 |
| Jonna Karanka, Every Season's Ry or Ru, 2016 |
Hups, pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Nyt olisi paljon koettua ja elettyä, luettua ja keskusteltua keskusteltavaksi teidän kanssanne rakkaat blogiystävät. Koitan päästä vauhtiin.
Mietin, että joku saattaa näin pitkän tauon vuoksi jopa olla huolissaan minusta. Kaikki hyvin, on vain ollut niin paljon muuta: kesävieraita (omia tuttuja, rakkaita - niin hankala sana tuo vieras), kesäsiivousta, töitä mökillä talven jälkeen ja viimeksi kivat Jane Austin -teemaiset synttärijuhlat. Niitä varten tilasin ja palautin useamman juhlamekon verkkokaupoista, kunnes lopulta löytyi ruusukuvioinen sifonkimekko, joka käy hyvin tuleviinkin kesäjuhliin.
Luonto on kaunis, kedon kukat parhaassa kukassaan.
Kouvolan taidemuseo Poikilossa on näyttely Näin kaunista, jossa on esillä ryijyjä ja keramiikkaa 1950-luvulta nykypäivään emeritusprofessori Tuomas Sopasen kokoelmasta. Juttuni alkukuva on tästä näyttelystä.
Sopasen kokoelmaan kuuluu kaiken kaikkiaan 715 ryijyä, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta.
Sopanen keräili ensin lasi- ja keramiikkaesineitä. Niitä huutokaupoista hankkiessaan hän kiinnitti huomionsa upeisiin tekstiileihin, ryijyihin ja tabletteihin (kateliinoihin).
Näyttelyn videolla hän kertoo innostuneesti ja iloisesti siitä, miten paljon näkee vaivaa yhden pienen, hylätyn, ruttuisen tabletin kunnostamisessa. Arvostan. On hienoa, että ihmiset innostuvat jostakin, minkä kokevat omakseen.
Sopasen kokoelma on suurin yksityinen ryijykokoelma Suomessa.
Hän on kokenut design-esineiden hankkimisensa ensisijaisesti oman elinpiirin rikastamisena ja kaunistamisena. Siinä ohessa hän säilöö myös historiaa.
Minulla on häkkivarastossa rullalla lapsuudenkodistani iso kasviväreillä värjätty ryijy, johon on kudottu päivämäärä 1800-luvun alusta ja nimikirjaimet. Kutojan vaiko omistajan, ja onko se sama henkilö? En saa tietää, en hoksannut kysyä ajoissa. Nyt ne jotka olisivat tienneet ovat poissa. Olisi pitänyt kysyä paljon muutakin, ainakin se mistä minun perimääni on tullut sitä keskiaasialaisuutta ja Amazonin sademetsää. Isoäitini vihjaili joskus jostain salaisuudesta, vihjaili ja jätti sikseen, kun ei saanut herätetyksi minun uteliaisuuttani. Minähän olin kiinnostunut vain tulevasta, kuten nuoret usein ovat.
Miten monta kertaa olenkaan kuullut lapsen huokaavan, että kyllä hän sitten aikuisena syö karkkia joka päivä. Miksi ihmeessä aikuiset eivät herkuttele ja valvo, miksi he ovat niin tylsiä? Miksi he eivät ilmoittaudu tosi-tv-ohjelmiin?
Myös myöhemmin elämässä näkyy sama "kyllä minä sitten..." -ajattelu. Kielletty tai vielä tavoittamaton välkkyy houkuttelevana, mutta saavutettuna sen hohto sammuu. Sitten kun olen iso...
En tiedä, mistä nämä ajatukset tähän tulivat. Mietin näitä ja muuta viime yönä puoliunessa.
Anne Tyler on arkipäivän, dialogin ja ihmisten kuvaamisen mestari. Three Days in June -romaanin luettuaan tuntee Gailin ja Maxin kuin läheisensä, joista arvelee tietävänsä sellaistakin, mitä he eivät vielä itse ymmärrä.
Robin Black kirjoittaa esseeteoksessaan Crash Course siitä, miten kirjan kirjoittaminen ja elämä kohtaavat eri kirjoittamisen vaiheissa.
Hän käyttää käsitettä 'collaborative reader' eli yhteistyötä tekevä lukija. Kun kirja julkaistaan se on vasta yhdenlainen, mutta joka lukukerralla syntyy uusi versio, jopa saman lukijan lukiessa kirjan uudelleen, koska hän lukee sen nyt eri tavalla.
"My story becomes our story, because writing is a collaborative act."
(Ja hohhoijaa - sitten on niitä kirjailijoita, jotka loukkaantuvat siitä, että heidän kirjojaan "luetaan väärin"!)
Anne Tyler onnistuu kirjoissaan yhteistyön tarjoamisessa loistavasti. Hän antaa sopivasti täkyjä ja eväitä ja johdattaa lukijan mielikuvitusmaailmaan, josta tämä ei halua pois, vaan syvemmälle. Minusta juuri tämä prosessi, lukijan lumoaminen yhteistyöhön, on ihme, joka selittää fiktion lukemisen - ja myös kirjoittamisen - nautinnon.
Luin Eveliinan kokemusta kuin jännityskertomusta.
Eveliina oli kysynyt äidiltään, millainen synnytys hänellä oli ollut ja saanut vastaukseksi: "Se on sellainen ryykeli, ettei sitä usko, ennen kuin sen on käynyt läpi." Onerva-äiti ei halunnut muistella synnytystä eikä raskausaikaansa, koska ne olivat menettäneet merkityksensä sen jälkeen kun tytär oli alkanut kasvaa hänen ulkopuolellaan.
Näinhän se yleensä käy, ymmärrän Onervaa, mutta miten Eveliina voi muistaa!
Kirjassa kulkee synnyttämistarinan ohessa toinenkin, aivan erilainen tarina huolehtivasta äitiydestä toisena aikana toisaalla. Hyvin kiinnostava sekin.
