Vielä Ernő Szépin Ihmisen hajusta ja hyvää Suomen luonnon päivää!

 

En viitsi pidentää edellistä kirjoitustani Ernő Szépin kirjasta Ihmisen haju (päiväkirja Budapestin juutalaisten selviämiskamppailuista 40-luvulla), vaan otan erikseen yhden kauniin ja tärkeän kohdan. Se on luvusta Missä on oikeus?. 

Arvostan suuresti hänen ylhäisyyttään, korkeimman oikeuden eläkkeellä olevaa tuomaria, herra G:tä. Hänellä ei ollut Ruotsin passia, mutta hän oli yli 60-vuotias ja odotti siksi vapautumista. Eihän hänen olisi pitänyt täällä koskaan ollakaan.
    "Missä on oikeus?" huusi hän tänäänkin. "Kysyn teiltä: Missä on oikeus?"
      
Szep käyttää nimen alkukirjainta heistä, joilta ei ehtinyt kysyä lupaa nimen käyttämiseen, koska hän ei tiedä, nolottaisiko (hän käyttää tätä sanaa) juutalaisuuteen yhdistäminen heitä ja olisiko heille tai heidän jälkeläisilleen siitä haittaa. Holokaustihan on vielä  menossa ja oikeudenkäynnit edessäpäin. 
Hän miettii, miten monta tuhatta kertaa herra G on kolmikymmenvuotisen uransa aikana, ennen kuin hänet sysättiin syrjään, kysynyt tätä kysymystä. Pakkoleirillä hän kysyy sitä päivittäin.

Hän ei halunnut tulla välinpitämättömäksi eikä tottua siihen, ettei ole oikeutta, että se on joutunut museoon kuin haarniska. 

Mietin aamulla, miksi lippu liehuu salossa. Tänään on Suomen luonnon päivä. Sen kunniaksi kävin katsomassa joutsenperhettä, jota olen seurannut pitkin kesää (klik). Perhe on pienentynyt kolmilapsisesta yksilapsiseksi ja kaksi munaa jäi hautomatta.  Joutsenilla on vihollisinaan mm minkit, ketut ja korpit. Joskus myös ihminen, kuten tässä meidän tapauksessa.
Pesän ympäristö oli täynnä pesää kohti heiteltyjä roskia, kokistölkkejä ja keppejä, mutta eivät nämä ole siellä olleet enää pitkään aikaan. Toinen vanhemmista vahti ison kiven päällä ja toinen oli poikasen kanssa aterioimassa kaislojen seassa. 

Pieni turvallisesti ison perässä

Pyörälenkkini kulkee yhdessä kohdassa peltojen viertä. Ah, sitä viljan tuoksua ja ruiskukkien sineä. Metsä on taas kerran täynnä luonnon antimia.
Suomen luonto on kaunis. 

Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik).