Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Anna Maria Mäki, Äänenkantama

 

Niin. Sanni oli normaali ja normaali jaksoi. Aamulla lapset päiväkotiin, sitten tehokkaana töissä päivän, illalla lapset kotiin, ruoka, leikkiä ja kotitöitä, iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna sama. Ei mitään maailmaa mullistavaa, kyllähän normaali jaksoi. 

Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan. 

Kaiken keskellä Sannia painaa lohduton syyllisyys jaksamattomuudestaan. Huoli lapsista ei hellitä edes sairaalan psykiatrisella osastolla, jonne hän lopulta joutuu - tai pääsee, koska eihän tuohon pitkittyneeseen uupumuksen tilaan enää muu auta kuin kemiallisesti pakotettu lepo ja pysähtyminen. 

Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?

   - Mitä oikeasti edes on oma ääni? Ei se ole muuta kuin kaikkien niitten äänten sekamelska, joita me ollaan lapsena kuultu. Ja siihen vaikuttaa kaikki ne kokemukset, mitä me on lapsena koettu.

    - Sun pitää rakentaa sinne pään sisälle toinen ääni, Harri jatkoi, - joka puhuu sen syyttäjän päälle ja muistuttaa, että sä olet hyvä ja riittävä sellaisenaan.   

    - Niin.
    - Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.

Lapsen syntymän jälkeinen aika on mullistus ihmisen elämässä, erityisesti naisen kaiken sen fyysisen muutoksen vuoksi, mitä hänessä tapahtuu.

Paitsi omat odotukset ja vaatimukset, niin myös ympäristön vaatimukset tuntuvat raskaina uudessa tilanteessa. 
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla. 
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.  

Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin. 

Jos olet kivellä keskellä järveä etkä uskalla säärikrampin vuoksi uida rantaan, niin aina voit huutaa. Äänenkantama on harvinaisen hyvin oivallettu nimi tälle kirjalle. 
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti.