Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024

Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 

      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)

Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

Matkalla luettuja kirjoja ja ajateltuja ajatuksia

Joyce Carol Oatesin romaani A Fair Maiden (2010) kertoo 15-vuotiaan työväenluokkaisen Katya Spivakin ihastumisesta vanhaan menestyneeseen kulttuuripersoonaan, Marcus Kidderiin. Kyseessä ei ole mikään limainen hyväksikäyttötarina, vaan paljon monimutkaisempi ja traagisempi asetelma. Paikka on rikkaiden amerikkalaisten lomailualue, jossa Katya on lastenhoitajana. Katyalla on kaipuu hienostuneempaan romanssiin kuin mitä kömpelöt pojat voivat hänelle tarjota ja Marcus valitsee hänet tietystä syystä. Viihdyttävä ja ajatuksia herättävä.
Lukiessa nousi mieleen kuvia elokuvasta, jossa John Malkovich olisi toisessa pääosassa Marcus Kidderinä, ehdottomasti hän. Katya Spivakin rooliin kävisi joku Kristen Stewartin tyyppinen nuori nainen.   

Tommi Kinnusen uusin romaani Pimeät kuut (2022) on upea opettajan työn kuvaus. Kinnunen on itsekin opettaja ja, niin hyvä kirjailija kuin onkin, hän on monesti sanonut, että opettajan työ on hänen päätyönsä ja intohimonsa ja kirjoittaminen kulkee siinä ohessa. 

Romaanin päähenkilö on lähellä eläkeikää oleva, kroonisesta sairaudesta kärsivä Elna Suorajärvi, joka koettaa jaksaa vielä viimeisen ponnistuksensa syrjäisellä koululla lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sota on ohi, eletään vuotta 1947 ja opettajista on pulaa. Olot ovat surkeat, kirjat on tilaamatta ja kouluna on saksalaisilta jäänyt laho parakki ja opettajan asuntona sen sivuhuone. Isommat lapset käyvät koulua supistetusti eli ovat osan viikosta töissä kotona ja opetus on yhdysluokkaopetusta. Johtokunta pihtaa materiaaleissa ja vaatii opettajaa ohjaamaan vapaa-aikanaan hyödyllisiä kerhoja.
Elna on oppinut vetämään rajansa. Yksi kokemuksen opettama raja on se, että hän välttää kiintymystä ja keskittyy opettamiseen. Elnan suunnittelemien opetustuokioiden koreografia sujuukin parhaimmillaan kuin tanssi. Hän nauttii työstään, mutta aina ei ole niin helppoa välttää hellyyden tunteita ja liika omistautuminen työlle väijyy aina häntä, joka rakastaa työtään. 
Lapset ovat sodan runtelemia siinä missä aikuisetkin. 

Yhtä iso askel näillä on ollut sodasta rauhaan  kuin vanhemmillaan. Jos isien oli vaikea ymmärtää, ettei kylillä pärjääkään niillä väkivaltaisilla keinoilla, joilla rintamalla pysyi hengissä, on lasten yhtä hankala uskoa, että koulun antamalla sivistyksellä saavuttaisi mitään. Niin monta vuotta on maailma ollut sellainen, että tärkeintä on pysyä elossa, särkymättä liikaa.  

Koskettava kirja ja täydellinen romaani niin rakenteen kuin kielenkin puolesta.

Tänä aikana kirjan kuvaama tilanne tuo mieleen Ukrainan piinan ja Venäjän häpeällisen toiminnan paitsi Ukrainaa niin myös lähes koko maailmaa kohtaan viljan viennin estämisineen ja halpamaisine vihollispuheineen.

Metin Muratin romaanin The Crescent Moon Fox  mainitsin jo aiemmassa kirjoituksessani. Tässä pari sitaattia.

'Hey you two, look they have firin kebab over here', said Aydin.
One of the Greeks next to them overheard them and said, 'No that's not firin kebab that's kleftiko '. 

Paitsi eri  nimet samoille ruuille, kyproksenkreikkalaisilla ja kyproksenturkkilaisilla on myös eri kirjaimet, edellisillä 700 eaa peräisin olevat ja jälkimmäisillä samat latinalaiseen kirjaimistoon perustuvat kuin meillä. Turkkilaisilla oli arabialaiset aakkoset vuoteen 1928 asti, jolloin ne korvattiin latinalaisilla yhtenä monista Kemal Atatürkin uudistuksista. 

In reality most of the Cypriots - Greek, Turkish, Armenian or Maronite are actually the same people, one big melting pot flavoured with whoever has conquered them. And God knows there have been enough - Venetians, Crusaders, Arabs, Romans, Phoenicians.

Tässä edellä kaverukset keskustelevat turhista jaoista, turkkilaisten puolella elävä Zeki kun on hienopiirteisine nenineen ja vihreine silmineen hyvin kreikkalaisen oloinen.

Olisikohan aika myös meidän nykyajan ihmisten lakata vaivaamasta päätämme sillä, kuka on aito- ja kanta- mitäkin (äärinationalistit!) ja rakentelemasta hienovaraisia väri- ym. eroja ihmisten porrastamiseksi vähemmistöläisyyttä korostaen (intersektionaaliset feministit!). Ollaan vaan kaikki oikeita ihmisiä ja eroavaisuuksissamme mielenkiintoisia ja upeita.  

The Psychology of Stupidity (2020) on Jean-François Marmionin lähes kolmenkymmenen ajattelijan esseistä koostama kirja. Kirjoittajissa on psykologeja, neurologeja, sosiologeja, filosofeja, toimittajia, kasvatustieteilijöitä, luonnontieteilijöitä ja aivotutkijoita. Marmion itse on psykologisissa aikauslehdissä vaikuttava ranskalainen psykologi. Alkukirjoituksen lopuksi hän tervehtii lukijoita tittelillä "Your devoted dumbass". 

Kirjan tärkein sanoma on se, että superälykäs voi olla paskiainen siinä missä älyltään heikompikin ihminen - ja usein onkin. Viisaus on eri kuin älykkyys.
 
Usein tyhmyreitä verrataan lapsiin (Trumpin sanottiin olevan kuin nelivuotias), mikä on iso loukkaus. Lapset ajattelevat avarasti, kun taas aikuiset kapeuttavat ajatteluaan ja usein tyhmästi juuri egosentriseen suuntaan. Yksi tyhmän piirre onkin yleisesti narsismi.
 
Eräältä kirjan psykiatreista kysytään sosiaalisen median tyhmentävästä vaikutuksesta. Hän vastaa, että on yksi ryhmä, jolle some ei sovi ja se on hypersensitiiviset narsistit, jotka eivät pysty ottamaan vastaan kritiikkiä ja käyttäytyvät aggressiivisesti ja manipuloivasti keskustelutilanteissa. 

Tämän kirjan voisi luokitella kevennetyksi tietokirjallisuudeksi. Lähteitä on sivukaupalla, mutta tyyli on rento. Eräskin esseisti luettelee rivikaupalla termejä kuvaamaan pöljyyttä, pölkkypäisyyttä, kaheliutta.... ja rakentaa sitten ääliyden taksonomian.   

Paluulennolla aloin lukea miehen tabletilta italialaisista sotalapsista kertovaa romaania Junan lapset, jonka on kirjoittanut Viola Ardone. Tyylikäs, koskettava, yksi parhaita viime aikoina lukemiani romaaneja. 
Kirja on minulla nyt oikeana kirjana, josta miellän sen rakenteen paljon paremmin kuin e-laitteen tekstistä. 


Ja yhä vaan olen ollut mietteissäni matkalla. Olen pohtinut, mitä muinaiset ihmiset haluaisivat sanoa meille, jos saisivat kurkistaa meidän elämäämme.  

Blogi vanhenee...

Blogi vanhenee - entä bloggaaja? No, hän se vasta vanheneekin! Matka vähän päälle kuusikymmenvuotiaasta päälle seitsenkymppiseksi muuttaa ihmistä enemmän kuin vuosikymmenet keski-iässä. Lapsena tulee kasvupyrähdyksiä ja ikääntyessä vanhenemistihentymiä.  

Mutta siis - blogiin! Viikko sitten blogini saavutti kunniakkkaan kahdeksan vuoden iän. 
Olen ikääntynyt blogini kanssa, käynyt blogiaikana läpi rintasyöpäleikkauksen (kaksikin, kun ensin leikattiin liian pienin marginaalein), molempien peukalonivelten leikkaukset, muutaman keuhkokuumeen ja aika paljon tuskaa maailman tilasta. 

Poikkeusaika, karanteeninomainen elämä, joka on kestänyt kesän väljempää kautta lukuunottamatta jo vuoden, ei ole minulla paljon kirjoittamistahtia haitannut.
Lukijana ja kirjoittajanahan sitä ei ole koskaan karanteenissa, koska näissä  puuhissa voi mielikuvituksen voimalla seikkailla missä vain.
Muutaman kerran olen varoitellut lukijoita tauoista, mutta mitä vielä. Kone on kevyt eikä sen näpyttelyssä peukkuja tarvita. Rintasyöpä antoi aiheen, joka synnytti monta kirjoitusta. Yleensä sairauksista selviäminen kohottaa aina mieltä ja antaa energiaa. 

Blogissani on menossa nousukausi blogikäynneissä, mistä olen kiitollinen. Minähän olen sellainen bloggari, joka ei kirjoita itselleen vaan selkeästi toisille ja jos huomaisin, ettei kukaan käy lukemassa, niin uskon, että en jatkaisi julkista kirjoittamista. Inspiroidun kommenteista ja ilokseni minulla myös on hyviä kommentoijia. Kiitos teille ja kaikille lukijoille!
 

Joku voi olla kiinnostunut luvuistakin: olen julkaissut 695 tekstiä, kommenteja on kertynyt 10319, viime kuussa blogivierailuja oli 7996 ja tässä kuussa tähän mennessä 4975. Näistä käynneistä ei pidä turhaan riemastua, osa on aivan varmasti jotain summittaisia harhapistäytymisiä, jopa koneita. Nyt ei kävijöissä näy outoja sivustoja, paitsi yksi pornosivusto, jolta on käyty uskollisesti blogissani jo vuosia. Pitäisi varmaan olla kiitollinen.

Olen juuri lukenut tyylikkään romaanin, Lontoossa ja välillä muissa maissa asuvan kosmopoliitin Mohsin Hamidin teoksen Fundamentalisti vastoin tahtoaan. 

Mohsin Hamid syntyi Pakistanissa, vietti osan lapsuuttaan USA:ssa isänsä työskennellessä siellä vierailevana professorina ja palasi nuorena opiskelemaan USA:n parhaisiin yliopistoihin Princetoniin ja Harvardiin. Hän suoritti sekä kansainvälisen politiikan opinnot että lakiopinnot ja sai työpaikan yrityskonsulttina New Yorkissa, jossa toimi myös journalistina kirjoittaen niin amerikkalaisiin kuin pakistanilaisiin lehtiin. Hamid on ollut aina kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Hän oli Princetonissa Joyce Carol Oatesin ja Toni Morrisonin oppilaana ja aloitti Morrisonin työpajassa esikoiskirjansa Moth Smoke, joka julkaistiin vuonna 2000. The Reluctant Fundamentalist ilmestyi 2007 ja käännettiin 25 kielelle. Suomeksi kirjan on kääntänyt erinomaisesti Tero Valkonen. Kaksi Hamidin myöhemmin ilmestynyttä teosta on myös suomennettu, esikoista ei. 

Fundamentalisti vastoin tahtoaan on saanut useita palkintoja. Guardian-lehti valitsi sen yhdeksi kaikkien aikojen parhaiten omaa vuosikymmentään kuvaavaksi romaaniksi. 

Kirjassa on mielenkiintoinen asetelma. Changez-niminen mies kertoo Pakistanin suurkaupungissa Lahoressa elämäntarinaansa siellä tapaamalleen amerikkalaiselle, jonka vuorosanoja emme kuule. Voimme aavistaa ne, mutta vain aavistaa, ja ehkä tulkitsemme väärin. Missä aikeissa vieras on? Entä Changez? Kumpi stalkkaa toista vaiko molemmat toisiaan? Tunnelma on pahaenteinen. 

Changez on ollut yksi harvoista omasta maastaan stipendin Princetoniin saaneista. Paikan päällä hän huomaa olevansa tiedoissaan paljon amerikkalaisia edellä, mikä on siellä yleinen huomio ulkomaisten stipendipaikan saaneiden keskuudessa. Aluksi Changez elää amerikkalaista unelmaa, mutta kaikki muuttuu 11.9.2001 pommi-iskujen jälkeen. Changez alkaa katsoa asioita eri tavalla ja häntä aletaan katsoa eri silmin, kuten jokaista arabia ulkonäöltään muistuttavaa.

Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte niiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä, joten koko planeetta sai kärsiä teidän kiukunpuuskienne seurauksista, eikä pienimpänä kärsijänä suinkaan ollut minun perheeni, joka odotti sotaa tuhansien kilometrien päässä. Sellainen Amerikka piti pysäyttää sekä ihmiskunnan että Amerikan itsensä nimissä. 

Kirjallisuuslehti Kirkus Reviews on tiivistänyt kirjan merkityksen näin: "Upea, varoittava tarina ja ankara muistutus etnisen profiloinnin, väärinymmärryksen ja vastakkainasettelun jatkuvasta hinnasta." 

Tämä kirja vie helposti ajatukset kirjallisuuden antiin tiedon ja ymmärryksen lisääjänä. Kirjojen kautta olen saanut tutustua moniin sellaisiin kulttuureihin, jotka muutoin olisivat jääneet minulle tuntemattomiksi. 
Usein ymmärtäminen syvenee kirjoittaessa, kun etsii lisää tietoa. En tunne, että olen kovin sivistynyt tai tietävä nykyäänkään, päinvastoin, huomaan, miten paljon on sellaista mitä en tiedä, mutta uskon, että olisin tietämättömämpi ja maailmankuvaltani suppeampi, ellen lukisi kirjoja. 
Mutta tiedon lisääntyminen on kaunokirjallisuuden lukijalle tietenkin vain sivutuote. Se mikä vetää lukemaan on erityinen lukemisen nautinto. Kirjoittamaan vetää sama nautinto. Parhaillaankin tunnen tyytyväisyyden hyrinää siitä, että olen tässä kirjoituksessa aika hyvin saanut ilmaistuksi sen, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeitä nautintoja ja että blogi on tärkeä, koska saan sen kautta peilata lukukokemuksiani ja niiden herättämiä ajatuksia toisten kokemuksiin. Sekin on nautinto.
Kauan eläköön kirjablogit!

Seuraavaksi luen Pohjois-Koreasta salakuljetetuista teksteistä kootun teoksen, jonka kirjoittaja käyttää salanimeä Bandi (Tulikärpänen) ja kirjailija-psykoterapeutti-elämäkertakirjoittamisen kouluttaja Pepi Reinikaisen omasta nuoruudestaan erikoisessa sisäoppilaitosmuotoisessa tyttölukiossa kirjoittaman muistelmateoksen Nuoruuteni Nunnala. Kaksi uutta todellista maailmaa, jotka kirjailijat tarjoilevat minulle kaunokirjallisessa muodossa. Kiitän!  

 

Kaksi kirjaa perheestä - kumman kirja jää mieleen, Saara Cantellin vai Joyce Carol Oatesin?

Saara Cantellin elokuva Tähtitaivas talon yllä sai minut kokemaan sen, mitä elokuva parhaimmillaan voi antaa, vahvan eläytymisen ja haikeuden ja kauneuden tunteita, jotka säilöytyivät muistiin.
Kun huomasin, että tämä palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja on kirjoittanut romaanin, niin toivoin löytäväni siitä samaa tunnelmaa. Löysin, todellakin. 
Kesken jääneet hetket on hienosti rakennettu, erittäin kauniilla kielellä kerrottu tarina elämän kulusta ja omien pettymysten ja valintojen pohtimisesta. 

Kirjan alussa pieni lapsi leikkii valokuvilla. Hänen seurassaan oleva nainen, Virva, kuulee ääniä kuvien takaa, oman elämänsä ja siihen liittyneiden ihmisten elämän ääniä.  
Kirja jakautuu kolmeen osaan: Rinnakkaistodellisuuksia, Valintoja ja Mahdollisuuksia. Lukujen alussa on neutraali kuvaus eräästä kasasta poimitusta valokuvasta, jonka jälkeen siirrytään muistoon, tilanteeseen, johon kuva liittyy. Kaksi vuotta sitten ulkomaille muuttanut Virva on tullut selvittämään asioita siskonsa auto-onnettomuuden jälkeen. Kuka pieni lapsi on ja miten sisar Salla joutui kolariin selviää vasta aivan lopussa. 
Minusta metodi lähestyä tarinaa valokuvien kautta on Cantellin romaanissa hyvin toimiva, hienostunut ja salaperäisyyttä luova. Jännite säilyy. Lukija on kiitollinen, kun lopuksi kaikkitietävä kertoja tuo ilmi sellaista, mikä painoi Virvan mieltä ja mitä hän ei voinut tietää. 
Tämä on niitä kirjoja, joka jäi mieleeni viipyilemään ja jonka haluan lukea uudelleen, koska nautin niin kirjan kauniista kielestä ja tunnelmista. 

Joyce Carol Oates on satakunta kirjaa kirjoittanut, kahdesti Nobel-ehdokkaanakin ollut amerikkalainen kirjailija. Hänen romaaninsa My Life as a Rat on veljiensä rikoksen lapsena ilmiantaneen ja perheyhteisöstä siksi erotetun irlantilaisamerikkalaisen naisen Violet Rue Kerriganin kertomus omasta elämästään tiettyyn pisteeseen asti, jossa ehkä näkyy jo aavistus muusta kuin pelkästä selviämisestä päivästä toiseen. 
Violet Ruen tarina on koskettava, mutta tuttu, moneen kertaan kerrotun oloinen. Odotin tältä kirjalta enemmän. Rasistiset väkivallanteot ja naisten hyväksikäyttö ovat olleet niin paljon esillä, että ehkä jokin uusi nälkökulma tai tarkastelutapa olisi tehnyt kirjan tarinasta tuoreemman. 
Kun vertaa Cantellin kirjaan, niin Oatesin tarina liikkuu juonivetoisemmin. Se on nopealukuista, koukuttavaa tekstiä, josta valitettavasti puuttuu Cantellille ominainen taiteellisempi taso. 
Kirja olisi kaivannut viimeistelyä. Tekstiin on jäänyt esimerkiksi isän ammatin kertominen kahdesti muutaman sivun välein. By trade he was a plumber and a pipe fitter and something of an amateur carpenter and electrician (s 7) ja  By trade he was a plumber and a pipe fitter but he'd taught himself carpentry and he dared to  undertake (minor) electrical work... (s 21). Muutoinkin tekstissä on joissain kohti luonnostelumaista tyyliä, joka on ominaista ensimmäiselle kirjoittamiskerralle. Kaksi kirjaa vuodessa on kova vauhti, laatu saattaa kärsiä liian nopeasta julkaisutahdista. 
Olen pitänyt monista Oatesin kirjoista, osasta en. Tätä en haluaisi lukea uudelleen, ei mitään syytä. 

Cantell siis voitti, minun makuasteikollani. Hänen kirjansa on hiotumpi tyyliltään. 

Molemmilla kirjoilla on hyvä nimi. En ole tyytyväinen Oatesin kirjan suomennoksen nimeen Elämäni rottana. Englannin 'rat' on petturi, ilmiantaja, joka suomeksi olisi 'vasikka'. Onko rotalla jokin merkitys, jota en tunne? Ehkä rottana eläminen viittaa tässä elämään vihattuna piilossa ja pelossa, koska sitäkin kirjan päähenkilön elämä oli sen jälkeen kun hän oli paljastanut veljiensä rikoksen.

Kansia verratessa Oatesin kirja voittaa. Valokuva olisi vielä parempi ilman noin isoa päälle heitettyä tekstiä, ja mainoslause saisi tietenkin olla takakannessa. Cantellin kirjan kansi on liian hempeä vahvalle tekstille, jotain hetkien unenomaisuudesta siinä on kyllä tavoitettu.  

Toni Morrison, Sula

Olen aloittanut amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Toni Morrisonin varhaisempien 70-luvun kirjojen uusintalukemisen. Sula on toinen, sitä ennen ilmestyi The Bluest Eye (Sinisimmät silmät) ja sen jälkeen Song of Solomon (Solomonin laulu)ja Tar Baby (Tervanukke).

Kohta 85 vuotta täyttävällä Morrisonilla on laaja tuotanto siihen nähden, että hän on kirjoittanut pääosin päivätyönsä ohessa. Viimeisin kaunokirjallinen teos ilmestyi viime vuonna God Help the Child (Luoja lasta auttakoon). Se on minulla vielä lukematta, ainoana hänen romaaniteoksistaan. Morrison on minulle suuri kirjailija. Hänellä on kyky vangita lukija sellaiseen imuun, että siitä irrottautuminen ei ole aivan helppoa. 
Annan nyt mielelläni hänen lumota itseni, koska en ole löytänyt lukemistani uutuuksista yhtään, joka saisi minut kunnolla eläytymään.

Hyllystäni löytyy joitakin Morrisonin teoksia
 muiden hyvien kirjojen keskeltä

Sula alkaa vuodesta 1919 ja päättyy vuoteen 1965. Luvut on merkitty vuosiluvuin.
Ohion osavaltion Medallionin kaupungin mustien yhteisö elää kaupunkia ympäröivällä kukkulalla, joka on saanut nimekseen The Bottom. Myöhemmin alueesta tulee valkoisten suosima esikaupunki huviloineen ja golfkenttineen. Morrisonin tarinassa siellä asuu puuhakkaita naisia lapsineen ja onnettomia miehiä, jotka vaeltavat kuin kulkukoirat, koska heille ei ole paikkaa yhteiskunnassa. He eivät saa haluamiaan miehekkäitä töitä, tien rakennusta yms, vain nöyryyttäviksi kokemiaan tarjoilijan hommia, mikä saa heidät häpeämään. Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista miehistä moni on masentunut ja osittain tai täysin seonnut. 

Tarinan päähenkilöinä on kaksi tyttöä,  Sula ja Nel, jotka tapaavat 12-vuotiaina ja muodostavat erottamattoman parivaljakon. Myöhemmät vaiheet heittävät heitä erilleen, mutta siskous säilyy heidän edes itse sitä tajuamatta. Seuraavassa sitaatissa Nel tajuaa asian. Jude on hänen miehensä, jonka Sula nappasi leikitelläkseen hetken kuten muidenkin kanssa. 
        'All that time, all that time, I thought I was missing Jude.' And the loss pressed down on her chest and came up into her throat. 'We was girls together', she said as though explaining something. 'O Lord, Sula', she cried, girl, girl, girlgirlgirl.'   
     It was a fine cry - loud and long - but it had no bottom and it had no top, just circles and circles of sorrow. 

Minulla on Sula vain englanninkielisenä, mutta aion lainata sen aivan lähipäivinä suomeksi, koska minua kiinnostaa katsoa, miten kääntäjä Seppo Loponen on toiminut muutamassa kohdassa. Lisään tähän kirjoitukseeni sitten myös suomenkielisiä tekstinäytteitä tai kirjoitan uuden postauksen. Tämä tiedoksi niille lukijoille, joille englanti ei ole vahva kieli. 

Sulan kieli on sekä lyyristä että realistista. Sen maailma on rujon kaunis, raaka ja unohtumaton.
Morrisonin yksi vahvuus on se, että hän ei selitä, vaan luottaa lukijan hoksottimiin. Kirja laajenee lukijan mielikuvituksessa paljon siinä kuvatun ulkopuolelle. Esimerkiksi Sulan Plum-enon, oikealta nimeltään Ralph (lähes kaikilla on lempinimet) tragedia tämän palattua sodasta on kuvattu hyvin lyhyesti. Hän on kuin alkoholisoitunut Tar Baby, toinen sodan veteraani, paitsi että huoneesta ei löydy pulloja, vaan paljosta kärventämisestä mustunut ruokalusikka. Seuraava kuvaus onkin tilanteesta, jossa oma äiti polttaa epäkelvon poikansa. Hän ei näe muuta mahdollisuutta. 
Jos kirjailija olisi ympännyt tähän jonkin pitkän selostuksen huumeista, se olisi pilannut kerronnan. Näin koin juuri Oneironia lukiessani. Olen miettinyt, että liittyykö tämä runsaus ja sirpalefaktojen runsas käyttö fiktiossa nykyään Google-aikaan. Karsittu ja tiivistetty teksti säilyttää minulle intensiteetin paremmin kuin runsas ja rönsyilevä. 

Nel valitsee perinteisen mustan naisen osan. Sula haluaa kaiken. Hän lähtee Medallionista ja kulkee ympäri maata, kuuluu opiskelleenkin. Jotkut tietävät, että hänellä olisi ollut valkoihoisia miehiä, mikä on täysin yli ymmärryksen menevää. Kun hän palaa, hänestä tulee myyttinen hahmo, pahan mukanaan tuoja, noita. Yhteisö kukoistaa Sulan ansiosta, koska hänen röyhkeä riippumattomuutensa saa heidät välittämään enemmän perheistään. Naiset takertuvat miehiinsä ja hoitavat paremmin lapsiaan. Sula on heille peili.  

Toinen pelätty paholainen on kylähullu Shadrack, joka perustaa itsemurhaajien vuosipäivän. Hän kulkee ympäri Bottomia aina vuoden kolmantena päivänä lehmänkelloa kalkattaen, hirttoköysi hartioillaan kutsuen ihmisiä murhaamaan. Suicide Day otetaan yhteisön normaaliin kielenkäyttöön joulun ja uudenvuoden ohella. Kukaan ei halua järjestää juhliaan 3.1., vaikka päivään liittyvä taikausko häviääkin ajan myötä. 
Sulan, Nelin ja Shadrackin kohtalot risteävät traagisella tavalla.

Kolmas myyttisiä ulottuvuuksia saava henkilö on Sulan isoäidin adoptoima kolmen pojan muodostama ykseys, jonka osia kutsutaan ensin kaikkia erisnimellä Dewey ja kohta yhteisellä yleisnimellä deweyt. Tässä on eräs yksityiskohta, jonka haluan tarkistaa suomennoksesta, ovatko he edelleen deweyt vai kallet vai mitä.

Morrison nostaa kirjoissaan esiin USA:n mustien, varsinkin naisten, asemaa. 
Kriitikot ovat halunneet nähdä hänen teksteissään postmodernia feminismiä, mutta Morrison itse on korostanut, että feminismi ei ole hänen agendansa, vaan hän haluaa tekstiensä olevan vapaita erilaisille määrittelyille, ei sitoutuvan johonkin tiettyyn.

Tyttöjen suhteesta tuli mieleeni Sofi Oksasen Puhdistuksen sisarukset ja rotuasioista Joyce Carol Oatesin viimeisin The Sacrifice. Eihän mustien tasa-arvoa USA:ssa ole mitenkään loppuun saatettu eikä loppuun kirjoitettu.

Kannatti lukea tämä uudestaan. Enhän silloin 70-luvulla osannut liittää lukemaani paljon mihinkään. (Hui, minähän olen lukenut aktiivisesti yli 50 vuotta!) Lukuelämys oli yhtä intensiivinen ellei jopa vaikuttavampi kuin silloin. Kirjan tunnelma viipyilee mielessäni. 

Entä löytyykö muita Morrisonin fiktioon ihastuneita? Mikä romaani on suosikkinne?

Sulan lukemista lopetellessani kuului radiosta Stingin kappale Fragile. Tässä linkki, jos haluat kuunnella sen. 

Ja tässä Fragile-sanat, jotka liittyvät mielessäni Sulan ja Nelin viimeiseen tapaamiseen:

If blood will flow when flesh and steel are one

Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow's rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime's argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are
How fragile we are, how fragile we are

Virpi Pöyhönen, Doe

Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 

Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!

Lyhyitä: Li Ang, Jurvelin, Didion ja Oates

Olen lukenut paljon ja kirjoittanut lukemastani vähän. Nyt pieni korjausliike. Yritän lyhyitä.

Taiwanilaisen Li Angin romaani The Butcher's Wife on alkukieliseltä nimeltään Sha-Fu eli 'Tappaa aviomiehen'. Niin Lin Shi tekee vuosia kestäneen seksuaalisen ja muun pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun jälkeen.
Lin Shin mies Chen Jiangshui on sikojen teurastaja. Hän on huomannut työssä saavansa energiaryöpyn tappamisesta ja on siirtänyt saman mallin siviilielämään: hänen naisensa on kiljuttava henkensä hädässä.

Tämä kirja näyttää saman mitä Ferdinand von Schirachin teos Rikoksia: rikosta tuomittaessa olisi katsottava motiivia. Lin Shun kotikaupungissa näin ei tehdä. Aika on 1930-luku ja paikka rujo kolkka Kiinassa. Taikausko vallitsee ja tavat ovat brutaaleja.

Kauheimmalta lukijasta tuntuu ympäristön naisten täydellinen epäsolidaarisuus. 'Vangit' ovat kiinnostuneita vain oman nahkansa pelastamisesta ja liittoutuvat mieluummin pahoinpitelijän kuin sorretun kanssa.


Pirkko Jurvelinin kirja Lapseni kuin nukke saa odottamaan kuvausta yhdestä henkilöstä, mutta se on kolmanteen sukupolven yltävä tosiasioihin perustuva perheen kuvaus. 
Suuri osa tekstistä käsittelee kyllä yhtä lapsista Elinaa, joka on lapsena lupaus, mutta sammuu ja jää anoreksian vangiksi. 

Perheenjäsenet puhuvat vuoron perään minä-muodossa, kaikki muut paitsi Elina, jota tarkastellaan muiden silmin.

Minua ilahdutti eritoten lopussa oleva Viljo-veljen puheenvuoro. Perheen naisten lempeiden ja peittelevien puheenvuorojen jälkeen hänen selkeä, tervejärkinen tyylinsä riemastutti.

Viisaasta kirjasta jäi tyyni olo.  Niin paljon voi tapahtua, ja silti me selviämme. Tomerinkaan ei voi muuttaa toisen elämää, jos tämä ei tahdo muuttua.



Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on surun perkaamista. Teos on elämäkerrallinen. Amerikkalainen kirjailijapariskunta Joan Didion ja John Gregory Donne kirjoittivat yhdessä kotona 40 vuotta, kunnes John saa lounaalle valmistautuessaan keittiössä massiivisen sydänkohtauksen kesken lauseen. Traagista on, että pariskunta on juuri palannut sairaalasta katsomasta tytärtään Quintanaa, joka makaa koomassa tehohoito-osastolla.

Kirjasta on jäänyt mieleeni erityisesti eräs kohta itsesäälistä ja 'surussa piehtaroimisesta'. Kirjailija hämmästelee, miksi ei saisi tuntea itsesääliä, kun koko elämä muuttuu. Kenelle kertoo aamun sanomalehteä lukiessa mielipiteitään? Kenen kanssa käyttää pariskunnan yhteisiä sanontoja? Toisen kuollessa jälkeen jäänyt huomaa, ettei hän ole enää kenenkään silmissä nuori. 

Avioliitto ei ole vain aikaa: se on paradoksaalista kyllä myös ajan kieltämistä. Neljäkymmentä vuotta näin itseni Johnin silmin. En vanhentunut. Tänä vuonna näin itseni muiden silmin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän. Tajusin, että olin kuvitellut itseni huomattavasti nuoremmaksi kuin olin.

The year of Magical Thinking, kirjan erittäin onnistunut nimi, tulee siitä, miten surevan ajattelu saa maagisia piirteitä. Hän ei halua antaa pois kuolleen vaatteita, koska se olisi niin lopullista. Millä hän sitten kävelee, jos annan kengät pois?

Kannen valokuvassa Joan näyttää katsovan sivulleen. Kuva jatkuu kannen sisäpuolella. Siellä ovat rakkaat mies ja tytär. 

Quintana menehtyi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 
Kirjassa Blue Nights, Iltojen sinessä, Joan Didion pohdiskelee elämää ja rakkautta tyttäreensä. 

Luen parhaillaan Joyce Carol Oatesin tuoretta romaania The Sacrifice. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta rasistisen yhteisön kuvaukselta pelkoineen ja salaisuuksineen. Lopuksi pieni maistiainen kirjan alusta, joka johtaa suoraan taphtuneeseen rikokseen. 

Seen my girl? My baby? 
She came like a procession of voices though she was but a singular voice. She came along Camden Avenue in the Red Rock neighbourhood of inner city Pascaine, twelve tight-compressed blocks between the New Jersey Turnpike and the Passaic River. In the sinister shadow of the high-looming Pitcairn memorial Bridge she came. Like an Old Testament mother she came seeking her lost child.