 |
| Neljän sukupolven ääripäät vuonna 1975, Korpelan Mamma hoitaa poikansa nuorimman tyttären, minun pikkusisareni, poikaa |
Otsikon paljon käytetty sanonta "Vanhuus ei tule yksin" viittaa yleensä johonkin negatiiviseen, kuten luunmurtumiin ja unohteluun ja vitsikkäästi käytettynä selitykseksi johonkin satunnaiseen mokaan noin 60-vuotiaasta eteenpäin.
No, minkä kanssa se vanhuus sitten tulee? Se tulee fyysisten ja psyykkisten muutosten kera ja myös epätasaisesti eri ihmisten kohdalla ja epätasaisesti oman kehon eri osissa. Se ei tule yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa, joskus kuitenkin kiihdyttäen. Olen kuullut monelta kanssavanhenijalta sen, mitä olen itsessänikin huomannut, että 70 vuoden tienoilla on nykyään jonkinlainen isompi porras, sellainen minkä itsekin huomaa. Eri vuodet myös vanhentavat eri tavalla, kriisit ja suuret elämänmuutokset jättävät jälkensä.
Kuinka vähän me
vanhuudesta tiedämme,
kunnes se astuu
itse ovesta sisään,
emmekä luule mitään.
Tämä pieni runo Emmekä luule mitään on Anna-Mari Kaskisen kokoelmasta Vanhuus on kaunista. No, ei se läheskään kaikkien vanhojen ihmisten mielestä niin kaunista ole. Mitä kaunista siinä on, että elintoiminnot heikkenevät yksi toisensa perään? Kun näkö ja kuulo heikkenevät, ihmisestä tulee sosiaalisesti arka ja kun makuaisti haalenee, ruoka ei enää maistu kuten ennen. Sairaudet lisääntyvät ja elinvoima vähenee. Väsymys saa torkkumaan, vaikka haluaisi olla aktiivinen ja virkeä. Jos keho ei kertoisi vanhenemisesta, niin mieli ei tiedostaisi sitä. Mieli hyväksyy vähitellen sen, mitä keho viestii. Joillain on myös niin, että mieli vanhenee edellä, tulee muistiongelmia, ja vahvat jalat vievät lenkeille, joilla ei muista mihin on päätynyt ja miten osaisi kotiin.
"Se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvetillistä, valehtelee", toteaa Claes Andersson muistelmateoksessaan Jokainen sydämeni lyönti.
Eeva Kilpi taas on todennut, että vanhuus on allergisuutta elämälle ja vanhuuden sisin olemus on paniikki.
Anna- Mari Kaskisen runossa minua viehättää sen alku. Kuinka vähän me tosiaan vanhuudesta tiedämme?
Nuoruuden fyysiset muutokset ovat kaikkien tiedossa, ja niihin suhtaudutaan odottavin mielin kuin perhosen kuoriutumiseen kotilosta. Vanhuutta taas ei oikein haluta nähdä. On kohteliaampaa sanoa, että "ohhoh et ole muuttunut miksikään, niin nuorekas edelleen" kuin että "ooh miten ihanasti olet vanhentunut".
"Ihminen on laimentunut nuori", totesi Michel Houellebecq esikoiskirjassaan Halujen taistelukenttä.
Paljon on sellaista luuloa ja syyllistävää ilmapiiriä, että jos vain tsemppaa ja hoitaa itseään, niin pysyy samana vuosikymmenestä toiseen - jos siis ei anna periksi. Puppua! Näin ikääntyviltä ihmisiltä voidaan myös vaatia samaa kuin nuorilta, työssä käymistä vaikka ei enää jaksaisi ja yksin kotona pärjäämistä silloin kun hyvä laitoshoito olisi tarpeen. Tähän nuoruuden yliarvostamiseen kuuluu myös se, että vanha ei saisi näyttää vanhalta. Kehutaan, miten "oikein vanhentunut" Väinö voisi pukeutua seitsenkymppisbileissään rippipukuunsa ja "valiomummi" Vuokko hääleninkiinsä.
Hah - minä peräänkuulutan vanhojen ihmisten kehopositiivisuutta!
Itse olen huomannut 70 täytettyäni lukuisia muutoksia kehossani. Vyötärön ympärysmitta on kasvanut, jalat ovat tulleet isommiksi ja rumemmiksi (kengät on oltava Eccoja tai muita vastaavia), iho on kuivunut ja veltostunut, ihon väri on kelmeämpi kuin nuorena, silmäluomet ovat alkaneet riippua, sormet ovat paksuuntuneet ja kynnet haurastuneet. Istun lysyssä ja pituudestani on vajennut muutama sentti. Vartalo ja ryhti ovatkin niitä asioita, jotka erottavat jo kaukaa "pitkälti laimentuneen nuoren" oikeasta nuoresta.
Alkukuvan isoäitini Alma Josefiina syntyi 1800-luvun lopulla. Hätkähdän, kun lasken että hän on tässä kuvassa vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Miksi hän näyttää nykysilmin yhdeksänkymppiseltä?
Mammalla oli elämässään paljon vaikeuksia. Hänen ensimmäinen perheensä katosi kokonaan, mies kansalaisodassa ja poika (isäni velipuoli) jatkosodassa, myöhemmin tuli vielä miniän (äitini) varhainen kuolema ja iso vastuu siirtymisestä takaisin emännän rooliin, kun olisi pitänyt saada nauttia vanhanemännän lokoisista päivistä. Minä pääsin eläkkeelle kuusikymppisenä ja olen saanut nauttia jo nyt pitkään omaehtoisesta ajasta.
Mamma menetti hampaansa nuorena, koska hammashoitoa ei ollut ja ravinnosta oli puuttunut tärkeitä hivenaineita. Minä käyn kerran vuodessa hammastarkastuksessa.
Mamma kärsi kivuista ja ontui jalkaansa, ilmeisesti kulunut polvinivel. Minä olen saanut uuden lonkkanivelen 58-vuotiaana ja kirmannut sillä jo kohta viisitoista vuotta. Mamman yksi sormi oli murtunut nuorena töissä ja se oli saanut luutua vinoksi ilman hoitoa. Minulla on korjattu molemmat peukalonivelet.
Mamman iho oli kuiva kuin pergamentti. Minulla on käytössä apteekin vartalovoide ja kasvoihin erikseen päivä- ja yövoiteet. Silloin tällöin käytän kosteuttavia kasvonaamioita.
Mamman hiukset olivat ohuet kuin rotan häntä, ilmeisesti ravintopuutoksien vuoksi, minulla hiukset on yhtä tuuheat kuin nuorena.
Mamman sääret olivat aivan täynnä muhkuraisia sinisiä suonikohjuja, minulla niitä ei ole.
Jos Mamma olisi sairastunut rintasyöpään tai mihin tahansa muuhun syöpään, hän olisi kohdannut kivuliaan kuoleman. Minut on parannettu rintasyövästä, ja tilaani seurataan koko loppuelämän.
Mammalla ei ollut muita lääkkeitä kuin Hota-pulveri särkyihin. Nykyisen lääketieteen mukaan olisi pitänyt olla. Mammalta ei otettu labrakokeita eikä mitattu verenpainetta ja tutkittu sydänkäyrää. Minä käyn vuosittain kontrollissa, johon kuuluu omia mittauksia, laboratoriokokeet ja keuhkohoitajan tapaaminen. Käytän lääkkeitä pitämään kilpirauhashormonipitoisuuttani normaalina ja verenpainetta matalana sekä keuhkoja kunnossa. Joka kerta lääkäri kysyy liikuntatavoistani. Olen hyvässä hoidossa.
Kannattaako minun siis välittää siitä, että en voinut käyttää tyylikkäitä nahkasaapikkaitani viikonloppureissulla Kajaanissa, koska ne eivät tunnu enää mukavilta jalassa? Välittikö Juha Hurme siitä, että yksi nainen meni katsomaan hänen näytelmäänsä vaelluskengissä? Ei välittänyt hän, eikä kukaan muukaan, ja monella oli samat siihen loskakeliin sopivat, järkevät jalkineet.
Jos on ensimmäisen maailman ongelmia, niin on myös hyvinvointisukupolven ongelmat suhteessa edeltäviin sukupolviin!
Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea. Minusta se, että vanhaa aikaa kuvatessa pannaan ihmiset sekoittamaan senaikaiseen puheeseensa sanoja "come on" ja "vitut" on aika kulunut vitsi. Muutoin oli kiva käydä entisillä kotikulmilla ja tavata pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa myös puhuimme vanhuudesta ja tulevaisuudesta. Niiden keskustelujen innoittamana syntyi tämä pohdiskelu.
Vanhuutta on suunniteltava. On päätettävä, miten asuu vanhana ja miten tulee hoidetuksi jos/kun tarvitsee hoitoapua. Nämä asiat kannattaa miettiä ja hoitaa kuntoon silloin kun vielä jaksaa, mieluummin etuajassa.
 |
| Kaksi seniorikuntoilijaa Kirstinkallion kylätalon kuntosalilla |
Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiedosta yhtä voimakkaasti.
(Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät)
