Tällä kertaa uudelleenlukeminen johtui epämiellyttävästä vaikeaselkoisuudesta. Piti aprikoida, kenestä oikein on kyse, miten useamman sukupolven henkilöt liittyvät toisiinsa, kun tapahtuma-aika vaihtelee ja henkilöillä ei aina ole nimiä, vaan yhteys paljastuu jostain yksityiskohdasta vasta luvun lopussa.
Sadan vuoden tapahtumia käydään läpi tuokioittain arkkitehdin, naapuritontin loma-asunnokseen hankkineen verkatehtailijan, taloon tunkeutuneen nuoren puna-armeijalaisen, kommunistikirjailijan, alivuokralaisten ja muutaman muun elämää kuvaamalla.
Pysyvää puutarhurin lisäksi on rakkaudella rakennettu brandenburgilainen järvenrantatalo, joka kestää kaiken. Talossa ei tehdä muutoksia, puutarhassa tehdään - kunkin omistajan mieltymysten mukaan. Piha-alue laajenee, kun siihen liitetään naapuritontin rantamaja verkatehtailijan perheen kadottua "epätoivottujen ihmisryhmien eliminoinnissa". Myös talon rakentaja, Albert Speerin arkkitehtiryhmän jäsen, saa kokea, ettei mikään ole pysyvää. Kalleuksia haudataan milloin järven pohjaan milloin puutarhan multaan.
Pidän tämän kirjan kielestä, paitsi että joissain kohdissa suomennos ontuu väärän viittaussuhteen tai suomen kielelle vieraan käänteisen sanajärjestyksen vuoksi.
Suomentajalla on ollut myös vaikeuksia oikean termin valitsemisessa erään lapsen koululle. Lastenkoti ja koulukoti eivät kerro, että kyseessä on kommunistisen ideologian mukaan toimiva sisäoppilaitos.
Jenny Erpenbeck kuvasi jo esikoisteoksessaan Vanhan lapsen tarina 2011 (Geschichte vom alten Kind 1999) laitoslasta ja hänen kauttaan autoritatiivista valtiota.
Erpenbeck on elänyt puolet elämästään, kolmikymppiseksi, Itä-Saksassa, joten ei ihme, että Berliinin muurin purkaminen sekä erot elämässä muurin molemmin puolin ovat inspiroineet hänen pohdiskelujaan kirjasta kirjaan.
Talon salakomerossa piilottelevan emännän ja puna-armeijalaisen kohtaus on hurjuudessaan ikimuistettava.
Joskus tekstissä tulee vastaan yllättävän kaunis tilannekuvaus tai kiteytetty miete, kuten kohdassa sodan mielettömyydestä ja arvaamattomuudesta: "rintama saattoi kulkea nukkuvan kissan viiksikarvojen keskeltä".
Pidän myös kodikkuuden kuvauksista, joissa ihmiset keskustelevat ja pitävät hauskaa samalla kun tilanteessa aistii kuitenkin tumman sävyn pohjalla.
Rapuaterialla tarinan kertomisen aloitti milloin mies milloin vaimo, ja mitä enemmän he saivat harjoitusta, sitä vaivattomammin he puhuivat kuin sattumalta toistensa päälle saadakseen vieraat nauramaan entistä enemmän, ja sitä paremmin jutut heiltä onnistuivat. Emmekö ole vielä kertoneet? Kun mies vaimolle ja vaimo miehelle, mies sitten siihen ja sitten vaimo, sitten mies vaimolle, miten vaimo ihmetteli, ajatteli kirjaimellisesti että, ja mies sen jälkeen, siis kerta kaikkiaan, sanoo vaimo ja pudistaa mykkänä päätään näyttäkseen tauon joka syntyy aivan varmasti. Hänen miehensä lisää, vaimo huomauttaa, mies täydentää, vaimon on kuitenkin ihan pakko sanoa että ja mies on samaa mieltä. Hän, vaimo, alkaa nauraa jo vähän ennen kohokohtaa, sitten seuraa vihdoin jutun juju, kaikki nauravat, nauravat ja nauravat, vielä yksi olut, lasi viiniä, ei kiitos enää, ehkä lasi vettä. Sillä tavoin arkkitehti ja hänen vaimonsa saavat monena iltana kulumaan oman ja vieraidensa ajan.
Mietin, saavatko myös muiden kuin länsimaisen kulttuurin piirissä eläneet lukijat aivan kiinni näistä tapahtumista?
Tässä teoksessa oletetaan, että me tiedämme natsiajan ja Saksan jakautumisen kahtia ja mitä se tarkoitti ihmisille, miten ihmisen elämän saattoi pilata jokin tavaratilaus muurin väärältä puolen ja mitkä ideologiat tekivät ihmisistä kodittomia omalla maaperällään. Erpenbeck ei selitä taustoja, hän tietää, että me tiedämme, miksi jonkun oli piiloteltava eilen ja toisen nyt.
Häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi.
Peräjälkeen sujuu kaikki vain niin kauan kuin ollaan elossa, jotta lapsen jalasta poistetaan tikku, otetaan paisti ajoissa uunista ja tai ommellaan mekko perunasäkistä, mutta askel askelelta vähenee kantamus paon aikana ja taakse jäävä lisääntyy, ja joskus sitten pysähdytään ja ollaan vain paikallaan, ja sitten elämästä onkin jäljellä vain pelkkä elämä, ja kaikki muu makaa monien kaupunkien monissa ojissa sellaisessa maassa, joka on yhtä suuri kuin ilma, ja varmasti sielläkin on voikukkia, on leivosia.
Pidän erityisesti kirjan prologista sekä alkutarinasta 'Suurtilallinen ja hänen neljä tytärtään', jossa suurtilallinen joutuu jakamaan tilansa, koska tyttäret ovat epäkelpoja sitä hoitamaan.
Prologi kertoo, miten jääkausi muovasi maiseman, johon myöhemmin nousi hulppea talo.
Suurtilallisen tarinassa on huikean hienoa perinnetietoutta naimisiinmenoon ja kuolemaan liittyvistä tavoista ja seremonioista. Niihin palataan myös lopussa, jossa eräs talossa ennenkin paljon ollut, kirjailijan oikeudettomaksi haltijaksi nimeämä, asustelee siellä salaa kuunnellen piilostaan, miten taloa esitellään sen ostamisesta kiinnostuneille.
Miinusmerkkisinä asioina haluan vielä mainita kaksi liian yksityiskohtaisesti kuvattua asiaa.
Puutarhurin työn kuvaukset lukuisine nippelitietoineen ovat välillä kuin oppikirjasta. Lukijan mielessä herää kysymys, eikö kirjailija ole malttanut jättää taustatyötään valmiin kirjan ulkopuolelle.
Epilogissa kerrotaan samalla tyylillä talon purkamisesta. Teksti on teknisten tietojen ja numerofaktojen luetteloa: talon mitat, montako kuutiota romua, kuorma-autolastien määrä, montako työmiestä ja millaisin lounastauoin. Minusta epilogista olisi voinut jättää kirjaan vain lopun, jossa todetaan, miten purkutyön jälkeen tontti näyttää yhtäkkiä paljon pienemmältä ja että ennen kuin paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa taas hetken itseään.
PS Tästä saan ensimmäisen päivitykseni Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 2000-lukuun (alkuteoksen mukaan).
