Jomoillen joulun alla, ja välillä menossa mukana

Kirstinkallion kylätalon Kässämessut
lokakuun lopussa 2022

Siivoilin lehtileikkeitäni ja löysin Hesarin hyvinvointiartikkelin, jossa kerrottiin fomon vastakohdasta jomosta. Ai, etkö tiedä, mikä on fomo? Se on fear of missing out, sellainen tunne, että kaikkea kivaa tapahtuu muille muualla ja itse olet väärässä seurassa väärässä paikassa. Tämä fomo on kuulemma vaivannut ihmisiä, minua nuorempia vissiin, aivan pakahtavuuteen asti, mutta nyt korona-aikojen opetettua kotoilua ja villapaitojen neulomista takkatulen ääressä, niin tilalle onkin tullut jomo, joy of missing out, eli iloitseminen siitä, että ei tarvitsekaan mennä minnekään. Pelko osattomaksi jäämisestä on kadonnut, toiset bailatkoot!

No, ehkä tuollaistakin muutosta on tapahtunut, mutta minusta tuntuu, että ei se tyyli noin vain täysin muutu lyhyen karanteenin jälkeen. Toiset meistä ovat luonteeltaan enemmän "fomoilijoita" ja toiset "jomoilijoita", ja onhan noille sanoille suomalaisiakin termejä: seuraihminen, ulospäin suuntautunut, aina liesussa, levoton / koti-ihminen, itsekseen viihtyvä, erakko. Joo joo, on ne vertitkin, intro- ja ekstro-, mutta nehän ovat psykologian ammattisanastoa ja ilmaisultaan köyhiä kuten nuo fomot ja jomotkin. 

Itse olen aina ollut kotoilija. Nuorenakin, jolloin olisi "kuulunut" mennä ja olin sentäs pääkaupungissa, niin kävinkö opiskelijariennoissa? No, enpä käynyt!
Siihen aikaan jopa ajateltiin, että humanistineitokaisten pitäisi käydä iskemässä nuoria miehiä jossain insinöörien ja lääkärien bileissä tai vaihtoehtoisesti hengailla sama tavoite mielessä Vanhalla Ylioppilastalolla kulttuuriporukoissa. Minulle aivan liian tarkoitushakuista ja epäromanttista. Olin sitä mieltä, että Prinssi löytää minut opiskelijaruokalasta tai yliopiston käytävältä. Niin kävikin, kohtasin jopa useamman prinssiehdokkaan ihan arjen tilanteissa. Ja kun Se Oikea löysi minut, niin siitä alkoi rakastamani perhekotoilu ensin kaksin ja pian pikkuprinssien seurassa.  

Opiskelijaelämää 70-luvulla
Punavuoren kimppakämpässä

Nyt kun olen eläkkeellä kaksin mieheni kanssa ja saan valita joka päivä mitä teen, niin vältän edelleen liikoja menoja. Jos samalla päivälle osuisi vaikka kaksi kiinnostavaa menoa päällekkäin, niin menettämisen pelko ei käy mielessä, vaikka en menisi kumpaankaan vaan jäisin kirjoittelemaan näitä blogihöpinöitäni. 

No, tänään olisi ollut tapaaminen ystävien kanssa ja teatterireissu, mutta se peruuntui sairastumisen vuoksi, Shakespearen Myrsky Kotkassa. Vaihdettiin liput lahjakorteiksi ja mennään toiste, kun olemme kaikki terveitä. Kävimme sitten mieheni kanssa läheisessä Reunan kirjakahvilassa kuuntelemassa, mitä Mika Hentusella oli sanottavaa Natosta ja poliittisesta tilanteesta USA:ssa vaalien alla. Hentunenhan toimii USA:n kirjeenvaihtajakausiensa jälkeen nykyään Ylen Nato-erikoistoimittajana. Oli kiinnostavaa kuultavaa, vaikka hieman aikailin tätäkin lähtöä. En siis tuntenut mitään pakkoa osallistua.
Reunan tunnelma on aina kodikas ja siksikin yleisö kyselee paljon. Viihdyin. 

Kulttuuritalo Wanha rautakauppa,
Reunan kirjakahvila 26.11.2022,
kuva Ume

Kulttuuritalo Wanha rautakauppa 26.11.2022, kuva Ume

Huomenna käymme ehkä Kouvolan museokorttelissa perinteisillä vanhan ajan markkinoilla, joista saattaa lähteä mukaan jotakin lämmintä pukin konttiin paketoitavaksi.
Ikinä en olisi työaikana käynyt molempina viikonlopun päivinä jossain tapahtumissa. Sain mittani täyteen sosiaalisuutta arkipäivinä opettajan työssä ja usein viikonlopuilla oli myös työn suunnittelua.  

Mitä ajattelette näistä fomoista ja jomoista? Poltteleeko, jos jotain tärkeää menee ohi? 

 

Kirstinkallion kylätalon Kässämessut
lokakuun lopussa 2022

Koronaeristyksen aika näyttää tuottaneen korkealaatuisia neuleita. Joskus aiemmin ajattelin, että myyjäisissä ei enää löydä huolella ohuista langoista kudottuja sukkia ja lapasia, nyt niitä on. 

Ensimmäinen amaryllikseni tuotti näin kauniin kukan ja toinen varsi on nousemassa. Laitoin jo oveen joulunajan kranssin ja kyntteliköt ikkunoille.
Alkaa tuntua jouluiselta, ainakin pikkujouluiselta. 
Mies soittaa tuossa viereisessä huoneessa Cornelis Vreeswijkin lauluja, parhaillaan soi 'Balladen om herr Fredrik Åkare och den söta fröken Cecilia Lind'. Niin herkän kaunista...
Kohta lähdemme saunaan ja sitten vietetään saunailtaa, so. luetaan, katsotaan joku elokuva jos siltä tuntuu ja nautitaan hyvää iltapalaa. Jutellaan.
Tämmöistä on kotoilu meillä Myllykoskella.    

   

Asko Sahlberg, Marraskuun mies

 

Kesä tuntui päättyessään kevään ja syksyn väliin nujertuvalta huokaukselta.

Niin kun kaikkina syksyinä häntä arvelutti vuosien matalamielinen vyöry, herääminen värittömiin päiviin, eltaantuneiden eilisten toisintoihin. 

Aamuiset kadut lojuivat harmaassa valossa kuin tahraiset raajat. Niillä liikkui muutama varhainen töihin menijä, talot nukkuivat yhä. 

Asko Sahlberg on yksi niistä kirjailijoista, jonka tyyli tunnetaan omanlaisenaan niin pitkälle, että improvisaatioteatteriryhmää saatetaan pyytää esittämään kohtaus sahlbergiläisittäin siinä missä Aleksis Kiven tyylillä, kalevalaisittain tai kaurismäkeläisittäin.
Marraskuun mies on tunnistettavaa Sahlbergiä. 

Kaikki teksti ei ole näin vertauskuvallista, on myös rauhallisempaa kerrontaa, komiikkaa ja elävänoloista dialogia, mutta iloitsen joka kerta kun kohtaan jonkin uuden kielikuvan.
Sahlberg kuvaa paljon ympäristöä. Kun hän maalailee pikkukaupungin pimeitä kujia marraskuun hämärässä, tunnen liikkuvani keskellä ekspressionistista maalausta. Sahlbergin ravintolakuvauksessa tarjoilijat eivät vain hidastele, vaan he liikuskelevat ravintolan väsähtäneen raukeassa tunnelmassa "kuin jarruttavan aineen lävitse työntyen" asiakkaiden odottaessa omissa rauhoitetuissa kehissään.

Marraskuun mies alkaa kuvauksella loppusyksyn sateisesta aamusta, jolloin eräs mies kalosseja huolellisesti jalkaan laittaessaan toteaa, että päivä on hyvä kuolemiseen. Myöhemmin tarkentuu, mikä on vuosi ja kuka tämä mies, jonka mahdollisuudet ovat käyneet näin vähiin.
Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet marraskuusta 1918 marraskuuhun 1939, jolloin sodasta on jo merkkejä. 

Ensimmäinen luku [menestyksen sotalippu] näyttää meille surkean muukalaisen, joka saapuu varjoissa hiipien kauppaneuvos Nylanderin hallitsemaan pikkukaupunkiin ja päätyy tälle sofööriksi ja siitä sitten moneen mukaan. Miehen tausta paljastuu vasta loppupuolella.
Lukujen nimet kertonevat jotain kirjan synkästä ilmapiiristä paljastamatta juonta, joka on tässä kirjassa tuoliinnaulaavan hyvä ja tärkeä osa lukelämystä ja josta en siis hiisku: [ihmisten kaavut], [uppoavat laivat], [kauhun muistolaatta], [ilahduttava hirttotuomio], [korea korsetti]... [ahneuden perikuva]. Sahlberg kirjoittaa lukujen nimet, kaikkiaan 14, siis noin, hakasulkeisiin ja pienillä alkukirjaimilla.
Ihminen joka ahmii ja kahmii menestyy aikansa ja on jopa tyytyväinen. Onnellinen on ehkä tälle ihmistyypille liian suuri sana. Jossain vaiheessa hän väsähtää ja alkaa kysellä elämän merkityksen perään. Menneisyyskin saattaa yllättää. 

Ihmiset, Edith päätteli kylkeä kääntäessään, omistautuivat koko ikänsä vaihtokaupalle, jonka välineitä olivat raha, palvelukset ja jopa ne hämmästyttävät ilmiöt, joita kutsuttiin ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Viimeksi mainittu saattoi olla lähinnä turvallisuutta, tietoisuutta kahdenkeskisen yhteistyön toimivuudesta.

Kyynistä? Kyllä, mutta vain osittain. Kaupungissa on kerroksensa ja ihmisensä,  on romukauppias Koponen tyttärineen, on eläkkeellä oleva yleinen syyttäjä Erkki Kivirinta, mukava mies, joka rakastaa keskusteluja ja harmonista elämää viisaan vaimonsa kanssa ja on Sylvi, sopeutuja jonka moraali ei petä ja monta muuta. On myös Koira, ihmisiä luotettavampi talon vahtina. 

Liikemiesten kuvauksissa mieleeni tuli Eeva Joenpelto. Sahlbergin katse kaupungin silmäätekevien, kunniallisten ja konnien toimiin on yhtä terävä kuin Joenpellon. 

Ruotsissa asuva vuonna 1964 syntynyt Sahlberg on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kolmesti ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. 

Olen lukenut Sahlbergiltä useamman romaanin. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 18 romaania. Mainitsen vain yhden, joka on taidonnäyte kehitysvammaisen ihmisen mielen kuvaamisessa, Höyhen (klik). 

Kirjan takannesta lainaan Kotiliesi-lehden arvostelun: "Sahlberg on mestari."

Kansi on upea kultaisine lehtineen (loisto ei näy ottamassani kuvassa). Kannen suunnittelijan nimi on jäänyt kirjaston teippausten alle. 

Ote Kivirinnan pariskunnan keskustelusta.
Vaimo hengähti, ei huokaissut. "Varjelkoon Luoja meitä pitkältä sodalta. Vaikka sinulla on varmasti siitäkin jo jäsentynyt mielipide."
"Saattaisi muutoin olla, mutta olen tullut lopulta järkiini ja päättänyt vältellä mielipiteitten muodostamista."
"Sinä? Minkä takia?"
"Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on."
"Miten niin myöhäistä?"
"Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi."
"Sinä se osaat piristää toista."

Viola Ardone, Lasten juna

 

Kuvan yläosassa näkyy hämäränä blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu". Se on Thomas Carlylen lausuma tai ainakin sijoitettu hänen sanomakseen. Tämä mietehän voisi olla kenen tahansa suusta tai kynästä, ei mitenkään erikoinen, mutta erittäin paikkansapitävä. Se on totta tämän(kin) kirjan kohdalla.

Viola Ardone on napolilainen kirjailija ja lukion opettaja. Hän kirjoitti kaksi  romaania ennen läpimurtoteostaan Il treno dei bambini 2019. Kirja on suomennettu alkuteoksen mukaisesti Lasten juna, ja se ilmestyi tänä vuonna. 

Romaani kertoo kahdessa osassa Amerigo Speranzan tarinan. Ensimmäinen osa tapahtuu vuonna 1946, jolloin Amerigo on pieni yksinhuoltajaäidin poika, yksi köyhistä Etelä-Italian lapsista, joita lähetetään sodanjälkeisistä huonoista oloista talveksi rikkaampaan pohjoiseen.
Toisessa, lapsuusosaa lyhyemmässä osassa Amerigo on aikuinen kuuluisa muusikko, nimeltään Amerigo Benvenuti, maestro Benvenuti. Vuosi on 1994 ja hän palaa kotiinsa hautaamaan äitinsä, jota on tavannut harvoin.

Joissain tämän kirjan arvosteluissa on sanottu, että sen olisi pitänyt päättyä ensimmäisen osan loppuun. Olen eri mieltä, koska vasta toinen osa tuo esiin Amerigon surun identiteettinsä jakautumisesta, ponnistelut taustansa unohtamiseksi, paljastumisen pelon ja häpeän siitä, että häpeää.
Kirjailija näyttää Amerigon hahmossa lukijalle luokkahypyn aiheuttaman yksinäisyyden ja sen miten köyhän lapsuuden puristavat kengät puristavat yhä vielä hyvin toimeen tulevana menestyneenä aikuisenakin. 

Hautajaisreissulla, menneisyyteensä palatessaan, Amerigo tapaa entisen lapsuudenystävänsä, joka sai pitää sekä biologiset vanhempansa että pohjoisen tukiperheen ja jolla on nyt lakimiehen toimistossaan koko laajan perheen valokuvat esillä. Hän kadehtii kaverinsa tasapainoista elämää.
Amerigon kovaosainen äiti ei pystynyt tapaamaan pohjoisen perhettä, jossa pojalla oli ollut hyvä olla. Amerigo joutui tekemään seitsenvuotiaana valinnan, joka on lapselle liian iso.

Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat, ja niille, jotka saavat. Sen vuoksi se on niin vaikeaa. Unelmoin olevani niin kuin kaikki muut. Halusin heidän unohtavan, mistä olin tullut ja minkä vuoksi. Olen saanut paljon, mutta olen myös maksanut siitä täyden hinnan ja olen luopunut paljosta. Ajattele, että en ole koskaan kertonut tarinaani kenellekään. 

Ardone on saanut alkuosassa erinomaisesti esiin lapsen ajattelun ja kielen. Amerigo on puhua pälpättävä pikkuvanha poika, jota kotikortteleissa kutsuttiin Nobeliksi. Hän tulee erinomaisesti toimeen pohjoisen perheensä kanssa, jossa saa paitsi aineellista hyvää myös lämpöä ja rakkautta.  
Hän sanoo, etä minun pitää mennä kouluun. "Taas! Minä olen jo ollut koulussa", minä vastustelen. "Sinun pitää mennä sinne joka päivä, et sinä vielä kaikkea tiedä." "Se on totta, eihän kukaan synny oppineena", minä vastaan. Ja ensimmäistä kertaa me kaksi nauramme yhdessä. 

Lasten elämän kuvauksessa on lämmintä huumoria. Kun etelän pojat etsivät uudenvuodenpäivän juhlassa lapsijunassa kanssaan matkustanutta surkeanlaihaa tyttöä, he näkevät ihmeekseen tätä etäisesti muistuttavan rusoposkisen tytön, maailman kauneimman, lähestyvän uusien vanhempiensa kanssa, kynittyjen hiusten tilalla pitkät kiharat koottuina kuin elokuvajulisteiden naisilla. Pojat jähmettyvät paikalleen mutta Mariuccia juoksee halaamaan.
"Terve, kui sujuu?"
Jähmetyn ja jään sanattomaksi ."Äiti, isi, täsä on miun kaverit eteelän puolesta", Mariuccia sanoo vaalealle rouvalle ja tämän aviomiehelle ja sillä hetkellä tajuan, että Mariuccia ei lähde paluumatkalle meidän kanssamme, koska on nyt löytänyt oikean perheensä.   
Tästä pikkutytön omaksuman uuden murteen suomennoksesta ja hyvästä käännöksestä yleensäkin aplodit Laura Lahdensuulle!

Tässä kirjassa nimillä on merkitys. Amerigon sukunimi Speranza merkitsee toivoa ja uusi sukunimi Benvenuti toivottaa tervetulleeksi. Pohjoisen perheessä lapsille on annettu nimet Revo, Lucia ja Nario, revolucinario. Biologinen isäkin saattaa selvitä nimien avulla. 

Sodan koettelemasta Etelä-Italiasta vietiin jopa 70 000 lasta toipumaan pohjoiseen. Osalle elintasoero ja paluu köyhyyteen tuotti vaikeuksia.
Suomesta vietiin noin 80 000 lasta sotaa pakoon Ruotsiin, osa jäi ja osa palasi. Monelle kotiin tulo Suomeen oli rankka kokemus, koska Ruotsista oli tullut koti ja pienemmiltä oli suomen kielikin unohtunut.
Mieleeni nousee kuva ukrainalaisesta äidistä ja lapsesta, jonka kapeaan selkään äiti kirjoittaa tussilla henkilötietoja siltä varalta että he joutuisivat eroon toisistaan Venäjän hyökkäystä paetessaan. 
Lapsi ja sota - ikään kuin nämä sanat olisivat toistensa vastakohtia. Kyllä, ne ovat. 
  

Havaintoja ja mietittyjä asioita, hieman rönsyillen

Huomaan, että minulla on luettuna kolme kirjaa, joista kaikista tekee mieli kirjoittaa. Ennen sitä otan yhden kirjoituksen verran vauhtia kirjoittelemalla kaikkea mieleni päällä polttelevaa.
Laitan kuitenkin kirjoitukseni kuvitukseksi kuvat ja pienet maininnat näistä kolmesta kirjasta, niin tiedätte mitä odottaa. 

Sodanjälkeistä kurjuutta pakoon lähetetyt lapset Viola Ardonen teoksessa Lasten juna ja samanaikaiset viestittelyt pietarilaisen tuttavani Olgan kanssa, joka ei käsitä, miksi hänen pitäisi tuntea sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, jotka eivät ymmärrä ottaa vastaan Venäjän apua (!), saivat aikaan oudon pessimistisiä tuntemuksia siitä, että maailma ei muutu, ennen kuin humaanius kasvaa ihmisissä ja nousee aatteena yli poliittisten ideologioiden. Kasvaako se? 

Olen ottanut yhteyttä Olgaan aina silloin tällöin 24.2. jälkeen ja kysellyt, miten menee. Häntä on ärsyttänyt kysymykseni siitä, miten hänen sukulaisensa Ukrainassa voivat. Hyvinpä tietenkin, koska siviilikohteisiin ei erityisoperaatiossa kosketa ja itse hän elää yltäkylläisyydessä Pietarissa, jossa hänellä on kaikki herkut saatavilla kaupoissa ja niin hyvin lämmitetty asunto, että ovea on pidettävä auki parvekkeelle.
Olga sanoi, että minun ei pitäisi seurata massamediaa, joka antaa väärän kuvan Venäjän toimista. Massamediaa? Minä selitin, millaista se media on, mitä minä seuraan  - maailman korruptoitumattomimpiin vuodesta toiseen rankattu suomalainen media, BBC ja Al Jazeera - ja kysyin, millä perustein hän pitää Venäjän propagandamediaa niin ylivoimaisena. Sodan ajan mediahan on sodan osapuolilla aina tarkoituksellista ja värittynyttä. Olga tästä hieman loukkaaantui ja kysyi, eikö minun pitäisi huolestua ensisijaisesti omasta maastani Suomesta, jossa kaikki menee päin mäntyä ja ydinaseitakin on tuotu läjäpäin rajalle, hän kysyy vaan miksi.
Olga ei pystynyt kutsumaan sotaa sodaksi, kysyin asiasta. Lopuksi olikin vain todettava, että turha jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Kokeilen taas joskus toiste. Olga on itse kotoisin Ukrainasta ja hänen tyttärensä on asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta, mutta ilmeisesti ei seuraa sanomalehtiä eikä uutislähetyksiä televisiosta.

Katsoin eilen dokumenttielokuvan Ansa Moskovassa, jossa nuorten keskusteluryhmään soluttautuneet käräyttäjät johtavat heitä ansaan saadakseen varoittavan esimerkin siitä, miten "vallankumouksellisuus" johtaa yliopisto-opiskelijat pitkiin kotiaresteihin ja vankeustuomioihin. 
Toivon, että venäläiset näkisivät tämän dokumentn. Eivät tietenkään näe, ja jos näkisivät, niin suurin osa pitäisi sitä lännen valheina.  

Aiheesta toiseen.
Kävimme kyläilemässä ystävien luona mukanamme keskustelukortit, joiden mainostetaan vievän keskustelun pintaa syvemmälle. Näitä kortteja myy Keskustelupakka ja niitä on neljä erilaista korttipakkaa: Klassikko, Perhe, Parisuhde ja Muksut. Kussakin kortissa on kolme erilaista kysymystä ja kortteja on 60 - 61, joten sytykkeitä riittää useampaankin keskustelutuokioon. Käytimme kortteja niin, että joku meistä luki ääneen kortin kolme kysymystä ja kuka tahansa saattoi alkaa puhua heti kun siltä tuntui. Nämä toimivat!
"Miksi oikein toimiminen on joskus hankalaa? Jos saisit poistaa jonkin kokemuksen elämästäsi, mikä se olisi? Listaa kolme asiaa, jotka pännivät sinua eniten maailmassa."
Vastauksemme kysymykseen meistä kirjoitetun elämäkerran nimestä olivat niin osuvia, että pysähdyimme ihmettelemään niitä pitkäksi aikaa. Minä se olin, Mitäpä minusta, Ujo poika Mutin kylästä ja Tästäkin selvitään. Viimeinen on tietysti minun. Käytin samaa otsikkoa kommentissani Heidille (Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi), joka nosti esiin sellaisen huomion, että hän kirjoittaa aina uudelleen ikään kuin samaa blogikirjoitusta. Niinhän sitä teen minäkin, ja kirjoitan myös yhä uudelleen samoja reipas tyttö -kirjeitä. Jos minua haastateltaisiin kuolemansellissä, niin luulen, että toteaisin iloisesti "Tästäkin selvitään!" ja uskoisin myös niin. 
Haastankin teidät tämän kirjoitukseni lukijat vastaamaan kysymykseen, mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. Yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras. 

Asko Sahlbergin romaanissa Marraskuun mies (ajankohtainen nimi!) kysytään myös, kuka minä oikein olen ja etsitään elämälle merkitystä. Luin kirjan, koska mieheni kehui sitä niin paljon. No, Asko Sahlbergin kielikuvathan ovat ainoita laatuaan. (Maltan mieleni... sitaatteja toisella kertaa.)

Mietin kielen monia ulottuvuuksia myös vastatessani erääseen lehtikilpailuun jossa arvotaan Lancômen Idôle Nectar -hajuvesi. 
"Hajuvesi on puhdas, säteilevä ja viettelevä kukkaistuoksu, joka koostuu värikkäistä päärynän, pionin ja magnolian latvatuoksuista, joita säestää ruusuinen sydäntuoksu. Tuoksu yllättää räjähtävän suolapopcornin ja lämpimien toffeen sävyjen yhdistelmällä. Tässä ihastuttavassa tuoksukokemuksessa korostuvat sekä Isparta-ruusu että bourbon-vaniljauute, jotka ovat molemmat kestävästi viljeltyjä." 
Toivon, että onnetar suosii minua, koska kyllähän tuo tuoksu tekee varmaan mimmistä kuin mimmistä suorastaan syötävän suloisen. 

Aino Kiven joutonainen Annu ajelehtii eikä paljon hajuvesiä ostele, saattaa kyllä pihistää. Luin tämän kirjan Jyväskylän junamatkalla. Kiven edellisen Maailman kaunein tyttö luin Tallinnan laivalla mutama vuosi sitten. Lukukokemuksissa oli muutakin yhteistä kuin kulkuneuvossa lukeminen. Pohdin paljon nuorten naisten maailmaa, mistä pohdiskeluista lisää myöhemmin. 

Nyt on menossa Yle Teeman elokuvafestivaaliviikko. Tänäänkin tulee laatuelokuvia. 

Eilen katsoin järkyttyneenä elokuvan Quo Vadis, Aida. Elokuva kertoo serbien järjestämästä kansanmurhasta bosnialaisille Srebrenicassa heinäkuussa 1995 YK-sotilaiden seuratessa voimattomina vierestä. Elokuva on yhdeksän maan yhteistuotantoa, palkittu ja palkintonsa ansainnut.  
Tämä elokuva vei tietenkin ajatukseni Ukrainan kärsimyksiin ja keskusteluihini pietarilaistuttuni kanssa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää minua, kun kirjoitin humaanien johtajien paremmuudesta ja siitä, miten Venäjän pitäisi laajenemisvimmansa sijaan käydä läpi omaa kauhutekojen historiaansa, kuten Saksa on käynyt läpi natsiaikaa ja pystyttänyt Berliiniin lukuisia muistomerkkejä ja rakentanut museoita. Ettemme unohtaisi.
Kansallisylpeys ei saisi tehdä ihmisistä sokeita. Me emme Suomessa pienen demokraattisen maan kansalaisina voi tajuta, miten on mahdollista, että asioita ei seurata eikä olla kriittisiä. Me olemme tottuneet osallistumaan, vaikuttamaan ja arvostelemaan päättäjiämme.

Tämä sota-aika ja sodan laajenemisen pelko ja jännitys ovat saaneet minut ajankohtaislähetysten tuijottamisen ohella keskittymään vastapainoksi joulunajan valoihin ja koristeluihin. Ensimmäinen amaryllis on jo nupulla, joululahjat rakkaimmille suunnitteilla ja joulukortit hankittu.
Maahan tuli viime yönä hieman valkoista. Toivon, että sitä tulisi niin paljon, että naapuritalon yhä puussa olevat omenat saisivat kauniin kuorrutteen ja voisin ottaa niistä tunnelmallisia kuvia. 

Marrasomenia,
marraskuun puolivälissä 2022

Isänpäivän alla 2022

 

Sunnuntaina vietämme isänpäivää. 

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on 1,3 miljoonaa isää, yli puolella Suomen täysi-ikäisistä miehistä on lapsia ja isoisiä on 563 000. 

Kirjoitan tämän isänpäivän juttuni isoisistä: eräästä lastenkirjasta, isoisistä yleensä ja omaani muistellen. 

Viime viikonloppuna tutkimme pojantyttäremme, pienen yökyläilijän, kanssa hauskaa kuvakirjaa 40 tapaa käyttää isoisää. Kirjan tekstit on laatinut yli 200 lastenkirjaa kirjoittanut Harriet Ziefert ja kuvittanut kuvataiteilija Amanda Haley. 

Kirjassa on isoisän rooleja, jotka sopivat aika moneen ukkiin, vaariin, pappaan, paappaan, äijään, taattoon ja tuffaan. 

Ruksasimme meidän pikkuisen kanssa aika monta kohtaa. Kansikin, isoisä tanssipartnerina (isoisän tehtävä nro 15) pitää paikkansa. Monesti ovat iso ja pieni heiluneet Rölli-peikon rytmiin ja tällä kertaa twistasivat jonkun radiosta kuuluneen musiikin innoittamana.

Kotona ei saa syödä sohvalla, mutta mummilassa saa, joskus.
Vaarin ja Mummin luona pitää saada jotain ekstraa, kuten omaa mieliruokaa ja jälkkäriä arkipäivänäkin.

Vaarit toimivat leikinohjaajina, erotuomareina kiistoissa, opettajina, kuskeina, kokkeina, kirjeenvaihtokavereina, pelikavereina, soutajina... 
Unto-vaari on järjestänyt etäkouluna ärräopetusta ja lukutehtäviä, palkintona tavoitteen saavuttamisesta diplomi ja stipendi. 

Meillä on aina luettu paljon niin lasten kuin lastenlastenkin kanssa.
Unto-vaari on lisäksi erikoistunut kertomaan tarinoita omasta lapsuudestaan, ajasta jolloin Vaari ei ollut vielä mikään vaari vaan pieni poika Mutin kylässä. Nämä tarinat ovat dramaattisia, niissä kuljetaan koko päivä koulussa Misse-kissan kakka housun puntissa, kiitos aamuisen heinäkasassa pyörimisen, ollaan yksin kotona pimeässä, pudotaan puusta ja joudutaan sairaalaan. Nämä tarinat ovat niin suosittuja, että minä jään kakkoseksi ilatasadun lukijana ja unikaverina. 

     

Paras mitä isovanhemmat voivat lapsenlapselle tarjota on ystävyys. Isovanhempana voi olla monella tavalla. Tärkeintä on se, että on kiinnostunut lapsenlapsistaan. 

On tutkittu, että vanhempien sukupolvien miehet, jotka omien lasten ollessa pieniä joutuivat täyttämään päivänsä työllä, ottavat takaisin menettämiään kokemuksia lastenlastensa kanssa. Jotkut jopa muuttavat lastensa perheiden lähelle voidakseen olla enemmän avuksi. Tässä pitää tietenkin muistaa oma asemansa ja rajansa, olla vain apuna ja vain pyydettäessä ja säilyttää se sunnuntaiasenne suhteessa lapsenlapseen.
On myös heitä, jotka ovat liian väsyneitä hoitamaan lapsenlapsia, asuvat kaukana tai eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa pikkulasten kanssa, vaan odottavat heidän kasvamistaan.
Jotkut isovanhemmat ovat vielä itse työelämässä ja ne loppuvuodethan ovat usein raskaimpia. Isovanhemmaksi pitää kasvaa kuten vanhemmaksikin, ja siihen tarvitaan aikaa ja mahdollisuus.

Oma Pappani, isänisäni Juho Arvid, oli lapsuuteni kiltein ihminen. Me asuimme kolmen sukupolven taloudessa maatilalla. Pappa, pieni sitkeä mies, teki raskasta työtä, kuten muutkin talon aikuiset, mutta iltaisin hänellä oli kaikki aika meille lapsille, koska hän ei osallistunut navettatöihin.
Olen istunut pitkät tovit Papan sylissä keinutuolissa. Muistan, miten hän siirsi Satakunnan Kansan sivuun ja keskittyi keinumaan hiljaa kanssani ja kuuntelemaan mitä hänen korvaansa huusin. Pappa ei kuullut eikä myöskään nähnyt kunnolla. Hänellä oli paksulinssiset lasit, jotka minulla on tallella muistoarkussani torpanlunastuskirjan, syytinkisopimuksen, isäni sotilaspassin ym. historiallisten dokumenttien ohella. Niillä laseilla näki ehkä yhden lyhyen sanan kerrallaan, kuin suurennuslasilla.
Pappa osoitteli minulle lehdestä kirjaimia:"Siinon äs ja tosson aa..." Tavasimme lehden otsikkoa Satakunnan Kansa ja aivan varmasti Papalla on osuuteensa siihen, että opin varhain lukemaan. 

Lukiolaisena aloin painaa päälle, että Papan pitää saada kuulolaite. Vein hänet korvalääkärille, mutta monen lapsuudenaikaisen tulehduksen vaurioittamille korville näistä laitteista ei ollut mitään apua. Ajelimme hiljaisina linja-autolla kotiin, minä ehkä pettyneempänä kuin Pappa. Olisin niin halunnut tuottaa hänelle hyvää mieltä. Ymmärsin, että Pappani vaikutti tyhmemmältä kuin oli huonon kuulonsa ja näkönsä vuoksi. Jotenkin olin päässyt siihen käsitykseen, ehkä virheelliseen, että hän oli Mamman järkivalinta hänen ensimmäisen aviomiehensä Hugon kuoltua kansallissodassa. 

Papan kohdalla toteutui kirjan isoisäkäytön kohta 36 Rakkauden kohteena oleminen. Kuvassa nuorin siskoni teinityttönä osoittamassa Papalle takaisin sitä rakkautta mitä oli häneltä saanut. 

Kun olin jo opiskelemassa, kuulin että isovanhempani olivat siirtyneet vanhainkotiin. Pappa halvaantui ja eleli petipotilaana vuosia mieli kirkkaana ja aina positiivisena ja kiinnostuneena asioista. Huusimme hänen korvaansa, mitä millekin pellolle oli istutettu ja mitä meidän elämäämme kuului. Mamma kuoli viisi vuotta ennen Pappaa, joka eli yli 90-vuotiaaksi.

Kuva, Ume 1979

Tietenkin vein Papalle näytille vauvani. Alla kuvassa toinen poikamme. Pappa kysyi:"Nämä kaksko sulla vaan on?" Vastasin myöntävästi. Hän ei aivan ehtinyt nähdä kolmatta. 

Nyt minulle tuli kova ikävä sekä isääni että pappaani. 

Kirjahaaste lukumieltymyksistä

 

Nappasin Elegian blogista kimaran kysymyksiä, jotka liittyvät omaan lukemiseen. Elegia puolestaan oli löytänyt nämä kysymykset LauraKataroomalta, joka oli inspiroitunut Hesarin artikkelista. 

Mainitsen ensimmäisinä mielessäni esiin pyrkivät kirjat, epämäääräisessä järjestyksessä. Pähkäiltyäni voisin mainita muita, mutta vaisto ratkaiskoon. 
Kuvitan tätä kirjoitustani sinisillä matkakuvilla. 


5 kirjaa, joita rakastan

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi (ja kaikki tätä edeltävätkin, Haurun kieli on upeaa)
Aki Ollikainen, Nälkävuosi (ilmaisun kauneus)
Mooses Mentula, Musta timantti (kirjailijan vuoksi, ja koska tämä on hänen esikoisteoksensa, timanttisia novelleja)
Heidi Köngäs, Luvattu (naisen uljaus, se miten oikea valinta vapauttaa ihmisen)
Karin Fossum, Rakas Poona (dekkarin kuvaama rakkaus ja suru, joka tuntuu luissa ja ytimissä) 

4 autobuy kirjaa

Ilmeisesti tarkoitetaan kirjoja, jotka ostaa automaattisesti itselleen ja joita on jo odottanut.
 
Mooses Mentulan kirjat (tottakai, oman pojan kirjat ovat kunniapaikalla)
Tommi Kinnusen kirjat (luotan Kinnusen kerronnan laatuun) 
Heidi Mäkisen kirjat (Heidi on blogikaveri, pidän hänen lämpimästä, älykkäästä ironiastaan)
J.M. Coetzeen kirjat (jos hän vielä kirjoittaa jotain, Coetzee on ollut kauan yksi lempikirjailijoitani)

3 lempigenreä

Romaanit 
Muistelmat (Claes Anderssonin varsinkin)
Sarjakuvaromaanit


2 paikkaa, joissa tykkään lukea

Kotona nojatuolissa (aamuin, päivin, illoin)
Kotona sängyssä (ennen nukahtamista)

1 kirja, jonka lupaan lukea pian

Asko Sahlbergin uusin romaani Marraskuun mies (kirjastolainoistani houkuttelevin)

Sininen alkoi kyllästyttää. Lopetan punaiseen, mikä on mielestäni kukkien kaunein väri ja  muistuttaa samalla siitä, että poikkeus säännöstä, pieni tyylirikko tai yllätys tekee asioista aina kiinnostavia. 

Matkalla luettuja kirjoja ja ajateltuja ajatuksia

Joyce Carol Oatesin romaani A Fair Maiden (2010) kertoo 15-vuotiaan työväenluokkaisen Katya Spivakin ihastumisesta vanhaan menestyneeseen kulttuuripersoonaan, Marcus Kidderiin. Kyseessä ei ole mikään limainen hyväksikäyttötarina, vaan paljon monimutkaisempi ja traagisempi asetelma. Paikka on rikkaiden amerikkalaisten lomailualue, jossa Katya on lastenhoitajana. Katyalla on kaipuu hienostuneempaan romanssiin kuin mitä kömpelöt pojat voivat hänelle tarjota ja Marcus valitsee hänet tietystä syystä. Viihdyttävä ja ajatuksia herättävä.
Lukiessa nousi mieleen kuvia elokuvasta, jossa John Malkovich olisi toisessa pääosassa Marcus Kidderinä, ehdottomasti hän. Katya Spivakin rooliin kävisi joku Kristen Stewartin tyyppinen nuori nainen.   

Tommi Kinnusen uusin romaani Pimeät kuut (2022) on upea opettajan työn kuvaus. Kinnunen on itsekin opettaja ja, niin hyvä kirjailija kuin onkin, hän on monesti sanonut, että opettajan työ on hänen päätyönsä ja intohimonsa ja kirjoittaminen kulkee siinä ohessa. 

Romaanin päähenkilö on lähellä eläkeikää oleva, kroonisesta sairaudesta kärsivä Elna Suorajärvi, joka koettaa jaksaa vielä viimeisen ponnistuksensa syrjäisellä koululla lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sota on ohi, eletään vuotta 1947 ja opettajista on pulaa. Olot ovat surkeat, kirjat on tilaamatta ja kouluna on saksalaisilta jäänyt laho parakki ja opettajan asuntona sen sivuhuone. Isommat lapset käyvät koulua supistetusti eli ovat osan viikosta töissä kotona ja opetus on yhdysluokkaopetusta. Johtokunta pihtaa materiaaleissa ja vaatii opettajaa ohjaamaan vapaa-aikanaan hyödyllisiä kerhoja.
Elna on oppinut vetämään rajansa. Yksi kokemuksen opettama raja on se, että hän välttää kiintymystä ja keskittyy opettamiseen. Elnan suunnittelemien opetustuokioiden koreografia sujuukin parhaimmillaan kuin tanssi. Hän nauttii työstään, mutta aina ei ole niin helppoa välttää hellyyden tunteita ja liika omistautuminen työlle väijyy aina häntä, joka rakastaa työtään. 
Lapset ovat sodan runtelemia siinä missä aikuisetkin. 

Yhtä iso askel näillä on ollut sodasta rauhaan  kuin vanhemmillaan. Jos isien oli vaikea ymmärtää, ettei kylillä pärjääkään niillä väkivaltaisilla keinoilla, joilla rintamalla pysyi hengissä, on lasten yhtä hankala uskoa, että koulun antamalla sivistyksellä saavuttaisi mitään. Niin monta vuotta on maailma ollut sellainen, että tärkeintä on pysyä elossa, särkymättä liikaa.  

Koskettava kirja ja täydellinen romaani niin rakenteen kuin kielenkin puolesta.

Tänä aikana kirjan kuvaama tilanne tuo mieleen Ukrainan piinan ja Venäjän häpeällisen toiminnan paitsi Ukrainaa niin myös lähes koko maailmaa kohtaan viljan viennin estämisineen ja halpamaisine vihollispuheineen.

Metin Muratin romaanin The Crescent Moon Fox  mainitsin jo aiemmassa kirjoituksessani. Tässä pari sitaattia.

'Hey you two, look they have firin kebab over here', said Aydin.
One of the Greeks next to them overheard them and said, 'No that's not firin kebab that's kleftiko '. 

Paitsi eri  nimet samoille ruuille, kyproksenkreikkalaisilla ja kyproksenturkkilaisilla on myös eri kirjaimet, edellisillä 700 eaa peräisin olevat ja jälkimmäisillä samat latinalaiseen kirjaimistoon perustuvat kuin meillä. Turkkilaisilla oli arabialaiset aakkoset vuoteen 1928 asti, jolloin ne korvattiin latinalaisilla yhtenä monista Kemal Atatürkin uudistuksista. 

In reality most of the Cypriots - Greek, Turkish, Armenian or Maronite are actually the same people, one big melting pot flavoured with whoever has conquered them. And God knows there have been enough - Venetians, Crusaders, Arabs, Romans, Phoenicians.

Tässä edellä kaverukset keskustelevat turhista jaoista, turkkilaisten puolella elävä Zeki kun on hienopiirteisine nenineen ja vihreine silmineen hyvin kreikkalaisen oloinen.

Olisikohan aika myös meidän nykyajan ihmisten lakata vaivaamasta päätämme sillä, kuka on aito- ja kanta- mitäkin (äärinationalistit!) ja rakentelemasta hienovaraisia väri- ym. eroja ihmisten porrastamiseksi vähemmistöläisyyttä korostaen (intersektionaaliset feministit!). Ollaan vaan kaikki oikeita ihmisiä ja eroavaisuuksissamme mielenkiintoisia ja upeita.  

The Psychology of Stupidity (2020) on Jean-François Marmionin lähes kolmenkymmenen ajattelijan esseistä koostama kirja. Kirjoittajissa on psykologeja, neurologeja, sosiologeja, filosofeja, toimittajia, kasvatustieteilijöitä, luonnontieteilijöitä ja aivotutkijoita. Marmion itse on psykologisissa aikauslehdissä vaikuttava ranskalainen psykologi. Alkukirjoituksen lopuksi hän tervehtii lukijoita tittelillä "Your devoted dumbass". 

Kirjan tärkein sanoma on se, että superälykäs voi olla paskiainen siinä missä älyltään heikompikin ihminen - ja usein onkin. Viisaus on eri kuin älykkyys.
 
Usein tyhmyreitä verrataan lapsiin (Trumpin sanottiin olevan kuin nelivuotias), mikä on iso loukkaus. Lapset ajattelevat avarasti, kun taas aikuiset kapeuttavat ajatteluaan ja usein tyhmästi juuri egosentriseen suuntaan. Yksi tyhmän piirre onkin yleisesti narsismi.
 
Eräältä kirjan psykiatreista kysytään sosiaalisen median tyhmentävästä vaikutuksesta. Hän vastaa, että on yksi ryhmä, jolle some ei sovi ja se on hypersensitiiviset narsistit, jotka eivät pysty ottamaan vastaan kritiikkiä ja käyttäytyvät aggressiivisesti ja manipuloivasti keskustelutilanteissa. 

Tämän kirjan voisi luokitella kevennetyksi tietokirjallisuudeksi. Lähteitä on sivukaupalla, mutta tyyli on rento. Eräskin esseisti luettelee rivikaupalla termejä kuvaamaan pöljyyttä, pölkkypäisyyttä, kaheliutta.... ja rakentaa sitten ääliyden taksonomian.   

Paluulennolla aloin lukea miehen tabletilta italialaisista sotalapsista kertovaa romaania Junan lapset, jonka on kirjoittanut Viola Ardone. Tyylikäs, koskettava, yksi parhaita viime aikoina lukemiani romaaneja. 
Kirja on minulla nyt oikeana kirjana, josta miellän sen rakenteen paljon paremmin kuin e-laitteen tekstistä. 


Ja yhä vaan olen ollut mietteissäni matkalla. Olen pohtinut, mitä muinaiset ihmiset haluaisivat sanoa meille, jos saisivat kurkistaa meidän elämäämme.