Ihailen Claire Keeganin loistavaa proosaa ja hämmästelen erästä presidenttiyttä

Luin kaksi kolmesta jouluna itselleni antamistani Claire Keeganin novellikirjoista. 

Irlantilaista Keegania pidetään yhtenä parhaista nykykertojista, mielestäni ansaitusti.
Kaikki hänen teoksensa ovat lyhyitä, myös ne kaksi suomennettua teosta, jotka on julkaistu romaaneina, Nämä pienet asiat (These Small Things) ja Kasvatti (Foster). 

Arvostan sitä, että tänä tiiliskiviromaanien aikana joku "tyytyy" kirjoittamaan novelleja ja pienoisromaaneja. Keeganin lyhytproosassa sen mitasta riippumatta on kokonainen maailma ja iso kertomus.
Mikä taito luoda niin vähin sanoin sellaista, mikä jää lukijan mieleen. Pysyvästi, ainakin minulla (ellen dementoidu).
Ei ihme, että Keeganin teosten pohjalta on tehty myös onnistuneita elokuvia. 

So Late in the Day kertoo erään Cathalin päivästä, joka näyttää aluksi tavalliselta, pitkästyttävältä perjantailta toimistotöissä Dublinissa. Bussimatkalla asuntoonsa ja pitkin iltaa Cathalin ajatukset askartelevat Sabinessa, jonka hän oli tavannut vuosi sitten ja tilanteissa, joissa Sabine oli ollut häneen tyytymätön. Myös lapsuuden ympäristöstä vilahtaa Cathanin mielessä asioita, joilla lukija ymmärtää olevan yhteyttä miehen käyttäytymiseen aikuisena. Olisin halunnut mennä neuvomaan, älä hyvä mies noin.
Tekstissä on lukijalle pieniä vinkkejä ja kysymyksiä, joiden merkityksen ymmärtää vasta lopussa, jolloin myös selviää, mikä päivä tämä perjantai on.
Keeganin luomat hahmot eivät ole aina rakastettavia, mutta hän on aina heidän puolellaan ja ymmärtää, mistä tietty käytösmalli johtuu.

Kun aloitin lukemisen, niin mietin ensin kriittisesti, miksi näin lyhyt teksti, 47 sivua, julkaistaan omana kirjanaan eikä novellikokoelman osana. Tarinan loppua lähestyessäni tunsin, että näin sen pitikin olla.  
Keeganin metodina on realistisesti kerrottu tarina, jossa on pinnan alla paljon merkityksiä ja tunteita. Jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta.
Nykyään on muodikasta kirjoittaa tyylillä, jossa kertoja haparoi ja eksyy pohdinnoissaan sinne ja tänne, Keegan hallitsee tarinansa, lukija voi luottaa häneen.
Kirjan takakanteen on  painettu osia arvosteluista. Eräässä niistä Keegania verrataan Tšehoviin. 

The Forester's Daughter, kertoo erään perheen elämästä syvällä Irlannin maaseudulla. Tässäkin tarinassa miehen ja vaimon suhde on ongelmallinen. Vaimo on tyytymätön karkeaan, yksinkertaiseen mieheensä, sama asetelma kuin Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, josta Clint Eastwood on ohjannut koskettavan draamaelokuvan.
Martha pohtii jo lähtöäkin, mutta miten käy. 

Agholwen tilalla on salaisuus, joka uhkaa paljastua. Paineet kasautuvat, ja lopuksi on vaikea löytää syyllistä. 

Deegan, the forester, is not the type of man to remember his children's birthdays, least likely that of his youngest, who bears a strong, witch-like resemblance to her mother. If occasional doubts about his daughter cross his mind he does not dwell on them for, in fairness, Deegan has little time to dwell on things. In Agholwe there are three teenagers, the milking and the mortagage.

(Metsänvartija Deegan ei ole niitä miehiä, jotka muistavat lastensa syntymäpäivät, varsinkaan nuorimmaisensa, joka muistuttaa noitamaisella tavalla äitiään. Jos hänen mieleensä sattuu nousemaan epäilyä tyttärensä suhteen hän ei jää sitä märehtimään, koska Deeganilla ei todellakaan ole moiseen aikaa. Agholwessa on huolehdittava kolmesta teini-ikäisestä, lypsyhommista ja talolainasta.)

The Forrester's Daughter näkyy olevan myös yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Walk the Blue Fields eli tulin ostaneeksi tämän kirjasen turhaan.
Ei se mitään. Kirjaostos ei ikinä ole turha, ja kansihan on tässä kirjassa suloinen, varsinkin kun siinä ei ole mainoslauseita.

Viimeaikaiset poliittiset tapahtumat saivat minut poimimaan kirjahyllystäni muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani kahden toimittajan kirjoittaman kirjan presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden omituisuuksista. Tällä toisella kaudellahan ne ovat moninkertaistuneet.

Kun Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä alkoi olla lopuillaan vuoden 2018 tammikuussa maassa nousi keskustelua hänen kyvykkyydestään virkaansa. Aamuyön tunteina Trump twiittasi: "I went from VERY successful businessman to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius... and a very stable genius at that!" (Etenin ERITTÄIN menestyneestä liikemiehestä huippu-TV-tähteyden kautta USA:n presidentiksi (ensiyrittämällä). Eikös tämä osoita, että kyseessä on ei vain fiksu vaan nero tyyppi... ja kaiken lisäksi hyvin vakaa nero!)
Tämän jälkeen hän toisti määritelmäänsä muutamaan kertaan twiiteissä, esim. heinäkuussa 2019 osana runsasta twiittirypästään: "What you have now, so great looking and smart, a true Stable Genius."
Mitä me olisimme ajatelleet, jos samaan aikaan Suomessa presidentin virkaa hoitanut Sauli Niinistö olisi esitellyt itsensä: "Tässä teillä todella vakaa nero, niin hyvännäköinen ja fiksu!" Myöhemmin Trump käänsi asia niin, että jotkut muut ovat määritelleet hänet vakaaksi neroksi. 

Kolmen aiemman presidentin hallinnossa työskennellyt Peter Wehner oli  ensimmäisiä republikaaneja, joka kyseenalaisti Trumpin kyvyn toimia presidenttinä. Hän sanoi keväällä 2019, että kyseessä on transgressiivinen persoonallisuus, joka nauttii hyökkäämisestä ja hajottamisesta, kokee instituutiot vihollisinaan eikä kunnioita toisten rajoja. 
Jo pari vuotta ennen Wehneriä heti Trumpin toimikauden alussa suomalainen yli kolmekymmentä vuotta ihmisten psyykeä työssään tarkkaillut Claes Andersson määritteli Ylen De äldres råd -ohjelmassa Trumpin käytöstä sellaisen ihmisen käytökseksi, jolla on sekä narsistinen että psykopaattinen luonnehäiriö.

Narsisti on täynnä itseään eikä omaa empatiakykyä. Psykopaatti toteuttaa ideoitaan ilman itsetarkastelua ja syyllisyyttä. Näiden kahden piirteen yhdistyminen ei ole Anderssonin kokemuksen mukaan mitenkään epätavallista.

"Kun narsistinen psykopaatti saa valtaa, hän satuttaa ihmisiä ymmärtämättä asiaa. Ja jos hän ymmärtäisi sen, hän ei välittäisi, koska hän itse ei kärsisi."

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla on ihmisarvo. Lähes kaikilla on myös jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden ongelmia, eivätkä monet niistä haittaa missään työssä, ovat joskus jopa eduksi - mutta, hei amerikkalaiset, onko viisasta valita presidentiksi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä osoittava henkilö? Toistamiseen!
No, tätä ei varmaan kukaan lukutaitoinen usalainen lue ja tiedän, että Trumpin kannatus on ollut suurinta siellä missä lukutaito on heikointa.
Kunhan selvittelin mieltäni. 

Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää.