keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson


Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 

Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 
Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?


   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?


Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 


Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  


8 kommenttia:

  1. Mainio avaus tästä Pekkasen tulevaisuutta avaavasta romaanista, joka kouluaikaisena pakkopullana ei juurikaan herättänyt kiinnostusta, mutta joka sittemmin "aikuisena" luettuna osoitti arvonsa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä törmäsin tähän kirjaan vasta nyt, kun poimin sen mukaani kirjaston eteisen kierrätyshyllyköstä, johon ihmiset tuovat hylkäämiään kirjoja. Pidin kirjan kannesta ja mietin, että minulla on aukko sivistyksessä, kun en ole lukenut mitään Pekkaselta.
      Varasin kirjastosta myös Pekkasen elämäkerrallisen teoksen Lapsuuteni.

      Poista
  2. Pekkanen on tuttu, selvä se, ihan ammatin puolesta. Hänen ja monen muun kansan syvistä riveistä nousseiden lahjakkuuksien kirjoja lukemalla olemme laventaneet ymmärrystämme mistä oloista kukin on ponnistanut yhteiselle parnassolle.
    Hienoa että näitä klassikkoja näkyy esiteltävän blogeissa. Kiitos sulle Tehtaan varjosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on suomalaisten kirjailijoiden kohdalla isoja aukkoja, koska keskityin niin varhain lähes yksinomaan anglosaksiseen kirjallisuuteen.

      Nämä menneiden aikojen suomalaisen köyhyyden kuvaukset ovat kiinnostaneet minua siitä asti kun luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden.
      Lukaisin myös juuri Teuvo Pakkalan vuonna 1885 kirjoittaman Lapsuuteni muistoja, jossa nälkä on vielä pahempaa kuin Pakkalan muistoissa.
      Ennen ei ollut lihavuusongelmaa, mutta sen sijaan oli todella paljon muita ongelmia, pahimpana nälkä.

      Poista
    2. Nykykirjoista erityisesti Ollikaisen Nälkävuodet järkytti meikäläistäkin. Kuva lumeen tuupertuvista nälkäisistä ei hevin unohdu.

      Poista
    3. Joo, se kirja on yhtä aikaa kaamea ja kaunis.

      Poista
  3. Kun on lukenut nyt niitä klassikkoteoksia joita ylä- asteella luettiin vastentahtoisesti, ne ovatkin hyviä kirjoja. Moni kirja on ilahduttanut vuosikymmenten jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä nuorena on vaikeaa kiinnostua historiasta, koska katse on eteenpäin.
      Minäkin ilahdun aina kun luen jonkin vanhan kirjan.

      Alkoi kiinnostaa mitä kirjoja nykyään luetaan peruskoulun yläluokilla äidinkielen yhteydessä. Googlasin kysymykseni ja
      hakukone Bing alkoi suoltaa erilaisia listoja riippuen siitä, miten kysymykseni muotoilin. Se tarjosi esim näitä, tiedä sitten, onko vastaus kovinkaan oikea:
      Mielensäpahoittaja - Tuomas Kyrö
      Punainen planeetta - Jari Järvelä
      Kolme muskettisoturia - Alexandre Dumas
      Kultarinta - Anni Polva
      Kuinka löytää ystävä ja pitää se - Donna Leon
      Harry Potter ja viisasten kivi - J.K. Rowling
      Percy Jackson ja salamavaras - Rick Riordan
      Kuinka hukata tyttö ja löytää elämä - John Green
      Kultasiipi - Naomi Novik
      Tuntematon Kimi Räikkönen - Kari Hotakainen
      Sinuhe Rgyptiläinen - Mika Waltari
      Muumipappa ja meri - Tove Jansson
      Puhdistus - Sofi Oksanen
      Keskusteluista lastenlasten kanssa olen ymmärtänyt, että oppilaat saavat aikalailla valita itse lukemisensa ja lukea eri kirjoja, joista tekevät raportteja, jotkut lukevat nuortenkirjoja, toiset aikuisten.

      Poista

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

  No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoi...