Kouvolan ensimmäinen Pride-viikko onnistui yli odotusten. Pitkin viikkoa oli monenlaisia tapahtumia sisällä ja ulkona ja lopuksi lauantaina kulkue ja monituntinen puistojuhla.
Kävin katsomassa yhden viikon teemaan liittyvän elokuvan ja seuraamassa kulkueen valmistautumista ja lähtöä.
Tapasin järjestäytymispaikalla ihanat tytöt, Kitteen lesbot, joita kuvasin. Kiitos kuvista, tytöt!
Kulkueessa oli yli 500 ihmistä! Määrä oli moninkertainen järjestäjien alkuperäiseen arvioon verrattuna. Järjestäytymispaikalla oli iloinen karnevaalimeininki, naamiaisasuja, sateenkaarilippuja, ilmapalloja, perheitä lastenrattaineen, iloista musiikkia. Kulkue oli satoja metrejä pitkä.
Ihmiset, jotka odottivat liikennevaloissa, taputtivat suosiotaan.
Mikä tärkeintä: ei yhtään ongelmia, ei yhtään häiritsijää.
Kun suurella osalla oli karnevaaliasu, tosi huikeitakin joukossa, eivät kulkueen transnaiset ja transvestiitit herättäneet isompaa huomiota kuin muutkaan. Eräs transvestiittimies kertoo paikallislehden artikkelissa, että kun hän 1990-luvun alussa liikkui Helsingissä naiseksi pukeutuneena, niin oli ihan normaalia, että perään huudeltiin koko ajan.
Muutosta parempaan toisten ihmisten kunnioittamisessa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan.
Kulkueessa näkyi kyltti Translaki nyt!. Tämä asia on minusta syytä hoitaa kuntoon mitä pikimmin.
Meidän nykyinen translakimme ei kunnioita ihmisen itsemääräämisoikeutta. Meillä siis vaaditaan transsukupuolisen ihmisen ryhtyvän muuttamaan hormoneilla itseään hedelmättömäksi ennen kuin hän voi saada virallisesti sen sukupuolen identiteetin, johon hän tuntee kuuluvansa.
On transihmisiä, joille juuri fyysinen muutos tarvittavine hoitoineen on tärkeä, mutta on myös niitä, jotka eivät halua kehoonsa kajottavan. Sukupuoli sijaitsee aivoissa, itse kullakin. Miettikää, onhan heteroissakin miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Jos me hyväksymme moninaisuuden, me emme vaadi kanssaihmisiltä sellaista, mikä kuuluu vain ja ainoastaan heille itselleen pohdittavaksi ja päätettäväksi.
On siinä lakimuutoksessa vähän muutakin, mutta tässä tärkein niille lukijoista, jotka eivät ole tutustuneet tähän muutosvaatimukseen.
Saa nähdä, milloin asia otetaan käsiteltäväksi eduskunnassa ja millaista keskustelua se herättää.
Pride-viikolla näytettiin kolme elokuvaa. joista kaksi olin nähnyt aiemmin, brittiläisen Priden, jossa homoyhteisö lähtee tukemaan kaivostyöläisten lakkoa, ja amerikkalaisen kahden naisen rakkaudesta kertovan Love is Love, mutta kolmas oli minulla katsomatta, ja se oli elokuva, jonka olin toivonutkin näkeväni, Mikko Mäkelän käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama A Moment in the Reeds.
A Moment in the Reeds on 2017 valmistunut pienen budjetin indie-elokuva, jota on näytetty paljon festivaaleilla. Luin jostain, että kuvaaminen kesti vain 12 ja puoli päivää. Päähenkilöitä on kolme, neljäs henkilö on mukana yhdessä kohtauksessa.
Kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi (Janne Puustinen) saapuu tapaamaan isäänsä mökille, jota tämä remontoi myyntikuntoon. Leevin isä (Mika Melender) on palkannut TE-toimiston kautta avukseen työmiehen. Hänen harmikseen toimisto lähettää apulaiseksi huonosti suomea puhuvan syyrialaisen maahanmuuttajan Tareqin (Boodi Kabbani), jonka taitoja ennakkoluuloinen mies epäilee.
Isä joutuu kesken remontin poistumaan firmansa asioiden vuoksi. Kun nuoret miehet jäävät mökille, heidän välilleen syttyy tunnustellen kiihkeä rakkaussuhde.
Tareq ei halua kotiväkeään Suomeen, koska he eivät hyväksyisi hänen seksuaalista suuntautumistaan, hän haluaa olla lopultakin vapaa toisten tuomioista. Leevi taas on lähtenyt saman vapaudenkaipuun siivittämänä pois ahtaista kotiympyröistä Pariisiin.
Nuorilla miehillä on paljon enemmän yhteistä keskenään saman sukupolven jäseninä kuin Leevillä on isänsä kanssa, joka on häneen tyytymätön ja suhtautuu tuhahdellen hänen valintoihinsa. Kouluja käymättömälle isälle pojan oppineisuus, Rimbaudin ja Sarkian tutkiminen, on yhtä suuri muuri heidän välillään kuin homous. Tietenkin isä aavistaa pojan homouden.
Tämän elokuvan ehdottomasti paras puoli on näyttelijöiden luonnollisuus, ihan kuin he vain eläisivät elämäänsä, jota sattumoisin kuvataan.
Koska poikien yhteinen kieli on englanti, jota isäkin yrittää puhua elekielen ja Leevin avittamana, elokuvassa on suomenkielinen tekstitys, ja niissä kohdin, joissa isä ja poika keskustelevat suomeksi, toistensa ohi tai riidellen, on englanninkielinen käännösteksti.
Seksikohtaukset ovat rohkeita ja samalla hyvin luonnollisia ja luontevia, rohkeampia kuin Tom of Finland -leffassa.
Nuorten miesten välillä on pakahduttavaa himoa, ja myös paljon muuta. Hellyys ja ymmärrys välittyvät katsojalle vahvasti. Samoin suru siitä, että heidän tiensä pian eriytyvät. Tareq toivoo saavansa koulutustaan vastaavia arkkitehdin töitä Suomessa, hän ei jaksa enää uusia alkuja, ja Leevi viihtyy parhaiten Pariisissa.
Teemoina näen vähemmistöön kuuluvan ihmisen aseman (olkoon kyseessä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai maahanmuuttaja), muurin sukupolvien välillä ja maaseudun autioitumisen sekä lähtemisen ja palaamisen ongelmat.
Eräs elokuvan hienoja puolia on myös se, että se nostaa esiin suomalaisen järviluonnon kauneuden. Leevi on lähtenyt taustaansa kyllästyneenä, mutta näkee nyt mietteliään Tareqin kautta ja hänen kanssaan, miten kaunista hiljainen luonto ympärillä onkaan auringonnousuineen ja -laskuineen. Lintujen äänet hiljaisessa kesäyössä ovat lumoavia.
Miljöö on juuri sama kuin monissa vanhoissa romanttisissa Suomi-Filmin klassikoissa heterorakkauden syttymistä myötäilemässä.
Tekee mieli lainata tänne loppuun ote Lauri Viidan runosta Onni:
Läikähti lämmin lämmintä vasten,
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet.
Olimme kaksin ja rakastimme.
