Aihetta iloon ja juhlaan, skool!

 

Maailma huokaisi ja Marjatta huokaisi myös.
Valtiomiestaitoja omaava pitkän linjan poliitikko Joe Biden voitti vaaleissa valheellisin meriitein toiselle kaudelle pyrkivän Donald Trumpin, joka teki kaikkensa estääkseen kilpailijansa kannattajiksi oletettuja vähemmistöjä äänestämästä. Kaiken lisäksi hän jatkaa ala-arvoista tyyliään vaalien jälkeen. Onko tällaista vallanvaihtoa nähty muualla kuin diktatuurimaissa? Uuden presidentin lukuisista tehtävistä tärkeimpiin kuuluu tehdä presidenttiydestä taas kunniallista.   

Varapresidentiksi valittu Kamala Harris oli pukeutunut puhetilaisuuteensa USA:n varhaisten suffragettien väreihin valkoiseen ja kultaan. Hän on juristi, kuten moni muu hyvä poliitikko. 
Oletteko muuten katsoneet dokumentin RBG, tuomari ja tasa-arvotaistelija, joka kertoo äskettäin menehtyneen USA:n  korkeimman oikeuden tuomarin Ruth Bader Ginsburgin elämästä. Tämä dokumentti on vielä Yle Areenassa, kannattaa katsoa! Pieni hiljainen nainen on saanut aikaa lakeja, joilla on purettu niin naisia kuin miehiäkin koskevaa sukupuoleen liittyvää syrjintää. Äänekkäin ei ole aina aikaansaavin. Harris jatkaa samoilla linjoilla. Hän sanoi Elle-lehden haastattelussa syyskuussa näin:"Yhtenäisyys on sitä, että kaikkia kunnioitetaan ja kaikkien ääni on samanarvoinen."

Muita ilonaiheita, yleisiä ja henkilökohtaisia:

🙌 Koronaan on kehitteillä useita rokotteita, joista yksi on aika lupaava. Jospa elämä ensi kesänä olisi jo normaalimpaa.
Sitä minun on vaikea ymmärtää, että on ihmisiä, jotka toisaalta uskovat, että koko korona on vain temppu, jolla ihmisiä koulutetaan tottelemaan ja toisaalta taas selittävät, että desinfioivissa käsihuuhteissakin levitetään kaameaa virusta ihmiskuntaan eikä rokotetta pitäisi missään nimessä suostua ottamaan, ei koronarokotetta eikä mitään muitakaan. 
Kävin ottamssa kausiflunssarokotteen yksityisellä heti kun niitä sai. Sillä on jonkinlainen suoja. Toivottavasti koronarokotteella on parempi.  

🙌 Sain vuositarkastuksesta hyviä tuloksia. Kolesteroliarvoni, joka jo edellisessä mittauksessa vuoden vaihteessa oli tippunut normaaliksi (syyskuussa 2019 kolesteroli vielä  6,6, huono osa siitä 4,7 ja kolmen kuukauden kuluttua luvut 4,6 ja 2, 8!) on pysynyt samoissa hyvissä lukemissa. Vaihdoin rasvan Benecoliksi ja kermaiset juustot kevytversioihin (paitsi juhlapäivinä), mutta eivät nämä muutokset yksinään olisi voineet vaikuttaa näin ihmeellisesti. Tärkein syy arvojen paranemiselle oli se, että olin saanut lopettaa syövän viisivuotisen jälkihoidon. Siispä kaikki te, jotka joudutte käyttämään rintasyövän jälkeen letrozolia, älkää olko huolissanne kolesteroliarvojen noususta ja muusta mahdollisesta elämän huononemisesta. Tilanne korjaantuu, kun hoito loppuu.

🙌 Joulu on lähellä. Kiva hankkia ja pakata lahjoja läheisille. 

🙌 Se pysyvä ilo: KIRJAT ja muu kulttuuri. Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista kaksi. Ritva Hellstenin Raijan luin kesällä ja juuri eilen luin loppuun miehen isänpäivänlahjaksi saaman Tommi Kinnusen kiitetyn romaanin Ei sanonut katuvansa. Tästä kirjasta jäi mieleen vahvoja henkilöhahmoja, varsinkin päähenkilö Irene.
Olen pitkästä aikaa menossa teatteriin. Hieno tunne, kun niin paljon tapahtumia on jäänyt väliin. Elokuvateattereihin tulee hyvin vähän uutta, mutta onneksi televisiossa ja suoratoistopalveluissa löytyy kiinnostavaa katsottavaa.

🙌 Kävelyt ajankohtaan nähden leudossa säässä. Teen ystäväni Marian kanssa parituntisia aamukävelyjä teemana maailman parantaminen. Mieheni kanssa retkeilimme viikonloppuna auringonpaisteessa kymmenasteisessa säässä Anjalan Junkkarinvuorella.

🙌 Blogi. Kirjoittamisen tuoma nautinto: ajatusten selvittely, aika ajoin löytyvä ilmaisu, jonka kokee vastaavan sitä mihin pyrki tai joka kuulostaa kauniilta.

🙌 Elämä. Malja sille!

Näyttely pystytetty ja avattu, tervetuloa!

Kuva: Unto Mentula

Mieheni valokuvanäyttely Kun lehmillä oli nimet on nyt avattu Myllykosken kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa. Näyttely kertoo isäni Frans Korpelan (1921- 2013) elämästä hänen hoitaessaan yksin maatilaansa. 

Isäni jäi leskeksi vuonna 1963, jonka jälkeen hän otti tehtäväkseen myös äitini hoitamat työt, kuten lehmien lypsyn, ja jatkoi maatilan hoitamista perinteisin menetelmin 80-luvun lopulle saakka. 
Unto-vävy kiinnostui 70-luvun lopulla kuvaamaan appeaan, joka oli hyvin luonteva kuvattava. Hän tuntui jopa olevan mielissään siitä, että oli kerrankin keskipisteenä ja että hänen työtään arvostettiin. Isä uurasti, raatoi jopa, missä muualla häneen olisi tutustunut kuin seuraamalla hänen päivittäisiä töitään.
Hän oli rankoista elämänvaiheistaan huolimatta hyväntuulinen. Hän oli myös poikkeuksellisen askeettinen ja vaatimaton persoona. Isähän menetti paitsi vaimonsa niin siitä tragediasta puolentoista vuoden kuluttua poikansa (minun isoveljeni, josta en muista mitään, psyyken antama suoja), eikä sodastakaan ollut kovin kauan. Siellä hän oli menettänyt veljensä. 

En muista isäni koskaan tehneen muuta kuin töitä. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi toimia sotaveteraaniyhdistyksessä. 

Unto haluaa tällä näyttelyllä kunnioittaa Fransia ja sitä työtä, jota maatiloilla tehtiin sotien jälkeen. 

Kymmenkunta nyt näyttelyssä olevista paristakymmenestä kuvasta oli esillä isän hautajaisissa Pomarkussa keväällä 2013. Kirkkoherra ehdotti silloin Untolle näyttelyn kokoamista. Nyt se on valmis ja viedään myös Pomarkkuun marraskuussa. 

Kuva:Tarja Tornaeus

Näyttelyn pystytys sujui hyvin, kun pomoina olimme kirjakauppakissa Nappi ja minä. 

Näyttelyssä oli mukavasti väkeä, enempää ei olisi sopinutkaan, koska on noudatettava koronavälejä. Jännitin haastattelijana toimimista, mutta kun olin tarpeeksi monelle ihmiselle kertonut etukäteen, että saatan liikuttua tai muuten hyytyä, ja entä jos unohdan puhelimeni päälle ja sieltä alkaa kesken kaiken kuulua soittoääni 'Hijo de la luna' ja mitä jos kompastun jne, niin eipä enää pelottanutkaan. 

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Jyri Kaukiainen

Haastattelin Untoa kuvien syntyhistoriasta ja siitä, miten hän itsekin pientilan poikana koki isäni ja elämän "Korpelan museotilalla". 

Päivä jatkui kahden kirjan esittelyllä ja musiikilla isossa kirjahallissa. Me livahdimme takaisin galleriatilaan ja kotiin kahville muutamien rakkaiden ihmisten kanssa.  

Olen vielä mietiskellyt isäni elämää. Teinityttönä ärsytti, kun hän ei hankkinut mukavuuksia, kuten muilla tiloilla tehtiin,  kaadettiin metsää ja hankittiin kaikkea uutta. Ei, minun isäni sanoi, että puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa. 

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kesäkuulumisia: kulttuuria ja muuta

Mansikkakakkujen jälkeen alkaa maistua rukiinen leipä. Sosiaalisen elämän ja muutaman trooppisen päivän jälkeen odotan kiihkeästi paluuta tuttuun arkielämään, kirjoittamaan oman koneeni ääreen. Kontrastit ovat elämässä tärkeitä.

Klaanin jäseniä on tavattu ja vietetty aikaa yhdessä.

Mökkirannan isokoskeloperhe, kuva: Ume

Opin taas kerran, että asiat tuskin koskaan menevät kuten on suunniteltu. Meillä oli kaksi alakouluikäistä viikon. Toisella oli käsi paketissa ja toisella oli flunssa, minkä myös käsipotilas sai viikon lopussa. Tallinnan reissu peruttiin ja siirrettiin syyslomaan. Monet muutkin aiotut tekemiset menivät uusiksi, mutta silti kaikki sujui hyvin ja oli kivaa.


Meidän nelipäiväisen Kymi Libri -tapahtuman avasi kirjailija Jyrki Vainonen. Hän puhui kirjan kirjoittamisesta ja lukemisesta reittinä, jonka kirjailija ensin valmistaa jättäen sinne maamerkkeinään vihjauksia ja viettelyksiä, ja perässä tulee lukija, joka kulkee saman polun omalla tavallaan ymmärtäen. Kirjoittaminen ja lukeminen luovat intiimin tilan, jossa voidaan muuttaa ihmistä.

Kymi Libri on seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Jokavuotinen olisi liian raskas pienelle järjestäjäryhmälle ja talkooväelle.

Tapahtumassa oli muun ohessa myös esitys Mooses ja Masinaattorit jossa kirjailija Mooses Mentula kirjoitti yleisön vihjeiden mukaan novellin progerockbändi Masinaattorien soittaessa ja kirjoittaessa soitollaan tarinaa. Oli jännittävää seurata, miten novelli syntyi ja mihin suuntaan se kääntyi. Yleisö ehdotti vihjeiksi sanoja virkaheitto pappi ja sukupuolitauti. Kun tarinassa pappi lähtee tapaamaan kanttoria, jonka kanssa tuli risteilyllä hairahduttua ja kertoo vievänsä tälle lahjan, niin me ideoimme ja kuiskuttelimme nuoren vieruskaverini kanssa jännittyneinä 'kukkakimppu tietysti... ei kun raskaustesti... kondomeja' - hä hää, valkokankaalle ilmestyivät sanat  'kahvia ja pullapitko'!
Kirjailijan tarkoitus oli poistaa livekirjoittamisellaan kirjoittamiseen välillä liitettyä mystiikkaa. Näin se syntyy, muuntelemalla, palaamalla taaksepäin, miettimällä, korjaamalla ja juonen käännöksillä. 
Tunnin kuluessa oli kuin olikin syntynyt novelli lempeine loppuratkaisuineen.

Kävimme mökkimatkan varrella Taavetin teatteripäivillä, josta on tulossa vuosittainen tapahtuma. Paikkana on linnoitus, joka toimii lavasteina sellaisenaan ja sopii hyvin monenlaisiin esityksiin.
Juha Hurme ohjasi lauantaina  20.7. Maiju Lassilan ja sunnuntaina 21.7. Volter Kilven teksteihin dramatisoimiaan näytelmiä. Lauantaihin en ehtinyt, mutta sunnuntaina näin ja koin kaksi Volter Kilpi -monologia.

Hurme pohjusti esityksiä kertomalla, miten kokee Volter Kilven sydämen humoristina ja hänen saaristolaissarjansa valtavana aineistona näytelmille. 
Yleensä teatteri tiivistää, leikkaa ja kutistaa aikaa, päälle kolme vuotta kestänyt sota esitetään kolmessa tunnissa. Pukkila-monologissa on toisinpäin. Pukkilan aivoihin zoomattu 16 sekunnin myllerrys venytetään esityksessä 35 minuutiksi. 
Pukkila saapuu kyläkokoukseen Alastalon  saliin alhaisine motiiveineen. Alastalo istuu kyllästyneen näköisenä ja Pukkila, jonka aivoissa käy kova kuhina, puhuttelee kokoukseen osallistujia, meitä yleisöä, jotka vain istumme tyytyväisinä nössöinä. 
Kiitos erinomaisille esiintyjille Tomi Alatalo ja kumppanit! 

Toisen monologin esitti Hurme itse. Hän esitti Kilven tiheintä tekstiä Kaaskerin Lundströmin roolissa. Lundström on entinen kapteeni, joka on kohdannut työssään sen pahimman, itse pelastunut ja nähnyt laivansa ja sen miehistön uppoavan. Mies on sortunut traumansa lyömänä viinaan ja filosofointiin. Hän esittää koulupojille pitkää monologia elämästä ja siinä selviämisestä. Me yleisössä edustimme poikaluokkaa.
Hurmaavaa Hurme. Kiitos! 
Hurme kiiruhti tästä esityksestä Hailuodon teatteripäiville. Elämyksellisiä hetkiä teillekin hailuotolaiset!

Pidin trooppisista päivistä mökillä, kun tarkenin lopultakin hypätä uimaan. 

Yksi uutinen pysäytti ja sai itkemään, se oli oli tieto Claes Anderssonin kuolemasta. Muistan elävästi miten hän pyöräili musiikkifestivaalien aikaan Kuhmon raitilla, säesti pianolla runoilloissa ja osallistui Kuhmon Vasemmiston rantailtoihin. Olen kaavaillut seuraavaksi kirjoitusta hänestä.
Nyt pyöräilen kirjastoon hakemaan hänen viimeisen runokirjansa Maanalainen näkötorni. Otto-sarjan viimeinen osa Busholmen nästa, suomeksi Seuraavaksi Jätkäsaari! ilmestyy syyskuussa. Tätä julkaisua Andersson ei enää pääse itse kokemaan. Niin surullista kirjoittaa 'viimeinen' sen sijaan että saisi kirjoittaa 'viimeisin'.

Olla kuin joki

Lupasin palata elokuussa, mutta on ollut kuulkaas hieman ikävä tänne kaiken touhun keskellä, joten pieni piipahdus on paikallaan ja merkintä siitä, mitä parhaillaan tuumiskelen. Isompia kirjoituksia tulee myöhemmin muutamien mansikkakakkujen jälkeen.

Kuva: Ahvionkoski toukokuussa 2014, Ume

Meillä Kouvolan Myllykoskella on parhaillaan menossa upea tapahtuma Kymi Libri -kirjamessut. Tämä on nelipäiväinen poikkitaiteellinen kirjan ystävien kokoontuminen, joka on paljon ihmisenkokoisempi kuin isot messut Helsingissä ja Turussa syksyisin. Tapahtuman pääpaikka on Kulttuuritalo Wanha rautakauppa. Olen polkaissut useamman kerran sinne kuuntelemaan luentoja ja musiikkia. 

Tänään ostin jokiaiheisen kirjoituskilpailun parhaista teksteistä kootun teoksen Joki, 33 kokijaa. Siellä on eräs runo nimeltään Oletko koskaan muistanut olla joki. Se jäi soimaan päähäni. Tiedän, että olin melkein kokoaikaisesti joki nuorena, mutta entä nykyään. 

....

Oletko koskaan uinut

hyisessä vedessä, 

tai käynyt sukeltamassa

pohjavesissä, 

ollut joen pyörteiden mukana?

Kauhonut vastavirtaan hirveällä vimmalla.
Oletko joskus tuntenut

kuin et olisi olemassa?

Sukellellut omissa

totuutta pakenevissa kuvissa, 

unissa.

....

Oletko koskaan muistanut olla joki, 

mennä eteenpäin, 

vastatuulesta läpi.

Huomata pian, 

että kaikki onkin hyvin.

Oletko koskaan muistanut olla kuin joki,

koska jokainen on joki, 

virtaus jonnekin päämäärään, 

vaikka se olisi vielä kadoksissa, 

tuntematon.

...

Tässä otteita runosta, kirjoittaja on Elina Ryynänen. 

Lapsena pulikoin Satakunnassa Kynäsjoella. Istuimme sisarteni ja ystävieni kanssa kosken kuohuissa, annoimme virran viedä ja uimme rantaan. Virkistyimme kylmässä vedessä. Viimeksi tein näin vuonna 1975, kun kävin kotipuolessa tuoreen miesystäväni, nykyisen mieheni kanssa.  
Nykyään asun Kymijoen lähellä ja ihailen sitä eri vuodenaikoina, mutta nautin vain lämpimistä uimavesistä. Menee monta kesää, että en ui Suomessa kuin uimahalleissa. Mukavuudenhalu ja vilustumisen pelko peittoavat halun karaistua. 

Lähdemme huomenna muutamaksi päiväksi saarimökille, helleviikko tulossa. Pitäisikö heittää talviturkki ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven? 
Ehdottomasti pitäisi!

Matkan varrella poikkeamme Taavetin teatteripäivillä katsomassa kaksi Juha Hurmeen dramatisoimaa ja ohjaamaa Volter Kilven tuotantoon perustuvaa monologinäytelmää, Pukkilan, jossa kerrotaan Alastalon salissa esiintyvästä hahmosta Pukkilan kapteenista ja Kaaskerin Lundströmin, jossa Hurme itse esittää kapteeni Lundströmin roolin. 

Benalmadena 2016

Mikä on lukijani sinulle omin vesi: meri, joki vai järvi? Vai metsälampi?

Minulla järjestys on selvä: meri on ehdoton ykkönen. Kaipaan nytkin Välimeren rannalle, sen lämpimiin aaltoihin kellumaan. 
Ennen mökkiä me veimme hellepäivinä veneen trailerilla Klamilaan, josta ajelimme jollekin Suomenlahden asuttamattomista saarista ja vietimme kesäpäivän siellä. Mikä ihana olo tällaisen meri-ilmassa vietetyn saaripäivän jälkeen, raukea lämmin ja tyytyväinen.
Meren jälkeen minulla tulee joki, ja järvi pääsee sen rinnalle vain, jos se on komea erämaajärvi, kuten Kuhmon Ontojärvi, ei mikään aalloton pikku prutakko. 

Benalmadena 2016

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät. 
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus. 
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa

Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!

Sodankylää, ystävyyttä, retkipolkuja - ja lukemista tietenkin aina

Luoston maisemissa

Tänä kesänä pääsin lopultakin Sodankylän elokuvajuhlille. Tämän tapahtuman kanssa menevät osittain päällekkäin Iitin musiikkijuhlat ja Kuopio tanssii ja soi. Jos aloittaisi Iitistä ja jatkaisi Sodankylän kautta Kuopioon, niin ehtisi jotain kaikista. Samalla tavalla päällekkäin menevät heinäkuussa Pori Jazz ja Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Eikö jotakin voisi siirtää elokuulle, esim. tanssi ja jazz sopisivat hienosti elokuun pimeisiin, lämpimiin iltoihin? Siis, jos ovat lämpimiä, säistähän ei Suomessa koskaan tiedä. 

Naputtelen tätä aamulla mökin terassilla. Isokoskeloemo rääkyy kaislikossa, huolehtii pienistään. Metsälinnut sirkuttavat. Mustarastas konsertoi. Tällä säällä on kiva olla mökillä.  

Laiturilla alkaa jo olla houkuttelevan lämmin. Lähden kohta sinne päin rantatuoliin mukanani Joakim Zanderin jännitysromaani Lähiö. Mieheni Unto oli siirtänyt sen työhuoneensa hyllystä kirpparitavaroihini ("kuolinsiivoustakin" tehty oikein urakalla), mutta päätinkin lukea sen ensin. Kirjaa suositellaan takakannessa kiinnostavana yhteiskuntakriittisenä trillerinä ja se on jatko-osa kansainvälisesti menestyneelle Uimarille. 

Ennen Lähiötä luin Ritva Hellstenin oman äidin elämään perustuvan romaanin Lea. Huikea teos! En oikein syttynyt kirjailijan esikoiseen Orvot, mutta tämä on toista. Tämä on timantti! 
Mies lukee parhaillaan Leaa, mitä nyt mökkitouhuiltaan ehtii. Hän on hääräilijä, äsken pesaisi ikkunat. Kirjoitan Leasta myöhemmin, niin että pyydän siihen myös Unton mielipiteen. 

Sodankylästä jäi mieleen ohjaaja Dominik Grafin aamuhaastattelu, jossa hän kertoi lapsuudestaan, miten hänestä tuli ohjaaja, elokuvistaan ja yhteistyöstään luottonäyttelijöidensä  kanssa. 

Graf oli näyttelijävanhempien ainoa lapsi, joka oleili varhaislapsuudessaan  itsekseen vanhempiensa mukana teatterilla, oli joskus nukahtanutkin kesken yksinäisten leikkiensä jonnekin katsomon penkkien väliin. Hän kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa ja kiitti koulua siitä, että se antoi hänelle eväät ohjaajan työhön. Sisäoppilaitoksessa hän oppi olemaan yhdessä toisten kanssa aamusta iltaan, vastaamaan kun kysytään ja ystävystymään. 
Graf sanoi, että ohjaajan ja näyttelijän suhde edellyttää molemminpuolista luottamusta ja siihen sisältyy aina jonkinlainen eroottinen lataus. Hän sanoi myös, että naisten ja miesten ohjaamisessa ei ole hänelle mitään eroa. 

Olin iloinen, että viimeaikainen häirintäkohina ei näkynyt eikä kuulunut Sodankylässä mitenkään. Sai olla rauhassa repiviltä mielenilmauksilta ja kuunnella älykästä, inspiroivaa keskustelua. 

Rupesin taas miettimään kiistoja lasten kasvatuksesta, kotihoito vanhempien (yleensä äidin) kanssa vai päiväkoti, se kestoaihe. Lapset kaipaavat toistensa seuraa ja oppivat toimimaan yhdessä, kun heille tarjotaan siihen mahdollisuus. Lapsen on mielestäni saatava kokea useita ihmissuhteita, joista hän rakentaa oman perheensä, biologisen sekä sosiaalisen. 

Sodankylän festivaaleilla elokuvia näytetään neljässä paikassa, elokuvateatteri Lapinsuussa,  perinteinen iso teatteri, jossa on todella hyvä akustiikka, Kitisenrannan koululla, jonka juhlasaliin on rakennettu nousevat istuimet ja kahdessa sirkusteltassa. Me emme Unton kanssa oikein nauti enää selkänojattomista istuimista, joten hylkäsimme telttaesitykset. Muutoinkin pääsimme vasta vähän festareiden makuun. 

Elokuva Dry Season (2006) jäi erityisesti mieleen hienosti käsitellyn kostoteemansa vuoksi. 
Ohjaaja Mahamat-Saleh Haroun on tshadilaisranskalainen ohjaaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1982, mutta ei ole katkaissut yhteyksiä synnyinmaahansa, vaan toimi jopa viime vuoden kulttuuriministerinä Tshadissa.
Hänen elokuvansa ovat afrikkalaisia elokuvia. Ne ovat kaikki saaneet merkittäviä palkintoja, mutta niitä on näytetty Euroopassa hyvin vähän, kuten afrikkalaisia elokuvia yleensäkin. 
Haroun jäi haastateltavaksi elokuvan jälkeen. Hän sanoi, että iso teema vaatii yksinkertaisen tyylin. Hän luottaa siihen, että  katsojan mielessä tapahtuu paljon elokuvaa katsoessa.  

Toinen puoli Sodankylän reissuamme oli ystäviemme tapaaminen. Meillä oli varmaan Sodankylän mahtavin ylläpito grilli-iltoineen ja keskusteluineen. Kuka sanoo, ettei aikuisena, vielä vanhanakin,  voi ystävystyä! Lasten naimisiinmeno tai muu parisuhde esimerkiksi tuo mahdollisuuden uusiin ihmissuhteisiin. 

Dominik Graf on oikeassa, on tärkeää olla yhdessä muiden kanssa, välillä.

Mukavaa tässä mökkiterassillakin on lintujen kanssa. 

Mies lähti hakemaan Lappeenrannasta varaamaansa sohvapöytää. Minä siirryn lukemaan Lähiötä ja jatkan huomenna tätä turinaa.


... jatkuu, perjantai 29.6.

Huomenta! Tänään on toisenlainen sää. Sateinen. Jatkan kertomusta Lapin matkastamme. 

Retkeilimme yhtenä päivänä Luoston jylhissä maisemissa ja vietimme viimeisen päivän Rovaniemellä. 

Rovaniemellä vierailimme museo ja tiedekeskus Arktikumissa. Arktikumissa on laadukas ja laaja pohjoisen luonnon, kulttuurin ja historian esittely pysyvine ja muuttuvine näyttelyineen. 

Olin vaikuttunut Harmaan pöllön metsä -lyhytelokuvasta ja selällään maaten katsottavista revontulista,  ja niin oli moni muukin kansainvälisistä aah ja ooh -ääntelyistä päätellen. On hienoa, että museoihin on tullut tällaista elävää materiaalia, joka saa myös lapset viihtymään. 

Vannetaiteilija harjoittelemassa Arktikumin alakerrassa

Saamelaisten perinneasut ovat huikean kauniita. 
Arktikumista lähtiessä koin saaneeni sekä paljon tietoa että esteettistä nautintoa. 
Paljon ajateltavaa. 


P.S. Joakim Zanderin kirja osoittautui huonoksi. Joutaa kirpparille. Jos olisin 12-vuotias olisin varmaan haltioitunut, mutta paljon luettuaan ja nähtyään menettää viattomuutensa. Harkitusti myyväksi rakennettu trilleri kaikkine mausteineen, liian harkittu, liian rakennettu.  

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma

Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteatterissa ja Koivu ja tähti -näytelmän Kansallisteatterissa. 
Pesärikosta pidin kaikilta osin, Koivu ja tähti jäi valjummaksi. Palaan siihen seuraavassa kirjoituksessani. 
Huomenna on vuorossa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan Kiviä taskussa, jonka olen nähnyt aiemmin vuosia sitten kajaanilaisen ja kotkalaisen näyttelijän yhteistyönä.
Mikä mahtava teatterirypäs minulla! 

Pesärikko perustuu Orvokki Aution kolmeen  romaaniin, Viistotaival 1980, Kotipesä 1982 ja Merkki päällä 1985. Samojen kansien sisään koottuna  trilogia sai nimen Pesärikko. 

Näytelmä kuvaa eteläpohjalaisen Larvan perheen elämää ja samalla koko 50 - 70 -lukujen Suomea. Se tuntuu sopivan joiltain osin myös nykyaikaan. 

Alaikäinen Armi rakastuu paljon itseään vanhempaan taksikuskiin Olaviin ja karkaa naimisiin tämän kanssa.  Heikko, mielenterveydeltään hauras Olavi tuo nuorikkonsa  kahden vahvan naisen, äitinsä Laimin ja tätinsä Ilmin, arvioitavaksi ja komenneltavaksi. Perheessä korostetaan, ettei perheen kesken ole salaisuuksia, mutta samalla salataan Armilta asioita, jotka tämän olisi ehdottomasti pitänyt tietää ennen avioliittoa. 
Tärkein elämänohje "Hillitte ittes!" toistuu usein ja perheen kunniaa varjellaan naurettavuuteen asti.  
Häpeän pelko saa Laimin suoristamaan selkänsä entisestään ja kiinnittämään krossin pyhäpuvun rintaan, kun jotain vaikeaa tapahtuu. 
Nuori Armi näkee perheen tilanteen ja pyrkii siitä eroon. 

Esitys, jonka näin Kotkan kaupunginteatterissa on kahdeksan teatterin yhteistyötä ja valmistettu Berliinissä, jossa on ollut myös näytelmän ensi-ilta Vapaan teatterin, Free Finnish Theatren, tiloissa. Berliini valikoitui harjoittelu- ja esityspaikaksi osittain, koska se on ohjaaja Mikko Roihan nykyinen asuinpaikka, ja osaksi siksi, että kaikki viisi näyttelijää eri teattereista pääsivät keskittymään yhteiseen projektiin kaukana kotiympyröistään. 
Tulos on erinomainen. 

Pidin erityisesti jyväskyläläisen Taina Reposen suorituksesta Olavin Laimi-äitinä. Laimin ryhdikäs, panssarimainen olemus sulaa hieman loppupuolella, kun hänen on pakko nöyrtyä. Olavi on seonnut ja Laimi hommannut hänet kauemmas hoitoon, ettei vain naapurusto saa tietää. Tehtävän loppuun  saattaakseen hän matkustaa junalla entisen miniänsä luo kertomaan tapahtuneesta, vaalien mielessään heikkoa toivoa, että Armi ottaisi vastuun entisestä miehestään. Hätääntyneen Laimin monologi tässä tilanteessa on teatterielämysteni helmiä, harvinaisen  upeaa eläytymistä ja rytmittämistä.  
Myös Sara Melleri Armin roolissa jäi mieleeni sen kehityksen vuoksi, mitä hän kehonkielellään osoittaa. Pikkutyttömäinen olemus saa vakautta, kun itsevarmuus kasvaa ja Armi näkee, että hänen on valittava oma tiensä. 

Esitys on Jyväskylän, Riihimäen, Kouvolan, Kotkan ja Turun kaupunginteattereiden, kuopiolaisen tanssiteatteri Minimin, jyväskyläläisen kiertueteatteri  Eurooppa Neljän ja Vapaan teatterin yhteistyö. 
Esityksiä on samoissa teattereissa, mistä näyttelijätkin ovat lainassa. Berliinissä ja Jyväskylässä näytökset ovat ohi, muiden paikkakuntien teattereissa ne jatkuvat. 

Orvokki Autio toi ensimmäisenä kirjallisuuteen heikon pohjalaismiehen ja vahvan pohjalaisnaisen. Olavissa ja muistoissa tämän isästä ei ole vähääkään Jussi-paitaista tappeluherkkää puukkojunkkaria. 

Naiset, niin vahvoja kuin ovatkin, elävät kyläyhteisön sosiaalisen kontrollin ja luterilaisen arvomaailman sääntöjen alla ja sitovat lapsensakin siihen. Kuri ja kuuliaisuus ovat tärkeitä kasvatuksen päämääriä. Tästä kontrollista nuoret naiset, kuten Armi, ponnistavat itsenäisyyteen ja ilmapiiriltään vapaampaan  kaupunkielämään, mutta sodassa kuolleiden tai vaurioituneiden miesten pojat sairastuvat. 

Autio kuvaa sukupolvien ja sukupuolten taistelua omalla lakonisella huumorillaan. Roiha välittää tämän hyvin ohjauksessaan. 

Esitys koostuu tärkeimmistä tilanteista ja lavastus on niukkaa. Kaiken keskiössä ovat näyttelijät ja heidän ilmaisuvoimansa. 

Olen itse viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Pohjois-Satakunnassa. Pesärikon ilmasto on tuttua. Mitä siitä naapurikki sanoo, näkikö kukaan? 
Olen ajatellut näytelmää pohtiessani, että se menestyisi varmaan hyvin ulkomailla. Ihmiset voivat tunnistaa itsensä Pesärikon hahmoissa monessakin maailman kolkassa. Toisten yhteisöllinen vahtiminen ja tuomitseminen on joissain kollektiivisemmissa maissa paljon yleisempää kuin nykyisessä individualistisessa Suomessa. 

Toinen asia, mikä on tullut mieleeni on se, että vaikka naiset eivät enää yleensä vahdi toisiaan verhon raosta, niin sosiaalisessa mediassa kyllä. Olepas naisena eri mieltä jostain naisen elämän ydinkysymyksestä, niin Vauva-lehden nettikeskusteluissa ja monilla muilla sivustoilla saat kyllä osaksesi paheksuntaa vähintään yhtä paljon kuin kylänraitilla ennen.  
Hillitte ittes! saattaakin olla hyvä ohje someihmiselle, Hillitte ittes! toisten arvostelussa ja joskus myös itsesi paljastelussa. 
Olen nähnyt Pesärikon 1990 KOM-teatterin kiertuenäytelmänä Kuhmossa ja tv-teatterin esittämänä televisiosta kymmenen vuotta myöhemmin. Muistan molemmilla katselukerroilla ajatelleeni, että itsehillinnän vaatimus on yksiselitteisesti kauheaa ja tukahduttavaa, pitäisi sen sijaan avautua - ja nyt on sitten tämä lisäys itsehillinnästä somemaailmassa ajankohtainen.  

En malta olla liittämättä tänne pientä otetta Pesärikon käsiohjelmasta. Ajatelkaa, tällainenkin tehtävä on ollut vanhemmilla joskus. Agraariyhteiskunnassa puoliso oli emäntä tai isäntä, ei pelkästään mikään oma kulta, ja valintaan pistivät sormensa ne vahvat Laimit ja Ilmit. 

Pidän kovasti käsiohjelmista. Nykyään niissä on pienoisesseitä. Pesärikon käsiohjelmassa on tiivis tietopaketti suomalaisen avioliiton ja avioeron historiasta ja naisista sodanjälkeisessä Suomessa. 

Bravo 100-vuotias Suomi!

Huomasin, että mieheni oli kirjoittanut kiinnostavasti Facebook-sivulleen Suomen itsenäisyyden alusta. Sain luvan lainata kirjoitusta.

Itse en nyt olisi paljon ehtinytkään kirjoittaa, kun olen keskittynyt koristelemaan meille itsenäisyyskuusta. Ajattelin ensin tehdä siitä kokonaan sinivalkoisen, mutta tulos oli niin kylmä, että aloin lisätä punaista, ja mikäs sen paremmin sopisi, kun muistelee sisällissodan osapuolia.

Kävimme illansuussa Inkeroisten kirjaston Suomi 100 Etkoissa. Unto näytti maisemakuvia ja eräs toinen Kouvolan kameraseurasta lintukuvia. Heidän ohjelmansa edellä oli karaokea, jota seuratessa hämmästelin amatöörien tasoa. Haikea Kylmän kukkia ja romanttinen André kuulostivat kymenlaaksolaismiesten suusta upeilta. Maljatkin nostettiin kirjaston tervehdyksenä 100-vuotiaalle Suomelle. 

Nyt nostan maljan teidän blogissani vierailevien kanssa. Kippis Suomi!

Unton kirjoitus:

Tämän ikäisenä on jo paljon elänyt, kokenut ja kuullut; myös 100-vuotiaan Suomen taipaleesta. 
Vuodesta 1918 muistan isäni kertomukset, kuinka hän, 16-vuotias poika, oli piileskellyt Luumäen metsissä peläten pakko-ottoa sotajoukkoihin. Hän oli myöhemmin taistelujen loputtua kerännyt hylsyjä ja metalliromua vesien rannoilta ja myynyt niitä Taavetissa henkensä pitimiksi.

Syntymäkyläni Muti oli saanut nimensä Mutin talosta järven rannalla. Mutin veljeksiä ei ollut enää yhtään hengissä. Yksi oli menehtynyt Tammisaaressa, loput kaksi ammuttu. Työväentalosta oli jäljellä uunin rauniot umpeen kasvavalla metsäaukiolla.

Sodissa kolhiutuneita miehiä, ontuvia, arpisia, oli siellä täällä. Äitini vapisi, kun muisteli lentopommien putoamista. Naapuritalon Selma odotti turhaan poikaansa viimeisessä sotavankien palautuserässä Neuvostoliitosta samana vuonna kun minä aloitin kansakolun. Jarvan vanha mamma uskoi Kekkosen järjestävän Viipurin takaisin. 

Rooman olympialaiset 1960 näkyivät kaverin kotona pienessä mustavalkoisessa televisiossa. Jäi mieleen Wilma Rudolph ja Armin Hary. Meillä oli vielä öljylamput, myrskylyhdyt, kantovesi ja ulkohuussi. Koulussa hoilattiin karjalaisten laulua ja emalikulhoista lusikoitiin makaronivelliä.

Monet suomalaisten unelmista ovat toteutuneet, toiset jääneet haaveiksi, paljon odottaa toteutumistaan. 
Suomi on tosi hyvä maa, jota kannattaa juhlia. Kunhan vaan pidetään huoli kansalaisen  perusturvasta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Säällehän emme voi mitään. 

Kuva: UM , joltain muulta talvelta