Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24

Olen lukenut sunnuntaipäiväni ratoksi Merete Mazzarellan kirjaa Syksystä syksyyn, jäänyt miettimään sen mieleeni nostamia asioita, tukenut flunssaoireista miestäni, käynyt kaupassa ja muistellut edelleen taannoista Istanbulin matkaa.
Kaikki kunnon kirjabloggajathan ovat nyt kirjamessuilla tai vähintäänkin katselevat striimejä. Heard It, Seen It, Done It - onko se jonkin albumi nimi - joskus vain kyllästyy. 

Mazzarella lainaa ensimmäisen koronavuoden aikana kirjoittamassaan kirjassa paljon muita henkilöitä. Poimin polveilevasta tekstistä seuraavan Henry Miller -sitaatin: "Matkan määränpää ei ole paikka, vaan uusi tapa suhtautua asioihin."

Istanbulin matkalla ihmisiä katsellessani aloin uskoa vahvemmin kuin ennen siihen tutkimustietoon, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jo ties monennenko kerran - seitsemännen. 
Aluksihan me Suomessa naureskelimme sijoituksellemme, mekö mutrusuut muka, sitten aloimme järkeillä, että se onnellisuus taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa paljolti onnekkuutta. Meillä on puitteet, joissa olisi syytä olla onnellinen; olemme onnekkaita, kun saamme syntyä hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunta pitää meistä huolen, on tilaa ja luontoa kaikille, esteettömiä virkistyspolkuja, ilmaiset marjatkin metsissä. Mikähän siinä on, että meillä on silti niin paljon tyytymättömiä?

Istanbulissa silmääni pistivät vanhat miehet töissä ja kerjäämässä. Oli roskien kuljettajia ja myös roskakorien penkojia, punnitsemista vaa'an kanssa tarjoavia, kenkien lankkaajia ja yhtä tai kahta tuotetta kauppaavia miehiä, nuorempiakin. Kauppatavaroina oli usein takki tai muovikoruja.
Jalkakäytävät olivat kuluneita ja toisin paikoin jalkakäytävää ei ollut nimeksikään. Piti katsoa jalkoihinsa tiilten ja kuoppien varalta. Mietin, miten liikuntarjoitteiset kulkevat, jäävät varmaan kotiin. 

Kuva: Ume

Minulla on joskus 90-luvulla rantalomalla Alanyassa itsestäni otattamani kuva, jossa seison vaa'alla näytellen kauhistunutta. Vieressä jalkakäytävällä istuu vaa'an vartija, pikkuinen söpö poika, olisko viisivuotias fetsi päässä. Silloin pidin kuvaa hauskana - voi minua.
Nuo fetsithän muuten kiellettiin Turkissa Atatürkin länsimaistamisuudistuksissa, kuten kaikki muukin perinteinen pukeutuminen. Silti jollain vanhalla miehellä oli vieläkin (vai uudelleenko) fetsi ja naisryhmässä yhdellä hiukset vapaana, toisella huivi niskasta solmittuna ja kolmannella kaikin puolin peittävä asu. 

  

Kuva: Ume

Kuva: Ume

  

Simit-rinkelit ovat Turkissa suosittu välipala ja myyntikärryt ovat
toiminnassa aamusta iltamyöhään.
Kuva: Ume

Katukoirat olivat tottuneita ihmisiin.
Kuva: Ume

Turistit ja matkainfluensserit kuvasivat ostamiaan tuotteita. 
Kuva: Ume

Hyvä tapa katsella kaupunkia on istua kahviloissa katselemassa mitä sisällä ja ulkona tapahtuu. 

Mielikahvilamme oli kolmikerroksinen konditoriakahvila, joka oli niin kapea, että ulos mahtui vain yksi pöytä, myyntitilaan ei yhtään ja kahdessa kerroksessa oli kummassakin tilaa yhdelle isommalle pöydälle ja pienelle kahden hengen pöydälle ikunan edessä. Perheyritys ilmeisesti, koska kahvilassa näyttivät hääräävän äiti ja isä ja tytär tuli koulun jälkeen viettämään sinne aikaansa. Äiti oli äärimmäisen nopea. Hän palveli kahta kolmea asiakasta yhtä aikaa, myi kahvin valmistuessa toiselle asiakkaalle leivonnaisia ja kääri kolmannen ostoksia. 

Teenmyyjät on yleinen näky Turkissa. Nämä myyjät,
yleensä kaikenikäisiä miehiä, puikkelehtivat taitavasti
mitä ahtaimmissa tiloissa. 

Betro Burger tarjoili todella maistuvia burgereita, aivan erilaisia
kuin kansainvälisissä ketjuravintoloissa, umpipiirakoita,
sisällä pihvi, jonka mausteena mm. tilliä. 
Kuva: Ume

Jaahas, eksyin näin pitkälle matkaelämyksiini. Nyt se matka lienee taputeltu (mikä sanonta!) ja lähden tästä pelistä pois. - Noin!

Basaarista poistumassa
Kuva: Ume

Ja mitä vielä?
Niin, Mazzarellan tuotannossa ihmettelen sitä, että hän on jo parikymmentä vuotta kirjoittanut omasta vanhenemisestaan ja vanhenemisesta yleensä. Ensimmäinen näitä teoksia oli vuonna 2000 julkaistu Då svänger sig sommaren kring sin axel: Om konsten att bli gammal, suomennos Kun kesä kääntyy: Vanhenemisen taidosta vuosi myöhemmin. Hän oli tuolloin vasta 55-vuotias. Syksystä syksyyn-kirjassa vuodelta 2021 hän kyllä sanoo, ettei tiennyt silloin vielä mitään vanhana olemisesta. 

Tässä yhtenä päivän koin yllättäen kaupassa lastenvaateosastolla haikean hetken. Tunsin kipeästi, miten hienoa olisi olla uudelleen nuori nainen ja synnyttää vauva - nyt kun on saatavilla näin suloisia vaatteitakin. Ostin lohdutuksekseni kirppikseltä Mark Levengoodin ja Unni Lindellin lasten kanssa käydyistä keskusteluista kokoaman kirjan Ystävä sä lapsien anna villoja. 

Anton, 6 v toteaa viisaasti: "Aikuiset tarvitsee lapsia siihen, että niillä olisi hauskempaa."

Ja Louise 7 v erittäin tarkkanäköisesti: "Aikuiset saavat syödä niin paljon karkkia kuin haluavat, valvoa niin myöhään kuin haluavat ja panna niin paljon meikkiä kuin haluavat. Mutta on ihan kamalaa, että ne eivät ikinä halua."

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa - pitkää, muistittehan siirtää kellot, ne jotka eivät siirry automaattisesti. 
Minä olen kerran myöhästynyt bussista kesäajan takia keväällä, kun siirto on tunnilla eteenpäin. Oli niin hyvät keskustelut kyläillessä, että emme muistaneet moista pikkuasiaa. Valvoimmekin varmaan R:n kanssa niin myöhään kuin halusimme.

Istanbul: kirjat

 

Istanbulissa oli pieniä kirjakauppoja runsaasti ja kaikissa niissä oli vain kirjoja, kuten myös suuressa kirjabasaarissa, turkinkielisiä ja englanninkielisiä eri genrejen kirjoja, varmaan myös muilla kielillä julkaistuja kirjoja, mutta en ehtinyt tarkastella tilannetta tarpeeksi, koraaneja oli myös arabiaksi. 
Suomessa kirjakaupat ovat joutuneet laajentamaan tarjontaansa niin paljon, että osa alkaa vaikuttaa entisiltä Tiimareilta, joita taas ei muutoin ole muualla kuin  - niin, meillä Kouvolassa. 

Olin lukenut etukäteen Orhan Pamukin perustamasta museosta nimeltä Masumiyet Müzesi, Viattomuuden museo. 
Kun Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, hänellä oli jo vuosia ollut tekeillä projekti, jonka hän saattoi toteuttaa haluamallaan tavalla tämän voiton turvin. Hän oli rakentamassa kirjaa ja museota rinnakkain ja oli hankkinut museota varten viisikerroksisen kapean talon Beyoğlun kaupunginosasta, aivan Istanbulin ydinkeskustasta. Hän oli myös keräillyt romaanin 1970-luvun maailmaan liittyvää esineistöä sieltä täältä. Romaani Viattomuuden museo ilmestyi 2008 ja samannimisen museon avajaisia vietettiin 2012. 
 
Museo on ainutlaatuinen maailmassa, koska se perustuu fiktiiviseen teokseen.
Romaani toimii ikään kuin museon esittelynä ja museo romaanin maailman kuvittajana. 

Kirjassa mies nimeltä Kemal poikkeaa kihlajaistensa alla kauppaan ostamaan käsilaukkua, johon tuleva morsian Sibel on ihastunut. Kaupassa on myyjänä nuori Füsun, johon Kemal rakastuu. Paitsi että Kemal on lupautunut Sibelille, niin uuden rakkauden esteenä on myös luokkaero. Kemal ja Sibel kuuluvat vauraaseen, länsimaistuneeseen yläluokkaan ja Füsun on työläistyttö. Kemal alkaa vierailla Füsunin luona aluksi kaukainen sukulaisuus verukkeenaan ja kun rakkaussuhteella ei ole toteutumisen mahdollisuutta Füsun avioituu toisen miehen kanssa ja muuttaa pois asunnosta. Kemal on pakkomielteisen kaipuunsa vuoksi varastanut joka kerta Füsunin luona käydessään jonkin pikkuesineen muistoksi, neuloja, sakset, soodapullon, suklaalevyn kääreen, pääsylippuja, jopa Füsunin tupakantumppeja. Hän käy myöhemmin tapaamassa kaipuunsa kohdetta myös tämän uudessa kodissa Istanbulin laidoilla ja näpistää niilläkin käynneillään jotakin. 
Museossa on vitriinejä, joihin Pamuk on sijoittanut esineitä samassa järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjan luvuissa, sekä Füsunin esineitä että omasta elämästään kertovia. Kuvat on varustettu teksteillä kuten "Odottamisen tuska", "Turkin ensimmäinen hedelmälimsa", "Loman antama lohtu" jne., jotkut teksteistä ovat vain selittäviä, jotkut runollisia. 
Kiinnostavalla tavalla näistä esineistä muodostuu myös epookin kuvaus, kuva 1970-luvusta, Pamukin oman nuoruuden ajasta. 

Jotkut Pamuk-fanit kulkivat hitaasti kirja kädessä ja etsivät kirjasta kunkin vitriinin esineisiin liittyviä tekstejä. Vitriinejä on 82 kirjan lukujen mukaan.
Minä olin aivan innoissani, vaikka en ollut kirjaa lukenutkaan. Miestäni museo taas ei jostain syystä vetänyt puoleensa. Hän käveli sen nopeasti läpi, vilkaisi vitriinikaappeihin ja lähti ulos kuvaamaan kissoja. 

Eräälle seinälle on kerätty kymmeniä kappaleita Viattomuuden museon erikielisiä käännöksiä mitä erilaisimpine kansineen. 
Museon ylimmässä kerroksessa on seinällä kirjan käsikirjoituksia, piirroshahmotelmia huoneista ja muuta kirjailijan kesken työskentelynsä piirtelemää. Erittäin kiinnostavaa!
Pamuk kirjoittaa kaikki kirjansa aluksi käsin, ja ne ovat laajoja, tämäkin teos englanninkielisenä 728 sivuinen + kuusisivuinen henkilöliite. Ylin kerros on myös kirjailijan luoman fiktion asunto, jossa hän, Orhan Pamuk, olisi haastatellut Kemal Basmacia vuosina 2000-2007. Pamuk on siis omassa romaanissaan cameo-roolissa. 

Kellarikerroksessa on kauppa, jossa oli erikielisiä Pamukin teoksia. The Museum of Innocence lähti mukaani. Takakannessa Financial Timesin arvostelija vertaa kirjaa romanttisen rakkauden kuvauksena Madame Bovaryyn ja Anna Kareninaan. 

Ensimmäisenä museoon tullessa museovieras kohtaa taulun, johon on kiinnitetty satoja tupakantumppeja tarkkoine aikamerkintöineen, ne Füsunin huulten välissä sauhunneet savukkeet. Teos muistuttaa perhoskeräilijöiden huolella rakennettuja tauluja. 

Taulu, josta tämä kuva on vain pieni osa,
on otsikoitu "4213 tupakantumppia".

Miettikää, mikä mahtava markkinointikikka tällainen museohanke kirjailijalle onkaan!

Pamuk sai myös museon kautta suosionsa takaisin. Häntä ei juhlittu Turkissa Nobelin johdosta, koska hän oli tukenut kurdien poliittisia oikeuksia ja arvostellut maataan armenialaisten kansanmurhasta. Hän muuttikin Yhdysvaltoihin vierailevaksi tutkijaksi Columbian yliopistoon saatuaan syytteen epäisänmaallisuudestaan ja sakkotuomion ohella myös tappouhkauksen.
Pamuk on ihmetellyt, miksi useampi ei nosta näitä rikkomuksia esiin. 

 

Olen kirjoittanut Orhan Pamukin kirjasta Kummallinen mieleni kirjoituksessani (täällä) ja samassa yhteydessä hieman myös 12 vuoden takaisesta Istanbulin matkastani.
Mainitsen jutussa Ayşe Kulinin, jonka kirjoista myös pidän paljon. 
En ollut silloin vielä kovin vaikuttunut Pamukista, mutta arvostukseni on noussut luettuani Punatukkaisen naisen ja Istanbulin kaupungille omistetun kirjan Istanbul - Muistot ja kaupunki. Istanbulhan on Pamukille samaa kuin New York on Woody Allenille. 

Kun valitsin edellisellä Istanbulin matkallani kirjakaupan hyllystä Ayşe Kulinin kirjoja, kirjakauppias nosti esiin Irfan Organ vuonna 1950 julkaistun teoksen Portrait of a Turkish Family ja sanoi, että se minun pitäisi lukea. Hän oli oikeassa: lumouduin kirjasta, jossa historia puhuu yhden perheen vaiheiden kautta voimakkaasti. Joskus yksi maailma muuttuu toiseksi kuin leikaten.
Orga kertoo, mitä tapahtui ottomaanien ajan rikkaalle perheelle modernin ajan koittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ylhäisörouva, joka ei ollut edes koskaan itse kammannut hiuksiaan joutui tottumaan elämään ilman palvelijoita ja pitämään huolen omasta kodistaan. Irfan Orga on tämän rouvan lapsenlapsi. Hän kirjoitti kirjan muutettuaan Lontooseen. Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Irfan Organ poika Ateş Orga, musiikkialan toimija sekä myös kirjailija, jonka elämä on taas paljon erilaisempaa kuin maahanmuuttajaisänsä. 

Istanbul: kuvataiteesta, moskeijoista, hautausmaista ja herkuista

Heti  ensimmäisenä matkapäivänämme menimme tutustumaan Sanat Müzesiin, Istanbulin merkittävimpään modernin taiteen museoon, jossa on sekä turkkilaista taidetta että kansainvälisiä näyttelyitä.

Suurimman vaikutuksen teki valokuvaaja Ozan Sağdıçin laaja näyttely, joka oli nimetty Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı eli valokuvaajan testamentiksi.
Sağdıç on 90-vuotias ja on kuvannut 50-luvulta alkaen tähän päivään; 70 vuoden ura, johon kuuluu viisikymmentä omaa näyttelyä kotimaassa ja ulkomailla.
Sağdıçin kuvista osa on dokumentaarisia kuvia ihmisten elämästä, osa muotokuvia politiikan, taiteen ja kirjallisuuden vaikuttajista. Hän toimi vuodesta 1956 viikottain ilmestyvän Hayat-lehden fotojournalistina ja on taltioinut kuviinsa tässä tehtävässä isoja tapahtumia Istanbulissa ja Ankarassa. Kuvissa on sekä mustavalko- että värikuvia.
Oli kiinnostavaa nähdä Turkin historiaa ja muutoksia ihmisten elämässä ruohonjuuritasolta tarkasteltuina. Joissain kuvissa oli lempeää huumoria, kuten esim. vuoristotietä ajelevassa hääseurueessa, auto pakattuna niin täyteen, että osa ihmisistä riippui auton ulkopuolella. 
Mieheni innostui valtavasti, koska kuvaa itsekin juuri ihmisiä arjessaan eikä ollut koskaan kuullut tästä kuvaajasta, joka on laajalti tunnustettu myös kansainvälisesti. Onkohan hänen näyttelyitään ollut Suomessa?

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

                                                       

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

Kaikki yllä olevat kuvat ovat 50- ja 60-luvulta, minkä voi myös päätellä, jos on elänyt noita aikoja.

Turkki on muslimienemmistöinen valtio, mutta vapaamielinen ja monikulttuurinen. Ihmisen kuvaaminen ei ole kiellettyä ja mainoksissa on kaunottaria alusvaatteisillaan. Vanhassa taiteessa on kuitenkin ornamentiikka pääosassa. Ornamentteja on seinissä, lattioissa, katossa, kankaissa, astioissa, kaikkialla. 

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

  

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

Mimar Sinanin vuonna 1561 suunnittelema moskeija Rüstem Pasa Camii vuodelta 1561 on kuuluisa mitä hienoimmasta osmanien ornamentiikasta kasviaiheineen ja geometrisine kuvioineen. Keramiikkalaattojen siniset sävyt ovat hurmaavia.

Sakirin Camii, Kuva: Ume

Myös tässä, Istanbulin suurista moskeijoista uusimmassa, vuonna 2009 rakennetussa Sakirin moskeijassa on upea väritys, jalokivimäinen tumma turkoosi. Tämä moskeija on merkittävä, koska se on ensimmäinen maailmassa, jonka sisätilat on suunnitellut naisarkkitehti, Zeynep Fadillioglu. Ornamenttia on maton raidoissa, mikä ei kuvassa erotu. Kengille on lokerot sisällä ja myös puhdistautumishuone on sisällä, kun vanhoissa moskeijoissa on ulkoaltaat ja kengät jätetään oven ulkopuolelle.
Suhtaudumme arasti sellaisten tilanteiden kuvaamiseen, joissa ihmiset harjoittavat uskontoa, mutta meitä oikein kehotettiin ottamaan kuvia. Sama on tapahtunut aiemminkin Turkissa. Ihmiset ovat mutkattomia ja vieraanvaraisia.  

Käymme aina matkoilla hautausmailla, niin nytkin. 
Sakirin moskeijan läheisyydessä on iso hautausmaa Karacaahmet Mezarlığı, jonka käytävien varsilla on kauniita kivipaasia, pylväitä ja pesupaikkoja. Turkkilaisilla haudoilla hautakivet ovat tärkeämpiä kuin kukat. Näin vain muutamalla haudalla kukkia. 

 

Paitsi moskeijaan mennessä, niin myös hautausmaalla pestään kädet kyynärpäitä myöten, kasvot, niska ja jalat ennen kuin mennään läheisen haudalle. Vain yhdessä monista pesupaikoista huomasin letkun, jolla suihkun voi ohjata jalkoihin; aikamoista notkeutta vaaditaan vanhuksilta, että saavat nostetuksi jalkansa altaaseen. 

Istanbulissa on myös kristittyjen kirkkoja ja synagogia, mutta kävimme nyt vain näissä parissa moskeijassa taiteen vuoksi. 

Vielä muutama kuva herkkujen asettelusta, jota olen ennenkin Turkin matkoilla ihaillut ruoka-annosten ulkonäössä, maustekekojen väriskaalassa ja kahviloiden sekä makeiskauppojen ikkunoiden esteettisessä järjestelyssä. Kuvataidetta tämäkin. 

 

Tässä kahvilassa söimme usein päivällä pikkulounaaksi suolaisen piirakan, börekin ja jotain
makeaa päälle supermaukkaan kahvin kera. 

Hunajaa tihkuvia baklava-leivonnaisia ja lokumeita eli turkkilaisia makeisia, joita kutsutaan myös nimellä Turkish delight

Samoja irtokarkkeja, mitä meilläkin on kauppojen karkkilaareissa, mutta mikä asettelu!

Maukasta viikonloppua! Seuraavassa raportissa on aiheena Istanbul:kirjat. 

Vain kolme kuvaa - l niin kuin lokakuu, matkajuttuja

Istanbulin modernin taiteen museon ylimmästä kerroksesta avautuu näkymä kaupunkiin. 
Kuva: Ume  

Istanbulin reissu takana, lievä matkalla puhjennut flunssa menossa (onneksi ei covidia, kuten Pohjois-Kyproksen reissulla pari vuotta sitten), pyykit pesty ja kuvat laitettu koneelle.
Aloitan matkaraportointini kolmella l-sanalla. Tämä on Kristiina K:n alullepanema kiva tehtävä/haaste, jossa kunakin kuukautena kerrotaan kuvin ja sanoin sen kuukauden nimen alkukirjaimella alkavasta kolmesta asiasta. Minua houkuttaisi aina laittaa enemmänkin kuvia ja kirjoittaa pitkästi. Yritän olla niukahko, koska suunnitelmissani on vielä monta fiilistelyä matkan elämyksistä. 

1. LOMA

Istanbulin suuren basaarin vieressä sijaitsee laaja kirjakortteli, jonka viehättävässä ympäristössä
tuli vietetyksi aikaa jonkin verran. Kuvasta puuttuu teenmyyjä, joka yleensä ilmaantui paikalle
heti kun istahti lepuuttamaan jalkojaan. Turkkilainen tee ja kahvi ovat molemmat maukkaita. 
Kuva: Ume
 

Jokainen ihminen kaipaa lomaa.
Ymmärrän lomaksi kaikki pienet ja isot irtiotot tutusta arjesta uudessa ympäristössä. 
Mitä erilaisempaa, sen suurempi virkistävä vaikutus lomalla on, ainakin minulle. On elähdyttävää kulkea kuin pikkulapsi kaiken aikaa uutta kohdaten. 
Eläkeläisenä meille on tullut mieheni kanssa tavaksi reissata syksyllä jonnekin pitemmälle lomalle. Tämä oli poikkeuksellisesti lyhyt kaupunkiloma.
Emme käyneet missään "pakollisissa" turistikohteissa, kuten Sininen moskeija, Hagia Sofia ja Topkapin palatsi, koska ne olimme nähneet jo edellisellä käynnillä toistakymmentä vuotta sitten. Katselimme arkielämää ja vertailimme tunnelmia aiempaan. Atatürkin kuvia ei näkynyt yhtä paljon kuin silloin, useampi nuori nainen käytti huivia ja ikään kuin köyhyys olisi näkynyt enemmän, vai osasimmeko vain nähdä sen. 



2. LAMPAANPÄÄT

Kysymyksiä herättävä kuva? Mikä toislajisista on lemmikki, mikä meidän ruokaamme?
Kuva: Ume

Istanbulin lihakaupoissa lihan alkuperä oli näkyvissä päinä ja sorkkina. Minua tämä ei hätkähdyttänyt, koska olen maalaistalon lapsi ja nähnyt lahdatun sian kalttaamisen ja sen osia suolattuina saavissa. Olen nähnyt myös rajuja tilanteita kotieläinten pidossa, kuten lehmän astutuksen, vasikan syntymisen ja eläinten ohjaamisen teurastamon autoon.
Kun kaupan kuulutuksessa mainostetaan possureseptiä, niin se kuulostaa jotenkin eufemistiselta, ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin eläimen liha. On myös kieliä, joissa eläimelle ja lihalle on eri sana. 
No, turkkilainen keittiö on yksi herkullisimmista mitä tiedän runsaine alkupaloineen (meze). Jokaisen aterian voi koostaa halutessaan vaikka pelkistä mezeistä, pikkuannoksista, jotka sisältävät vihanneksia, juureksia, hunajaa, jukurttia ja ihania mausteita. Samasta buffet-pöydästä löytyy runsaasti syötävää eri ruokavalioihin. Jälkiruuat ne vasta herkullisia ovatkin. On arveltu, että ne ovat kehittyneet täydellisyyteensä, kun kokit ovat kilpailleet sulttaanien suosiosta. 



3. LIIKENNE

Puolitoista kilometriä pitkän Istiklal Caddesi -kävelykadun keskellä
kulkee vanha raitiovaunu, johon käy sama kätevä ja halpa
automaatista ladattava matkakortti kuin muihinkin kulkuvälineisiin.
Kuvan vasemmassa laidassa katuelämää tarkkaileee bloggari M
mielissään siitä, että sai istumapaikan käveltyään sinäkin päivänä
lähes kymmenen kilometriä.
Kuva: Ume

Istanbulin liikenne on kaoottinen, kuten monessa muussakin metropolissa. Kaupungin väkiluku on noin 16 miljoonaa ja se näkyy. Siihen vielä tietysti turistit päälle. Ja kaduilla rentoina makoilevat koirat, joita joutuu väistelemään.
Kaupungissa on hyvä raitiovaunu- ja bussireitti ja melko uusi metro. Karaköyn ja Beyoğlun kaupunginosien välillä kulkee 550 metriä pitkää tunnelia pitkin funikulaarijuna Tünel, joka on kätevä aikamoisen korkeuseron vuoksi.
Istanbul on kaupunki, josta osa on Eurooppaa, osa Aasiaa. Euroopan ja Aasian välillä liikennöi useita lauttoja eri kaupunginosien välillä. Lautta on ehdottomasti mukavampi kuin bussi, koska sillat ovat aina ruuhkaisia. Auto kannattaa jättää keskustan ulkopuolelle. Matkustimme taksilla lentokentälle onneksi vähemmän ruuhkaiseen aikaan. Taksi on halpa, lähes tunnin matka maksoi 1500 Turkin liiraa, noin 40 euroa. Üsküdarin (Aasian) puolella varttitunnin matka maksoi 2 TL eli noin 5 e. Kävely oli parasta, ja sitä harrastimme paljon. Onneksi jalat toimivat, ja flunssakin oli vasta alkuvaiheessa.  
Bosporin salmelle ja Kultaiseen sarveen järjestetään laivaristelyjä, joilla kaupungin näkee uudesta kulmasta. Aivan rannassa on upeita palatseja, joita ei muualta näekään kuin vedestä.
 

Lisää matkatarinaa tulossa myöhemmin, ainakin kuvataiteesta ja kirjallisuudesta, köyhyydestä, tunnelmista hautausmaalla ja Sabiha Gökçenin lentoasemasta versus Helsinki-Vantaa. Kissoistakin. Ja siitä yhdestä kivasta kahvilasta, jonka yläkerrasta katselimme elämää kadulla.

Saman auringon alla

 

Kävelyreittini varrelta Myllykosken Koivusaaresta

Olen lueskellut uudelleen sieltä täältä joskus antikvariaatista ostamaani Mika Waltarin vuonna 1948 ilmestynyttä matkakirjaa Lähdin Istanbuliin. Waltari kirjoittaa kiehtovasti sodanjälkeisestä Euroopasta ja silloisen matkustamisen hankaluuksista. Kirja on harvinaisen upeaa, pohdiskelevaa kulttuurireportaasia ja aika on tehnyt siitä myös historiallisesti arvokkaan. 

Kaiken värikkään ja elämyksellisen ohessa matkailija Waltari lepää välillä puistoissa, katselee ohikulkevia ihmisiä ja kirjoittaa runoja plataanien kuoriin. 
Hän tulee myös verranneeksi katselemaansa itämaista elämää omaan länsimaiseen, mikä minusta on erityisen kiinnostavaa, koska hänen kuvaamaansa itämaista verkkaisuuttahan ei kovin paljon enää Turkista löydä.

Leikki leikkinä, mutta ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.

Pakostakin tulee mieleen Jerusalemin kuningas Salomonin pohdiskelut Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjassa.
Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. 

Niin. 

Mikä mahtaakaan olla suosituimpia aiheita meidän aikamme nuorten kirjailijoiden romaaneissa? Mututuntumalla sanoisin, että paha olo. Entä HS:n Lauantai-liitteessä? Veikkaan ruokaohjeiden ohella mielenterveyden häiriöitä. 

Mikä määrä sääntelyä ja ohjausta on ihmiselle hyväksi? Milloin hän menettää yksilöllisen vastuullisuuden tunteen ja muuttuu laumaihmiseksi?
Ja milloin ohjantaa on liian vähän, niin että ihmiset alkavat käsitellä pelottavaa vapauttaan ja orpouden tunnettaan asettamalla toisilleen tiukkoja sopivaisuuden rajoja - ja taas ollaan laumoissa, joita nykyään myös kupliksi kutsutaan. 

Mökin keittiön pitsiverho on ollut ikkunassa
jo 60-luvulla. En vaihda sitä mihinkään
modernimpaan. 

Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 

Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 

25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 

K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.

Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.

Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 

Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 

 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 

Viime aikoina olen lukenut myös näitä:

Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 

Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.

Ja nämäkin jäivät mieleen Pohjois-Kyproksen matkalta

1. Katunäkymät, joissa oli sekaisin vanhaa ja uutta ja hyvin vanhaa, jopa roomalaisaikaista 

Lefkoşan kadulta, Kuva:Ume

Minareetin tulisi kurottaa aina korkeimpana kohti taivasta, ja 
onhan se tässäkin hivenen modernia rakennusta korkeampi. 

Karavaaniseralji jonka entiset matkustajien huoneet ovat nyt 
käsityöputiikkeja. 

Famagusta

2. Taitava, hauska ja innostava oppaamme Cem eli Sami

Sami ja kepin päässä apulaisensa Pekka

En saanut oikein hyvää otosta Samista, aina oli jonkun pää edessä, mutta kelpuutan tämän.
Meitä oli 44 ihmisen ryhmä, aivan liikaa, mutta niin vain Sami johdatteli porukkansa varmoin ottein ja aikataulusta huolta pitäen paikasta toiseen, jakoi infoa ja oli hauska. Opettajana työni tehneenä tiedän, mitä tarvitaan joukon kiinnostuksen ylläpitämiseen. Kuiva tieto ei riitä, pitää olla huumoria, lämpöä ja tilanneherkkyyttä. Harmituksen tunteita nostivat mm pakkovisiitit tietyissä myyntipaikoissa, mutta Sami osasi lohduttaa ja muistuttaa, että kyllähän me tiesimme, että ne sisältyivät ohjelmaan ja siksi matkamme olikin niin huokea. 
Cem on kotoisin Ankarasta. Hän puhui suomea, koska oli asunut Suomessa useita vuosia. Hän osasi katsoa asioita myös meidän silmillämme ja oli nähnyt maailmaa oltuaan oppaana monissa maissa. 
Saimme Cemiltä paljon sellaistakin tietoa, mitä en matkaopaskirjoista ole löytänyt, esim suosituimmat naisten ja miesten nimet (Fatima, Sofia, Ömer,Mustafa) ja keskipalkka (Pohjois-Kyproksella 8500 liiraa ja Turkissa 4500 liiraa). Ei ihme, että Turkin puolelta tullaan mielellään töihin Kyprokselle huolimatta tunnin lentomatkasta. Kurssi: 1 EUR = 18 TRY eli palkka olisi Turkissa vain 240 euroa. Kun katselin hintoja kaupoissa, niin eipä sillä Kyproksen lähes puolta isommalla palkallakaan paljon shoppailla. 

3. Mattoja, koruja, nahkaa ja turkiksia

Pasha Port Carpet Factory

Famagustan satamassa pääsimme tutustumaan moderniin mattoateljeehen, jossa esiteltiin toinen toistaan upeampia käsin valmistettuja mattoja, gobeliineja ja maalaukselta näyttäviä taideteoksia.
Näimme miten mattoja tehdään. Yhden maton kutominen saattaa viedä kolmekin vuotta. Kutoja pysyy yleensä samana, koska jokaisella on hieman erilainen käden jälki. Kutojat ovat pienestä pitäen äitiensä opettamia naisia maaseudun kylistä.

Tiettyyn esittelyvaiheeseen asti sai kuvata, mutta kun tuli taideaarteiden vuoro, niin kamerat piti siirtää laukkuun. Johtaja, joka seisoo keskellä sinisessä paidassa, kertoi syyn: plagiointivaara.
Luulisi, että isoimmat matot ovat kalleimpia. Ei suinkaan, kaikkein kallein työ oli pieni seinävaate Viimeinen ehtoollinen, joka oli kudottu hyvin ohuella silkkilangalla. Sen hinta oli kymmeniä tuhansia. 

Kun esitykset oli ohi, oli mahdollisuus hieroa kauppaa ateljeen myyjien kanssa. Meillä ei  ollut mitään aikomusta ostaa mattoa matkalta. Ei olisi varaakaan, ja pidämme enemmän pohjoismaisesta tyylistä.
Kuinka ollakaan vanha johtaja hakeutui minun ja mieheni luo, tilasi teet (turkkilaisessa kulttuurissa juodaan näissä tilanteissa aina teetä tai kahvia) ja pyysi keskustelemaan. Hän kertoi käyvänsä tehtaalla enää kahdesti viikossa ja lähinnä vain tavatakseen ihmisiä. Kun kehuin hänen englannin taitoaan, joka oli parempi kuin minulla, erittäin kaunista brittienglantia, hän kertoi käyneensä 10-vuotiaasta asti englanninkielistä koulua. Eipä ihme siis! Ja yllätys - hän oli ollut Ruotsissa kotikielenopettajana ennen kuin hakeutui liike-elämään. Tottakai hän ymmärsi, ettei opettajilla ole varaa arvomattoihin. Oli valtavan mukavaa jutella tämän herrasmiehen kanssa. 
Brittihallinnon vaikutus näkyy myös kouluissa. Pohjois-Kyproksella on hämmästyttävän monta yliopistoa, opetuskieli on englanti ja opiskelijoita on paljon Afrikasta ja Aasiasta. Näitä nuoria oli töissä opintojensa ohella hotellien ravintoloissa. 

Seuraavana päivänä ajeltiin Kyreniaan koru- ja nahkatehtaaseen.
Korutehtaassa esiteltiin koruja, joita voisi hankkia sijoitusmielessä. Jos rahan arvo katoaa, niin kullassa ja jalokivissä se säilyy. Turkissa tämä on ymmärretty, ja se näkyy esim perinteisissä häissä. Vieraat kiinnittävät sulhasen asuun seteleitä ja morsiamen asuun kultaa, niin että hän on lopuksi aivan kumarassa sen painosta. Vieraita häissä on satoja. Osalla saamastaan rahasta ja kullasta tuore pariskunta maksaa velaksi hankkimansa kodin.
Koruliikkeessä kukaan ei tyrkyttänyt. Myyjät olivat valmiina palvelemaan, jos joku todella halusi ostaa jotain. EXIT-ovi löytyi helposti ja suurin osa meistä vietti aikansa ulkona kahvilassa. Yksi pariskunta viipyi sisällä pitempään Samin kanssa, joka auttoi heitä tinkimisessä. Rouva tuli bussiin esitellen timanttisormustaan, ja ylpeä aviomies totesi:"Hän on sen arvoinen."

Nahkaliikkeessä esittelijä kertoi, miten heidän takkinsa ovat niin kevyitä ja hienoja, koska ne on tehty pienten vasikoitten ohuesta ihosta. Sain mielikuvan vauvan pulleasta kädestä omaa ryppyistä pergamentti-ihoani vasten. Ensin oli muotinäytös. Kopeannäköiset mallit viuhtoivat catwalkilla ja esittelivät todella kauniita kääntötakkeja, kelsejä ja  turkkeja. Sen jälkeen pääsimme seikkailemaan myyntitilaan, jossa oli melkein yksi myyjä kahta asiakasta kohti. Nostin takkia, joka oli kuin Tohtori Živago -leffasta ja kokeilin sen painoa, kevyt oli. Naismyyjä tuli sanomaan, että siitä vain takki päälle, ja minä empimään. Enpä taida, kiitos. No, miksei? Arvatkaa, mitä minun suustani pääsi - ihan ystävällisesti: "Because it is an animal". Näen eläimen siinä. Myyjä pärrytti suutaan epäuskoisesti. Toinenkin myyjä lähestyi, ja kun en halunnut turhaan sovittaa takkia, niin kyseli, olenko vegaani. Selitin, että en ole ja on minulla ollut turkkikin, mutta enää ei tunnu siltä, että haluaisin eläimen nahkaa selkääni ja kangas on minusta parempi materiaali. Nuo takit muuten jäljittelivät kangasta, ei olisi aina edes arvannut nahaksi. Sain sen jälkeen olla rauhassa ja EXIT-ovikin löytyi. Ryhmästämme yksi oli ostanut söpön jakun, sama rouva joka sai sormuksen. 

Tunnen TSS:n matkoilla käyneen, joka on ostanut tuotteita joka kaupasta. Hän sai hiljattain kutsun ilmaiselle matkalle. Ei siitä matkasta kuitenkaan aivan ilmaista tulisi. Meidänkin piti ostaa lisäpaketti viimeiseen hotelliin, koska se toimi parhaiten all inclusive -periatteella. Ihan hyvä tällä kertaa näin, koska emme olisi jaksaneet koronaväsymyksessä lähteä joka päivä hotellialueen ulkopuolelle ja rannalla oleilua ei tarvinnut keskeyttää, kun ympärillä oli snack-baari, drinkkibaari, kahvila ja jäätelökioski.
 

4. En pidä all inclusive -matkailusta. 

Oli todella noloa kulkea ranneke kädessä kuin lapsi huvipuistossa. Myöskään ruokailutilanteet eivät tuntuneet luvatulta luksukselta, vaikka buffet-pöydät notkuivat herkuista. Kauhea hälinä, kilinä ja kolina, jonot - kuin ruotsinlaivoilla pahimmillaan, paitsi että siellä on melua pehmentävät kokolattiamatot. Minusta luksusta on se, että pöytään tarjoillaan ja siinä pöydällä on kangasliina ja kukkia, ympäristö on kaunis ja lämpimässä maassa pöytä on ulkona.
Tärkeää minulle olisi sekin, että ympärillä olisi myös paikallisia ihmisiä eikä vain suomalaisia ja saksalaisia turisteja. 
Seuraavaksi siis taas omatoimiselle matkalle, asunnon vuokraus paikalliselta ihmiseltä, retkien varaus kadunvarsien matkatoimistoista ja retket sekä hetket kansainvälisessä porukassa.

En ottanut edes kuvia niistä ylettömistä pöydistä, vaan paikoista joissa poikkesimme kaupungilla kiertelyn ohessa. 

çay ja börek

Turkkilainen kahvi  (kahvesi) on todella vahvaa,
puolet kupista sakkaa, kyllä virkistää 

5. Aasimafia ja vapaina liikkuvat kissat sekä koirat

Pohjoiskärjessä villiaasit perivät tiemaksua. Auton äänen 
kuullessaan ne astelevat keskelle tietä eivätkä hievahda
ennen kuin auton ikkunasta heitetään porkkanoita.  

Hotellialueen kisuja

Hotellialueella liikkui myös koiria. Ne kulkivat
huomaamattomina, astelivat portaita kuin ihmiset
ja latkivat aamuisin vettä uima-altaista.

6. Miesten maailma

Harmittelin, kun vaatekaupoissa oli niin vähän naisille vaatteita, lähinnä vain teinityttöjen biletysmekkoja, joissa oli aukkoja mahan kohdalla. Miehille sen sijaan oli runsaasti tasokkaita vaatteita. Mieheni osti itselleen sekä housut että minun kannustamanani kauniin paidan. Itse ostin karavaaniseraljin käsityöpuodista silkkilangasta tehdyt kukanmuotoiset korvakorut.

Turkkilaisessa kulttuurissa mies on perinteisesti naista arvokkaampi, Samikin kyseli vitsikkäästi aina bussissa, onko kaikilla kaikki tavarat mukana, myös vaimo. Asenteet ovat toki muuttunet ja muuttumassa. Nuori lääkäri sanoi, että kaikki onnittelevat häntä isosti, kun hän on saanut tyttövauvan. 

Ylä- sekä alakerta täynnä miesten vaatteita,
katukerroksessa kassat ja muutama ruma mekko
naisille. Päinvastoin kuin meidän kaupoissa.
Ei ihme, että herra Mentula laskeutuu siellä
niin polleana.

 

7. Maatila

Tyypillisimmistä nähtävyyksistä, linnoista yms löytyy kuvia googlesta, joten en laita tänne niitä, vaan muutaman kuvan maatilalta. Emännän juustonvalmistus kiinnosti, ihailin monia erilaisia uuneja ja muutuin itsekin maalaistalon lapseksi jälleen. 

Seuraavassa kirjoituksessani palaudun taas kirjabloggariksi. 😉