Kyösti Salovaara: 2112, Antiutopia

Kun eräänä kauniina kesäpäivänä kävelin Senaattorintorin poikki en aavistanut millaiseen seikkailuun joudun. Sana "seikkailu" kuulostaa helppohintaiselta.mutta käytän  sitä ja liioittelen, koska tavallisen ihmisen tavallisessa elämässä tällainen tapahtumasarja ilmeisesti on seikkailu. 

Näin alkaa Kyösti Salovaaran vuonna 2012 julkaisema nettikirja 2112 Antiutopia, joka on kriittinen tieteisromaani Yhteisen edun yhteiskunnasta. Ollaan noin sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Suomessa, jossa ei paljon muusta maailmasta tiedetäkään. Massaturismi on loppunut kaikkialla, ihmiset pysyvät paikallaan. Ihmisen arvo mitataan hiilijalanjälkinä. 
Helsingissä asuu kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, asutuksen keskittäminen on vähän kesken. Kansalaisilla on käytössä hiilipisteet, joita käyttäessä on mietittävä, haluaako hankkia kirjan vai viikon maissiohrapihvit.
Poliittiset puolueet ja kansalaisliikkeet on lopetettu, virkamiehet hallitsevat. Tuhlausyhteiskunnan suosima demokraattisuus on havaittu tehottomaksi, sen sijaan jokaisella on oma pikkuvirkamies, kotiklerkki, johon on pidettävä yhteyttä. 

Päähenkilö ja minäkertoja, Jösse-nimeä käyttävä Gustav Hjort, opettaa Helsingin yliopistossa poliittista historiaa ja vuoden 2017 Yhteisen edun vallankumousta. Historia ei ole suosiossa, koska ye-yhteiskunnassa arvostetaan vain  hiilivapaata nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 
Nyt Jösse on matkalla tapaamaan Yhteisen edun ministeriä (yem), joka on koonnut ryhmän tärkeään tehtävään selvittämään, miksi äly on häipynyt Helsingistä, mutta kasvanut Kuopion seudulla. Pitkäaikaisten tilastojen mukaan yloppilaiden taso on korkeampi Savossa ja myös väestön keski-ikä on siellä korkeampi kuin hesalaisilla. Keskittämisen ideahan on ollut paitsi tietenkin säästö myös ideoiden keskittyminen ja sitä myötä innovatiivisuuden kasvu. 

Kokouksen jälkeen Jösse tutkii koulutukseen liittyviä päätöksiä, mutta ei keksi mitään, mikä voisi selittää ongelman. Vuonna 2016, jo vanhan yhteiskunnan aikana, peruskoulun luonnontieteellisiä tunteja oli vähennetty roimasti ja otettu tilalle draamaa ja käsityötä, mutta tämäkin koski koko maata. 

Retkikunnan matka Kuopioon autonrämällä on melkoinen seikkailu. Porukka osaa pitää yhdessä hauskaa, henkilöt tutustuvat toisiinsa. Matkan varrella veneillään ja kalastetaan, keskustellaan ja rakastutaan, vaikka e-pistos aiheuttaakin harmia. Vanhemmat heteromiehet saavat yhteisen edun nimissä eunukkipistoksen.  

Maanteitä ei ole hoidettu, koska niitä ei tarvita. Metsät on kaadettu. Tienvarsia reunustavat valtavat pellot kasvisruuan saannin turvaamiseksi. Samasta syystä myös lannoitusta käytetään niin runsaasti, että vesistöt ovat paksun levän peitossa.  

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja niiden sisällä lukuihin. Osien alussa on lainaukset Stephen Hawkingilta, F. Scott Fitzgeraldilta ja Olavi Paavolaiselta.
Esimerkki hauskasta luvun nimestä: Kotona keitin espresson ja muistelin kokouksen kulkua (tässä luvussa on mukana kuivaa tieteellistä asiaa jonka yli lukija voi halutessaan hypätä). 

Kahvia ei ole siis kielletty, siihen ei ole uskallettu puuttua. Saunat on kielletty, mutta siellä täällä on yhä salasaunoja. 
Yhteenvetona yhteiskunnan apeasta tilasta voi sanoa, että ihmisten elämästä on poistettu vivahteet, jäljellä on välttämätön. 

Kirjan kuolema on alkanut siirtymisestä sähkökirjoihin. Niitä oli helppo sensuroida yhteisen edun kulttuurin nimissä, ja hiilijalanjälkiarvot ohjasivat sähkön käyttöä viihdekirjan julkaisua tärkeämpiin asioihin. 

Jösse on varovainen toisinajattelija. Hän pitää järkevyyden yhteiskuntaa vapautta rajoittavana totalitarismina ja kaipaa vanhaa hömppäkulttuuriaikaa.

Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut?  Onko se mahdollista että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?

Menneisyys on vaarallinen matka tulevaisuuteen. 

Mitä Kuopiossa tapahtuu? 
Sen saatte selville, lukemalla kirjan ilmaiseksi täältä. 

Kirjan alun verkkaisuus ja pähkäily valmistavat huikeaan, julmaan loppunäytökseen. Sen voin kertoa, että kyseessä ei ole tyypillinen dystopia.

Lopussa Jösse sanoo: 
Mutta minä en ollut viaton.
Minusta tuntui, että minun pitää polvistua nurmikolle tunnustamaan syntini.

Hän päivää kirjansa Antibesissa 6.6. 2113 

Tässä kuvassa kirja on minulla luvun alla junassa. Teksti houkutti ja koukutti ja pani jatkamaan. 

Olin  juuri lukenut Coetzeen Jeesus-dystopiat ja koin, että Kyösti Salovaaran tekstissä on samanlainen kolkko ja niukka maailma. Salovaaran Antiutopian Jösse on samanlainen  hiljainen epäilijä ja huomioija kuin The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus -kirjojen Simon. 

Antiutopia-nimi kertoo, että utopiaan tähdättiin, mutta... 
Monet kirjan aiheista nostavat esiin tuttuuden tunteen: näinhän nyt näyttäisi monessa asiassa käyvän. Voisiko tehdä jotain toisin? 
Voisiko kaiken nähdä myös aivan toisin?

Kyösti Salovaaralla on blogissaan esseetyyli. Tässä romaanissa on esseetyylin ohessa myös muuta: ympäristön kuvausta, veneilyn ja kalastamisen kuvausta, onnistunutta dialogia, kaunista rakastumisen ja erotiikan kuvausta ja huumoria, joka on joskus mustaa ja joskus hersyvän koomista. 
Mikkelin torin patsaissa puistoparlamenttina näkyy vanhoja presidenttejä, jotka Jösse historiantutkijana tunnistaa, ja onpa siellä viimeiset vallattomat, ilkikuriset kansalliskirjailijatkin Reijo Mäki, Sofi Oksanen ja Jari Tervo. Heidän jälkeensä kirjailijoista tuli yhteisen edun sisäistäneitä virkamiehiä.  


Salovaaran kirjan ulkoasun suunnittelun on tehnyt Olli Turunen Tovia Designista. Hänen ovat myös kansien valokuvat.

Takakannen utopia

Kirjoista ja lukemisesta, Turun reissullani koettua ja mietittyä

Kirjanmerkin ajatus

Olin ensimmäisen kerran elämässäni Turun kirjamessuilla. Turun messuthan ovat jo 25 vuotta vanhat, Helsingissä on messuiltu 15 vuotta, ja joissain muissa kaupungeissa on ollut pienempiä kirjamessutapahtumia.

Kävin messuilla suppeasti perjantaina, avajaisissa ja parissa muussa tilaisuudessa. Turun matkallani oli muutakin tarkoitusta ja ohjelmaa, mutta sainpahan tällä piipahduksella vähän kuvaa siitä, mitä Turku tarjoaa. 

Avajaisista jäi mieleeni Tarja Halosen lause kirjallisuuden annista ja Wladimir Kaminerin esiintyminen ja hänen kiteytyksensä kirjallisuuden tehtävästä.

Halosen lause: Lukeminen on tapa hankkia moninkertainen elämä.

Wladimir Kaminer oli yksi kirjamessujen saksalaisvieraista. Messujen teemana olivat Saksa ja Satakunta. 

Kaminer on syntynyt Neuvostoliitossa, josta hän lähti saatuaan vuonna 1990 Saksasta turvapaikan juutalaisena pakolaisena. Hän ei osannut maahan tullessaan kieltä juuri ollenkaan eikä tuntenut kulttuuria muuten kuin salakuljetettujen kirjojen ja elokuvien välittämänä houkuttelevana kuvana.
Silloisessa Neuvostoliitossa kirjallisuus ja muu taide oli opettavaista ja ylevää. Taide palveli valtiota ja sen tehtävänä  oli esittää parempi ihminen. Kaminer totesi, että tällainen taide oli tylsää. 
Kirjailijat tiesivät, että Tolstoi ja muut klassikot olivat kuvanneet intohimoisia ja epäonnistuneita yksilöitä, hurjiakin, mutta se oli mennyttä aikaa. 
Kaikki ahmivat oman yllätyksettömän taiteen ohella salaa länsitaidetta. Sen esittämä ihminen oli hauska ja leikkisä, usein karnevalistinen. Sieppari ruispellossa, Beckettin hahmot, David Bowie. Kun tietämys länsimaista oli näiden ikonisten hahmojen varassa, niin länteen päästyä todellisuus vaikuttikin poroporvarillisemmalta kuin oli odottanut.

Kaminer on nykyään Berliinissä tunnettu kolumnisti, kirjailija, radioesiintyjä ja ns. ryssändiskojen järjestäjä. Hän on kirjoittanut paljon ja kaiken uudella äidinkielellään saksaksi. 
Kirjailija, joka on itse tullut maahan pakolaisena, on saanut viime aikoina todeta, että hänen kirjojaan käytetään opetusmateriaalina syyrialaisille ja irakilaisille pakolaisille. 
Kaminer esiintyi hyvin valmistellusti ja sai ansaitusti runsaimmat taputukset.

Kaminer lopetti puheensa seuraavasti: Kirjallisuuden tehtävä on välittää se oivallus tai viesti, että kaikki me olemme samassa pelastusveneessä ja kaikki me olemme yksi teistä. 

Kun Kaminer kertoi kirjoistaan, minulla alkoi raksuttaa. Minähän olen lukenut hänen hauskan Berliinin oppaansa Berliinin matkaopas uteliaille turisteille. Tämän kirjan nimi on alkukielellään hauskempi Ich bin kein Berliner. Ein Reiseführer für faule Touristen (Enhän minä ole berliiniläinen, matkaopas laiskoille turisteille). Viittaus John F. Kennedyn puheeseen 1963: "Ich bin ein Berliner."

Vietimme mieheni kanssa noin viikon Berliinissä tammikuussa 2011. Majapaikassamme oli tämä Kaminerin kirja. Minä luin kirjan, hekotin ja ehdotin, että tehdään kaikenlaista, mitä Wladimir K. ehdottaa. Niinpä me menimme eräänä päivänä Gasthausiin ja mieheni tilasi perinneruuan Schweinehaxe. Kirjassa Kaminer pakinoi, että japanilaisturistit tilaavat usein tämän annoksen vain kuvatakseen sen ja jättävät koskemattomaksi, jolloin se voidaan tuoda tarjolle taas uudestaan uudelle asiakkaalle. Voi hurja, olisittepa nähneet sen annoksen! Lautasella oli valtava muhkura keitettyä vaaleanpunaista lihaa, sianpotka, jossa oli jäljellä paksu nahka ja harjaksia, vieressä läjä hapankaalia, mausteena vain suolaa. Minä tilasin jotain muuta, mutta sekin oli liiaksi perinneruokaa. Sivusilmällä näin japanilaisen tyttöryhmän hihittämässä annostensa ääressä. 

Mikäs siellä onkaan kädessä, Kaminerin opas! Olemme ottaneet itselaukaisijalla tällaisen kirjallisen ehtoopuhdekuvan. Berliinissä piti olla sisätiloissa hurjasti päällä tammikuussa, kuten melkein kaikkialla muualla talvisin paitsi meillä Suomessa.

Berliinistä takaisin Turkuun. 
Messuilla oli nähtävänä Suomen vanhin asiakirja, joka täytti juuri messujen aikana 700 vuotta. Tämä asiakirja on Ruotsin kuninkaan Birger Maununpojan latinankielinen kirje Karjalan naisille naisrauhan puolesta 1.10.1316. 
Ajatelkaa, 1316!

Kirjoitin messupöytiä katsellessa muistiin seuraavat kirjat:
Johanna Korhonen, Mikä niitä riivaa (nykyisen julkisen keskustelun mahdottomuudesta, huutamisesta ja itsekeskeisestä yksinpuhelusta)
Wilhelm Schmid, Tyyneys (vanhuudesta tärkeänä elämänvaiheena)
Antti Eskola, Vanhuus (Luin jostain haastattelusta Eskolan mainioita ajatuksia, esim. sellaisen, että miksi vanhojen ihmisten pitäisi koko ajan kehittää itseään, ratkaista sudokuja ja opiskella uusia kieliä oikeuttaakseen ansaitun joutilaana olonsa!)

Kotona olen katsellut messulehden listaa saksankielisen kirjallisuuden suomennoksista viime vuosilta. Huomaan paljon tuttuja nimiä, vaikka olen luullut keskittyneeni anglosaksiseen kirjallisuuteen. Kathrin Gerlof kuulostaa lupaavalta uudelta kirjailijalta, jonka teokseen Vaikeneminen haluan tutustua. 

Junalukemisena minulla oli Kyösti Salovaaran kirja 2112, Antiutopia. Siinäkin on hyvä kohta kirjallisuuden merkityksestä. Kirjoitan kirjasta vielä lisää, tässä vain lainaus, joka tuntuu sopivan myös Johanna Korhosen mietteisiin mekastamisesta keskustelun sijasta. Päähenkilö Jössen, Gustav Hjortin, pohdiskelua: 
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä. Kun  tietoa rajoitetaan, sen jättämä tyhjiö täyttyy juoruilla, huhuilla, valheilla ja ennakkoluuloilla. Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän uskot yliluonnolliseen, ja mitä enemmän uskot yliluonnolliseen, sitä helpompi sinua on ohjailla vallanpitäjien haluamaan suuntaan, koska kaikki mitä sinulle tapahtuu, tuntuu olevan kohtalon käsissä, ei sinun omassa vallassasi. Tietämätön ihminen käyttäytyy kuin silakka parvessa, joka yhtenä kollektiivina vaistomaisesti muuttaa suuntaa varjon häivähtäessä veden pinnalla. Tietämätön ei tiedä mikä varjon aiheuttaa, pitääkö pelätä vai ei. 

Vielä pitää antaa piiskoja Turun messujen järjestäjille avajaisista. 
PUOLET istuinriveistä oli varattu kutsuvieraille, Ihmisiä ajettiin edestä Auditorion takaosaan. Yleensähän vain rivi tai kaksi varataan Your Excellencies -tyypeille. Ilmeisesti kutsuvieraisiin laskettiin myös kaikki, jotka olivat mukana järjestelyissä. No, osa "tavan ihmisiä" (kainuulainen sanonta) seisoskeli sitten ahtaasti reunoilla, ja kun varattuja istuimia jäi tyhjäksi lapset - hyvä lapset! - puikkelehtivat niihin ja kohta taas pois, kun ei kiinnostanutkaan.

Tiivis tilannekatsaus lukemisiin, kirjoittamisiin, elokuviin ja Eläköön essee -haasteeseen

  

Lilliputti? Voisi olla. Mutta ei, meidän talossa on sellaisia puutarhureita, että he saavat kukat kasvamaan. Minähän olen lähes 170-senttinen, vähän olen vajonnut kuudenkympin jälkeen. 

Nyt on käynyt niin, että kymmenkunta kirjaa odottaa, että sanoisin niistä jotain ja minä vaan kirjoitan elämäkerrallista tarinaa kirjoituskurssille.

Näistä haluaisin kirjoittaa, ja vielä joistain tottavie kirjoitankin:

Toni Morrison, Tar Baby ( Oi, kirjan Jadinehan on kuin Luoja lasta auttakoon -romaanin Bride!)

Tuomas Juntunen, Näkymätön lapsi (omaelämäkerrallinen surukirja, vaikuttava)

Petri Vartiainen, Miehen ryhti (romaani kouluelämästä, hyviä pohdintoja)

Patti Smith, M Train (muistelmakirja, jossa kahvi on tärkeässä asemassa)

David Williams, Gangsterimummi (lastenkirja, jonka käänteet jäivät kummastuttamaan)

Riitta Jalonen, Kirkkaus (kirkas romaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka vältti juuri ja juuri lobotomian)

Juha Saari, Täydellisyyden mittakaavoja (mietityttävää lyhytproosaa, Juhalla on myös kiinnostava filosofiablogi)

Ilpo Kontula, Provinssikirurgi (kouvolalaisen kirurgin ja vaikuttajan veijarityylinen muistelmateos)

Olen taas lähdössä tapaamaan kullanmuruja muutamaksi päiväksi. Matkalukemiseksi pääsee Kyösti Salovaaran nettikirja  2112, Antiutopia   paperinivaskaksi tulostamanani (226 sivua). Kirjoittaja on määritellyt teoksensa häijyn kriittiseksi tieteisromaaniksi, joka on paitsi hävyttömän pohdiskeleva myös vetävän leppoisa.

Blogikaverien kirjat ovat kiinnostavia. Kun katselee vähän sivupalkkeja ja lukee bloggaajien henkilötietoja, niin saattaa löytyä muutakin kirjoitettua kuin blogikirjoitukset. Kyöstin kirjoitukset blogissa Deadline torstaina ovat hienoja esseitä.

Tästä pääsenkin Eläköön essee! -haasteeseen, jonka laitoin taannoin liikkeelle. Jee, sehän elää edelleen!

Ihan ilman haastettakin monessa blogissa kirjoitetaan esseekirjoista tai Kyöstin tapaan esseitä. 
Hikatusta-blogissa on mainiota essehdintää, usein huumorilla höystettynä. 

Viime aikoina näkemistäni elokuvista kiitoksen ansaitsevat Florence, jossa korostuu itsetunnon merkitys, Tyttö nimeltä Varpu lämpöisyytensä vuoksi ja eilen televisiosta katsomani ruotsalainen Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka sai pohtimaan moraalia. 

Tänään olin taas kirjoituspiirissä. Kirjoitan kovaonnisesta lapsuudenperheestäni, jossa kahden kuolemantapaukseen jälkeen masennus vaanii mustana möykkynä useamman perheenjäsenen yläpuolella valmiina tiivistymään uhrinsa ympärille.  

   

Lopuksi lainaus Riitta Jalosen kirjasta. Tässä Janet pohtii kirjoittamisen merkitystä itselleen. 

   Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
   Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa. 

Nyt on syksy. Syksyssäkin on voimaa. Nauttikaamme väriloistosta! 

---------------------------------------

Sunnuntaina 2.10. 
Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis on koonnut laajan ja ansiokkaan kirjoituksen, esseen, bloggaamisesta. Tässä linkki postaukseen, josta pääsee edelleen lukemaan esseen. Uskon tämän kirjoituksen herättävän kiinnostavaa keskustelua.