Saman auringon alla

 

Kävelyreittini varrelta Myllykosken Koivusaaresta

Olen lueskellut uudelleen sieltä täältä joskus antikvariaatista ostamaani Mika Waltarin vuonna 1948 ilmestynyttä matkakirjaa Lähdin Istanbuliin. Waltari kirjoittaa kiehtovasti sodanjälkeisestä Euroopasta ja silloisen matkustamisen hankaluuksista. Kirja on harvinaisen upeaa, pohdiskelevaa kulttuurireportaasia ja aika on tehnyt siitä myös historiallisesti arvokkaan. 

Kaiken värikkään ja elämyksellisen ohessa matkailija Waltari lepää välillä puistoissa, katselee ohikulkevia ihmisiä ja kirjoittaa runoja plataanien kuoriin. 
Hän tulee myös verranneeksi katselemaansa itämaista elämää omaan länsimaiseen, mikä minusta on erityisen kiinnostavaa, koska hänen kuvaamaansa itämaista verkkaisuuttahan ei kovin paljon enää Turkista löydä.

Leikki leikkinä, mutta ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.

Pakostakin tulee mieleen Jerusalemin kuningas Salomonin pohdiskelut Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjassa.
Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. 

Niin. 

Mikä mahtaakaan olla suosituimpia aiheita meidän aikamme nuorten kirjailijoiden romaaneissa? Mututuntumalla sanoisin, että paha olo. Entä HS:n Lauantai-liitteessä? Veikkaan ruokaohjeiden ohella mielenterveyden häiriöitä. 

Mikä määrä sääntelyä ja ohjausta on ihmiselle hyväksi? Milloin hän menettää yksilöllisen vastuullisuuden tunteen ja muuttuu laumaihmiseksi?
Ja milloin ohjantaa on liian vähän, niin että ihmiset alkavat käsitellä pelottavaa vapauttaan ja orpouden tunnettaan asettamalla toisilleen tiukkoja sopivaisuuden rajoja - ja taas ollaan laumoissa, joita nykyään myös kupliksi kutsutaan. 

Mökin keittiön pitsiverho on ollut ikkunassa
jo 60-luvulla. En vaihda sitä mihinkään
modernimpaan. 

Henning Mankell, Leopardin silmä

 

Ruotsalainen kirjailija ja teatterissa monissa tehtävissä toiminut Henning Mankell (1948 - 2015) vietti pitkiä aikoja elämästään Afrikassa ja tunsi hyvin maanosan kulttuuria. Useat hänen romaaneistaan sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista ja alueen ongelmista.

Leopardin silmä (1990) on trillerimäinen romaani, jossa Sambiaan käymään tullut norlantilainen, identiteettiään etsivä lakiopiskelja Hans Olofson päätyy sattuman kautta kanatilalliseksi syrjäiselle tilalle ja jää lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pelko on aina läsnä ja mustien työntekijöiden ajattelua on mahdoton ymmärtää. 
Olofssonilla on kaksisataa työläistä. Hän pyrkii parantamaan heidän olojaan ja toimimaan oikeudenmukaisemmin kuin maassa pitempään asuneet kyynistyneet naapurimaatilojen omistajat, mutta huomaa tehtävän vaikeaksi. Hänen idealisminsa ei toimi juuri itsenäistyneessä levottomassa maassa, jossa rasismi ja eriväristen ihmisten viha toisiaan kohtaan ja korruptio sekä räikeä oman edun tavoittelu estävät kehittämisyritykset. 

Kirja etenee kertoen vuorotellen Olofsonin nuoruudesta Ruotsissa ja elämästä Afrikassa. Malariahoureissaan hän on köyhässä lapsuudenkodissaan merelle kaipaavan alkoholisoituneen isänsä kanssa, puutalo alkaa ajelehtia merta kohti, kauas pois... 

Afrikasta tuli minulle tapa. Oivalsin etten koskaan pysty suhtautumaan tähän haavoittuneeseen ja raadeltuun maanosaan täysin tyynesti.

Joka aamu vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin hämmästelen herätessäni sitä, että olen yhä hengissä. Joka ilta tutkin revolverini, pyöräytän patruunalipasta sormieni välissä, tarkistan, ettei kukaan ole vaihtanut patruunoiden tilalle tyhjiä hylsyjä. 
Minä, Hans Olofson, olen oppinut sietämään mitä suurinta yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ole koskaan ennen ollut näin paljon ihmisiä, jotka vaativat huomiotani, ratkaisujani, mutta jotka samanaikaisesti vaanivat minua pimeässä, näkymättömiä silmiä, jotka seuraavat minua odottaen, ounastellen. 

Levottomuus vaivaa Olofsonin mieltä. Hän kokee lähteneensä pakoon elämäänsä Ruotsissa ja kysyy, onko hän saanut mitään tähdellistä aikaan Afrikassa ja onko ainaisessa pelossa eläminen tasokasta elämää, vaikka siitä riittääkin lähetettäväksi hulppeita summia ulkomaisiin pankkeihin.

Lähtöpisteessä oli mahdollisuus, hirvikoiran hajuinen lapsuus, joka saattoi olla ankea, mutta silti aivan minun omani. Olisin voinut jatkaa pyrkimysteni toteuttamista, lieventävien asianhaarojen vartiointia.

Vakavan asian ohessa Mankell kuvaa koomisia hahmoja. Kiristäjäpoliisi mister Pihri ja intialainen kauppias Patel ovat korruptiossaan erittäin suoria ja selkeitä. Pihri lupaa pitää vaikeudet loitolla, ja toteaa seuraavassa lauseessa, että vaimo on nähnyt kaupassa hyvän ompelukoneen. Patel kertoo huolestuneena, että tavaran toimittaminen ja valuutan siirto on entistä vaikeampaa, ei 10 prosenttia vaan ehkä jopa 25 prosenttia vaikeampaa. Olofson oppii maan tavoille ja päätyy siihen, että korruptiota on Ruotsissakin, menetelmät vain ovat hienostuneempia. 

Olofsonin elämään mahtuu lähes pelkästään huonoja ihmissuhteita rasistisista valkoisista tilallisista ja petollisista työläisistä omaa hyötyään etsivään avustustyöntekijään. Roistot ja leopardinnahka selässään liikkuvat vallankumoukselliset murhaajat pitävät yksinäistä miestä kauhun vallassa. 
Kaiken ruman ja rujon keskellä loistaa kuitenkin hänen ystävyytensä neljän tyttären leskiäitiin Joyce Lufumaan, jonka vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa hän arvostaa. 
Olofson näkee, että Afrikan tulevaisuus on naisissa. Iso maanosa on väkivallan areena, länsimaiden pettämä ja riistämä, mutta tulevaisuus alkaa yhden tai kahden sukupolven päästä. Se ei ole sen kauempana.

Vaikka Olofson ei koskaan opi ymmärtämään Afrikkaa, yhden asian hän huomaa hyvin nopeasti. 

Eurooppalainen totuus lakkaa pätemästä loputtomalla savannilla. 

Viimeaikainen maailman järjestäytyminen on nostanut esiin Olofsonin/Mankellin huomion erilaisista totuuksista. 
Kun presidentti Sauli Niinistö teki keväällä matkan Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, hän totesi, että sinne ei mennä tarjoilemaan omia viisauksia vaan kuuntelemaan. Afrikka hakee omaa asemaansa ja liittolaisia. Siirtomaa-ajat ovat kipeinä mielessä, varmaan myös niiden jälkeinen toiminta, joidenkin avustustyöntekijöiden ylimielisyys, itsekkyys ja rikokset. 
Niinistö totesi, että demokratian tunnustavat maat ovat vähentyneet maailmassa ja kysyi, olemmeko me häviämässä taistelun afrikkalaisten sydämistä. Kenen kanssa vaurastuva Afrikka haluaa tehdä yhteistyötä?

Olen huolissani siitä, että Afrikan maat eivät kaihda sitoutua ihmisoikeuksia omissa maissaan sortavien maiden kanssa, Kiinan ja jopa Venäjän. Länsimaisten demokratioiden tarjoama moraalikäsitys ei ole vakuuttanut, ja taloushan on äärimmäisen tärkeää. Jos eurooppalainen tulee "valistamaan" ja kiinalainen lahjoittaa koulun ja kaivon, niin kumpi vieras mahtaa olla mieluisampi?