Lao She, Mr Ma and Son ja vähän lisää lomakuulumisia

 

Lao She syntyi vuonna 1899 köyhään perheeseen Kiinassa. Hän lähti 25-vuotiaana opettamaan kiinaa Lontoon yliopistoon ja palasi sieltä viiden vuoden kuluttua kotimaahansa, jossa jatkoi opettamista ja kirjoittamista arvostettuna kirjailijana kunnes joutui Maon punakaartin vainoamaksi. Kiduttamisen seurauksena Lao She murtui henkisesti ja fyysisesti. Hänen hukkumiskuolemansa vuonna 1966 Pekingissä on selitetty itsemurhaksi, mutta se saattoi olla myös murha. 

Lao She ihaili William Shakespearea ja Charles Dickensiä. Mr Ma and Son on hänen kolmas romaaninsa. Sen hahmoissa näkyy dickensiläisen satiirin vaikutus. Lao She rakentaa koomisia stereotyyppejä, joiden kautta välittyy ihmisten monet ennakkoluulot ja heidän käyttäytymisensä naurettavuus sekä yhteiskunnan säännöt, joiden mukaan heidän on elettävä.
Jotkut kyseenalaistavat vanhaa ja ovat uuden sodanjälkeisen (ensimmäinen maailmansota) aikakauden pioneereja, joille peritty asema ja luokat eivät ole tärkeitä, vaan vapaus valita itse. 

Viisikymppinen herra Ma ja hänen päälle kaksikymppinen poikansa Ma Wei ovat perineet herra Man Lontoossa asuneen veljen antiikkikaupan ja muuttavat tutun lähetyssaarnaajan pappi Elyn avustamana sinne hoitamaan perintökauppaansa. Pappi Ely taivuttelee leskirouva Wedderburnin vuokraamaan tulokkaille yläkertansa. Rouva Wedderburn ja hänen tyttärensä Mary ovat imeneet kaikki käsityksensä aasialaisista maahanmuuttajista B-luokan elokuvista, teatterista ja romaaneista ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Aluksi saastaiset "kinkit" eivät saa käyttää edes kylpyhuonetta, mutta tietenkin samassa talossa asuminen tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ihastumistakin tapahtuu. Haasteena on ympäristön suhtautuminen.

Ranskalaiset ovat ainoa kansa joita britit arvostavat. He pitävät kaikkia muita, varsinkin aasialaisia, itseään vähempiarvoisina.
Herra Man mielestä taas hänen kiinalaiset arvonsa ovat eurooppalaisia parempia. Hän pitää itseään jo viisikymppisenä kunnioitusta ansaitsevana vanhuksena, jonka arvolle ei sovi osata kaupankäyntiä tai kulkea kaupungilla katukylteistä reittejä tutkien. Hän saakin kirjan tekijältä luonnehdinnan "London's leading man of leisure", Lontoon laiskin mies.  
Onneksi nuori Ma Wei on oppimishaluisempi ja päätyy hoitamaan liikettä yhdessä brittiläistyneen kauppa-apulaisen Li Tzu-jungin kanssa, joka näkee erot pitempään maassa asuneiden ja vasta saapuneiden maahanmuuttajien välillä ja pohtii, miten Kiinasta saisi valtion, jota kunnioitettaisiin. Kiinan olisi sivistyttävä ja rikastuttava, koska heikkoja valtioita käytetään hyväksi ja vahvoja arvostetaan ja pelätään.   

Nuoremmat näkevät kaupan ryöstönkin hyvänä markkinoinnin kannalta, kaikki näkyvyys on hyväksi, mutta vanhalle herra Malle ryöstö on yhtä kuin täydellinen kasvojen menetys, joka pakottaa myymään liikkeen.

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten vallan tasapaino maailmassa liikkuu.
Sadan vuoden takainen Kiina oli kehitysmaa, jonka pastori Ely näki haaveissaan Englannin siirtomaana. Nykyinen Kiina on suurvalta, joka todellakin osaa kaupankäynnin. Juuri nyt on käynnissä monenlaista muutosta ja ryhmittymistä valtioiden kesken. Afrikka on nousemassa entistä tärkeämpään asemaan, jotkut Afrikan valtiot ovat vaurastuneet nopeasti ja mikä tärkeintä, Afrikassa huoltosuhde on päinvastainen kuin meillä. Pian Afrikassa on koko maailman suurin työväestö.  

Mietin myös ihmissuhteiden vaikeutta.
Herra Malle järjestetty avioliitto olisi helpompi kuin näennäisesti vapaa brittiavioliitto. Hän näkee, että britit hapuilevat omin päin romanttisesti parin etsinnässä, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin yhtä tiukat säännöt kuin toisten järjestämissä liitoissa. Rouva Wedderburnin on pakko myöntää rajoitusten olemassaolo.

Other people! Society! Society's so good at killing love. We English are equal as far as politics is concerned, but in social relations we're split into classes. And we are only free to marry people of our own class. You can't talk about marriage unless you meet somebody of the same station in life, and with the same amount of money. That's the only sort of marriage with any chance of happiness.

Race is even worse than class. 

Rouva Wedderburn mainitsee vielä senkin seikan, että brittimiehelle suodaan kyllä ulkomainen vaimo, mutta ulkomaisen miehen aviomiehekseen ottanutta naista halveksitaan ja hänen miehensä joutuu vihan kohteeksi.
On siis mentävä naimisiin kaltaisensa kanssa, ja etninen tausta on jopa tärkeämpi yhdistäjä ja erottaja kuin yhteiskuntaluokka. 
Kyllä tämä asetelma näkyy jonkin verran tänäkin päivänä, vaikka emme enää puhu naimakaupoista. 
Ei ole pitkä aika siitä, kun kihlauksen purkaminen ilman perusteltua syytä oli rikos.

Lao Shen kirja on hyvin rakennettu ja kiinnostava monen henkilön kehitystarina. 
Kukaan ei jää mustavalkoiseksi vaan saa sävyjä ja kritiikkiä osakseen. Kaikki ovat ennakkoluuloisia. Jos herra Ma on "chink", niin hän taas kutsuu brittejä termillä "foreign devils". 
Henkilöiden ulkonäön ja ominaisuuksien kuvaukset ovat tarkkoja, jopa niin, että ihmisen ruman ulkonäön kuvausta näin raaoin termein voitaisiin paheksua nykyajan fiktiossa (mikä minusta on outo ilmiö - onko ihminen tabu?). 

Ympäristön kuvaukset ovat laveita. Lontoo puistoineen ja rakennuksineen sata vuotta sitten herää eloon Lao Shen kuvauksissa. Kaupungissa on seitsemisen miljoonaa ihmistä, 400 elokuvateatteria ja noin 60 teatteria (aika ennen tv:tä!), lukuisia museoita ja taidegallerioita. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea paitsi henkilökuvauksena myös aikakauden kuvauksena. Naiset kilpailevat hatuillaan, jotka erottavat vanhan sukupolven nuoresta, leveälieriset hatut ovat vaihtumassa pillerihattuihin. Harvat autot ovat sellainen kauhistus, että herra Ma ei uskaltaudu sumusäillä ulos talosta. Lontoon savusumu on totta ja hygienia erilaista kuin nykypäivänä.

Ihmisten unelmat ovat aina kiinnostavia. 
Herra Man suurin toive, nyt menetetty, olisi ollut päästä mandariiniksi, etuoikeutetuksi valtion virkamieheksi. Nuorempi Ma haluaisi opiskella taloutta, Li Tzung-ju tulla rikkaaksi ja tehdä hyvää rahoillaan. Rouva Wedderburn haluaisi päästä hyviin naimisiin ja tytär huvitella sydämensä kyllyydestä. Pastorin perheessä toiveet jakautuvat, lapsista toinen edustaa vanhaa ja pysyvää ja toinen uutta tasa-arvon ja muutosten aikaa. 

Kirjan lopussa on osa, jossa selitetään erilaisia tekstissä esiintyviä termejä, poliittisia henkilöitä ja paikkojen nimiä. "Suuren kauneuden ravintola", "Laajenevan hyveen teatteri" ja "Vilpittömyyden tavaratalo" ovat olleet oikeasti olemassa, samoin lehti "Asia magazine". "Kolme kuolematonta" on ruokalaji, joka sisältää kolme toisiaan täydentävää ainesta, joista yksi on aina katkarapu.

Lopuksi herra Man upea miete, puistokävelyn järkeilyn tulos (pitkän kävelyn, koska ei voi kuikuilla rahvaan tavoin opaskylttejä), itselleen ja kaikille, jotka turhaan kaihoavat jotain taakse jäänyttä. 
But the past is past, like it or lump it. 

Kuva: Ume, Fuengirola 27.09.2023

Kuvassa yksi tänä kesänä Fuengirolaan valmistuneista muraaleista, sevillalaisen Fabián Bravon, taiteilijanimeltään Kato maalaama seinä La mágia de los sueños (Unelmien taika). 

Seikkailut jatkuvat täällä. Seuraavaksi laitan varmaan lisää kuvia näistä muraaleista. Minulta on niitä jo vähän kyseltykin.
Homma näyttää menevän niin, että kun on parina päivänä kuljettu katselemassa ihmisiä ja elämää lähiseuduilla, minulla alkaa olla jo kiire päästä rannalle sulattelemaan kokemaani ja antautumaan aaltojen keinuteltavaksi. Aaltojen tasainen huokailu kuuluu tänne vuokra-asuntoommekin ja tuottaa hyvät unet ja monipuolisia unia.
Feriat ovat ihania, useamman päivän kestäviä juhlia. Siellä paikalliset pistävät katutanssiksi, mutta eihän me ujot suomalaiset. 

Kuva: Ume, Torremolinos 28.09.2023

Vesa Haapala, Alexis

Alexis luvun alla junassa Turun reissulla
22.1.22

Ei ole köyhälle isänmaata, vaan miten on kirjailijan laita? Mitäpä muuta hän on kuin heiluva oksa siinä virrassa, jossa maamme asioista mittelee päävirta ja monta kostetta ja akanvirtaa. Toivoisi hän ehkä olevansa suuri puu, joka ryskyy läpi puutteen ja kiihkon ja kerran päätyy virrankierrosten myötä onnelliseen rantaan, josta hänet löydetään ja kuiville kiskotaan ja lopulta sahataan oveksi suureen taloon, oveksi, joka kaikkien päät kääntää.

Me tunnemme kaikki kirjailija Aleksis Kiven hänen klassikostaan Seitsemän veljestä, mutta tiedämmekö muuta tästä kirjailijasta, Alexis Stenvallista, joka käytti kirjailijanimessään sukunimensä osasuomennosta Kivi? Tämä mies oli jo nuorena niin lahjakas kirjoittaja, että hänen opettajansa ja tukijansa Uno Cygnaeus vertasi hänen runokieltään Shakespearen kieleen. 
 
Alexis halusi kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, joka oli vasta nousemassa ruotsin rinnalle sivistyneenä kielenä ja kaiken lisäksi hän kirjoitti tyylillä, jota suomen kielen nostajien, fennomaanien, kiihkeä ja valtaa pitävä siipi, ei arvostanut. Osa heistä oli hänen kilpailijoitaan.
Kivi halusi kirjoittaa realismia,"tosioloista", ei ylevää paatosta. Hän piti tärkeänä myös ronskia huumoria, jonka avulla oli nähnyt köyhien ihmisten selviävän koettelemuksistaan.
Hän toivoi nostavansa suomen kielen kunniaan runoelmillaan, osotelmillaan (näytelmiä) ja varsinkin elämänkertomuksellaan "seittemästä miehestä", mutta sai kokea edelläkävijän kohtalon. Häntä ei ymmärretty, mutta hänestä tuli todellakin suuri päät kääntävä ovi, kuolemansa jälkeen.

Tämä tragediahan on näkynyt kirjallisuudessa monesti Kiven jälkeenkin.
Ajan virtaukset ja nokkahenkilöt määräävät, mikä on hyvää ja mikä peräti tuomittavaa. Joskus lyttääminen tapahtuu juuri siksi, että uuden arvo aavistetaan ja se koetaan uhaksi. Jotkut näkivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa saman puutteen kuin Kiven Veljeksissä, miehet kuvattu liian todellisiksi ylevyyden kustannuksella. 

Vesa Haapalan kertomana Kiven elämä saa taustan ja herää vahvasti eloon.  
Alexis. Elämänkertomus on niin sisällöltään, kieleltään kuin rakenteeltaankin erittäin onnistunut romaani. Paitsi kaunokirjallinen teos tämä kirja on myös tietoteos Aleksis Kiven ajan Suomesta ja Kiven tuotannosta sekä suomalaisen kirjallisuuden alkuaskeleista.
Lauserytmi kirjassa on hienosti Kiven tyylistä ja suomen kieli sen ajan kieltä, jossa on vielä osittain suomentamattomia termejä, kuten följetång, jatkokertomus ja dröppel, tippuri. Luontokuvat ovat lyyrisen kauniita, kuten ne myös Kiven tuotannossa ovat. Kivihän hoiti kirjoitustyössä ja huolissa kuumenneita aivojaan metsässä samoilemalla ja metsästämällä pikkuriistaa.

Haapalan tosioloinen kuva Kivestä tuo mieleen Jari Halosen elokuvan Aleksis Kiven elämä vuodelta 2002. 
Haapala kuvaa arvostaen miehen, joka tiesi mitä haluaa, mutta jolle haluamansa elämä oli äärimmäisen vaikea toteuttaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät aikaan tammikuusta 1866 kesään 1870.
Kirja koostuu fiktiivisistä päiväkirjan sivuista, joilla Kivi sekä kirjoittaa arkisista sattumuksista että pohtii kirjoittamistaan ja mitä pitää siinä tärkeänä. 

Kiitetty ja jo moneen kertaan palkittu Kivi on lopettanut yliopisto-opiskelunsa puutteen ja puuttuvan kiinnostuksen vuoksi ja päässyt asumaan hyväntahtoisen tukijan, pitokokki Charlotta Lönnqvistin täysihoitolaiseksi ja ystäväksi Fanjunkarsin torppaan Siuntioon, jossa hänen asemansa herättää juoruja. Lönnqvistillä on ajoittain muitakin täysihoitolaisia ja palvelusväkeä, mutta Kiven asema on toinen, koska hän ei pysty maksamaan asumisestaan eikä paljon tekemään töitäkään. Hän sairastaa lavantaudin kahdesti ja on muutoinkin tuen tarpeessa. Toisaalta hän on myös itse valmis auttamaan Charlottaa taloudellisesti heti kun voi ja tuntee koko ajan ärtymystä rahattomuudestaan. Lönnqvist on Kiveä parikymmentä vuotta vanhempi, mikä noihin aikoihin oli paljon.
Ehkä Kivellä oli jokin romanttisempikin suhde, varmaan jotain, mikä sai hänet haaveksimaan ja ehkä metsämökissä joku, jonka nälkävuodet veivät. Aivan aiheesta kuolema näkyy hänen runoissaan, se oli noina vuosina kutsumaton vieras monessa perheessä.  
Palkkiot kirjoista ovat niukkoja, apurahajärjestelmää ei ole ja olot ovat huonot koko maassa katovuosien vuoksi. Kun jostain kirjoituksesta tulee palkkio, se menee velkojen lyhentämiseen ystäville ja kuitenkin velkaa kertyy yhä lisää. Jatkuvaa huolta ja syyllisyyttä kirjailijalle kasaavat paitsi raha-asiat ja asuminen Charlottan luona myös vanhempien pettymys, kun pojasta ei tullutkaan pappia.

Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä - ei valtaa, asemaa, rahaa - kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuni torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...

Näin kirjoittaa Kivi 34-vuotispäivänään 10. lokakuuta 1868. Hän on kirjoittamassa tarinaa seitsemästä miehestä, joista on jo päättänyt tehdä veljeksiä, mutta hän ei vielä tiedä, miten kehossa kytevät sairaudet, mieli joka vaatii rentoutuakseen rankkoja humalatiloja ja hänen isoimman työnsä lyttäys tulevat murtamaan hänet muutaman vuoden päästä. 
Sinne asti ei Haapalan kirjassa päästä vaan keskitytään luomisvoimaisimpiin vuosiin. Kivi on ahkera ja kuluttaa voimiaan äärirajoille. Hän kirjoittaa kuumeisesti niin tilaustöitä, joista niistäkin haluaa laadukkaita, omannäköisiään teoksia kuin suurta suomenkielistä romaania, jollaista maassa ei vielä ole. Hän haaveilee suomenkielisestä sanomalehdestä ja käy ystäviensä luona Helsingissä keskustelemassa suomen kielen asemasta ja yrittämässä saada töitään kaupaksi. Ystävyyssuhteita häiritsee Kiven heikko sosiaalinen asema ja vipit, joita hän ei pysty maksamaan. Syyllisyys ja paineet saavat hänet retkahtamaan juopotteluun ja näytelmän ensi-ilta saattaa muuttua paoksi Fanjunkarsiin.
Välillä hän miettii suuntautuisiko kokonaan teatteriin vai hankkiutuisiko rahatilanteensa ratkaistakseen lääninagronomina toimivan ystävän luo opiskelemaan maanviljelystä ja ehkä pehtooriksi. Suunnitelmaan kuuluu se, että muutaman vuoden päästä hän olisi ostanut itsensä vapaaksi ja pääsisi taas tekemään sitä yhtä ja ainoaa tärkeää, "kirjailemista ja kuvittelemista". 

Kastan kynän mustetolppoon ja kirjoitan kuin kävelisin maantietä, asiat ilmestyvät päähäni yhä uudestaan, maisemat ja ihmiset, talot ja rattaat, kaikki vierii esiin, hieman eri järjestyksessä ainoastaan, ja kun tuumaan, on tässä kyse vain siitä, että tämän minä osaan, tässä kelpaan. 

Rytmi on Kivelle tärkeää, siksi hän lyhentää sanoja ja rikkoo sääntöjä, mitä kirjanoppineet eivät tajua. Kiven kieli soi sydämen sykkeen ja kävelyn tahdissa. 

Kun olen runossa,  sen sisällä, huomaan: Minä lasken säkeitä vasta jälkikäteen, ensimmäisen kappaleen menen aina huoneessa kävellen ja loput teen samaan malliin. Välillä annan tavun jatkua niin pitkänä kuin suinkin, väliin saa se olla supussa,  ja sanoja lyhennän ja katkon niin kuin puhuessa tapahtuu. Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele,  koska runo on virta. Ei se niin hankalaa ole, menen rytmin mukana, näkemisen ja liikkeen ja sisälläni soivan. 
 

Vesa Haapalan kuvaaman Aleksis Kiven omaa kirjoittamistaan analysoivat tekstit ovat äärimmäisen kiinnostavia. Näiden tekstien ansiosta näen kirjassa myös esseemäisyyttä.
Mietin, miten upeaa Haapalalle, kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle, onkaan mahtanut olla syventyä kaukaisen kollegan ajatuksiin kirjoittamisesta ja ehkä löytää sieltä hengenheimolaisuutta.

Seitsemää veljestä ei julkaistu yhtenä kappaleena Kiven eläessä vaan neljänä vihkona, jotka saivat murskaavan tuomion ja murskasivat myös Alexiksen itsetunnon. Siinä tilanteessa oli vaikea nähdä itseään suurena puuna, joka päätyy kaikkien päät kääntäväksi oveksi.
Tuskin olivat kertomukseni vihoot jaossa, kun Ahlqvist hyökkäsi. Kaataa sinä riivattu osaat. (- -) Ankara on ollut pääni särkö jälleen, päivä toisensa jälkeen.

Kiitän Vesa Haapalaa Aleksis Kiven elävöittämisestä!
Minulle tuli tämän kirjan luettuani kova tarve lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Myös Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni sai aikaan saman innostuksen, mutta silloin lukeminen unohtui. Nyt nappasin oman Seitsemän veljestäni  hyllystä. Olen näemmä ostanut sen 16-vuotiaana, varmaan koulua varten. Kirja on kovakantinen, viininpunainen, ja siinä on V. A. Koskenniemen alkusanat. Pidin kirjasta jo lukiolaisena ja uskon, että pidän siitä nyt enemmän.  
Kiven runotkin, ne Shakespeare-vaikutteiset, alkoivat kiehtoa. 

Lisäys iltasella
Ai niin, unohdin tämän: viimeinen Alexis-romaanin sivu, sivu ennen lähdeluetteloa ja kiitoksia? 
Te jotka olette lukeneet kirjan, miten te ymmärrätte tämän Lake Superiorille sijoitetun tilannekuvauksen? Minusta tämä tuokiokuva on kuin eri romaanista. Mietin, voisiko se olla Alexiksen houre, mutta ei se oikein sellaiseksikaan istu. Jään pohdiskelemaan. 

Lyhyitä: Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema ja KOM-teatterin Romeo vs. Julia

Yritän pakinoida lyhyesti, vaikka se onkin tosi vaikeaa. Mikä siinä on, että sitä haluaisi sisällyttää kirjoitukseensa kaikki parhaat sitaatit ja laverrella kaikki tekstin mieleen nostamat assosiaatiot. Nyt siis kurinpalautusta näillä lyhyillä!

Pajtim Statovci ansaitsee HS:n Vuoden paras esikoinen -palkintonsa, kyllä vain! 

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja Jugoslavian albaaneista vanhassa maassa ja uudessa. Nuori nainen Emine elää nuoruuttaan vanhojen tapojen keskellä 80-luvun Kosovossa. Sieltä on pitkä matka 2000-luvun Suomeen, jossa Eminen poika Bekim, kuten muutkin maahanmuuttajien lapset, hallitsee elämää vanhempiaan paremmin. Vaikeinta on isällä, joka menettää asemansa perheen päänä.

Kirjan keskellä on upea luku kissan ja käärmeen tappelusta. Bekim tarvitsee molempia myyttisiä eläimiä, kunnes tekee matkan Pristinaan ja kadottaa molemmat.

    Molemmat käteni nojasivat polviini eikä minun oranssinvalkoinen kissani ollut missään, vaikka se hetki sitten riippui pitkänä kaulallani. Eikä käärmettäkään ollut, ei ollut hietakyytä ei kissaa, ja minä oikaisin jalkani ja selkäni suoriksi ja katselin ympärilleni kissani ja käärmeeni varalta, sillä minun ei pitänyt menettää niitä, mutta niitä ei näkynyt yhtään missään.

Kissani ja käärmeeni.

    Kadotin ne.

Karin Fossum on nimi, jolla on minulle laadun tae. Hän kirjoittaa psykologisia jännitysromaaneja, joissa rikoksen tekijä saattaa olla selvä jo kirjan alussa, mutta jännitys syntyykin siitä, mitä tapahtuu rikollisen mielessä ja miten rikostutkijan työ etenee. 

Carmen Zita ja kuolema (2013) on tutkielma narsistisesta ihmisestä.  Nuori nainen Carmen on heti poikansa kuoleman jälkeen tyhjentämässä lastenhuonetta ja esittämässä miehelleen, että he voisivat hankkia uusia lapsia ja aloittaa alusta, uudet vaunut ja uudet lelut. Pojan kuvakin pitää siirtää pois paraatipaikalta.

Surusta sekaisin oleva isä ihailee vaimonsa vahvuutta, kunnes alkaa epäillä, että se on jotain muuta. Tässä tulee hyisesti mieleen eräs keskeneräinen oikeusjuttu, jossa perheen, omien sanojensa mukaan analyyttinen, äiti reagoi samalla tavalla vuorokausi miehensä murhan jälkeen todetessaan poliiseille, että he muuttavat nyt lasten kanssa ja aloittavat alusta uudessa kaupungissa. Tapaus Auer.

Lyhyt ja tiukka mekko, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko. Se ei jättänyt paljon tilaa mielikuvitukselle ja sitä Carmen oli yleensä pitänyt bileissä ja nyt se näytti olevan aivan väärässä paikassa. Samalla Nicolain täytyi myöntää että Carmen oli kaunis, täydellinen kuin pieni nukke, hoikka ja kiinteä kuin mannekiini. Hän muisti jälleen, miksi oli ihastunut tähän valkeahiuksiseen tyttöön. Yksikään poika maailmassa ei olisi voinut vastustaa Carmenia, ei todellakaan, hän ajatteli, ei sitten yksikään. Enkä minä ollut poikkeus.

...
Carmen kääntyi jälleen katsomaan peiliin ja tutki omaa kuvaansa. Ei voi olla totta, Carmen oli todella tyytyväinen näkemäänsä. Tommy haudataan, ja Carmen katselee tyytyväisenä peilikuvaansa, se kiusasi Nicolaita.

Tämän romaanin loppu on aivan huippu monella tapaa. Se on yllättävä, visuaalinen, lukijan palkitseva ja jopa hauska.

Ohjelmalehtisen kansi

Kävin katsomassa Kouvolan teatterissa KOM-teatterin kiertuenäytelmän Romeo vs. Julia. Olipas virkistävää katsoa perinteistä luonnenäyttelemistä niin monen kokeellisen teatterielämyksen jälkeen.

Ensin kuulemme nauhoituksena tekstiä William Shakespearen Romeosta ja Juliasta, ensimmäinen vahvasti lausuttu sana on RAKKAUS, sitten syttyvät valot ja pääsemme seuraamaan heijastettua kuvaa ihmisistä kiirehtimässä juniinsa italialaisella asemalla. 

Näyttämön keskellä on penkki, johon etsiytyy kaksi iäkästä henkilöä, Julia (Marja-Leena Kouki) kutimensa kanssa ja vanha herra Romeo (Erkki Saarela), niin niin liikemiestä. Kuulutus kertoo, että junat ovat myöhässä, ja pari uppoaa käymään läpi elämäänsä. Käy ilmi, että he ovat olleet naimisissa ja eronneet. Julia on kasvattanut yksin neljä tytärtä. Romeo on ollut paitsi hurmaaja myös hummaaja, ja Julia huomaa, että hän on taas vähällä ryhtyä huolehtimaan Romeon asioista. Mies yrittää esittää menestynyttä, mutta Julia näkee hänen teatterinsa läpi. Voi niitä ilmeitä! Yleisö huomaa Julian kasvoilta tämän oivallukset Romeon vielä kerskaillessa ja Romeon niih nyyh -koiranpentuilmeet Julian todetessa, että eikös sinulla olekaan nyt sitten ketään naista, taidat olla miesparka yksin. 

Ajankulu tulee hienosti esiin päähenkilöiden heijastetuissa nuoruudenkuvissa ja muistelussa. Miten rakkaus on ruokkinut heitä, miten he olivat onnellisia, miten Julia otti kerran Romeon takaisin ja neljäs tytär sai alkunsa ...

Yhtäkkiä asemalle tulee eloa. Radat ovat kunnossa, ja junat kulkevat taas. Toisensa yllättäen tavanneet entiset rakastavaiset kiiruhtavat juniinsa.
Lopussa näyttämön pimennyttyä kuulemme kuten alussakin kaunista vanhaa runoa rakastetun palvomisesta.

Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!
Oi jos tuon käden sormikas ma oisin,
Koskettaa tuohon poskeen saisin!

Romeo vs Julia on Marja-Leena Koukin 50-vuotistaitelijajuhlaesitys. Pitkä, loistava ura hänellä, kuten myös Saarelalla. Molemmat näyttelijät ovat vähän vaille seitsemänkymppisiä.

The Most Excellet And Lamentable Tragedy of Romeo And Juliet on kirjoitettu ja esitetty noin 1954. Romeon ja Giuliettan tarina on lähtöisin Italiasta. Ensimmäisen englanninkielisen version tästä tarinasta julkaisi William Brooke 1564, William Shakespearen syntymävuonna. Nuoren dramaturgin, Shakespearen, näytelmä on vapaa sovitus tästä runoelmasta. Siinä ei ole edeltäjiensä moralisointia siitä, mihin sokea rakkaus johtaa viettiensä varassa toimivat nuoret.

Tämä uusi suomalainen sovitus Romeo vs. Julia on Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen käsialaa. Ohjaus on Laura Jäntin.

.....................................................................
Jälkikirjoitus, seuraavana aamuna, yöllistä piehtarointiani:
Mitä minä noin pitkän postauksen tein? Miksen kirjoittanut kolmea erillistä, kun ei se lyhentäminen oikein onnistunut? Pitäisi varmaan olla joku yhteinen teema näilla kahdella kirjalla ja yhdellä näytelmällä, jotain mikä kokoaa ne yhteen, jotain muutakin kuin että eräs MM nautti niistä hämärän hyssyssä marraskuussa 2014. Yleensähän minä keksin hyvän lopun... Voi, voi, onko tämä nyt joku maailmanluokan ongelma! Onkohan toiset bloggarit näin perfektionistisia - on ne, sen huomaa heidän postauksistaan... heh  heh ... no, nyt keksin: se on se RAKKAUS!  Noissa kirjoissa on monenlaista rakkautta, rakkautta kotimaahan, homorakkautta, rakkautta suloiseen vauvaan, ja näytelmässä on sekä kiihkeä romanttinen rakkaus että sen jälkihehkuna lempeys. No niin, uni saa taas tulla, lempeys...