Jon Fosse, Aamu ja ilta

 

Kirjaston neonvärinen tarra pilaa niin tämän
kuvan. Tarra voisi  olla vähän kapeampi
ja sijoitettu niin, ettei peitä tekstiä.
Päällys Martti Ruokonen. 

Norjalainen Jon Fosse on ollut Suomessa romaanikirjailijana tuntematon. Miksiköhän? Hänen näytelmiään on kyllä esitetty suomeksi ja ruotsiksi, ja Yleisradiossa on esitetty yksi hänen kirjoittamistaan kuunnelmista. 

Fossen vuosi sitten saaman Nobel-palkinnon jälkeen WSOY päätti aloittaa hänen romaaniensa julkaisun suomeksi. Ensimmäinen suomennettu teos on alkukielellä uusnorjaksi vuonna 2000 ilmestynyt pienoisromaani Morgon og kveld. Sen on suomentanut pohjoismaisten kielten suomentamisessa ansioitunut Katriina Huttunen. Hän on juuri oikea henkilö suomentamaan tämän elämästä ja kuolemasta kertovan teoksen, koska on itsekin kirjoittanut kuolemasta ja pitää sitä nykyään tärkeimpänä aiheenaan. 

TUO LISÄÄ kuumaa vettä vanha kätilö Anna sanoo
   Älä nyt hyvä mies vain seiso siinä keittiön ovella, hän
sanoo
   En, en Olai sanoo
   ja hän tuntee miten häntä kuumottaa ja kylmää ja iho
nousee kananlihalle ja onni läikähtää hänen lävitseen ja 
purkautuu ulos kyynelinä silmistä kun hän kiiruhtaa lieden
luo ja alkaa kauhoa kiehuvan kuumaa vettä kaukaloon, niin
kuumaa vettä kuin olla ja voi, Olai ajattelee ja kauhoo lisää
kuumaa vettä kaukaloon ja hän kuulee kun vanha kätilö
Anna sanoo että eiköhän se riitä, kyllä se nyt riittää, vanha
kätilö Anna seisoo hänen vieressään ja ottaa kaukalon 

Sitaatti kirjan alusta kertoo Fossen tyylistä muutaman olennaisen asian.
Toiston tuoma jahkailun tuntu tuo tarinaan intensiivisen pysähtyneisyyden ja rauhan sävyn. Lukija viedään mukaan tilanteisiin ja kaikesta tulee merkityksellistä. 
Koko ajan tunnelma on hienoisen melankolinen, silloinkin kun tapahtuu iloinen asia, syntymän ihme.

Välimerkkien käyttö on Fossella ihan omanlaisensa. Koko kirja on samaa pitkää virkettä ensimmäisen osan Johanneksen syntymästä toisen osan loppuun asti, jossa vanha Johannes siirtyy eräänä tavallisena aamuna katselemaan asioita kuolemaan siirtymässä olevan todellisuudesta, jossa hän kokee kaiken jotenkin yhtä aikaa sekä samanlaisena että erilaisena kuin ennen. 

Tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta se on pääteltävissä Johanneksen nuoruudenmuistoista, joissa pojat ovat kalastajia ja tytöt piikoina rikkaitten taloissa ennen naimisiin menoaan.
Johannes syntyy saaressa, mutta muuttaa isoine perheineen mantereelle, Johannes-kalastaja. Mietin kirjan uskonnollisia sävyjä. Niin Olai kuin Johanneskin suhtautuvat elämään nöyrästi ja tietyllä hartaudella. 

Kirjan syntymäosa käsittää vain kuusitoista sivua, kuolema vajaat sata.
Se mitä Johanneksen tietoisuudessa tapahtuu kuolemaan siirtyessä on jännittävää luettavaa. Tekee mieli lukea nopeasti, mutta kieli on niin kaunista, unenomaista ja rauhaa huokuvaa, että sitä on maisteltava ja jopa palattava lukemaan ääneen. Huonommalla tyylillä näistä aineksista saisi naiivin kummitusjutun.
 
Kun Johannes ensin on tuntenut olonsa omituisen kevyeksi, nähnyt kaiken ympärillään kullanhohtoisena ja oudoksunut oloaan, hän kohtaa aiemmin kuolleen kaverinsa Peterin ihmetellen, eikö tämä olekaan kuollut ja miten oudolta hän välillä näyttää, ja sitten he ovatkin nuoruudessa ja kohta taas nykyhetkessä, mutta eikö Peter olekin kummallisen raihnaisen näköinen. Käy ilmi, että Peter on saanut vähän ruumistaan takaisin, niin että pääsee hakemaan kaverinsa, vieroittamaan tämän elämästä lempeästi ja viemään "toiseen paikkaan" tasapohjaveneellä.

   Onko siellä hyvä olla, Johannes sanoo
   Siellä ei ole hyvä eikä paha olla, siellä on suurta ja rau-
hallista ja vähän kihelmöivää, ja valoisaa, jos nyt sanon sen
sanoilla jotka eivät sano kovin paljon, Peter sanoo

Johanneksen siirtymisessä kuoleman puolelle kaikki sujuu yksityiskohtiaan myöten, kuten tämä siirtymä biologiassakin kuvataan.
Tajunta harhailee unen ja valveen rajalla, siirtyen elämän vaiheissa edestakaisin. Välillä Johannes kohtaa kuolleen vaimonsa Ernan nuorena, ja välillä tämä astelee vastaan nykyhetkessä vanhuksena, ja eikö tuolla tulekin tytär Signe isäänsä katsomaan.
Aistit heikkenevät yksi toisensa perään ja lopulta Johannes katselee elämää kuin alapuolella olevana.

    Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi, Peter sanoo
    Nyt sinun pitää katsoa vain taivaalle ja kuunnella aal-
toja, hän sanoo
    Ethän kuule enää moottorin jyskytystä? hän sanoo
    En, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää palele, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää pelota, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Entä Erna, onko hän siellä? Johannes sanoo
    Siellä on kaikki mistä pidät eikä siellä ole mitään mistä
et pidä, Peter sanoo

    Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo 
    Nyt katoavat sanat, Peter sanoo

Signe, Johanneksen nuorin tytär, rientää isän luo, koska ei ole saanut tähän yhteyttä koko päivänä. Todetaan, että isä on kuollut varhain aamulla nukkuessaan. 
Isä oli sairas ja Signe lähellä asuvana seuraili hänen elämäänsä. Signe tietää, että häntä pidetään hulluna, jos hän kertoo, että hän taloon tullessaan käveli jonkin kylmän läpi, jota ei pystynyt väistämään. Sama tilanne on kuvattu aiemmin myös Johanneksen elämyksenä. Miksi rakas tytär tulee vastaan kotipihassa niin huolestuneena ja miksi hän kävelee suoraan päin ja läpi, "Signe, Signe, etkö näe minua".  

Loppu on Signen kokemusta ja äärimmäisen kaunis, kuin runoa. Isää ei enää ole. 

    ja Signe näkee että pappi lapioi multaa isän arkulle ja
hän ajattelee, että olit sinä melkoinen mies rakas Johannes-
isä, erikoinen ja omalaatuinen mutta hyvä mies, ja raskasta
sinulla oli, tiedän sen, oksensit joka aamu kun heräsit,
mutta olit hyvä mies, Signe ajattelee ja hän nostaa kat-
seensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee
meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee
että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Huomaan, miten vaikea minun on jättää tätä kirjaa, tekee mieli kirjoittaa muistiin koko kirja. Siispä, palautan lyhytlainan (pikalaina se on ennen ollut) ja hankin tämän teoksen itselleni.
Olen muutoinkin karsimassa kirjojani sen  mukaan, millä on minulle merkitystä ja millä ei. 

Kirja päättyy ilman pistettä, ikään kuin merkiksi siitä, että sen käsittelemien asioiden on tarkoitus jatkua lukijan mielessä.
 
Minä mietin koko tämänpäiväisen kävelylenkkini ajan oman isäni Frans Johanneksen kuolemaa. Aivan kuten Fossen romaanin Johannekselle, niin hänellekin kuolema tuli yllätyksenä. Vielä kun sydämen toiminnasta oli jäljellä enää 30 prosenttia, hän oli  nostanut happilaitetta ja sanonut siskolleni hämmästyneenä ja kuin anteeksipyydellen, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt sydämensä olleen niin lopussa. Kohtasiko hän siinä torkahdellessaan ja tajunnan hiipuessa kauan sitten kuolleen vaimonsa? Entä pojan, minun isoveljeni, joka kuoli parhaassa nuoruudessaan? 


25.11. 
Mieleeni muistui juuri, mihin minulla oli tarkoitus verrata tätä kirjaa - Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi, samaa koruttomuutta ja viimeisteltyä tyyliä. 

Mooses Mentulan kirjoista (luvan kanssa)

Tietenkin olen halunnut kirjoittaa Mooses Mentulan kirjoista aina uuden kirjan ilmestyttyä, mutta kirjoittaja ja kustannustoimittaja ilmoittivat heti aluksi, että parempi, kun arvostelut tulevat muualta kuin omalta äidiltä, objektiivisemmin. Peräydyin kuuliaisesti ja jättäydyin jääviksi edes kyselemättä enää. 
Olen seurannut kiinnostuneena kirjojen valmistumista, huolestuneenakin silloin kun Seppo/Mooses on kirjoittanut silmänaluset mustina öisin.
Olen myös saanut olla esilukijana, yhtenä monista, mikä on minulle hyvin mieluisaa hommaa. 
Nyt sain päähäni kysyä Moosekselta, joko saisin esitellä hänen kirjojaan täällä blogissani. Sain luvan sillä lisäyksellä, että kirjoitan nimenomaan läheisyysnäkökulmasta, en arvostelijana.

OK!

Seppo, kuten kaksi muutakin poikaamme pitivät kirjoista lapsena - ja kyllä heille luettiinkin kaiken aikaa. Luettiin iltasadut ja aamusadut ja lomilla pitkin päivää. Sepon nuoremmista veljistä toisella on käännösfirma ja toinen on toimittaja, sanatyöläisiä kaikki siis.
Sepon päivätyö on nykyään rehtorina. Hän on tehnyt töitä myös lehti- ja radiotoimittajana, vetänyt kirjoittajakursseja, kirjoittanut kuunnelmasarjan ja juttuja ja kolumneja lehtiin, mm Apu Junioriin ja Opettaja-lehteen.   

Sepon ensimmäinen julkaistu kaunokirjallinen teksti oli novelli Taimen kirjailija Juhani Syrjän toimittamassa erätarinakokoelmassa Pöytään isketty puukko (2010). Seppo omaksui tällöin kirjailijanimen Mooses Mentula.
Mooses-nimi tulee lapsuudesta. Asuimme sinisten vaarojen maisemissa Kainuussa, jossa Veikko Huovinen oli suuri nimi. Hänen Havukka-ahon ajattelijallaan Konsta Pylkkäsellä on kaverina Mooses Pessi, ja meistä nimi Mooses sopi meidän pienelle pallopäiselle pojallemme. Nimi löytyy hellittelynimien joukosta vauvakirjastakin. 
Mooseksen Taimen ei ole perinteinen erätarina, mutta Syrjä näki sen ansiot novellina ja rohkaisi Moosesta kirjoittamaan lisää. 
 

 

Vuonna 2010 Moosekselta julkaistiin 16 novellin kokoelma Musta timantti, joka pääsi Helsingin Sanomien 10 parhaan esikoisen joukkoon. 
Tällä hetkellä Kajaanin Harrastajateatteri esittää näytelmää, jonka pohjana on kolme tämän kirjan novellia. Hiekkaa-novellia on käytetty opetusmateriaalina lukiolaisille, ehkä muitakin. 
Minä pidän tässä kokoelmassa erityisesti novelleista Hiekkaa, Musta timantti, Iso mies ja Bodishow sen sympatian vuoksi, jolla Mooses niissä tarkastelee kuvaamiaaan ihmisiä.  

 

Kolmen vuoden kuluttua novellikirjasta ilmestyi romaani Isän kanssa kahden, joka on käännetty myös saksaksi ja on saksalaiselta nimeltään Nordlicht - Südlicht. Kirjan tapahtumapaikka on Lappi. Lasta vedetään kahteen suuntaan; etelästä muuttanut äiti haluaisi palata Etelä-Suomeen mutta isä on poromies eikä voi kuvitella elävänsä muualla kuin synnyinpaikassaan. 

Kirjan keskeltä:
Lenneä olisi pelottanut, mutta tällä kertaa huoneessa oli Poropoika. Se raotti ovea, hiippaili alakertaan vievien portaiden yläpäähän ja näki, että isä istui sohvalla ja äiti käveli ympyrää keskellä olohuoneen lattiaa ja lauloi, että muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Lenne näki, kuinka Poropoika oikaisi selkäänsä ja pullisti rintakehäänsä. Se loikkasi yhdellä pitkällä loikalla keskelle olohuonetta. Se käänsi päänsä uhkaavaan kenoon, sieraimista nousi höyryä. Se katsoi ensin isää ja sitten äitiä. Katse pysäytti molemmat. (- - -)
   Poropoika kääntyi ja tolvasi ryminällä portaat ylös. Se nosti päänsä ylös, ravisti sarviaan ja roukui. Sitten se vain häipyi sinne jonnekin, mistä oli tullut.

Mooseksen toinen romaani Jääkausi ilmestyi taas kolmen vuoden kuluttua edellisestä kirjasta vuonna 2016. Tasainen tahti, aika tiheäkin, kun ottaa huomioon vaativan päivätyön ja perhe-elämän vaatimukset. Jääkauden teema on kouluelämän henkinen väkivalta, joka saa vakavia muotoja. 

Kirjan loppu, hyytävä ja samalla armollinen:
    Helmi hörppäsi kuohuviiniä väärään kurkkuun. 
    Mies otti olkalaukustaan paperikuvan ja asetti sen Helmin eteen pöydälle. Kuvassa karhu ja susi olivat haaskalla. 

Romaani Toiset meistä (2020) on monitasoinen psykoositarina, jossa on vakavan ohella paljon komiikkaa. Syrjäytynyt ja ahdistunut Tino katoaa omaan maailmaansa, vai kirjailijako sekoaa? Miten itsenäisiä me olemme? Olemmeko kaikki osa jonkun kertomaa tarinaa? Entä kummallako tavalla meidän kilpemme toimivat, suojaavat vai eristävät?
Suomalainen kirjan nimi kertoo, että meissä on monenlaisia ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Saksannoksen otsikkoon on valittu kilpiteema. Kirjan nimi on Der Schildkrötenpanzer. Siinäkin on kaunis kansi, kuten kaikissa Mooseksen kirjoissa. Neljän ensimmäisen kirjan päällyksen on suunnitellut Mika Tuominen ja viidennen, Toiviokosken, Martti Ruokonen. 

Toiset meistä -kirjan alku:

Pölynhiukkaset leijailivat sälekaihtimien raidoittamassa auringossa. Kalkkiutunut kahvinkeitin pörpötti, ja jääkaappi huokaili kyllästyneenä. Joskus oranssiksi maalattujen, nyt haalistuneiden kuivauskaapin ovien edessä seisoi pyöreä pöytä, jonka ääressä puri ruisleipää Simpsons-hahmoilla koristeltuihin boksereihin verhoutunut sojottavatukkainen mies. 

Tänä vuonna Moosekselta ilmestyi romaani Toiviokoski, jonka tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Sodan haavat vainoavat sen kokeneita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta toivo paremmasta kannattelee. 

Tätä romaania varten Mooses sai vuoden pituisen apurahan, jonka turvin saattoi tehdä kunnolla taustatyötä, tutustua arkistoihin ja tehdaspaikkakuntien elämään. Aiemmin hän on saanut pari lyhyttä apurahaa ja muutoin kirjoittanut vapaa-ajallaan. 
Kirjalle on suunnitteilla jatkoa.

Kirjan keskeltä:

    Vielä hetki sitten ilmapiiri oli leppeä ja raukea kuin sateen jälkeinen paiste, mutta nyt siinä oli jotain kulmikasta. Vilho ei tiennyt, miten olisi jatkanut, mutta kakisti lopulta:
    - Työtä saa lehdessäkin tehä. Ei tule raha ilmaiseksi missään.
    Kaikki vetivät samaan aikaan joko tupakkkihenkoset, kalistivat pulloa tai yskäisivät.
    - Paita pysyy kuitenkin kuivana, viilaaja sanoi. 

Mooses on ollut mukana myös ainakin kahdessa novelliantologiassa.
Matkanovelleja on Nuoren Voiman Liiton, WSOY:n ja VR:n yhteinen hanke. Sillä juhlistettiin novellin vuotta 2013. 
Toinen tuntematon julkaistiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017. Siinä haluttiin kertoa, mitä kotirintamalla tapahtui miesten sotiessa, mitä Lyyti Rokka (Antti Heikkisen novelli) ja vääpeli Korsumäen vaimo (Mooseksen novelli) ajattelivat miehistään ja miten kaatuneiden sotilaiden kotona toivuttiin. Molemmissa kokoelmissa on 22 kirjailijaa.
Näistä olen kirjoittanut jotakin täällä ja täällä. 

Lopuksi totean, että Mooses on onnenpoika, koska ei ole koskaan saanut yhtään hylkäyskirjettä. 

En arvostele, mutta näin täysin subjektiivisesti voin sanoa, että Äiti tykkää ja Poikahan osaa kirjoittaa. 

4.11.

Ai niin, kirjamessukuvat. Nämä ovat perjantailta 27.10. Taija Tuominen haastatteli Moosesta ja Karoliina Niskasta, jolta on julkaistu romaani Muamo. Muamossa kerrotaan suomalaisista naisista sodan aikana. 
Toisessa kuvassa Mooses on signeeraamassa kirjojaan.

  

Äitienpäivän kirjat: Sirpa Kyyrönen, Tiina Laitila Kälvemark ja Kirsi Kunnas

Sain äitienpäivälahjaksi kaksi kirjaa, Sirpa Kyyrösen runokokoelman Nimesi on Marjatta ja Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin H2O. 

Se tunne, kun vasta punnitsee uutta kirjaa kädessään, kääntelee, lukee takakannen tekstin, katsoo alun ja miten kirja on koottu... koko ihanuus vasta edessä. Ihastunko, uppoudunko, rakastunko ja luen uudelleen, vai koenko laimeaksi, siirrän sivuun?  

Nimeni on Marjatta, kyllä kiitos! Lapsena en pitänyt nimestäni. Minusta se oli vanhanaikainen, en tuntenut ketään Marjattaa. Sisarillani oli yleisemmät nimet. Luokkakaverini nimi Kirsi-Marja oli minusta huippunimi teinitytölle. Vasta aikuisena ymmärsin, miten hienon nimen olin saanut, suoraan suomalaisesta mytologiasta, joka on myös ihmiskunnan yhteistä, kansainvälistä mytologiaa. Lähes kaikki myytithän ovat yhteisiä, niin on neitseestä syntyminenkin, eri versioin eri puolilla maailmaa. 
Kalevalan loppurunoissa kerrotaan, miten 'Marjatta, korea kuopus,' meni marjaan, söi suuhunsa puolukan, tuli raskaaksi ja synnytti uuden Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan. 
Eino Leino on Kalevalan innoittamana kirjoittanut kauniin runon Marjatan laulu ja toisen, jonka nimi on Marjatan tähdet. 
Kyyrösen runokirja näyttäisi jatkavan tämän myytin sanoittamista. Takakannen tekstissä sanotaan: "Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa." 
Kansi on äärettömän kaunis, juhlava jalokiviväreineen. Sen on suunnitellut Tiina Palokoski. Minun on vaikea saada sitä loistoa valokuvaan. 
Tämä kirja on kuin arvokas koru. 
Käyn uteliaana lukemaan.

"Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän."
Takakanteen on lainattu se, mikä on ehkä olennaisinta romaanissa H2O. Miten vesi liittyy sivupersooniin, onko se ehkä keino hallita niitä? Tämä selviää, kun pääsen lukemisessani eteenpäin. Olen jo aloittanut ja tiedän, että tämä on romaani, johon uppoan. 
Tässäkin kirjassa on kaunis kansi, unenomainen. Päällyksen kuva on Elina Mannisen ja suunnittelu Martti Ruokosen. 
Molemmissa kirjoissa on vaikea löytää kansien tekijöitä, kuten yleensäkin. Nyt kun kirjoja luetaan myös pelkkinä teksteinä ja kuunnellaan, niin oikeissa paperikirjoissa ulkonäkö korostuu entisestään ja kuvataiteilijan nimi saisi näkyä isommin. 

Kirsi Kunnaksen klassikko Tiitiäisen satupuu on kirja, jota on luettu lapsille vuosikymmenten ajan. Olen lukenut runoja tästä kirjasta videolle iltasaduksi pikkuiselle lapsenlapselle karanteeniajan korvikkeena, mutta oikea lukeminen tapahtuu tietenkin sylissä. Omat mielirunoni ovat unirunot Aa aa lapsoseni ja Tiitiäisen tuutulaulu. Kun luen näitä suggeroivalla äänellä niin lapsen silmät alkavat painua ja meinaan itsekin nukahtaa. 

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen, 
keinu kuusen kainalossa, 
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet.

Tämän vuoden Kirsi Kunnas runopalkinnon ovat saaneet lounaissuomalaisella murteella runoja kirjoittava Heli Laaksonen ja pohjoissaameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Syrämellise onnittelu! Ollu lihku! (En ole kyllä varma, ovatko nämä toivotukset oikein, mutta yritin.)