Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.

Onnittelut Sirpa Kähkönen!

 

Otsikko ja kuva olivat täällä odottamassa blogiluonnoksissa. Olin niin varma, koska tämä kirja vaikutti minuun yhtä suuresti kuin sen kaunokirjallisuuden Finlandialla palkinneeseen pofessori, tanssitaiteilija Jorma Uotiseen. Uotinen sanoi palkintopuheessaan, että palkintoteos aiheutti hänessä tunnevyöryn, joka on vieläkin käynnissä.

Palkittu Sirpa Kähkönen kertoi haastattelussa, että häneltä kysytään usein, miksi hänen romaaninsa 36 uurnaa alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Hän selitti, että väärässä oleminenhan on tärkeä osa ihmisyyttä ja hän kirjoittaa tässä kirjassaan ihmisyyden puolesta ylisukupolvista tuomitsevuutta ja kovuutta vastaan. Hän sanoi myös, että näkee tyttärensä sukupolvessa enemmän lempeyttä kuin edeltäneissä.  

Jorma Uotisen tunteikas puhe ja Sirpa Kähkösen kiitospuhe ja haastattelussa antamat vastaukset jatkavat minun tunnevyöryäni.
  
KIITOS!💗

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät. 
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus. 
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.

Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 

Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka. 

Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 

Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  

Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

Lähtötäpinöissä - pohdiskelua yksinmatkailun merkityksestä ja matkojen muistelua

Matkaan varustautumista, kirjoista vähän kirjoituksen lopussa

Tässä on varusteista tärkeimmät. Lähden ylihuomenissa, mutta aloin jo kokoilla tavaroitani, etten vain unohda mitään tärkeää. Perillä on lämmintä noin 34 astetta ja veden lämpötila on 27 astetta, joten vaatteita otan mukaan vähän ja kaikki ohuista materiaaleista. Laukusta tulee kevyt.
Olen niin juuri tällaisen oman loman tarpeessa. 
L'Oréal mainostaa kauneustuotteita iskulauseella "Because you're worth it". Am I worth it?

Jotkut tuhahtelevat, kun kerron, että lähden ja vielä yksin. Olen tottunut siihen ja alan selitellä nöyristellen, miten minulle tällainen loma on kuin lääkettä ja että en tarvitse muuta kuin merenrannan ja aurinkoa. Nuorin poika, paljon matkustava, sanoi, että tuollainen matkahan on ihan sama kuin että vaikka iskä käy yksin pesisotteluissa ja viettää aikaa mökillä "saaren syrjäytyneenä" (eräs perhesanontojamme). Ehkä minun ei kannata välittää paheksujista.

Näin lapsenmielisestä olosta saan mielihyvää, ei hienoja illallisia eikä erikoisia kohteita, vain halpa hotelli, hiekkaranta ja aurinko. Saanhan mennä?

Toinen syyllisyyttä tuottava juttu on sitten lentäminen ja mitä se tekee pallollemme. Huokaus!

Olen matkustanut vähän ja aloittanut myöhään.
Ihan ensimmäisille matkoilleni lähdin yksin, sen jälkeen olen reissannut eri kokoonpanoissa. 
Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli, että kokee enemmän ja kohtaa itsensä paremmin. Seurassa voi olla kuin kotona, vain muualle siirtyneenä. Pelkkä rantalomaviikkokin yksin matkustaessa voi toimia meditaatiomatkana.

Liikuin kolmenkymmenen kilometrin säteellä 18-vuotiaaksi asti, Kankaanpäässä, joka oli kauppala - sieltä piti hakea koululaislippu linja-autoon - ja Porissa, josta kävin ostamassa vaatteita, harvoin. Muutoin pysyttelin kotikylässä ja kaihosin ... jonnekin.

Kun olin päässyt ylioppilaaksi, panin kaikki lahjaksi saamani stipendit ja lahjakortit yhteen ja ostin matkan nuorten  kansainväliselle työleirille Englantiin. En muista edes, mistä sain tietää tällaisesta. Kävin Turussa jossain toimistossa ilmoittautumassa, tois pual jokke. Ai niin, Turussa olin kyllä käynyt muutama vuosi aiemmin luokkaretkellä, joten se oli jo vähän tuttu ja löysin toimiston kartan avulla. Ihana leiriaika Colchesterin kaupungin lähellä Tiptreessä, eikä matkaa pilannut se, että loppupäivinä näin nälkää Lontoossa ja paluumatkalla junissa ja laivalla. Tärkeintä oli avartua, nähdä jotain muuta kuin kotikylää ja tavata uusia ihmisiä.

Seuraava matkani kohde oli Amerikka, ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen. Vietin vuoden 1970 - 71 Madisonissa, Wisconsinissa ja Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. Merkittävä vuosi monella tapaa, kasvamista.

Mieheni kanssa olimme pari viikkoa Lontoossa myöhäisellä häämatkalla 1976, kun odotin jo esikoista. 
Seuraava matka oli taas Englantiin muutaman vuoden päästä kahden pienen pojan kanssa, kolmaskin alkuna mukanamme. Asuimme maaseudulla tuttavan talossa, idyllisesti. Käki kukkui kiviaidalla ja maitomies toi maitopullot portaille. Kylänraitilla vanhat miehet kulkivat puku päällä ja nostivat hattua tervehtiessään. Kaikki tervehtivät. Naapurin tytöllä oli kirjeenvaihtokaveri Jyväskylässä.

Sitten en käynytkään moneen vuoteen missään, paitsi luokkaretkien valvojana Tukholmassa ja silloisessa Leningradissa. Niitä matkoja en halua ihmeemmin muistella. Joku opettaja sai matkan jälkeen exhaustia-diagnoosin. 
Ystävyyskoulutoiminta vei myöhemmin Kostamukseen ja avarsi käsitystä itäisestä naapurista joka muuttui tapaamisten alkaessa Neuvostoliitosta Venäjäksi. 

Vuonna 1989 lähdin kahden nuoremman pojan kanssa Rodokselle. Pim, se oli paratiisin löytyminen!

Rodos 1989

Viisijäsenisenä perheenä kävimme vain kerran kaikki yhdessä ulkomailla lomalla, Maltalla. Oli helpompi ja huokeampi jakaantua ja matkustaa vuorotellen pienempinä porukoina. Kun kärsin Kainuun kylmistä kesistä, mieheni sanoi, että nyt on ainakin Maijun päästävä aurinkolomalle. Ja minähän pääsin! Yksinkin.
Rantaloma ei ole koskaan pettänyt. Jos olen lähtenyt väsyneenä, olen ollut palatessa täynnä energiaa ja odottanut kiihkeästi kotiin jääneiden perheenjäsenten tapaamista.

Nyt kahdestaan ollessa olemme tehneet mieheni kanssa antoisia kaupunkilomia, joista parhaimpien joukossa miehen valokuvaharrastuksen kautta järjestyneet Barcelonan ja Berliinin matkat. Saimme taidetoimikunnan kautta asunnon, minäkin pääsin mukaan muusana. Barcelonassa asustimme korkealla kerrostalossa Sagrada Familian vieressä. Katselimme parvekkeelta aamiaisella, kun rakennusmiehet keikkuivat telineillä ja rakensivat Gaudin aikanaan suunnittelemia tornikoristeita Sagradan torneihin. Berliinissä vietimme kokonaisia päiviä taidegallerioissa.  

Sagradan torneja parvekkeelta kuvattuna 2004

Kapusimme torneihin kuvaamaan yksityiskohtia

Vesitaidetta Barcelonassa 2004,
seuraavana kesänä ja 2008  poissa käytöstä kuivuuden vuoksi

Berliini, juutalaisten vanha hautausmaa, tammikuussa 2011

Taidetta metalliromusta, Berliinin taidekorttelit 2011

Kolmen sukupolven matkat eri rantakohteisiin ovat ikimuistettavia. Niistä olemme tehneet myös kuvakirjoja muistoksi.
Arvaatte kyllä, kuka jaksaa nurkumatta melskata lastenlasten kanssa meressä.

Tänä kesänä alkoi tuntua siltä, että oma loma lämpimässä rauhoittuen olisi tarpeen. Miehenihän ei voi enää kuumiin paikkoihin matkustaa melanoomavaaran vuoksi. Minäkin olen sen verran hätkähtänyt, että aion olla osan aikaa varjon alla. Olen mestari syyllistymään ja olen kerännyt itseeni jännitystä ja pahaa mieltä asioista, joille en voi mitään. Aion siis huuhtoa huoleni Välimeren aaltoihin, sinne kyllä mahtuu. Heti kun olin saanut matkan varatuksi, käsivarttani jäytänyt sitkeä kipu häipyi. Pelkäsin sen aiheutuneen leikkauksessa saamastani pienestä hermovauriosta ja jäävän pysyväksi, mutta se oli varmaan vain sitä, että käsi oli ollut niin kauan toipuessa vähällä käytöllä. Plasebovaikutus!

Seli-seli. Siis sinne vaan makoilemaan, vaikka on säilöntäaika ja kaikki kunnon ihmiset... ja kansalaisopistokin alkaa... pinnari!

Helsingin Sanomien viime viikon Torstai-liitteessä eläkkeellä oleva sosiaalipsykologian professori Antti Eskola sanoo, että vanhuksille on tarjolla nykyään kaksi roolia, aktiivinen isovanhempi ja avuton autettava. Enhän minä nyt vanhus vielä ole - ei sinne päinkään - mutta kyllä nuo asenteet jo näkyvät joidenkin suhtautumisessa.
Haloo, vanhat ihmiset ovat yhtä erilaisia kuin nuoretkin keskenään! Heidän harrastuksensa ja kiinnostuksen kohteensa vaihtelevat yhtä paljon, ellei enemmän kuin nuoremmilla. 
ET-Terveys -lehdessä taiteilijaprofessori Jorma Uotinen sanoo, että ihminen on aina oikean ikäinen ja että elämästä ei saa viedä sen kaikkia makuja. Hän ei ole terveysintoilija kuten en minäkään.

Siis saan - saanhan - mennä nauttimaan auringosta? 

Viime Hyvä Terveys -lehdessä on muuten meikäläinen yhdessä jutussa mukana. Heh heh, lähdenkin tästä kuuluisuutta pakoon. Tuo juttu on kokonaisuudessaan hyvä, käsittelee elämän käännekohtia. Siinä on haastateltu kahta muuta minun lisäkseni ja psykologi Kari Kiianmaalla on isoin osuus. Minun osuuteni on pieni. Toimittaja oli löytänyt blogistani jotain, mikä kiinnosti häntä, ja pyysi mukaan juttuun. Ajattelin, että asialehti, mikäs siinä. Jutun teko oli kiva kokemus. Jos luette lehden ja mietitte, mikä kirja minulla on kädessä toisessa kuvassa, niin vastaus tulee tässä: se on Hanneriina Moisseisen Kannas.

Kerron matkan jälkeen, missä olin ja mitä koin. En ota läppäriä mukaan, pidän samalla myös some-lomaa. Kännykästä saatan vähän katsella, onko kukaan käynyt blogissa, jos wifi toimii hotellissani ja viitsin tutustua asiaan. Ja onhan niitä nettikahviloitakin vielä, sellaisessa voin käydä kerran matkani aikani.
Otin puhelimestani äänet pois, koska aloin availla sitä koko ajan ja vastata salamana viesteihin. Nopeutunut viestintä ei sovi minun hermoilleni, lähden helposti ylikierroksille.
Aion siis kirjoittaa paperille ajatuksiani, kuten ennen vanhaan, ja jos niissä on jotain muille annettavaa - no, mutta onhan niissä - niin kirjoitan.

Ennen vanhaan... Kun olin sillä ensimmäisellä rantalomallani, sillä jolla sain vau-kokemuksen, niin kotiin piti soittaa lennättimestä. Rodoksella sen nimi on OTE. Marssimme pari kertaa viikon aikana OTEen poikien kanssa, lykkäsin kuopusta vielä rattaissa (hemmoteltu viisivuotias, hajotimme Aurinkomatkojen rattaat), jonotimme koppiin ja kerroimme nopeasti rätiseviä linjoja pitkin, mitä kuuluu ja kävimme sitten maksamassa drakmoilla virkailijalle.
Paljon on muuttunut viestinnässä. Paljon on muuttunut muissakin asioissa.

Vielä matkakirjoistani.
Coetzeen ensimmäisen Jeesus-kirjan, The Childhood of Jesus olen lukenut, mutta luen sen uudelleen nyt matkalla tuoreen kakkoskirjan kanssa, The Schooldays of Jesus, ja yritän selvittää, mitä mies oikein tahtoo näillä kirjoilla sanoa.
Patti Smithiä olen säästellyt tälle lomalle. Luulen, että M Train tuottaa minulle sukupolvikokemusta, Smith on ikäiseni. Uotinenkin on muuten samaa ikäluokkaa.
Rikosseuraamusalan virkamiehen Juha Saaren lyhytproosakirja Täydellisyyden mittakaavoja on tiheää tekstiä, jota voin lukea ja pohtia moneen kertaan.
Neljänneksi mukaan pääsee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Petri Vartiaisen koulumaailmaa käsittelevä romaani Miehen ryhti. 

Kirjoittamisiin!

Jorma kahdesti

I kohtaus,
Tapahtuma-aika ja-paikka: joskus 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa Kuhmon ammattikoulun juhlasali.

Olen saanut kuulla, että nuori klassisen balettitaustan omaava suomalainen tanssija on tulossa esiintymään Kuhmon ammattikoululle. Olen lukenut hänen liittymisestään amerikansuomalaisen Carolyn Carlsonin tanssiryhmään esittämään aivan uutta tanssillista ilmaisua. Tanssijan nimi on Jorma Uotinen. Istun katsomossa hiljaisen odottavana, kun lavalle liitää verhon takaa hopeiseen haalariin pukeutunut paljasjalkainen mies, joka kannattelee ilmassa valtavaa maapalloa. Tanssi on hienoa, viipyilevää ja toistavaa. Ilmapallo pysyy koko ajan ilmassa. Ihailen tanssijan erikoista ulkomuotoa ja hienoa liikettä. Esityksen teema on maapallon suojelu, ainakin minä koen sen niin. Esitys saa valtavat aplodit kuhmolaisilta.
Olemme mieheni kanssa käyneet läpi vanhoja negatiiveja. Tiedämme, että meillä on jossakin mustavalkokuva nuoresta Jormasta hopeapuvussa, mutta ei ole löytynyt. Jos löytyy, niin liitän sen tähän postaukseen myöhemmin. Olen myös katsellut Uotisen tyylikkäitä kotisivuja ja etsinyt esityksen nimeä, mutta sieltäkään arkistoista en ole toistaiseksi löytänyt vastausta kysymykseeni.

II kohtaus
Tapahtuma-aika ja -paikka: 16.8.2013 Kuusankoskitalon Voikkaa-sali. 

No mutta, onpas tänä vuonna Kouvolan Taiteiden Yön tarjonta parantunut: Jorma Uotisen konsertti Voilà, kadonnutta rakkautta etsimässä täällä meillä Taiteiden Yössä! Mieheni on jonottamassa lippuja, kun Kuusankoskitalon lippukassa avautuu kesätauon jälkeen. Kannatti jonottaa: konsertti on vaikuttava.
Ikätoverini Jorma Uotinen on tehnyt valtavan monipuolisen uran niin taidelaitosten johtotehtävissä kuin esiintyvänä taiteilijana. Nykyään hän toimii Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman taiteellisena johtajana ja esiintyy televisiossa tanssiohjelmien tuomarina. Hän esiintyy yhä myös itse sekä laulaen että tanssien. Suhtauduin alussa epäillen Uotisen laulu-uraan, mutta kun kuulin hänen chansoneitaan radiossa, muutin heti mieleni. Hänellä on tumma vaikuttava ääni, kuten Leonard Cohenilla, ja vielä ääntäkin tärkeämpänä pidän hänen tulkintaansa.
Voilà koostuu Edith Piafin ja Marlene Dietrichin lauluista sekä Kurt Weillin ja Jari Hakkaraisen sävellyksistä. Kaikki me tunnemme kappaleet La vie en rose, Padam, padam ja Les feuilles mortes ainakin iskelmämuotoisina esityksinä. Jorman esittäminä ne ovat aivan muuta: draamaa. Jorma lausuu ja laulaa vuorotellen - ja liikkuu. Laulujen välissä hän palauttaa meidät parilla eleellä ja ilmeellä tähän hetkeen. Nelihenkinen yhtye on taitava. Se myötäilee eikä peitä laulua, kuten niin monesti musiikkiesityksissä nykyään käy. Jormalla on kolme asua: tiukempi housuasu, löyhä vanhan ajan miesten puku ja naiskokotin hahmo. Muuntuminen naiseksi käy nopeasti yleisön edessä, leikkisästi jalkoja viskoen ja keimaillen. Vaikka Uotinen esittää taitavasti diivoja, hän on itse niin paljon diivan vastakohta kuin vain voi: tavallinen, tuttavallinen ja vaatimaton. Kun yleisö päästää hänet lopulta lähtemään, hän huiskuttaa iloisena ja huikkaa:"Nähdään taas ainakin televisiossa!"