Kesällä kerran: tapahtumia, mökkeilyä, kirjoja...

Olen saanut viettää monta pientä rantalomaa mökillä tänä kesänä. Ah, mikä  kesä, ihmiselle ihana (useimmille), mutta osalle luontoa ei.
Meillä on ollut yleensä Kymenlaaksossa metsät sinisenään mustikkaa, nyt vain kuivettuneita varpuja. Ilmeisesti kuitenkin pohjoisemmassa Suomessa on sekä mustikoita että lakkoja. 

Viime viikonloppu oli minulla oikea kulttuurikeskittymä. Ensin oli oma nelipäiväinen kirjamessumme Kymi Libri ja sunnuntaina retki Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan ja Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle.

Kirjamessuilla minua kiinnosti eniten Ylen Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mika Hentusen luento- ja keskustelutilaisuus Bidenin Amerikasta. Kovasti väki halusi kuulla edelleen myös Trumpin ajasta. Hentunen kertoi, että Trumpin kausi oli sellaista hullunmyllyä, että nyt mediaväen mielestä on suorastaan tylsää. Trumpin jatkuva show ja yllätyksellisyys on vaihtunut Bidenin aikana vahvaan ja selkeään hallintotyöhön.
Erityisesti ilahduin, kun Hentunen kertoi, että hallinnon yhtenä keskeisenä teemana on ilmastokysymys. Toinen on Kiina. Ilmastoasioita pohditaan kaikissa ministeriöissä, käsiteltäviä asioita ovat mm. energiantuotanto ja -käyttö sekä rakennustekniikka. Kaikki hallinnon autot, 600 000 ajoneuvoa, ollaan korvaamassa sähköautoilla. USA:ssa kaikessa mennään talous vahvasti huomioiden, joten myös ilmastonmuutoksen jarruttamiseen tähtäävien toimenpiteiden kohdalla lasketaan, miten paljon ne tuovat työpaikkoja. 
Biden on ollut ilmastoasioiden pioneereja jo kongressiaikanaan. Barack Obaman kaudella Bidenin toimiessa varapresidenttinä tärkeimmäksi asiaksi nousi terveydenhuoltojärjestelmän parantaminen ja ilmastokysymykset jäivät odottamaan.   

Kymi Libri tapahtuma järjestettiin nyt toisen kerran, edellinen oli kesällä 2019. Tapahtuma on ollut molemmilla kerroilla hyvin monipuolinen ja sitä onkin kiitelty siitä, että se on tarjonnut ohjelmaa ja virkistystä erilaisille ihmisryhmille. Seuraavista messuista ei ole tehty päätöstä. Paljon riippuu pandemiatilanteesta ja siitä, löytyykö innokkaita ihmisiä. Reuna-kustantamon perustaja ja messujen alullepanija Tarja Tornaeus on jäämässä eläkkeelle ja kustantamo on myynnissä. Kirjakauppa, kahvila ja taidegalleria jatkavat ja Wanha kirjahalli on vuokrattavissa erilaisiin tapahtumiin. 
 

Taidekeskus Salmelassa olemme käyneet mieheni ja joskus ystävien kanssa yleensä joka kesä katsomassa taidetta. Nyt lähdimme senioriopettajien bussiretkelle, johon kuului myös konsertti. Maria Ylipää ja Waltteri Torikka tulkitsivat kauneimpia elokuva- ja musikaalisävelmiä Salmela Festival Orchestran säestämänä.  Ei olisi voinut olla parempaa ohjelmaa hääpäivänä.

Torikan esityksistä pidin eniten Bond-elokuvan From Russia with Love tunnuslaulua ja Ylipään lauluista pidin vahvasta Yo Soy Maria de Buenos Aires -tulkinnasta. 
Yhteisesitys A Star is Born-elokuvan laulusta Shallow ei aivan yltänyt eläytymiseltään Lady Gagan ja Bradley Cooperin suoritukselle Oscar-gaalassa, mutta oli kaunista kuultavaa sekin.

Vilmalotta Olivia Schafhauser,
Rakkauslaulu 2021

Pidin muun muassa Vilmalotta Olivia Schafhauserin ja Kaisamaisa Erämiehen maalauksista. Eliya Zweygbergin metalliverkosta rakentamat veistokset olivat hyvin kiinnostavia, samoin Markus Stillin keraamiset teokset.

Markus Still, Selviytyjä 2020

Paluumatkalla poikettiin Vuohijärvellä kulttuuri- ja taidetalolla, joka on rakennettu entiseen kirkkoon. Siellä on kolmen 60-luvun radikaalin, Miina Äkkijyrkän, Ilkka Juhani Takalo-Eskolan ja Leonardo da Vilhun yhteisnäyttely, jonka nimi on "1000-vuotinen valtakunta".  

Miina Äkkijyrkkä, Meitä on moneksi

Retkemme oli muutoin onnistunut, mutta emme onnistuneet varaamaan lounasta ja hyvä niin, koska jos olisimme keskittyneet syömään, niin taide olisi jäänyt vähemmälle. Kahvilla ja voileivillä mentiin. Hääpäivälounas syötiin sitten seuraavana päivänä mökkimatkan varrella Taavetissa. 

Mökillä olen lukenut paljon, viimeksi Ian McEwanin viiltävän, ilkikurisen romaanin Pähkinänkuori, uinut, makoillut aurinkotuolissa ja kerännyt voimia taas uutta koronatalvea varten.
Pidän saarimökistämme, koska se on lähellä taajamaa. Harvoin olemme kokonaista päivää saaressa lähtemättä minnekään. Venerannassa on lenkkipolku, jossa on sopivasti korkeuseroja ja monipuolisuutta. Sen käymme tallaamassa usein aamuisin. Käymme Taavetissa kaupassa, kirjastossa, divarissa ja herkuttelemassa. Jos Lappeenrannassa on jotain kiinnostavaa ajelemme sinne. Viimeksi ajoimme kotiin Vaalimaan Zsar Outlet Villagen kautta. 
Iltaisin on kiva istua rannassa katsomassa auringonlaskua, kuuntelemassa kuikkia ja seuraamassa isokoskeloitten leikkiä. Välistä ne syöksyvät kuin uimanäytöksessä pitkin vedenpintaa hurjaa vauhtia.

Tänä kesänä olen lopullisesti leppynyt miehelleni siitä, että hän hankki mökin eikä lähtenyt kanssani maailmanympärimatkalle - vitsi vitsi, hieman liioittelua, useammin Välimerelle - mutta siis eihän nyt kai ole matkaajalla hauskaa missään, kun mikään paikka ei ole sama kuin ennen. Vielä.

Hanna Haurun muistolle

Irrotan kirjotuskoneesta suojan ja kierrän paperin valmiiksi. Minun on ollut hirveän ikävä tätä rullan rutinan ääntä ja puhtaan paperin alulle laittamista. Ajatuksista ei ole vielä tietoakaan. Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi valumaan enää mahlaa. 

Ote on Hanna Haurun viimeisestä romaanista Viimeinen vuosi, jonka hän viimeisteli sairauden väsyttämänä. Kirja ei ole omaelämäkerrallinen, vaan aivan muuhun aikaa sijoittuva kirjailijakuvaus.

Pidän Haurun kirjoista valtavasti ja tunnen surua hänen kuolemastaan.

Viimeinen vuosi (klik)

Jääkansi (klik)

Tyhjien sielujen saari (klik)
 

Naistenviikon kirjoja

Kerään naistenviikon kunniaksi lyhyesti ajatuksiani naiskirjailijoiden kirjoittamista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja joista kirjoittaminen on jäänyt muiden puuhastelujen alle. On myös muutamia mieskirjailijoiden kirjoja, joita haluaisin kommentoida, mutta kun nyt on naistenviikko, niin sen kunniaksi nämä!
Onnittelut nimipäiviänsä viettäville ja pitäkäähän huoli, ettei Jaakko heitä teidän jälkeenne sitä kuuluisaa kylmää kiveä vesiin. Minä vielä vähän  polskuttelisin.

Nina Wähän Perintö (2020)on vetävästi kirjoitettu tarina Tornionjokilaaksossa  Suomen puolella elävästä suurperheestä. Yksi tyttäristä, Tukholmassa asuva Anni, matkustaa kotiinsa maatilalle jouluksi. Monenlaista tapahtuu, perheenjäsenet pääsevät vuorotellen päähenkilöiksi ja näemme asiat eri näkökulmista. 
Kirjassa on kolme osaa, joilla on englanninkieliset nimet ja tarinassa vilisee välillä englanninkielisiä fraaseja, miksi - se selviää lopussa miellyttävänä yllätyksenä.
Kirjan luvuilla on hauskoja nimiä ja lukujen alussa uteliaisuutta nostattavat alkusanat.
Risat lappuhaalarit
Anni (tai Esko?) yrittää koota perheen. Lauri-veli esitellään ja hänen mukanaan saadaan lisää draamaa draamaa draamaa.
Mitään ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut.
Ruotsissa Testamente ylti August-ehdokkaaksi 2019. Kirjan taitava suomennos on Sanna Mannisen. 

Kuvasta huomaa, että olen lukenut belgialaisen Adeline Dieudonnén romaanin Oikeaa elämää (La vraie vie) jo alkukesästä. Sijoitin kirjan suloisesti mansikankukkien keskelle kontrastiksi sen sisällölle, joka on kaikkea muuta kuin auvoisa lapsuudenkuvaus. Kertojana on huippuälykäs tyttö, joka yrittää pelastaa järkyttävässä tilanteessa traumatisoineen pikkuveljensä. 
Koitti seuraava kesä.
Gillesin tilassa ei ollut tapahtunut parannusta. Hänen silmiensä tyhjiö oli vähin erin täyttynyt jollain mikä kiilui, viilsi ja pisti. Se mikä asui hyeenan sisällä oli asteittain muuttanut pikkuveljeni päähän. Sinne oli asettunut kokonainen yhdyskunta villejä otuksia, jotka saivat ravintonsa hänen aivoistaan. Niiden elinvoimainen armeija lisääntyi vauhdilla, poltti poroksi aarniometsät ja keitaat ja muutti ne mustanpuhuviksi suomaisemiksi.
Tämä kirja tuo lapsuuden kuvauksen hurjuudessaan mieleeni toisen kiinnostavan belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin. Eräässä arvostelussa kirjaa kuvataan romaanina jossa satujen viattomuus kohtaa Stephen Kingin trillereiden kauhun. 
Dieudonné on saanut romaanistaan lukuisia palkintoja, kirkkaimpana niistä Belgian suurin kirjallisuuspalkinto Prix Victor-Rossel.
Kirja julkaistiin 2018 ja suomeksi se ilmestyi tänä vuonna.
Taitava suomennos ranskan kielestä on Saara Pääkkösen. 

 

Luin ranskalaisen Pauline Harmangen pamfletin Miksi vihaan miehiä (2020) kummastellen ja huvittuneena. Jotkut ovat kirjoittaneet kirjasta esseenä, mutta itse en näe sitä esseenä. Kohupamflettina tästä kirjasta sen takakannellakin kirjoitetaan. 
Harmange kirjoittaa, että viha miehiä kohtaan on tarpeellinen asia ja että vaikka hänkin on naimisissa miehen kanssa, niin tämän on paras olla koko ajan varuillaan ja kehittyä.
Jos naiset ryhtyisivät kaikki misandristeiksi, olemassaolomme kajauttaisi ilmoille mahtavan ja kuuluvan riitasoinnun. Voisimme oivaltaa (mikä voisi alkuun olla hieman kipeäkin huomio) ettemme oikeastaan tarvitse miehiä. Uskon, että saisimme vapautettua odottamattomia voimia - liidellessämme jossain kaukana miesten katseiden ja odotusten tavoittamattomissa voisimme  löytää itse itsemme.
Siis puolen ihmiskunnan vihaaminenko johtaa onnelaan?  
Tämä kirja vaikuttaa vitsiltä tai äärifeminismin parodioinnilta, mutta ei ole sitä. Ihan tosissaan Harmange kirjoittaa liittäen loppuun vielä tukilistan kirjoja, podcasteja, televisiosarjoja ja elokuvia, joista voi saada lisävahvistusta miesvihalle.
Hieman selittelyn makua hänellä on oman aviomiehensä suhteen. Tämä  menettelee, koska ei ole "vongannut seksiä" edes nuorena poikana, vaan on hillinnyt itsensä ja ponnistelee joka päivä oman kehityksensä eteen. Ystävätkin ovat kommentoineet, että helppohan se Harmangen on länkyttää huonoista miehistä, kun oma mies sattuu olemaan "suunnilleen täydellinen". 
Kuvasin kirjan virkatuista isoäidinneliöistä kootun sohvatyynyn päällisen päällä, koska Harmange sanoo, että ompeluseurat ovat tärkeitä kokoontumisia, joissa vaalitaan sisaruutta. Samaa mieltä tästä, mutta en siitä, että miehiä pitäisi vihata porukalla, koska heistä jokaisessa piilee sortaja.  

Peace Adzo Medie on sukupuolentutkimuksen ja kansainvälisen politiikan tutkija Bristolin ja Ghanan yliopistoissa. Hänen novellejaan on ilmestynyt useissa julkaisuissa ja hän on julkaissut tietokirjan kampanjoista afrikkalaisten naisten aseman parantamiseksi. His Only Wife (2020) on hänen ensimmäinen romaaninsa. 
Ghanalainen nuori nainen etsii tietään järjestettyjen avioliittojen ja moniavioisuuden maailmassa. Maailma on muuttumassa ja sukupolvilla on erilaiset käsitykset avioliitosta. Liittoja solmitaan sekä perinteisin menoin että virallisin. Suvut etsivät nuorilleen puolisoa joka ratkaisisi erilaisia ongelmia. Päähenkilö Afin perheessä rikas sulhanen auttaisi ylös taloudellisista vaikeuksista ja sulhasen Elikemin perheessä taas etsitään naista joka vieroittaisi tavoitellun nuoren miehen naisesta, jota suku ei hyväksy, vaikka rakastavaisilla on yhteinen lapsikin. 
Kirjailija vie lukijan tutustumaan rikkaaseen Afrikkaan, jossa palvelijat tekevät kaiken kotityön, miehet ovat kiinni bisneksissään ja salasuhteissaan ja naiset ikävystyvät kotona. Lapsen ensimmäisille syntymäpäiville saatetaan vuokrata kokonainen huvipuisto ja vaimolle lahjoittaa liiketila.  
Luin kiinnostuneena Afin tarinan ja olin tyytyväinen hänen sisukkuudestaan ja rehellisyydestään kaiken juonittelun keskellä. Kun ihmisellä on omia tavoitteita, hän selviää vaikeissakin olosuhteissa.

Suurteoksia (2021) on Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama teos, johon he ovat pyytäneet 20 suomalaista naiskirjailijaa esittelemään merkkiteoksen, joka on vaikuttanut heihin vahvasti ja ehkä jopa muuttanut heitä ihmisinä ja kirjailijoina. 
Kirjan alussa on sisällysluettelo, jossa on tuttuja nimiä, niin esittelijöissä kuin esiteltävissäkin. Helena Sinervo kirjoittaa Herta Müllerin romaanista Ihminen on iso fasaani, Helmi Kekkonen Joan Didionin teoksesta Maagisen ajattelun aika, Riikka Pelo Virginia Woolfin Majakasta ja Saara Turunen Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain jne. Kirjan toimittajista toinen, Tammen kustannuspäällikkö  Petra Maisonen ei ole kirjoittanut omaa kirjoitustaan. 
Esipuheen on laatinut Saara Turunen. Siitä ote:
Toivoisin, että antologia toimisi kunnianosoituksena paitsi niille teoksille ja kirjailijoilla, joita olemme käsitelleet, myös niille, jotka ovat olleet teokseemme kirjoittamassa. Olemme pyrkineet haalimaan mukaan sellaisia kirjallisuudentekijöitä, joiden äänessä on jotakin kiehtovaa ja joiden työtä olemme ihailleet, tai sellaisia, joiden ajattelu on tehnyt vaikutuksen, jotka ovat onnistuneet herättämään keskustelua ja ravistelemaan suomalaista kirjallisuuskenttää. Mukana on pitkän kirjallisen uran tehneitä konkareita mutta myös raikkaita uusia ääniä, joista tulemme varmasti kuulemaan lisää vielä tulevaisuudessa. 
Esipuheen sävyn vuoksi olisi ollut parempi, jos sen laatija olisi ollut Maisonen eikä Turunen tai että Turunen olisi jättäytynyt pois kirjoittajien joukosta. Itsensä nostaminen harvojen joukkoon tuntuu oudolta ja tyylittömältä.

Esipuheen alussa Turunen toteaa, että toisten kirjoista kirjoittaminen on helpompaa ja kiinnostavampaa kuin  omista. "Sitä paitsi ajattelen, ettei taiteilijan tehtävä ole koskaan selittää teoksiaan. Teokset puhuvat puolestaan ja merkitsevät kullekin lukijalle erilaisia asioita." No, onpa hyvä, että Turunen ajattelee nykyään näin. Hänhän juuri loukkaantui kulttuuritoimittajalle, joka ei ymmärtänyt hänen esikoistaan "oikein" ja suunnitteli, että kirjan uusiin painoksiin olisi painettava takakannelle lukuohje, kun lukijatkin lukivat sitä hänen mielestään aivan väärin. 

Esipuheessa on sellainen omituinen uhmaava sävy, että nyt laitetaan klassikkolistat uusiksi, koska niissä on liian paljon miehiä.
Eihän klassikoita voi noin vain valita eikä tulevaksi klassikoksi ilmoittautua. Aika näyttää, tuleeko jostain kirjasta klassikko, onko sen sanomassa jotain niin väkevää, että se kestää aikaa ja puhuttelee ihmisiä sukupolvesta toiseen.
Olen lukenut aika monta klassikkoa molemmilta sukupuolilta kiinnittämättä huomiota kirjailijan sukupuoleen. Ei kai se ole tärkeä, vaan se mitä kirja sisältää. 

Olen vasta aloittamassa lukea Suurteoksia. Minua kiinnostaa kovasti kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet kirjoista, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Yritän unohtaa monella tavalla ärsyttävän tendenssimäisen esipuheen. 
Yritän myös antaa anteeksi sen, että tähän on valittu kirjoittajat yksipuolisesti sukupuolen mukaan, vaikka sitä ei mainita missään.
Olisihan sinne suurteoksiin jokunen kiinnostava mieskirjailijakin mahtunut. 

SusuPetal, Kolmas painos

Sain blogiystäväni SusuPetalin arvonnassa hänen viimeisimmän kirjansa Kolmas painos (2021). Olen lukenut SusuPetalin aiemmin julkaistuja kirjoja ja jokaista niitä lukiessa ajatellut, että eipä taida aina olla eroa laadussa olkoon kustantaja BoD vaiko Tammi ja olkoon novelli julkaistu Reginassa vaiko Annassa tai jossain kulttuurilehdessä.
Susupetal oli tarjonnut runokokoelmaansa Taikkarin mäellä (2007) ns oikeille kustantamoille, jotka eivät kiinnostuneet ja sen jälkeen hän on julkaissut kaiken omakustanteina. 

Kolmas painos on novellikirja Toinen painos (2008) laajempana ja muokattuna. Uuteen kirjaan on lisätty kaksi uutta novellia ja kirjailijan haastattelu, joka on ilmestynyt Pulp-lehdessä 4/2008, haastattelijana Juri Nummelin.

SusuPetalin novelleissa on usein mystisiä miehiä, jotka tulevat pelastamaan tai auttamaan kriisitilanteessa olevaa naista. Joissakin tilanne on päinvastainen, mies tarvitsee pelastajaa. Novellissa Enkeli nimeltä Lipponen kohdattu hahmo on enkeli, muissa varas, huijari, ammattivalehtelija, seksirobotti, toiselta planeetalta laskeutunut avaruusolento, narkomaani, sukupuoleltaan määrittelemätön tai merimies. 
Nainen on huonoista oloista ponnistava, mielenterveydeltään hauras, välivuotta viettävä tai eksyksissä. Hän voi olla myös elämäänsä uupunut uranainen, joka jättää kaiken, jolloin elämään aukeaa sopiva tila uudelle rakkaudelle.
Ihmisen - tai humanoidin tai robotin - ikävä toisen luo on kipeää.

Novellit voi lukea sellaisenaan tai vaikka yltiöromanttisen elämänasenteen kritiikkinä. 

SusuPetalin teksteissä on usein vahva eroottinen vire, jossa kirjailija on onnistunut mielestäni hyvin, vaikka haastattelussa sanookin eroottisten kohtausten kirjoittamisen olevan vaikeaa.  

Komiikka on SusuPetalin novelleissa vallitseva piirre. Scifi ja fantasia hänen tyylillään ei ole kauhua nostattavaa, vaan kummallista tai koomista. 

Luisumiseni tästä todellisuudesta aivan toisiin ulottuvuuksiin alkoi olla päivä päivältä yhä selvempää. Mitä enemmän kuuntelin himahumanoidini juttuja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei se ollut niin kahjo kuin oli alussa luullut. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää. Tai siis tässä tapauksessa kyvyssäni olla ymmärtämättä juurikaan mitään. 
    - Onko sinulla nimeä? kysyin lopulta eräänä päivänä kävellessämme ostoskeskusta kohti. 
    Olin jo antanut periksi. Yhtä hyvin, jos tämä tapaus aikoi kiusata minua läsnäolollaan, voisin alkaa puhua kokonaisia lauseita. Tähän asti olin tottunut vain kuuntelemaan ja murahtamaan yksitavuisesti, kun se mainosmaisesti oli yrittänyt vakuuttaa minua siitä, ettei minun kannattanut jäädä biojätteeksi maapallon pinnalle, vaan lähteä toiseen aurinkokuntaan viettämään rattoisia eläkepäiviä.
    - On minulla. Tietenkin. Miko. 

Yllä oleva sitaatti on novellista Keltainen kortti, jossa seinien läpi kulkeva "planeettipöljä" on herättänyt Suvi Harjulan eräänä aamuna läiskimällä tämän poskia ja ilmoittanut tulleensa hakemaan tämän. Tyyppi on alkanut seurailla häntä esittäen kortin, jonka kirjoitus näyttää hiirenpaskoilta ja joka oikeuttaa  onnekkaalle kortin saajalle pääsyn paratiisimaisiin olosuhteisiin planeetalle, jolla ei ole nimeä planeetta Maan kielillä. Mutta kaverilla itsellään on - tietenkin! "Tietenkin. Miko."

Pidän SusuPetalin novelleista. Kaksi uusinta ovat minusta todella hienoja. Ne ovat monimutkaisempia ja kielellisesti rikkaampia kuin vanhemmat novellit. Aiheet ovat ajan hermolla.
Haluan sanoa SusuPetalille: Jatka tällä uudella kypsyneemmällä tyylillä nykyajan kipupisteistä. Meitä lukijoita riittää.

    Äkillinen, mielet hullaannuttava kevät sai ihmiset kuitenkin käyttäytymään tavalla, joka ahdisti minut vastakkain sen tosiasian kanssa, ettei kukaan muu liikkunut yksin kaupungin kaduilla. Kukaan muu ei kulkenut auringonlaskun kultaamilla jalkakäytävillä yksin. Kukaan muu ei pysähtynyt lepäämään lehdettömän lehmuksen alla olevalle penkille. Ei ainakaan yksin.  
    Kuulin ympärilläni hengästynyttä naurua, tukahdutettuja kuiskauksia, täyttymättömiä odotuksia, lunastettuja lupauksia. 

    Hänen pehmeät huulensa taipuivat hymyyn ja vasta hänen alkaessa nauraa tajusin, että hänen hymynsä oli tarkoitettu minulle. Tunsin kuuman, punaisen aallon huuhtelevan kasvojani, enkä osannut vastata hänen hymyynsä. Hänen nauravat silmänsä muuttuivat vieläkin tummemmiksi, hänen hymynsä sammui. Hän näytti anteeksipyytävältä loukattuaan yksityisyyttäni. Olisin halunnut pyytää vielä yhtä hymyä, yhtä katsetta. En voinut kuitenkaan tehdä sitä, sillä hänen kauneutensa lamaannutti minut. Olisin halunnut paeta, mutta jalkani lepäsivät toimettomina pöydän alla, olin unohtanut, miten kävellä. 

Toinen uusista novelleista Vain yksi yö kuvaa ihastumista, joka johtaa parisuhteeseen. Lukija lukee tekstiä perinteisenä asetelmana, jossa ihastuja on nainen ja ihailun kohde kaunis mies, mutta onko tilanne sittenkin toinen? Jojo onkin ehkä jotain muuta, ehkä transmies, ehkä nainen? Jännite pysyy ja lukija on iloinen Runotytön kanssa hänen onnestaan. Pidän tämän novellin tunnelmista. 

Kokoelman viimeisessä novellissa, toisessa uusista, Mies ilman tatuointeja ollaan tilanteessa jossa uupunut, nuori menestyvä nainen on sulkenut kaikki sometilinsä, antanut tablettinsa ja tietokoneensa romanialaiselle kerjäläiselle ja paennut kauhuissaan keinoelämää saadakseen takaisin oikean elämän ja minuutensa. Pariisi on ensimmäinen kohde, johon on lippuja saatavilla, niinpä hän päätyy sinne. Luulen, että tämä novelli saattaa pistellä monia, joilla on jonkinasteinen addiktio oman elämänsä jatkuvaan raportointiin. 

Pakokauhu. Se oli tunne, joka otti minut vastaan laskeutuessani ilmalennon jälkeen maan pinnalle. Seisoin typertyneenä lentokenttäaseman ulkopuolella, enkä tiennyt, mitä tehdä. Olisin halunnut kaivaa kännykän esiin, päivittää Facebookiin: Perillä! Aurinko paistaa, enkä tiedä, mitä nurkan takana odottaa, mais c'est la vie, mes amies <3

Kolmas painos -kirjan sisäkannen lista SusuPetalin kirjoista: 

SusuPetal on kirjoittanut aiemmin myös lukuisilla eri nimimerkeillä pokkareita Kolmiokirjalle ja Lääkäri- ja Timantti-sarjoihin sekä noin sata novellia muun muassa Reginaan ja Nyyrikkiin. 
Eikä siinä kaikki, tällä aikaansaavalla kirjailijalla on myös erilaisia blogeja, joista osa käsityö- ja kuvataideaiheisia.
SusuPetal on myös kuvittanut omia kirjojaan ja hänellä on postikortteja myynnissä.  

Luulin, että olin kirjoittanut Kultaisesta taljasta, mutta en löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Pidin siitä kirjasta paljon ja muistan kuvanneeni sitä jossain kirjakeskustelussa sanalla maaginen.

Nyt alkoi kiinnostaa tuo Hedda ja Zen, koska sitä kuvataan väri(s)tyskirjana. 

Kiitos novellikirjasta ihana luova taiteen moniottelija SusuPetal! 

Tässä lisää SusuPetalista (klik). 

Ottaa ja antaa - käännöskysymyksiä

Oletteko huomanneet, miten paljon nykyään käytetään sanontaa 'ottaa annettuna'? Miten me ennen oikein pärjäsimme ilman tätä kömpelöä uuskielistä fraasia? 'Tätä ei tarvitse ottaa annettuna' on  hyvällä suomen kielellä 'tämän saa kyseenalaistaa'. 

No nyt törmäsin käännösromaanissa tällaiseen kohtaan:
He tosiaan rakastivat toisiaan, Otto ja Heddy, elivät rentoa rinnakkaiseloa ja ottivat toisensa annettuina, pitivätpä tilanteesta tai eivät.
(And they did love each other, Otto and Heddy, living in easy parallel habitation, as if the other person was a given, beyond like or dislike.)

Itse kääntäisin tämän niin, että he hyväksyivät toisensa kyselemättä tai he hyväksyivät toisensa sellaisenaan miettimättä, pitivätkö tilanteesta vai ei. 

Lainaamani kohta on Emma Clinen novellikirjasta Daddy, suomentaja on Kaijamari Sivill. Muutoin suomennos on hyvä. 

Nuori yhdysvaltalainen Emma Cline kirjoittaa perinteistä proosaa, jossa hän käsittelee ihmisten käyttäytymistä, sen pimeitä puolia ja amerikkalaista perhettä kipeine ihmissuhteineen. Mikä on isän tehtävä nykyaikaisessa perheessä, miten pitkälle pitää venyä omiaan, typeriäkin, puolustaessaan? Useasta novellista jää alakuloinen tunnelma. Ihmiset ovat jotenkin voimattomia omassa elämässään.
Kirja nimi on outo ja harhaanjohtava, koska se johtaa ajatukset helposti erotiikkaan, jota näissä novelleissa ei ole. 

No, oli siellä suomennoksessa toinenkin kieliasia, josta haluan kysyä teiltä lukijat: käytättekö sanoja ilmestyä ja ilmaantua synonyymeinä? Minusta joku ilmestyy paikalle, mutta jotain uutta saattaa ilmaantua. 
... someone who'd been watching her, who'd followed her here, someone who had waited, patiently, for her to appear.
... joku joka oli katsellut häntä, seurannut häntä tänne, joku joka oli kärsivällisesti odottanut, että hän ilmaantuisi.
Jos ihmisestä kirjoitetaan, että hän ilmaantuu, niin minä luen sen jotenkin scifimäisesti, hän aineellistuu tyhjästä kuin aikamatkustaja. Tässä sellaisesta ei ole kyse, verbi 'appear' tarkoittaa 'ilmestyä, tulla paikalle' ja jos puhutaan ilmaantumisesta niin englannissa käytetään verbiä 'emerge'. 
Anteeksi, että olen näin tarkka. Saatan olla myös väärässä tämän merkityseron suhteen.  

Kukkiva kesä

 

Luulitte ehkä minun jo kadonneen, mutta mitä vielä. Tääl mää ole, välillä kotona välillä saarimökillä Taavetissa. Olo on ollut jotenkin liian levoton kirjoittamiseen. On kesävieraita ja vierailujen suunnitteluja ja juuri tällä haavaa työhuoneeni on laputettujen kirppistavaroiden peitossa. Viemme ne sunnuntaina myyntiin. 
Olen lukenut mökkirannassa paljon, samoin miesväen katsoessa jalkapalloa iltaisin; jospa keskityn kirjoittamaan lukemistani, kun saan nuo romppeet arvotavarat pois tieltä ja entisen rauhan ympärilleni.
Käyköhän kukaan edes kirppiksillä näillä ihanilla helteillä? Kivampi olla vesien äärellä kuin sisätiloissa. Muistaakseni tämä kirppis on ilmastoitu. 

Eilen tulimme mökiltä kotiin Haminan kautta ajellen. Haminaan veti näyttely, jossa on muotitaiteilija Jukka Rintalan ja edesmenneen lasitaiteilija Tamara Aladinin töitä näyttelyssä, jonka on suunnitellut visualisti Matti Vaskelainen. Rintala ja Vaskelainen ovat toteuttaneet yhdessä lukuisia vaatetaidetta ja muuta kulttuuria  yhdistäneitä näyttelyitä ja tapahtumia. Tämänkertainen näyttely on osa Haminan kukkiva kulttuurikesä 2021 -projektia. 

Hamina on mielestäni Kymenlaakson kaupungeista kaunein, koska siellä on säilytetty vanhaa ja pientä. Pikku kahvilat ulkopöytineen ja putiikit saavat olon tuntumaan siltä kuin olisi jossain lämpimien maiden lomakohteessa. 

Kochlerin talo kuuluu kaupunginosaan, tredje qwarteret, joka säästyi suurpalolta vuonna 1840. Talon kellari on 1700-luvulta ja sisäpihan kiveys harvoja säilyneitä. Talo on saanut nimenä siinä asuneen kauppiaan Georg Kochlerin mukaan ja aikojen kuluessa siinä on ollut mm. kaupungin virastoja. 

  

Kesä jatkuu suloisena. Forecan ennuste lupaa ensi viikolle niin kotiin kuin mökillekin jopa 32 astetta ja Kivijärven pintaveden lämpötila oli viimeksi mitatessa 26 astetta. Tarkenen uida!
Siirrymme maanantaina taas mökkimaisemiin. Jospa nyt ottaisin siellä hyvät kuvat rakennuksista, niin että voin kertoa mökin tarinan jossain tulevassa kirjoituksessani. Sitä ennen jotain kirjoista. 

Koiranputki on luonnonkukista kauneimpia, varsinkin vainotun lupiinin seurassa kasvaessaan. Tässä kuvassa taustalla on kylläkin maitohorsmaa.  
Karjalanruusu kasvaa hentoisena mökin kivenkolossa ja kukkii lyhyesti. Ehdin kuvata sen kukassa. 

PS  Lisään vielä pari iltapukukuvaa, joissa on mukana muotitaiteilijan puvun teemaan maalaamat kukkataulut. Ihastuttavia kesäisiä uniikkiasuja.