Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 2 : Ruoka kirjallisuudessa ja mitä naparetkillä syötiin

A. A. Milne, Pienten oma Nalle Puh,
kuvitus Andrew Grey
Nalle Puhille kyläilyssä tärkeintä on hunaja ja hillo.

Kirjailija Leena Parkkinen piti Joensuun kirjallisuustapahtumassa alustuksen, joka oli nimetty "Madeleine-leivoksista joka maun rakeisiin - mitä ruoka edustaa kirjallisuudessa".

Etukäteen mietin, että ruoka merkitsee ainakin rakkautta. Vauvan ja äidin imetystuokio on rakkauden välittämistä ravinnon muodossa eikä ihme, että vielä aikuisenakin äidinmaidon makua muistuttavat makeat vaniljaiset jälkiruuat kuten vanukkaat ja pehmisjäätelö antavat lapsenomaista mielihyvää.
 
Parkkinen kertoi, että lastenkirjallisuudessa syömisellä on sama merkitys kuin aikuisten kirjallisuudessa rakkauskohtauksilla. On myös tutkittu, että samat aivojen osat aktivoituvat lasten herkkuhetkissä kuin aikuisilla erotiikassa. On paljon lastenkirjoja, joissa kuvataan lasten syntymäpäiväkemuja ja riehaantumista herkkujen äärellä, eväsretkien yltäkylläisyyttä ja muita unelmien herkutteluhetkiä. 

Aikoina jolloin erotiikan kuvaus kirjallisuudessa oli kiellettyä, homoerotiikan varsinkin, yhteisen syömisen kuvaukset korvasivat sen, mitä ei saanut osoittaa tai mistä ei ainakaan voinut suoraan kirjoittaa.  

Ruualla voi kuvata kirjallisuudessa monenlaista:
- yhteiskuntaluokkaa
- vapautta
- yltäkylläisyyttä
- turmiota
- kansallisuutta
- etnistä taustaa
- epookkia
- henkilöä tai miljöötä
- ?  

Ruualla on iso merkitys esimerkiksi Satyriconissa, erityisesti sen osassa Trimalchion pidot, Karen Blixenin novellissa Babetten pidot (kokoelmasta Kohtalotarinoita), Marcel Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Veikko Huovisen romaanissa Hamsterit ja Sofi Oksasen romaanissa Stalinin lehmät. 
On kiinnostavaa pohtia, mitä kaikkea se näissä kussakin merkitsee.

Stalinin lehmissä ruoka edustaa usein turvallisuutta ja siitä kieltäytyminen vallankäyttöä itseä kohtaan.
Syömähäiriöt ja niistä kirjoitettu kirjallisuus olisi myös ollut kiinnostava aihe tässä yhteydessä, mutta siihen ei ehditty enkä hoksannut nostaa esiin yleisön puheenvuoroissa. En yleensäkään keksi mitään kysyttävää luentotilaisuuksissa, vasta jälkeenpäin tulee mieleen uusia näkökulmia.

Aloin pohtia Satu Taskisen romaania Täydellinen paisti. Siinä ulkomainen miniä koittaa saada aikaan anoppia ja muita miehen sukulaisia miellyttävän aterian. Ruualla ilmaistaan tässä monenlaisia tasoja, ainakin miellyttämistä, valtakysymyksiä ja vierautta. 

Jyrki Siukonen, kuvataiteilija ja tutkija, piti mielenkiintoisen esitelmän "Nytkö tuli raja vastaan?", jossa tarkasteli Nansenin naparetkellä 1800-luvun lopulla esiin tulleita ruokaan liittyviä tabuja. Retkellä kalskahtelivat yhteen kolmenlaiset kulttuurit, norjalaisten, saamelaisten ja Grönlannin inuiittien. Sekä Nansen että saamelainen Samuel Paltto ovat kirjoittaneet samasta naparetkestä, mutta Palton kirja on jäänyt vähälle huomiolle, koska sen kielenä on vähemmistökieli saame eikä kirjaa ole käännetty muille kielille.

Herkullinen asetelma, kaksi henkilöä eri kulttuureista kirjoittaa samasta tilanteesta. Fiktiossa tätä metodia käytetään paljon, mutta harvemmin asiateoksissa. 

Nansen oli terveysintoilija ja kaiken alkuperäisen kannattaja. Yllättävää on, että retkikunnan norjalaiset söivät raakaa eläinten lihaa, jolle saamelaiset käänsivät inhoten selkänsä. Siinä missä Nansen hamuili liha-aterian jälkeen marjoja suuhunsa mahallaan varvikossa, saamelaiset nauttivat keksejä ja marmelaadia. 
Inuiittien elintavoissa riitti ihmeteltävää, esimerkiksi peseytyminen virtsalla on mahtanut tuntua oudolta.

Siukoselta on tulossa kirja Nälkä ja vilu, josta voi lukea lisää retkikuntalaisten syömingeistä.

Sven Nordqvist, Viirun syntymäpäivät
Viiru ja Pesonen valmistautuvat
mässäilemään kerrospannukakulla.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: Hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Vain kolme kuva - e niin kuin elokuu

Maailma on täynnä sanoja ja myös paljon sellaista, mille ei ole sanaa. Kielet elävät, mikä on hyvin kiehtovaa.
Pidän tästä kuukausitehtävästä, jossa etsitään kuukauden alkukirjaimella alkavia sanoja ja julkaistaan sanan sisältöä ilmaiseva kuva ja tekstiä oman maun mukaan. Haasteen on pannut alulle Kristiina K ja hän myös keräilee linkkejä kirjoituksiin. On kiinnostavaa käydä katsomassa, mitä toiset ovat valinneet kuvattavakseen.  
 

1. ESSUMEKKO

Kuva on vuoden 2000 alusta, jolloin vietimme viimeistä uutta vuotta Kuhmossa. Näyttikö tina, että muutamme kesällä Kymenlaaksoon Anjalankosken kaupunkiin, jota pian ei sitten enää ole olemassakaan vaan olemmekin osa Kouvolaa? No, eihän se mitään näytä, leikki illan ratoksi ja ajatustenvaihdon pohjaksi. 
Marimekon Essumekko oli jo tuolloin ollut minulla monta vuotta joulun ajan asuna. Se on edelleen kaapissa, ehkä vanhimpia vaatteitani. Essu on sama, mutta mimmi hieman harmaantunut ja oi nuo kätöset ovat nyt isot ja möykkyiset. Mimmistä on tullut mummi. 
Pidän myös varsinaisista essuista ja käytän niitä aina ruokaa laittaessani. Minulla on jouluessu ja pääsiäisessu, molemmat Marimekolta, muumikuvioinen essu ja kesäessu jossa on kedon kukkia. 



2. EINEKSET

 

Kuvassa tämän päivän eines-ostokseni. En käsitä, miksi pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että käyttää valmisruokia. Ostajia vartenhan niitä tehdään ruuanlaiton  helpottamiseksi. Ei ole järkevää olla aina kiinni ruuanlaitossa, kun on niin paljon muutakin kivaa puuhaa, ellei juuri kokkaus ole harrastus.
Sitä paitsi, ravintotieteilijät ovat todenneet monet "meiän äitin teiän äideille tekemät" (se ihana mainos!) ruuat hyvin maukkaiksi ja tasokkaiksi ravintoarvoiltaan. 
Maksalaatikko jakaa ihmisiä, jotkut inhoavat sitä ja joillekin, kuten minulle, se on maukas ruoka puolukkahillon kanssa nautittuna. Joskus kun hiukoo, saatan ottaa pari lusikallista kylmää maksalaatikkoa ja suolaisen tarve on tyydytetty.
Riisipuuuroa tykkään syödä iltapalana marjojen, hillojen ja kuivattujen hedelmien kanssa. Kun tekee mieli herkutella lisään puuron päälle kanelisokeria ja kermavaahtoa, jotka tekevät siitä myös kivan jouluisen. 
Pidän jääkaapissa varalla myös soppia, lohikiusausta, pastaruokia ja kaalikääryleitä. 

 

3. EMAJÕGI 

Emajõgi (Äiti-joki) on 100 kilometrin pituinen joki Virossa. Tartossa se virtaa kaupungin läpi ja sen yli kulkee idyllisiä siltoja. Joesta käytetään myös nimeä  Suur Emajõgi erotukseksi pienemmästä joesta, joka on nimeltään Väike Emajõgi (Pieni Emajõgi).
Emajõgi on navigointikelpoinen koko pituudeltaan ja sitä on käytetty kaupankäynnin väylänä satojen vuosien ajan.
Ei ihme, että kaupunkeja on syntynyt paljon juuri vesiväylien varrelle. Ennen teitä, rautateitä ja moottoriajoneuvoja vesiliikennöinti on ollut tärkein ihmisten ja tavaran kuljettamisen muoto.  
Vesi tekee kaupungista viehättävän. Mitä olisi Istanbul ilman Bosporinsalmea ja Marmaranmerta tai Barcelona ilman merenrantaa! Nyt iski matkakuume. Barcelonassa olen ollut kolmesti parin viikon lomilla, mutta Istanbulissa aivan liian lyhyesti, vain vajaan viikon. Sinne eläytymään ja kokemaan elämyksiä, ehkä.  
 

12.8. 
No niin sanoista tekoihin: varasimme mieheni kanssa lokakuun alkuun Istanbulin matkan. Huomenna hakemaan kirjastosta Istanbul-oppaita.

Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.