Millariikka Rytkönen, Täysin auki

Kuvasin Millariikka Rytkösen kirjan mökin saunaterassin
vanhalla penkillä ja taitoin äitienpäiväruusustani kuvaan
oksan kiitokseksi kirjan kirjoittajalle sekä tästä kirjasta
että hänen kaikista maailmaan auttamistaan vauvoista!

Kiitos kirjasta, Millariikka Rytkönen! Tekisi mieli kirjoittaa sinulle kirje, kuten sinä elämäkertakirjassasi kirjoitat useille ihmisille ja myös monille asioille kuten julkisuudelle, synnyinpaikkakunnallesi Hyvinkäälle, joululle (joulukortin) ja mahallesi, johon sinulla on/on ollut ongelmallinen suhde.
Kirjoitan kuitenkin vain kirjasi esittelyn, omalla tyylilläni, ja arvosteluntapaisen, koska pelkään että kirjeestäni tulisi liian tunteellinen. 

Täysin auki - onpa todella hyvä nimi kätilön kirjoittamalle teokselle!

Rytkönen on kätilö ja ay-pomo, Tehyn puheenjohtaja. Häntä on kehuttu vahvaksi mimmiksi, mutta sen vahvuuden takana on paljon suruja, pahin niistä lapsena rikottu suhde ruokaan ja sitä seurannut syömishäiriö ja oman kehon vihaaminen. 
Rytkösen syömishäiriön kuvaus ja selitys on parhaita tästä aiheesta kirjoitettuja. On ihmisiä, jotka eivät käsitä, miksi ruuasta tulee jollekulle ongelma. Suosittelen Rytkösen kirjaa heille. 

Joku löytää lohdun pelaamisesta, toinen seksistä. Minä löysin sen syömisestä ja sinä päihteistä. Lopulta kovuus kerrostuu sielun päälle, jos sisintä ei kukaan silitä. Reipas voi olla myös rikki. 

Se, miksi selviän elämästä on uskoakseni avoimuuteni. Se, että puhun ihmisille ympärilläni. Puhun sen kun vituttaa ja sen kun ihastuttaa. Puhun siitä, miten jokin asia on satuttanut ja siitä, miten haluaisin kostaa, mutta en tee sitä. 

Kätilöys toi minulle valtavan kunnioituksen ihmiskehoa kohtaan. Ihmetyksen, ihailun ja nöyryyden kaiken sen edessä, mihin se kykeni. Kätilön silmissä kaikki kehot olivat upeita, ja koska näin kerta toisensa jälkeen sen uskomattoman voiman ja viisauden, joka jokaisee kehoon on talletettu.

Myös synnyttäjissä on naisia joiden kehohäpeä on niin suuri, että vaa'an lukemaa ei saa sanoa ääneen eikä varsinkaan aviomiehen läsnäollessa.
Miten paljon ihmiset satuttavatkaan toisiaan! Jos pikkutyttö laitetaan vihanneskuurille ja hänen pientä pömppömahaansa kommentoidaan ivallisin, mukahauskoin letkautuksin, joita jopa ikuistetaan teksteinä kotialbumin kuvien oheen, niin mitä sillä saadaan aikaan - elinikäinen haava. 

Luokkatietoisuus heräsi nuoren Millariikan mielessä jo varhain. Työväenluokkaiset vanhemmat odottivat hänen toteuttavan heidän aloittamansa luokkahypyn. Tytär ei kuitenkaan ollut kotonaan elitistisen musiikkiluokan nuorten haaleassa joukossa, vaan enemmän jenginuorten väkevämmässä seurassa.    
Lukiossa oli yksi aikuinen, joka uskoi häneen ja teki poikkeuksen tiukkaan arvostelulinjaansa antamalla oppilaalle esseestä täyden kympin - se oppilas oli Millariikka.

Kesti aikaa ymmärtää, että sinä, Risto, olit minun senseini. Minun Opettajani. Hetken vierellä, mutta tänne saakka rinnallani. Usko toisen kykyihin nimittäin kantaa iäti. 

Risto-opettaja kannusti hyvää kirjoittajaa opiskelemaan suomenkieltä ja kirjallisuutta, mutta hänen etevin oppilaansa päätti lopettaa lukion kesken päästäkseen vapauteen ja eroon perheestä, jolle ei tulisi koskaan kelpaamaan. 
 

Rytkönen ei ole niitä julkkiksia, joilta kustantamot ovat tilanneet kirjoja, koska julkisuus myy.
Rytkönen osaa kirjoittaa. Hän on kirjoittanut kaiken aikaa, pitkin matkaa itselleen ja nyt meille.
Hänen tekstinsä on pitkälle mietittyä ja hyvin muotoiltua ja hänellä on hyvä ote kieleen. Pidän siitä, miten hän maistelee sanoja. 

Selailin päämäärättömästi näköislehteä ja huomasin nimesi, koska se on niin kaunis. Kuin pieni runo, Alva Forsius. Sinä kuulostat lähes linnunlaululta kesäaamussa. Oma nimeni pärähtää kuin riehaantuneet maissinjyvät kattilassa.
(Ote fanikirjeestä 1900-luvun alussa vaikuttaneelle porvoolaiselle kätilölle ja yhteiskunnalliselle vaikuttajalle.)

Kirjassa on neljä osaa: Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus ja Työ.
Osa teksteistä on kirjemuodossa ja osoitettu itselle eri elämänvaiheissa (Sweet sixteen [#oletusarvoille]), tietyille henkilöille (Tyttärelleni, Pojalleni), ryhmille (Joukkokirje miehille elämässäni) ja asioille (Erolle [voiko avioero koskaan olla maitokahvinvärinen?]), osa on esseetyyppisiä kirjoituksia (Ystävyydestä, Ruumiinavausraportti) ja osa ironisia pakinoita (Kirje äideille [äitimyytti paskaksi]) tai kolumnin tyyppisiä (Onnellisen kansalaisen muistilista). 

Rytkösen feminismi on järkevää, oikeisiin epäkohtiin puuttuvaa, perinteistä humaania feminismiä, jossa ei ole mitään turhia termeistä nipottamisia, vaan täyttä asiaa. Suorasanaisesti ja selkeästi esitettynä. 

Naisvaltaiset alat, hoivatyö eritoten, ovat alttiita häirinnälle ja väkivallalle.
On ihmisiä jotka kutsuvat hoitajia mehulasinvaihtajiksi, jotka saavat yöllä turhasta lisää, koska eihän yöllä tapahdu mitään. Jaahas, ei vai... Sitten on myös näitä ukkeleita, jotka ilahduttavat julkisuudessa toimivia naisia ytimekkäillä viesteillä.
Miten tylsää elämäni olisikaan ilman teitä, jotka jaksatte kannustaa vuodesta toiseen minua työssäni napakasti sanomalla:"PANISIN!".

   
Rytkönen hymähtelee keskustelulle siitä, kuka on keksinyt klitoriksen laajan rakenteen. Olen itsekin kummastellut näitä intoiluja uudesta löydöstä ja erästä kiiteltyä, ruotsalaista sarjakuvapiirtäjää, jonka mukaan asia on ollut hämärän peitossa ja vasta hiljattain ymmärretty. Rytkönen kertoo, että hänen opinnoissaan vastaava tieto oli Norjassa vuonna 1992 painetussa oppikirjassa.
Olen siitäkin samaa mieltä, että kyllähän pikkutytöt tämän nautinnon ovat aina keksineet ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin istua bussin tärinässä oivaltaakseen, miten kivaa on olla tyttö. 

Mietin, mikä kirjan teksteistä olisi mielitekstini. Pidän monista. Ruumiinavausraportti ehkä. Se on väkevä kuvaus siitä, miten elämän jäljet näkyvät avatun kehon sisällä, kaikki hyvä ja paha mitä sille on tehty. Tästä tulee myös mieleeni eräs Edith Södergranin runo, jossa hänen ruumiinsa viedään professorille avattavaksi ja sisäelimet, mustuneet keuhkot ja kaikki muu, tutkitaan yksi kerrallaan.

Rytkönen mainitsee tekstissään kätensä, joita hän on inhonnut niin paljon, että on arvellut pilaavansa perheiden valokuvat, joissa pitelee heidän vastasyntynyttä pientä ihmettään.  
Rystyset olivat kuopalla kuten taaperolla enkä saanut silmiäni irti käsieni turpeudesta, jonka alta ei paljastunut yhtäkään luuta, lihasta, niveltä tai verisuonta. Näin vain liian kohonnutta taikinaa.
Tämä on minulle ajankohtainen asia. Minullahan on nivelrikon paksuntamat ja vääntämät sormet, kädet kuin juurakot. Niissä todellakin paljastuvat luut, nivelet ja siniset verisuonet. Piilottelen käsiäni valokuvissa ja rajaan kuvia niin, että kädet jäävät ulkopuolelle.
Rytkönen kuvailee minun ihailemani kädet, joissa liha peittää luut ja rystysissä on hymykuopat. Ihailin tällaisia käsiä juuri meillä vierailleilla nuoremman polven sukulaisilla. Yhdistän ne nuoruuteen ja terveyteen. Ymmärrän, että Rytköstä ne muistuttavat painosta painostamisesta ja häpeästä. 
Kehonkuva on monelle kipeä asia. Tällaiset kirjat saavat ajattelemaan, miten tärkeää on vahvistaa lapsilla tyytyväisyyttä omaan ulkomuotoon.

Mikä ihme sai minut vihaamaan käsiäni, vaikka ne olivat valtavan taitavat kädet? 

Huolella rakennettu, humaaneja elämänarvoja välittävä kirja, jossa on myös 16 sivua lähteitä ja kaunis Kiitoskortti lopussa.
Erityisesti minua entisenä opettajana viehättää kiitos äidinkielen lehtorille, joka sytytti itseään etsivässä tytössä palon kirjoittamiseen. 
Opettajien työ on hoitajien työn ohella elintärkeää. Koulut ovat aloittamassa lukuvuotensa. Toivottavasti kaikille lapsille löytyy kannustavia opettajia.  

Jatkoa vielä 6.8. - jälkijäristyksiä
Aloin kertoa miehelleni tämän kirjan syömishäiriöteksteistä, mutta puheeni muuttui soperteluksi ja silmät sumeiksi. Koen empatiaa kaikkia syömishäiriöistä kärsiviä ja kärsineitä kohtaan.
Itsellänikin on historia syömisongelman kanssa. Aloin 11-12 -vuotiaana kieltäytyä ruuasta, mitä vaihetta kesti vuoden verran ja nuorena aikuisena omaksuin syömiseen ortoreksisen asenteen, jossa söin vähän ja oikein. Kun sitten vaikeasta keuhkokuumeesta nääntyneenä sain muutaman ahmimiskohtauksen, häpeäni oli valtavaa. Kärsin varmaan hivenaineiden puutteesta, mutta eniten ongelmalliseen ruokasuhteeseeni vaikutti huolet ja läheisyyden puute. Olen kiitollinen siitä, että tuo kaikki on kaukana takanapäin. Silti se tulee lähelle ja tunnen surua aina kun luen kohtalotovereista.   

Mille Iiu Susiraja sanoo ei?

 

No, 2017
Ei
Nej

Kävin katsomassa Iiu Susirajan laajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki/ Inte så klart som korvspad/ No Piece of Cake Wäinö Aaltosen museossa Turussa.
Susiraja on valokuva- ja videotaiteilija, mutta on tehnyt myös veistoksia, installaatioita ja piirroksia, joita kaikkia on esillä tässä näyttelyssä (enää kaksi päivää, 12.5. asti). Tyyli on surrealistinen.
 
Susiraja on usein itse teoksissaan jonkin tutun esineen kanssa, jota hänen esittämänsä hahmo käyttää absurdilla tavalla. Kuvauspaikkana on kodikas kotimiljöö, joissain kuvissa myös hotellihuone tai studio.
 
Kuvien naishahmo on täysin ilmeetön, ellei sitten hieman kyllästyneen tai välinpitämättömän näköinen. Kuvat eivät ole edustavia muotokuvia tai söpöileviä selfieitä. Kyse on jostain aivan muusta. 
Näyttelyn todella hauska ja ilkikurinen nimi haastaa pohtimaan kuvien merkitystä. 

Sinä hautaat sydämeni maahan minun miettiessäni
minkä arvoisia olemme, 2012
Du begraver hjärtan i marken medan jag funderar
på hur värdefulla vi är
You Bury Hearts in the Ground While I Wonder
What We Are Worth

Teosten nimet ovat Susirajan töissä tärkeitä. Ne tuovat usein kuvaan jotain aivan uutta, huumoria, uuden sävyn tai kokonaan uuden näkökulman.
Varhaisemmissa kuvissa teksti on ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja lopuksi englanniksi, uudemmissa englanninkieli on ensin, mikä onkin järkevää, koska Susiraja on menestynyt maailmalla isosti. Viimeksi hänen töitään nähtiin ennen Turun näyttelyä MoMassa New Yorkissa. 

Goodbye Playboy Cover, 2018
Hyvästi Playboyn kansi
Farväl Playboys omslag

Happy Bride, 2017
Iloinen morsian
Glada bruden

Susiraja tarkastelee naisen roolia mustalla huumorilla ja ironisesti, usein ikonisia naiskuvia karnevalisoiden. 

Hot Mona, 2023
Kuuma Mona
Heta Mona

Kuvat nostavat tarkasteltaviksi kauneusihanteita, seksuaalisuutta ja kotitöitä. Monissa töissä esineitä on työnnetty jalkoväliin jotenkin lapsenomaisen viattomasti. Miesten paitapaketit riippuvat rintojen alta ja tennissukat riippuvat ihosta jeesusteipillä kiinnitettyinä. 

Näyttelyssä on videoalue jossa on isoja videonäyttöjä limittäin niin, että samassa tilassa voi katsella useampia lyhyitä videoita peräkkäin tai limittäin miten haluaa. Eräässä videossa naishahmo saapuu alusvaatteissaan sängylle, jossa on lasten autoleikkien pikkuauto, joku upea merkki. Nainen tarttuu autoon ja hyväilee sillä itseään kaikkialta ylävartalosta kuin rakastaja, vie lopuksi auton beessien pikkuhousujensa sisään ja poistuu.

Zoo, 2021
Eläintarha
Zoo

Saint of Housework, 2024
Kotitöiden pyhimys/ Hemarbetets helgon
(veistosrivin ensimmäinen teos)

Kehollisuus Susirajan teoksissa on vahvasti läsnä, varsinkin myöhemmissä, joissa hänen painonsa on lisääntynyt niin paljon, että ne tuovat mieleeni toisenlaisen kehokertomuksen, omaa anorektista kehoaan kuvanneen norjalaisen Lene Marie Fossenin valokuvat. Fossen (1986– 2019) sairasti anorek­siaa kymmenvuotiaasta saakka. 
Molempien naisten kuvat kertovat ihmisen painosta, joka ei ole valinta, kuten monesti virheellisesti ajatellaan, vaan ominaisuus, johon puuttuminen ei ole mikään helppo nakki.

Voimanainen, 2011
Styrkekvinnan
Strongwoman

Meat Model, 2020
Lihamalli
Köttmodel

Kuva, jossa ylipainoinen nainen on läntännyt suklaatuutin ylöskohotetuille kasvoilleen tekee minut jostain syystä hyvin surulliseksi. Koen kuvassa itseinhoa. Siinä ei sanota uhmaten pitäkää tunkkinne, vaan koetaan ahdistusta omasta herkuttelunhalusta. Hauska nimi Yksisarvinen ei muuta kuvan tunnelmaa.
Eräässä toisessa kuvassa nainen löhöää nojatuolissa nakit kohotettuina molemmissa käsissään. Siinä kuva ei ole niin rankka, mutta nimi sisältää itseironiaa ja  moitetta. Vai sisältääkö - Himojen matriarkka? Sama tilanne on myös yhdellä videolla. Siinä nainen kieputtaa nakkeja vinhasti ilmassa porakoneitten kuin pyssyjen päissä ja nimi tuo nyt hauskuuden - videon nimi on John Wayne.

Unicorn - Chocolate,  2017
Yksisarvinen - suklaa
Enhöring - choklad

   

Matriarch of Desires, 2022
Himojen matriarkka
Begärens matriark

Osa videosarjaa

Mille kaikelle Iiu Susiraja sanoo EI ja mille hän näyttää keskaria? 

Hyvä näyttely, koska pisti miettimään. 

Killjoy, 2023
Ilonpilaaja/Glädjedödare 

Rakennettua tunnetta, 2014
Uppbygd känsla
Constructed Feeling

Jotain muutakin kulttuuria tuli Turun reissulla koetuksi, siitä tulossa oma juttunsa...

Kertokaa, oletteko nähneet Susirajan töitä ja miten koette ne. 

Minä näin näin.  

Raisa Omaheimo, Ratkaisuja läskeille

 

Raisa Omaheimo, helsinkiläinen kirjailija, koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä on kirjoittanut teoksen, joka on niin täydellinen kuin vain asiaansa perinpohjaisesti paneutunut ja sen kipeän omakohtaisesti tunteva voi tehdä.
Älkää antako kannen hämätä, kyseessä ei ole kevyttä viihdettä!

Ratkaisuja läskeille on tietokirja siitä, miten läskifobia vaikuttaa suurin piirtein meissä kaikissa, miten torjuvasti lihaviin ihmisiin suhtaudutaan ja miten omaansa ja toisten painoon pitäisi suhtautua. Kirjassa on rinnakkain omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa. Lopussa on myös mittava lähdeluettelo. 

Omaheimo käyttää keskivertoa painavammasta ihmisestä sanaa läski, koska haluaa ottaa sanalta pois sen negatiivisuuden. 
Olla läski ei tarkoita olla laiska tai tyhmä tai saamaton. Läski on haukkumasana, jota minä olen kuullut elämässäni tarpeeksi ja nyt kieltäydyn ajattelemasta sitä sellaisena. Läski on neutraali sana joka kertoo, että minun kehossani on rasvaa enemmän  kuin keskipainoisessa kehossa. 

Jos kirjan kaksi lukua Me teemme kaikkemme ja Treffeillä läskivihan kanssa eivät saa lukijaa tajuamaan, että lihavaan ihmiseen suhtautuminen on ongelmallista, niin lukijan on oltava tunnevammainen tai ääliö. 
Minä käytän tässä kirjoituksessani sanaa lihava, koska koen sen neutraalimpana kuin läskin. 

Me asetumme lääkärin pöydälle ja annamme hänen imeä sisältämme rasvaa pitkällä työkalulla. Meidän kehomme heilahtelee lääkärin käden työntöjen tahdissa. Me asetumme kirurgin pöydälle ja annamme hänen kuroa vatsalaukkumme kiinni niitein ja pannoin, jotta sinne mahtuisi vain lapsen kourallisen verran ruokaa kerrallaan. 

Siis eikö olekin kauhistuttavaa, että ihmisen terve vatsalaukku tuhotaan ja hän on sen jälkeen vatsavaivainen ja joutuu tarkkailemaan syömisiään lopun elämäänsä? Mediassa näytetään selviytyjiä, joilla heilläkin on ongelmia käsittää mahalaukun pienennyksen aiheuttamaa kutistunutta olemustaan ja tulla toimeen äkkilaihdutuksessa muodostuneiden riippuvien ihopussien kanssa, mutta on suuri joukko niitä leikkauksen läpikäyneitä, joilla ongelma jatkuu. Painon on todettu pudonneen tällä menetelmällä keskimäärin 20 - 30 % parissa vuodessa, osalla vain 10 % tai vähemmän. Kahden vuoden jälkeen osa alkaa lihoa uudelleen, koska kursittu vatsalaukku on venynyt ja ruokahaluongelmaa ei ole korjattu mitenkään. 
Minä olen sitä mieltä, että tulevaisuudessa painon pudottaminen mahalaukkua operoimalla nähdään yhtä brutaalina toimenpiteeenä kuin lobotomia aikanaan.  Älkää menkö näihin leikkauksiin! 

Älkää hyvät ihmiset menkö pudottamaan painoanne myöskään tosi-tv-ohjelmiin, joissa teitä nöyryytetään tv-yleisön edessä ja terveyttänne koetellaan rääkillä, joka kostautuu omaan arkeen palattua, jolloin paino yleensä nousee jopa lähtötasoa korkeammalle. Painon jojoilun on todettu olevan paljon vaarallisempaa kuin pysyvä paino vaikka isompikin.
Kaikkein äärimmäisin ohjelma lihavien ihmisten hyväksikäytöstä on amerikkalainen Hengenvaarallisesti lihava (My 600-lb Life). Olen katsonut sitä silloin tällöin ihmetellen, miten alas ihmisten alentamisessa tv-formaatissa voidaan mennä. Katsokaa ja todetkaa!
Omaheimo puuttuu kirjassaan näihin ohjelmiin ja näkee ne erittäin vahingollisina sekä osallistujien keholle että psyykelle. 

Ihmisen paino on/olisi kullekin oikea ja optimaalinen silloin kun häntä ei ole/olisi häiritty suhtautumisessaan ruokaan ja omaan kehoonsa. 
Mutta voi, meitähän häiritään päivittäin! Tänään juuri osuin netissä "laihduttavan kaurapuuron" ohjeeseen. Siinä ohjeessa neuvottiin sekoittamaan keskenään kaurahiutaleita, vettä, rahkaa, raejuustoa, porkkanaraastetta, pähkinärouhetta, proteiinijauhetta, chiajauhetta ym ja pitämään tämä sotku yön yli jääkaapissa aamulla "nautittavaksi". Huh, kuvassa tämä annos näytti siltä kuin se olisi kauhottu biojätteestä.

Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan. Elämme kulttuurissa jossa läskivaara vaanii jokaisen nurkan takana. Vaikka olisit keskipainoinen nyt, et välttämättä enää huomenna ole! Salaatinkastikkeissa piilee kaloripommi!  (- -) Ja tiesitkö että vaikka olet laiha, voit silti olla läski, voit olla laiha läski!

Paino kuuluu pituuden ohella geeneihin kirjoitettuihin piirteisiin. Se on meidän omamme ja meille hyvä ja pysyy vahtimatta, jos syömme nälkäämme, herkuttelemme välillä, emmekä tee siitä numeroa. Ei tarvita mitään tavoitehousuja ja läskivahinkohousuja. Ne ovat merkkejä häiriintyneestä painosta ja keskittymisestä painon tarkkailuun.
Omituiset laihdutuskuurithan johtavat syömähäiriöihin ja tuhoavat kehon nälkäviestinnän, samoin yleinen tapa pitää ruokaa jonain ansaittuna palkintona ja satunnaista herkuttelua syntinä, joka on sovitettava mitä pikimmin. 

"Ai kamala meillä oli eilen viiniä ja juustoja mä syön pelkkää puuroa lounaaksi tämän viikon!" Heleää naurua.
"Pakko oli ottaa tätä jälkkäriä, näyttää niin hyvältä, aijai, täytyy illalla jumpassa sitten tehdä kunnolla töitä!" Heleää naurua. 

Kiitän Raisa Omaheimoa siitä, että hän puuttuu kehopositiivisuus-termin tekopyhään käyttöön ajassamme. Olen itsekin yrittänyt selittää joissain yhteyksissä, miten tämän sanan käyttö tympii minua. Keskipainoiset tai pikkuisen pulskat naiset julistavat naistenlehden kannessa, miten hienoa on, kun enää ei tarvitse hävetä vatsamakkaroita, koska on tämä kehopositiivisuus, ja alusvaatefirma mainostaa itseään kehopositiivisena käyttämällä kuvissaan uhkeita koon 42 malleja, joilla on täydellinen tiimalasivartalo. En voi kuin huokaista, mitä tekemistä tällä on oikeasti lihavien ja k e h o r a u h a n kanssa. Ihan sama kuin ne onnellisesti masentuneet julkkikset, jotka terveyslehdissä kertovat tyhmemmille, miten helppoa on päästä tasapainoon samoilemalla luonnossa koiran kanssa.
Omaheimo nostaa esiin sanan kehoneutraalius, ja tämähän viittaa juuri siihen, että lopetetaan outo hypetys ja vain hyväksytään erilaiset ihmiset, myös painoltaan erilaiset siinä missä älyltään ja muilta ominaisuuksiltaan.
Kehopositiivisuus-termin voisi liittää maailman muuttamiseen ei oman egon kohottamiseen ja sillä briljeeraamiseen. 
Me emme sano fyysisesti vammaiselle, että kato minäkin olen aika lailla vammainen, välillä onnun, tai etsi huonoihoiselle naamastamme nyppyä tai ryppyä - miksi siis väännellä olemattomia vatsamakkaroita todistaakseen, että sama ongelma tässä meikäläisellä ja näin hyvin pärjään. Ison rasvaprosentin omaavilla ihmisillä ongelmat ovat sitä luokkaa, että saatuaan kutsun jonnekin, pitää miettiä etukäteen, millaiset tuolit siellä on.  

Laihdutusbisnes tuottaa yhä uusia jauheita ja hieromarullia ja tarjoaa turhia kursseja. Ihmiset tarttuvat näihin, koska psykologista apua on niin vähän tarjolla. 
Ylipaino on monitahoinen asia. Siihen kuten terveyteen yleensäkin vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet ja ympäristö hyvin paljon. Meillä ei ole samoja lähtökohtia huolehtia itsestämme, ja nykyinen elinympäristömme on monella tavalla ylipainoa aiheuttava. Tietoa meillä on yllin kyllin ja jos lihavuus olisi tiedosta kiinni, niin kaikkihan olisivat laihoja. 

Lihavuus nostaa riskiä sairastua tiettyihin sairauksiin ja pahentaa toisia. Niin vaikuttaa myös alipainoisuus, mutta sitä ei pidetä niin häpeällisenä ja omasta tahdosta kiinni olevana. Painonpudotus ei toimi lääkkeenä aivan kaikkeen. Se auttaa esim uniapneassa ja tyypin 2 diabeteksen hoidossa, jos on ylipainoinen. Näistä sairauksistahan kärsivät myös keskipainoiset.
Omaheimo toteaa vakuuttuneensa siitä, että monissa sairauksissa painonpudotusta parempi ohje olisi suositus kohentaa lihaskuntoa ja liikkua enemmän, lisätä sosiaalista kanssakäymistä, nukkua paremmin ja tehdä vähemmän töitä. Eivätkö nämä ohjeet kuulostakin hyvin paljon samoilta kuin ohjeet hyvän mielenterveyden ylläpitämiseen? 
Yllättävää kyllä, on myös tilanteita, joissa ylipaino on todettu hyväksi: monet sydän- ja keuhkosairaudet, krooniset munuaissairaudet ja etenevät neurologiset sairaudet. Myös isoista leikkauksista toipumisessa ylipaino madaltaa kuoleman riskiä. Tämä tutkimustulos on niin odotusten vastainen lääketieteessä, että se on nimetty ylipainoparadoksiksi (obesity paradox).  

Omaheimo listaa kirjassaan ihan konkreettisia ohjeita lihavien ihmisten selviämiseen läskifoobisessa maailmassa.
Vaaka kannattaa heittää roskiin ja lopettaa laihduttaminen. Jos lääkärin ainoa hoito vaivaan kuin vaivaan on käsky laihduttaa, niin pitää kysyä, miten tämä  hoitaisi samoja oireita ns normaalipainoisella ihmisellä ja pyytää lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu. Kaunis mekko päälle, se jota on säilyttänyt siihen hetkeen kun on laihempi ja kehtaa näyttäytyä. "Voit käyttää sitä nyt. Ihan hyvin voit. Pue se! Se on hieno!"

Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin:

Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa ja saavuttaa unelmavartaloasi?  
- No, ei todellakaan ole. Oottekohan te nyt valinneet mainonnan kohteen oikein?

Metaburn on avulias kumppani laihdutusprosessissasi. Päivittäinen saanti auttaa vähentämään nälkääsi ja auttaa sinua saavuttamaan painotavoitteesi!
- Höh, on siinä kans meillä kumppani - veisitte peeveli ruokahaluni! Tässä korona-ankeudessa ei ole liikoja iloja. Syöminen on yksi parhaista.

Lisäravinne tarjoaa keholle terveellisiä ja luonnollisia ainesosia polttaakseen rasvaa ja minimoidakseen makeisten tarpeen.
- Kukas meillä sitten joululta jääneet konvehdit nautiskelisi ellen minä. Terveellisiä ainesosia - hm, hm, hm...  ja luonnollisia, v a r m a a n!

Laura Tuomarila on kirjoittanut kirjan syömähäiriöistä Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle. Tuomarila kertoo oman oirehdintansa historian ja antaa siinä ohessa tietoa tästä psykosomaattisesta tautiryhmästä. Lopussa on kirjallisuusluettelo, jossa hän mainitsee mm. Portia de Rossin kirjan Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain, jota itse olen pitänyt erittäin tasokkaana anoreksian kuvauksena. Tasokas on Tuomarilankin kirja. Se kertoo addiktion kulun, joka sopii muihinkin kuin syömähäiriöihin. Kansi on harhaanjohtava, se näyttäisi viittaavan johonkin kevyemmän sarjan teokseen. 

Aluksi syömättämyys houkuttelee, se antaa paljon eikä vie mitään (hallinnan tunne, keveys, kehut), ihminen viettää kuherruskuukautta piinaajansa kanssa sitä piinaajaksi vielä tunnistamatta ja tunnustamatta, ja sitten tulevat vaikeat vuodet, jolloin haluaisi irottautua, mutta ei enää pysty. 
Syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa ja kärsivällisyyttä, tuo kyyneleitä, raivoa, toivoa, taaksepäin menemistä, itseen kohdistuvia epäilyksiä, itseensä luottamista. Koska syömishäiriö on keino paeta vallitsevia tilanteita ja tunteita, siitä tulee ikään kuin turva, ystävä, joka auttaa selviytymään sillä hetkellä vallitsevista äärimmäisen kuormittavista tilanteista. 

Aivan kuin alkoholistin myös syömähäiriöisen pitää löytää jotain muuta merkitystä elämäänsä addiktioon keskittyvän elämäntavan tilalle. Syömähäiriö on saattanut tuoda muassaan muitakin psyyken häiriöitä ja vaurioittaa fyysistä terveyttä.
Syömishäiriöstä on hankalaa toipua, koska siinä ei voi ryhtyä absolutistiksi. Päihteiden käyttäjän on jätettävä päihteet ja uhkapelurin pelipaikat; syömähäiriöisen on opittava elämään vihollisensa ruuan kanssa sopusoinnussa pyrkien siihen, että syö normaalisti ja nauttii ruuasta ilman syyllisyyttä eikä kiinnitä syömiseensä liikaa huomiota. 
Toinen syömähäiriöstä parantumista vaikeuttava asia on se, että koko kulttuurimme pursuaa ulkonäkövaatimuksia. Media on täynnä dieettejä, artikkeleita ruuasta ja ohjeita siihen, millä valinnoilla sinusta tulee täydellinen sinä. 

Anoreksialla alkanut häiriö muuntautuu paranemisprosessissa usein bulimiaksi. On syötävä, mutta kun syöminen saa vihaamaan itseään, sitä meneekin oksentamaan, ja kun sen on keksinyt, niin voikin alkaa viettää hetken helpotuksen tuovia mässäilysessioita. Bulimia on syömähäiriöistä huonoennusteisin, 55 prosenttia paranee täysin ja 20 prosenttia ei lainkaan. Bulimiasta kärsivälle jää usein parannuttuaankin fyysisiä vaurioita, joista näkyvimpiä ovat turvonneet posket ja huonot hampaat.

Anoreksiaan liittyy muina psyykkisinä sairauksina ahdistuneisuushäiriöitä, pakko-oireisia häiriöitä ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Anorektikon vaativuus kohdistuu itseen, ei muihin. Hän näkee itsensä väärin. Pitkään kestänyt anoreksia aiheuttaa vaurioita elimistöön. Noin viisi prosenttia anoreksiaa sairastuneista kuolee elimistön heikentymisen tai itsemurhan vuoksi.

Yleisimpiä syömähäiriöitä ovat pakkomielteeksi paisunut oikeaoppisuus syömisessä eli ortoreksia, ja ahmimiskohtaukset. Molemmat eristävät. Terveellisyyttä tavoitteleva ei lopulta pysty syömään kuin kotona, jossa hän varmasti tietää, mitä syö, ja ahmija nauttii orgioistaan yksin, koska häpeää. 
Molempiin näihin yllytetään ruoka-artikkeleissa, resepteissä ja mainoksissa. Syö oikein kehotetaan naistenlehden aukeaman toisella puolen ja toisella yllytetään herkkuövereihin mielisarjan parissa. 

Tuomarilan kirjassa on useita lukuja toipumisesta, johon hänellä on kuulunut mm tunteiden tunnistamista ja vyöhyketerapiaa. Hän tietää, että suhde omaan vartaloon ei ole vieläkään ongelmaton ja takapakkeja saattaa tulla, mutta hyväksyntä ja tyytyväisyys ovat alkaneet painaa vaakakupin toisella puolen heikentäen tiukan itsekurin painolastia..
Yksi ehkä suurimmista oivalluksista ja onnen hetkistä minulle oli se, kun eräänä päivänä huomasin nauravani spontaanisti. Nauru ja ilo olivat kadonneet totaalisesti elämästäni enkä tosissani edes uskonut, että ne koskaan palaisivat takaisin. Olin elänyt vuosia kyynisenä tosikkona ja unohtanut sen, mikä olin joskus kauan sitten ollut.  

Tuomarila koki, että lasten saaminen auttoi häntä itsensä hyväksymisessä. Se on auttanut monia itseensä ankarasti suhtautuvia. Itse olen kokenut, että lasten syntymä muutti myös suhtautumista työhön. Ilman omia lapsia työ opettajana olisi voinut nielaista minut kokonaan, niin kiinnostavaa se oli ja tarjosi perfektionistille loputtoman areenan toimia.
Lasten kanssa on opittava elämään keskeneräisyyyden ja epätäydellisyyden kanssa. Tähän sopii nyt hyvin, kevennykseksi, Helena Anhavan miete:"Lapset, vanhempiensa tukihenkilöitä elämän avohoitolassa."

Ja nyt seuraavaksi sellaista, mikä on vain omia ajatuksiani, ei Tuomarilan kirjaan liittyvää. 
Nykyään on keksitty, että ulkonäköpaineisiin voi vastata ohittamalla ulkonäön - kaikki ovat muka yhtä kauniita - tai kääntämällä asian päinvastaiseksi, ruma on kaunista. Tässä kampanjoinnissa laitetaan itsestä mahdollisimman epäedullisia kuvia someen ja usutetaan toisia samaan, tuomitaan muotinäytökset ja kauniiden ihmisten esiintyminen vaatemainoksissa. Jos joku puhuu ylipainon vaarallisuudesta, häneen yhdistetään termit 'bodyshaming' ja 'fatshaming'.
Haloo, nämä suhtautumistavat ovat toisaalta latistavaa, epärehellistä hyssyttelyä, toisaalta ulkonäön korostamista ja omituista kateutta. 
Ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on ihan eri asia kuin tasapäistäminen ja moninaisuuden kieltäminen. 
Ei se, että joku on minua kauniimpi ole minulta pois. Ulkonäkö on estetiikkaa.
Useimmat meistä ovat taviksia. On ihanaa, että joukossa näkee joskus todellista kauneutta, jota voi ihailla.  
Mallin ammatissa tarvitaan tietty luusto, kirjoittajan pitää osata kirjoittaa. Emme kai me halua, että kirjoja alkaisivat kirjoittaa pääsääntöisesti kielelliset ääliöt ja heidät kohotettaisiin samalle tasolle parhaitten kanssa, koska kaikki määritellään yhtä hyviksi. (Ja kyllähän sitäkin tapahtuu.)
Tasa-arvo ei ole samaa kuin tasapäisyys millään alalla. Tasapäistäminen tekee elämästä tylsää.
Pidän niistä mainoksista, joissa tanssahtelee eri näköisiä ja kokoisia naisia (en ole kiinnittänyt huomiota, mitä niissä mainostetaan, ihovoiteita?) ja the other danish guy -kalsarimainokst ovat tosi hauskoja. Mutta miksi perinteinen muotiala huippumalleineen ei saisi olla olemassa siinä rinnalla? Odotin Vogue Scandivian ilmestymistä, mutta se ei ollutkaan muotilehti. Ensimmäisen numeron kannessa oli kuva Greta Thunbergistä monta numeroa liian isossa takissa ja sisältö oli jotain muuta kuin muotia.

Ulkonäkö muuttuu elämän aikana. Sekin on kiinnostava asia. Myös näihin muutoksiin pitää suhtautua itsemyötätunnolla ja lämmöllä. Murrosikäinen on kömpelö ja hermostunut, kun ei enää tunne kehonsa rajoja ja ikääntyvällä keho vanhenee. On luonnollista, että kukka lakastuu. Yhtä luonnollista on, että ihminen rapistuu. Ei siinä auta kauneusleikkaukset ja lisäravinteet. Iloinen mieli ja hyväksyvä asenne auttaa. 


PS  Sain idean tähän kirjoitukseen Ankilta (klik).    

Mistä tietää? Mielenterveysviikon tärkeä kysymys sarjakuvan keinoin kerrottuna

 
Viivi Rintanen on nuori sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja. Hän on keskittynyt niin blogissaan kuin  kirjoissaankin mielenterveysaiheisiin.

Mielisairaalan kesätyttö -teoksessa Rintanen kertoo anoreksiasta kärsivästä nuoresta naisesta, Vilmasta, joka on hakeutunut kesätöihin siivoojaksi sairaalaan. Hän ei raksinut hakusivuja täyttäessään pois mielenterveysosastoa. Hän on muutoinkin kaikessa täydellisyyten pyrkivä, miksei hän pärjäisi missä vain?

Kirjan piirrosjälki on tummaa, kovaa ja osin suttuista, mikä sopii hyvin kuvaamaan nuoren naisen tilannetta stressaavassa työssä, joka pahentaa hänen omaa ongelmaansa.

Vilma hoitaa tehtäviään tunnollisesti ja ahdistuneena. Hän tarkkailee sairaalan hierarkiaa, erehtyy luulemaan palaveriin kiirehtivää lääkäriä potilaaksi ja pohtii ohimennen kuulemiaan keskusteluja. Hän murehtii potilaiden kohtaloita yölläkin valvoessaan yksinäisessä opiskelija-asunnossaan.
Syömisessään oirehtivien tapaan hänen on vaikea päättää, onko hän sairas vai ei. Hänellä ei ole ollut fyysistä näläntunnetta vuosiin ja silti hän ajattelee ruokaa koko ajan.
Ehkä Vilma juuri tällä osastolla testaa itseään. Hänellä ja potilailla näyttää olevan paljon yhteistä. Kuka siis on "hullu" ja kuka normaali? Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää?

- En täytä diagnostisia kriteerejä. 
- Kai minuakin voisi jotenkin auttaa. 
- Pelkään, että apu olisi vain turruttavia lääkkeitä.
- Miksi minä pelkään ruokaa? 
- Pelko kasvaa koko ajan. Se kasvaa samaa vauhtia kuin nääntymiseni.

Hän vertaa itseään pahimmin sairaisiin ja torjuu pontevasti ajatusta, että olisi itsekin sairas. 

Vietämme kansallista mielenterveysviikkoa. Mielenterveyden keskusliitto on valinnut tänä vuonna viikon teemaksi Mistä tietää?. Tämä kirja on oikein sopiva valottamaan kysymystä. Mistä tietää, että ei voi hyvin, että vauhti on liian kova, että on masentunut, että syöminen tai päihteet eivät ole hallinnassa tai että läheisen mieli on sairastumassa. On ihmisiä, jotka kieltäytyvät huomaamasta fyysisen tilansa heikkoutta, mutta ehkä vielä enemmän on niitä, joita pelottaa tunnustaa, että mieli ei voi hyvin.  
Jo se, että epäily nousee mieleen on syy hakea apua, ennen kuin oireet pahenevat ja toipuminen on vaikeampaa. Ennen kuin on liian myöhäistä. Teemaviikon alussa sunnuntaisin on vuosittain itsemurhaan menehtyneiden muistopäivä, jolloin järjestetään kynttilätapahtumia.  
Tänä vuonna jäsenyhdistykset eri paikkakunnilla ovat järjestäneet hyvin vähän yleisötapahtumia johtuen poikkeustilanteesta, mutta sosiaalisessa mediassa ja lehtijutuissa on kyllä käsitelty tätä tärkeää aihetta.

Mielisairaalan kesätyttö puolustelee itseään niille, jotka neuvovat häntä hakemaan apua. Hän suostuttelee myös itseään uskomaan, että on terveiden puolella ymmärtämättä, että paraneminen alkaa vasta kun on luovuttanut ja tunnustanut tarvitsevansa apua.   

- Tämä on mun ominaisuus, taipumus! EI VALINTA!
- MÄ EN OLE SAIRAS!
- Tää on pakko elää. 
- Ei niin. En ole enää sama.
- Syömishäiriöpalstoilla puhutaan "peikosta", joka ei salli tai pakottaa syömään.
- Alkoholistitkin puhuvat viinapirusta.
- Minä en kuule ääniä. Syyttelevä, vähättelevä ja kohtuuton ääni on omani.
- Miksen sitten vain lopeta?

Eräs asia, mikä on hyvä muistaa kun puhutaan mielenterveyden sairauksista on se, että ihminen ei ole sairautensa, vaan hänellä on sairaus. Jos joku sairastaa esim. skitsofreniaa, se on osa hänen elämäänsä. Skitsofreenikko on leimaava sana, joka niputtaa erilaiset ja eri asteiset skitsofrenian oireet ikään kuin yhdeksi ominaisuudeksi, joka tekee kaikista tätä tautia sairastavista samanlaisia.
Myös anoreksiaa ja muita syömähäiriöitä sairastavat ovat persoonia, joille yhteistä on samanlainen oirehdinta.

- Kunpa voisi kertoa ihmisille, etten oikeasti ole tällainen. Etten halua olla vähääkään hullu.
- En jaksaisi hävetä.

Myös se on tärkeää tiedostaa, että me olemme kaikki jossain kohtaa kuvitteellisella janalla, jonka toisessa päässä on loistava psyykkinen tila ja toisessa täysin hajonnut mieli, joka estää ihmistä tulemasta toimeen omillaan. Me myös liu'umme tällä janalla. En ole sama tänään kuin eilen ja toivon, että pysyn terveenä tulevaisuudessa mitä se sitten tuokin tullessaan. 

On tärkeää, että pidämme huolta omasta ja mahdollisuuksien mukaan (ei liikaa itseltään vaatien) läheistenkin mielestä. 

Toivotan hyvää mieltä ja iloa teille lukijani!

2 x Nothomb, intohimoisesti

Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi. 

Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija. 

Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)

Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa,  sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam Goldingin Kärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa. 
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan. 
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."

Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä. 
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää. 
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit. 
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.

Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.  

Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken. 

Ote takakannesta

Kannen mainoslause

Belgialainen kirjailija ja kriitikko Luc Santé kehuu kannen mainoslauseessa Nothombin teosta sen hauskuudesta. No, onhan siinä paljon hauskaakin, mutta minä eläydyin kirjassa juuri lapsuuden vakavuuteen. 

                                                    ......

Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille... 
  
Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.

Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.

Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon. 

                                                
Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.  
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä. 

Amélie Nothomb, Hunger

Amélie Nothomb on belgialaislähtöinen kirjailija, joka joutui lapsena muuttamaan diplomaatti-isänsä työn vuoksi maasta toiseen kolmen vuoden välein. Hän syntyi Kobessa Japanissa. Nykyään päälle viisikymppisenä hän asuu Ranskassa. 
Tausta on antanut Nothombille paljon pohdittavaa. Useissa romaaneissaan hän käsitteleekin kulttuurieroja, jopa kokemiaan kulttuurishokkeja.
Nothombin laajasta romaanituotannosta on suomennettu toistaiseksi Vaitelias naapuri, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Samuraisyleily. Hänen uusimpiin teoksiinsa kuuluva Les Prénoms épicènes, The Book of Proper Names on saanut Englannissa paljon kiitosta. 
Ranskassa ja Belgiassa Nothombilla on omaperäisyytensä ansiosta kulttimaine.

Biographie de la faim (2004), The Life of Hunger (2006) on elämäkerrallista tekstiä nälkä-teeman kautta nähtynä. 
Nälkä ei ole Nothombin tarkastelussa vain ruuan nälkää, sitä se ei varakkaan perheen tyttärellä ole ollenkaan. Se on makean, alkoholin, veden, elämysten, paikkojen, ihailtavana olemisen ja ihailemisen, rakkauden, ihmisten ja lukemisen nälkää. Nälkä on halua, vimmaa, kyltymättömyyttä, tyhjyyden pelkoa. Eräässä vaiheessa 13-vuotiaana näännytettyään itsensä kieltäytymällä ruuasta se on hänelle myös nälän nälkää. 
Nälkä on aktiivista toimintaa, draivia, joka ajaa liikkeelle ja pakottaa etsimään. Täydellisen kylläisyyden Nothomb näkee kyllästyneisyytenä. 

Nothomb pitää nälkää eräänä kaikkia ihmisiä yhdistävänä piirteenä, jossa hän itse supernälän omaavana on mestari. 
As far back as my memories go, I have always been dying of hunger. 

Is there a hunger of the belly that is not also a sign of a generalized hunger? By hunger I mean that terrible lack within the whole being, the gnawing void, the aspiration not so much to a utopian plenitude as to simple reality: where there is nothing, I beg for there to be something. 

Kirjaa lukiessa voi miettiä, mille asteikolle oma nälkä asettuu, onko olo tyyni ja tyydytetty vai tunteeko, että jotain enemmän pitäisi olla. 

Kuva, jonka Nothomb antaa diplomaattiperheen omapäisen, lahjakkaan tyttären elämästä on täynnä sekä rakkautta että menetyksiä. 
Kirjassa on paljon samoja asioita, mitä on Nothombin muissakin kirjoissa. mm. poikaystävä Rinri, jonka kirjailija tapaa nuorena aikuisena Japanissa, on Samuraisyleilyssä ihmissuhteen toisena osapuolena. Tämä romaani, Nälkä, kattaa isomman osan Nothombin elämästä kuin hänen muut johonkin tiettyyn elämänjaksoon sijoittuvat romaaninsa. 

Neljä ensimmäistä vuotta Kobessa tyttö saa viettää rakkaan hoitajansa Nishio-sanin ihailussa tämän lempeän katseen alla. Hän kärttää suklaata ja luumubrändiä, jota hoitaja ei suostu antamaan, koska se kuuluu aikuisille. Tyttö taas ei ymmärrä, miksi humaltuminen on vain aikuisten ilo. Hän siemailee pullonpohjia cocktail-kutsuilla ja on esikoulussa krapulassa. 
Aikuinen muistelija on sitä mieltä, ettei hänellä ollut lapsuuden alkoholismistaan mitään haittaa. Epäilen, että tässä alkoholin nauttimisessa Japanin vuosina on hieman liioittelua, kuten myöhemmin myös baareissa käymisessä ja whiskyn siemailemisessa perheen kesken New Yorkissa alle 10-vuotiaana. Mutta kyseessähän ei olekaan faktateostyyppinen biografia vaan kaunokirjallista esseeseen vivahtavaa oman elämän tarkastelua haluamisen kautta. Anoreksia 13 - 15 -vuotiaana hävittää alkoholin himon.

Japanin jälkeen isä saa siirron Pekingiin Kiinaan, joka on monella tavalla vastakohta Japanille. 
My Japan was the land of nature, flowers and trees, my Japan was a mountain garden, Peking was the city taken to its apotheosis of ugliness, its greatest concentration of concrete.
"Japanin äidin" suloinen naisten ja lasten käyttämä japanin kielen variaatio vaihtuu Maon ajan kiinan tylyttämiseen ja käskemiseen. Hellittelyjen sijaan tyttö joutuu tottumaan kotia vartioiviin sotilaisiin ja koulupäivän alkamiseen tukistelulla. Tyttö elää ikävuotensa 5 - 8 maailmanlopuksi kokemissaan tunnelmissa.
Hän alkaa tutkia karttoja ja opiskella sanakirjoja alusta loppuun, mitkä aktiviteetit ovat tietenkin tylsyyden poistamista. Hän kärsii myös ylettömästä veden juonnista, kyltymätön tyhjyyden tunne ilmenee kyltymättömänä janona. Ja kyllä Kiinassakin löytää makeaa ahmittavaksi, vaikka varastelemalla. Samoin alkoholia.
Myöhemmin Nothomb pohtii aikuisen aivoillaan, että Japanin jälkeen Kiinalla ei ollut mitään mahdollisuutta tulla hänen hyväksymäkseen.  

Onneksi apokalypsi päättyy ja sitä seuraa kolmen vuoden pesti New Yorkissa, jota Nothomb kuvaa näin: In New York being eight, nine, ten - Jubilation, Jubilaton, Jubilation!
New Yorkin mentaliteetti on sama kuin sinne muuttaneen tytön. Nopea pulssi, elämykset ja vauhti saavat ajan kulumaan nopeaan. Au-pair, kaunotar Inge, on hänelle lähes yhtä merkityksellinen kuin lapsuuden Nishio-san. 

Mutta mikä onkaan seuraava paikka - maailman köyhin maa Bangladesh. Siellä Amélie ja hänen sisarensa istuvat kolme seuraavaa vuotta sohvalla lukemassa päivät pitkät. Tytöt ovat kehittäneet muuttojen mukana lähes symbioottisen suhteen. 
Paljon lukemisen seurauksena Amélie löytää lukemiseen juonen käänteiden lisäksi aivan uuden ulottuvuuden, kielen kauneuden. 
As I read the sentence that brought hardly any supplementary information, an incredible phenomenon occurred: a nervous impulse ran down my vertebral column, my skin shivered, and despite an ambient temperature of thirty-eight degrees, I developed gooseflesh. 
Pienempänä tyttö oli ollut usein pettynyt kirjojen loppuihin. Eikö muuta, tässäkö se oli? Nyt alkaa nälkäinen kauneuden etsintä kirjoitetussa kielessä. 

Lomalla Nepalissa Amélie kokee 12-vuotiaana elämänsä tyttönä loppuvan. Konkreettisesti tämä toteutuu bramaanien 'elävä jumalatar' -perinteessä, jossa valittu tyttövauva sijoitetaan temppeliin paikalleen kuin patsas papittarien palvottavaksi. Hän ei pysty liikuttamaaan kuin käsiään, häntä lihotetaan ja kuljetetaan kerran vuodessa kulkueessa ihmisten nähtäväksi, kunnes 12-vuotiaana hylätään kuihtuneine jalkoineen liikuntakyvyttömänä, ja tilalle valitaan uusi tarkkaan valittu tyttölapsi. Onko tytön elämä parempaa ennen vai jälkeen jumalallisuuden, sitä emme tiedä, mutta Amélie tajuaa tässä seremoniassa yhden asiaan, 12-vuotiaana tyttöys hyvästellään. Amélie inhoaa muutoksia kehossaan. 

Burma on paikka, joka olisi aiemmin ollut paikasta toiseen siirrellylle lapselle unelma, mutta 13-vuotias Amélie ei pysty ottamaan sen loistoa vastaan. Hän tuntee itsensä täysin sopimattomaksi ylelliseen kauneuteen ja kokee kauhua huomatesaan himoitsevansa englantilaista poikaa. Hän lakkaa syömästä. Kahden kuukauden päästä nälkä katoaa ja sen mukana tahto ja tunteet, myös itseinho. Parin vuoden vaikean jakson jälkeen, kuoleman partaalla, ruumis vie lopulta voiton hengestä ja vaatii ravintoa. Jo jonkin aikaa tyttö on pelännyt aivojensa tuhoutuvan rasvan puutteessa ja huomannut,  että mitä enemmän paino putoaa sitä ohuemmaksi myös hänen mielensä käy. Hän alkaa tuntea nälän nälkää. 
Nothombin mielestä asketismi ei mitenkään rikastuta sielua, eikä kieltäytyminen ole hyve. 

Miksi Nothomb kirjoittaa? Miksi hän kirjoittaa monessa kirjassaan omasta elämästään? 
Hän meni 17-vuotiaana Brysseliin avoimeen yliopistoon ja koki Belgian maaksi, jota ymmärtää vähiten. Niinpä hän alkoi selvitellä asioita kirjoittamalla. 
Nothomb on todennut, että kyvyttömyys ymmärtää on hänellä ollut toimiva nostatusaine romaanien kirjoittamisessa. 

Kirjan lopussa Amélie palaa 21-vuotiaana yliopistotutkinto mukanaan Japaniin ja vierailee varhaislapsuuden ympäristössään, joka on menettänyt täysin lumouksensa. Kaikki on pientä ja arkista, myös Nishio-sanin tapaaminen.  
Japanissa ollessaan Nothomb pettymyksistään huolimatta viihtyy, saa poikaystävän ja löytää kirjoittamisen rytmin. Hän ryhtyy päätoimiseksi kirjailijaksi. 
Writing no longer had anything to do with the hazardous extraction of beginnings, from now on it was what it is today - a big push, blissful fear, desire constantly re-sourced, voluptuous necessity. 

Nothombin kirja on aikamoinen selvitys siitä, millaista paikasta toiseen siirrellyn diplomaattiperheen lapsen elämä voi olla. 
Eräs lause tuo hyvin esiin Nothombin kriittisen mielipiteen: It seems that most international terrorists are recruited from the children of diplomats. I'm not surprised. 

--------------
Lisäys 4.3.
Keskustelimme mieheni kanssa, olemmeko supernälkäisiä kuten Nothombin kuvaama tyttö, vai kylläisiä ja tyyniä kuten hänen tapaamansa Vanuatun saaren asukkaat, joista hän kertoo kirjan alussa. 
Molemmat totesimme, että  olemme olleet nuorena nälkäisiä, jopa supernälkäisiä välillä, mutta nykyään tyyntyneempiä (se tavallinen tarina). Tosin paloakin löytyy, nothombilaisia siis enemmän kuin vanuatulaisia. 

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa!