Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Baltian matkan jälkimietteitä 2: kuvakertomus kaikesta kauniista

Majoituimme Riiassa Opera-hotelliin aivan keskustassa. Linja-autoasemalta pääsi hetkessä alikulun kautta perille. Muutoinkaan emme käyttäneet mitään kulkuvälineitä, paitsi Jūrmalaan mennessä. Sinne menee taajaan junia. 
Ei olisi uskonut, että ollaan niin isossa kaupungissa, kun kaikki tuntui olevan lähellä. Tietysti, jos olisimme viipyneet pitempään, niin olisimme laajentaneet reviiriä ja kulkeneet raitiovaunulla. Muun muassa Kansallinen kirjasto jäi näkemättä, koska se oli kauempana ja aikaa rajatusti.
Pidän siitä, että kaupungin keskusta on kätevästi pienellä alueella. Tottakai kauniit rakennukset erottuvat, jos niillä on oma piha-alue, mutta silloin niihin ei jaksa kävellä. 
Riiassa kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa näkyi EU-lippu oman maan lipun rinnalla. Miksi ei meillä? 

Alunperin vuonna 1334 rakennettu Mustapäitten talo. Mustapäät oli kauppiaskilta.
Talo tuhoutui pahasti II maailmansodassa ja venäläismiehittäjät purkivat sen, mutta
1990-luvulla se rakennettiin uudelleen. Talossa järjestetään kulttuuritapahtumia.
Kuva: Ume

Pysähdyimme Raatihuoneen aukiolle kuuntelemaan sellisti Aleksandra Stricelliä, joka soitti ihania säveliä Mustapäiden talon edessä. Seurasin viehättyneenä vanhaa herraa, joka asettui aivan soittajan viereen ikään kuin kuuntelemaan tarkasti pää kallellaan. 

Vanhassakaupungissa kuuli monia kieliä: saksaa, amerikanenglantia. japania, espanjaa, portugalia, italiaa, venäjää (kaupungissa on iso venäjänkielinen väestö) ja tietenkin latvian kieltä, latviešua. 
Kun katselin latviankielisiä uutisia, niin minusta ne kuulostivat aivan Oddasat-uutisten saamelta, sama ystävällinen poljento. Latvia on toinen balttikielistä, liettua toinen. Viron kieli kuuluu itämerensuomalaisin kieliin, vaikka Viro maantieteellisesti onkin osa Baltiaa.  

Latvialaiset ovat todella pitkiä ihmisiä, tuntui että ollaan jossain mallien ja korkeushyppääjien yhteisössä. Eipä tätä ehkä saisi todeta, en vain ymmärrä, miksi. Juuri alkaneessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa kerrottiin, että tällä kaudella opettajien haasteena on ohjelmaan osallistuvien pituus - siellä on Marko Mörkö Anttila ja muita - ja pian huomasin Iltalehden jutun, jossa kuulutettiin kehorauhaa ja pyydettiin jättämään pitkätkin rauhaan.
Minusta on upeaa, että on monennäköisiä ihmisiä. Päättelin heti, että kookkaitten ihmisten kaupoissa on varmaan myös isoja kenkiä, minulla kun on isot jalat. Oikein päättelin, Origo-ostoskeskuksen Nike-outletista löysin hyvät patikointikengät tulevia seikkailuja varten. 

Riian tuomiokirkko on Baltian maiden suurin keskiaikainen kirkko. Sitä rakennettiin 1200-luvulta 1700-luvulle, tyyleissä näkyy goottilaisuutta ja barokkia. Kirkossa on maailman neljänneksi suurimmat, mitä kauneimmat urut.
Tuomiokirkossa pidetään päivällä lyhyitä urkukonsertteja. Kuuntelimme Bachin, Debussyn ja Eugène Gigoutin musiikkia. Urkuja soitti Jolanta Barinska.
Hyvä hengähdyshetki kauniisti soivan musiikin hellimänä. 

Riiassa on paljon jugend-taloja, ja aivan vanhankaupungin kupeessa on yksi maailman suurimpia jugend-keskittymiä. Haluaisin katsella tätä aluetta lisää. 

Jūrmala on merenrantakaupunki Riianlahden rannalla. Hienohiekkaista rantaa ja mäntymetsää on parikymmentä kilometriä. Kaupunki koostuu pienten kylien ketjusta, joihin on rakennettu viehättäviä taloja, hotelleja, kahviloita, hoitolaitoksia ja kylpylöitä.  

Saman kadun varrella oli mitä erilaisimpia rakennustyylejä. Persoonallisuus saa näkyä, mikä on minusta upeaa. 

Oli linnoja...

ja mökkejä.

Kuva: Ume

Oli värejä... 

ja muotoja.

Tämä talo oli myytävänä...

ja tämä kaunotar korjausta vailla.

Ortodoksikirkko on ilahduttavan kirkasvärinen.

Kuva: Ume

Sää oli lähes kesäisen lämmin. Voi vain kuvitella, miten paljon elämää tällä rannalla on ollut heinäkuussa. Latviassa on niin lämmin, että rantabisneskin kannattaa. Rantatuolit ja -petit oli nyt kasattuina sivuun, elokuuhan on ollut epätavallisen viileä. 
Meillä Suomessa ei tietääkseni ole millään rannoilla (Yyteri, Kalajoen hiekat, Kouvolan Käyrälampi jne) rantavarusteiden vuokrausta, vaan jokaisen on tuotava omat välineensä. Kyllä viime heinäkuussa olisi kannattanut perustaa vuokrauspisteitä.
Tässäpä idea koululaisille kesätyöksi: hanki parikymmentä kokoon taitettavaa rantatuolia ja vuokraa niitä ranta-alueen reunassa tarvitseville. Luulen, että kauppa kävisi hellepäivinä. 

Kuva: Ume

Ennen kaikkea tätä kaunista tutustuimme pahuuteen, siitä seuraavassa osassa matkakertomustani. Ehkä jätän sen pahuuden (holokaustimuseo ja miehitysmuseo) vähälle kuvaukselle. 
Olen niin täynnä pahuuden sallimista. Miten voi olla, että oma hallituksemmekin... uuh... 

PS Matkakumppani Unto ei ollut niin innokas kuvaamaan kuin yleensä, koska "kunnon kamerat" jäivät kotiin. Olen merkinnyt hänen ottamansa kuvat Ume, loput ovat minun.  


PPS Oi, se hauskin unohtui: simpukkasisäänkäynti erään Jūrmalan talon alakertaan. Leikkisyys kunniaan!