä vankisaarella, jossa asuu kolme ihmistä ja kaksi koiraa. John Hart, entinen vartija, ja John Doherty, eläkkeellä oleva merimies, valvovat 22 eekkerin kokoista saarta koiriensa Duffyn ja Duken avulla. Marie Hart maalaa maisemia. Kerran viikossa he ajavat veneellä San Franciscoon hakemaan postia ja käymään kaupassa.   
Vankila rapistuu. Moni haluaisi ostaa saaren, mutta on myös olemassa suunnitelma tehdä siitä rauhanpuisto. 
Didion on kirjoittanut tämän artikkelin, josta sitten muokkasi kirjaan esseen Rock of Ages, vuonna 1967.  

Mitähän saarelle kuuluu nykyään? - Wikipedian tietojen mukaan se on virkistys- ja luonnosuojelualue, johon pääsee lautalla ja vankila on suosittu museo. 

Ryu Murakami, Sixty-nine - ja omaakin hippitouhuilua

Sain vinkin romaaniin Sixty-nine ja muihinkin Ryu Murakamin kirjoihin Hyönteisdokumentti-blogista. Innostuin tästä kirjasta, koska olenhan elänyt tuon kirjan kuvaaman ajan itsekin. Minua kiinnosti lukea, miten japanilainen 17-vuotias poika on kokenut Vietnamin sodan vastustamisen, uuden musiikin ja muut ajan ilmiöt. Onko mitään samaa kuin suomalaisen 19-vuotiaan tytön kokemuksissa? Molemmat käyvät vuonna 1969 lukion viimeistä luokkaa.

Luin tätä fiktiivistä muistelmaa hymyssä suin. Miten voikin 32-vuotias tarkastella teini-iän kohelluksiaan noin lempein silmin. Murakami on julkaissut  teoksensa vuonna 1987, ja se on käännetty englanniksi 1993. Suomennosta ei ole tälle eikä muillekaan Guy Murakamin teoksille, jotka ovat kai aivan erilaisia kuin Sixty-nine. Tästä on hyvä aloittaa.

Kensuke Yazaki on toiminnan kaveri. Hän, pikkukaupungin poika, on haistanut suuren maailman muutoksen tuulet, uuden musiikin, vapaan seksin ja yliopistojen vallankumoukset. Hän haluaa kiihkeästi mukaan kaikkeen, mikä kuulostaa hauskalta. Ken-poikamme on täynnä itseluottamusta kaiken muun paitsi tyttöjen suhteen. Avantgarde-elokuvan tekeminen, rock-festarin järjestäminen ja koulun sulkeminen barrikadein ovat 'easy-beasy' bambisilmäisen Lady Janen valloittamisen rinnalla.

Now and again, the angel's thigh brushed against mine. Each time that happened, the sofa we were sitting on was transformed into an electric chair: a powerful current shut to the top of my skull, my hair stood on end, it was hard to breathe, my crotch tingled, my throat went dry, my palms grew sweaty, and the lonely expression on Iwase's face faded from my field of vision.

Vaikka teini-Kensuke on pullisteleva ja itserakas, hän on myös hyvin rakastettava.
Myös 32-vuotias Kensuke on hauska. Mikä hulvaton idea kirjoittaa muistelmat siinä iässä ja kirjoittaa ne yhdestä tärkeästä nuoruusvuodesta!

Muistelija-Kensuke koettaa usein ensin värittää tarinansa dramaattisemmiksi ja fiksummiksi kuin ne ovatkaan, mutta kertoo kohta, miten asiat oikeasti olivat. Tämä kiva sivupersoona-tekniikka antaa hänestä sympaattisen kuvan ja saa lukijan nauramaan. Ken juo tiettyjä juomia, lukee tiettyjä kirjoja ja on kiinnostunut tietyistä elokuvista - koska on niin taiteellinen - ei vaiskaan, vaan koska on huomionkipeä ja haluaa tehdä vaikutuksen tyttöihin. 
Kaverit, joita Ken on saanut mukaan tempauksiisna kysyvät joskus epäilevinä, miksi me teemmekään näin, miten se Che Guevara tähän liittyikään, mutta Kenistä nuo kysymykset ovat turhia.  

In 1969, when I was seventeen, it was the Morning Wood Festival, but even now, as a thirty-two-year-old writer, I always seem to be on the lookout for new excuses, and new ways, to celebrate. The rhythm of the drum that turned me on at three linked up with the jazz of the fifties and the rock of the sixties, and in one form or another it's led me all over the planet in search of bigger and better thrills.
   What exactly that rhythm meant to me, I'm not sure, but I suspect it was just the promise of endless fun.

Mikä oli yhteistä Japanissa ja Suomessa vuonna 1969?

Pienessä maalaislukiossa, jota kävin, me tuunasimme vaatteitamme hipahtaviksi. Ei paljon muuta. Vaatteet on mun aatteet. 

Kesällä ylioppilaaksi kirjoitettuani lähdin Englantiin kansainväliselle työleirille, jossa oli nuoria kaikista maanosista. Leirillä poimittiin marjoja ja tehtiin työtä hillotehtaalla. Tiptreen marmeladeja on yhä myynnissä ja Suomessa mm. Stokkalla. Tärkeintä oli tutustuminen uusiin ihmisiin ja vapaa-ajan vietto kivassa seurassa. Melkein kaikki pojat olivat raahanneet kitaran mukaansa, pyrkivät vaikuttamaan meihin tyttöihin soitollaan. 

Leirin jälkeen vietin muutaman päivän lähes rahattomana yksin Lontoossa, joka tuntui olevan nuorten kaupunki. Kellaridiskoja oli toinen toisensa vieressä.  Säilytin suurina aarteina kaikki kadulla saamani diskojen mainoskortit. Ei minulla ollut varaa mennä niihin. Sen sijaan ravasin museoissa ja istuskelin Trafalgar Squarella, joka oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka. Siellä kuuli  musiikkia ihan ilmaiseksi.

Pojat suunnittelevat performanssia Tiptreessä, 1969

Syksyllä siirryin opiskelemaan Tampereelle. Mehän yritimme vallata yliopiston iskulauseena 'One man - one vote'. Opiskelijoiden piti päästä päättämään kaikesta opintomateriaaleja myöten. En minä siitä mitään ymmärtänyt, kunhan menin enemmistön mukana ja istuin luentosalissa, jossa jotkut pitivät palopuheita.

Madison, Wisconsin, 1970

Vuoden päästä olin kesästä kesään USA:ssa. Reissun "oikea" tarkoitus (vertaa Kensuke) oli tarkistaa, tuleeko 15-vuotiaana syttyneestä rakkaudesta ja  etäsuhteestani amerikkalaispoikaan mitään. Halusin myös kauas kotiväestäni, joita kohtaan tuntemani huoli oli tappaa minut. 

Madison, Wisconsin oli ja on pieni yliopistokaupunki. Siellä järjestettiin Vietnamin sodan vastaisia marsseja ja konsertteja sekä muistotilaisuus Kentin yliopiston kahden opiskelijan muistolle, jotka poliisit - 'cops, those capitalistic pigs' - olivat ampuneet rauhanomaisessa sodanvastaisessa mielenosoituksessa.

Ostin poikakaverilleni kirjaillun tunikan, mitä hänen vanhempiensa oli vaikea sulattaa. Itse kuljin minihameissa ja Afrikka-mekoissa. Asuimme vanhassa puutalossa. Se oli muodikkaampaa kuin asuntolassa asuminen. Puutalossa asuminen oli 'far out' ja 'groovy' eli tosi nastaa. 

Madison, Wisconsin, 1970

Asuntomme ryövättiin, ja kun teimme ilmoituksen poliisille - voi miksi, hehän olivat opiskelijoiden vihollisia - niin he katsoivat, että mitä täällähän on kaksi hammasharjaa ja parivuode, tulee fornication-syyte!  Riensin tarkistamaan sanakirjasta, 'fornication', haureus. Kuljin apeana Marimekon pikkushortseissa ja paidassa. Koko muu garderobini oli ryöstetty, ja murehdin, että joudun vankilaan. No, ei käynyt kuinkaan! Taisi olla poliiseilla kuitenkin isompia murheita. Pärjäsin ihan hyvin vähillä vaatteilla. Vaatteista murehtiminen olisikin ollut todella 'uptight' ja porvarillista typeryyttä.

Madison, Wisconsin, 1971

Rahaa ei tarvittu paljon. Ei ollut syytä käydä kampaajalla, hiukset saivat kasvaa. Välimatkat liftattiin tai mentiin kimppakyydeillä. Ei ollut mitään ruokahifistelyjä, se oli vanhojen ja kalkkeutuneiden hommaa. Syötiin mitä sattui.


"Kukaan" ei käynyt salilla, mutta "kaikki" lukivat. Matkustellessa saattoi ihan hyvin nukkua puiston penkillä. Oltiin luottavaisia. Love and peace, man!
Musiikki oli todella tärkeää, samoin muut taiteet ja mietiskely.

Tunnistan Murakamin kirjan sävyissä paljon USA:n vuoteni tunnelmia.

Mietoja huumeita oli liikkeellä runsaasti. Itse asiassa kaikissa kokoontumisissa kulki marihuana-savuke suusta suuhun, jopa luentosalissa. 
Minä en ole koskaan halunnut pistää suuhuni mitään epäilyttävää, joten annoin savukkeen mennä eteenpäin huuliani hipaisten. Hyvä niin. Kampusalueen laitamilla oli rähjäinen dropouttien alue, jossa asuivat liikaa pössytelleet ja sille tielle jääneet. Kävin kerran siellä eräissä juhlissa tytön kanssa, joka aneli minua turvakseen lesbopartyyn. Hän oli keksinyt, että hän on ehkä lesbo, mutta ei uskaltanut mennä tuolle alueelle yksin.

Seksiin suhtauduttiin - käytännöllisesti. Minullekin sanottiin, että hei sinä olet Scandinavian girl, eikö sinulla voisi olla useampi poikaystävä yhtä aikaa. No, sorry, ei oikein käy, olenhan romanttinen. 


Hippiajasta on paljon hyviä elokuvia, paras niistä Hair. Siinä on paljon sellaista, mikä tuntuu tutulta, vaatteissa, kampauksissa, iloisessa menossa ja suvaitsevaisuuden vaalinnassa.

Liike hiipui 70-luvulla. Kaupallisuus ja kovat huumeet löivät rikki rakkauden sanoman, mutta kyllä siitä jäi vaikuttamaan paljon sellaista hyvän sanomaa, mikä vaikuttaa tänäkin päivänä. Women's Lib on jatkunut meidän päiviimme asti. Monet, monet ihmisoikeusliikkeet saivat alkunsa hippi-ideologian ansiosta.

Entä Korpelan Marjatta? 

Palasin Suomeen ja vaihdoin Helsingin yliopistoon. Siellä hämmästelin, miksi olisi pitänyt uskoa fanaattisesti johonkin vanhaan mieheen, Taistoon! Hänen sanomansa oli muka 'in ja pop', minusta aivan 'out'.

Ei Suomessa ollut mitään oikeaa, iloista hippiliikettä. Jotain matkimista vain, kuten Kensukellakin Japanissa. Suomessa oltiin vakavia.
Mutta hippiajan laineet synnyttivät myös Suomessa ihmisoikeusliikkeitä ja yhdistyksiä. Vappu ja Ilkka Taipale esimerkiksi ovat olleet perustamassa ja touhuamassa vaikka mitä ja ovat edelleen mukana hyvissä hankkeissa. 

Opiskelijajärjestössä minua oli epäilty, koska olin ollut USA:ssa. Tämän kuulin myöhemmin, kun tapasin tulevan aviomieheni, joka toimi kielten yhdistyksessä ja aloimme viettää aikuisten elämää. Olin ollut kuulemma silmälläpidon alla paitsi USA-vuoteni takia, niin myös koska osallistuin porvarillisen englannin opettajan järjestämille kansainvälisille teekutsuille. No, tottahan minä sinne menin verryttelemään American English -taitoani. Oi, niitä aikoja!
      

Heilutan teille tässä postireissun jälkeen kipsikädelläni. Sain uuden kevyemmän kipsin, jonka saa välillä pois kädestä. Nyt pitää tehdä paljon sormijumppaa. Adlibriksen paketissa on tällä kertaa valokuvakirja The Family of Man. Ihmiskunta on samaa perhettä. Kun vain osaisi olla.

Huomenna menen Kouvolan Meillä on unelma -tapahtumaan.