Näyttelyreissulla Helsingissä ja lopussa kannanottoni ajankohtaiseen, kiivaasti käytyyn kulttuurikeskusteluun

Stefan Bremer, Aamutervehdys Kolmen sepän patsaalla 1983

Kun muutimme Kainuusta Kymenlaaksoon, niin ajattelin, että Helsinkihän on aivan vieressä, (puolitoista tuntia junalla)samaa lääniä, ja minä piipahtelen siellä päntiönään (yleissuomeksi yhtenään), ostan kausikortin Kansallisteatteriin ja katson kaikki näyttelyt.
No, jotenkin käsitys välimatkoista on muuttunut ja mukavuudenhalukin kasvanut. Kun on kulkenut parissa isossa näyttelyssä, tekee mieli mennä lämpimään hotellihuoneeseen rentoutumaan, joten näyttelyretkistämme on tullut kahden päivän ja useamman näyttelyn pituisia. 

Tällä kertaa yövyimme Lönnrotinkadun Omenahotellissa, joka on näitä halpoja ilman henkilökuntaa toimivia paikkoja. Mikä yllätys, missään fiinimmässä majoituksessa ei ole ollut yhtä hyviä valoja. Näki hyvin lukeakin. Huoneessa oli myös sopivan lämmin, raikas ilma ja mukava peti. Olen välttänyt näitä hotelleja siitä asti, kun hikoilin eräässä Ompussa liian paksun keinokuituisen peiton alla, mutta se olikin varmaan niitä rintasyöpävuosiani jolloin taudin jatkohoito aiheutti monenlaista epämukavuutta. 

Ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa Stefan Bremerin ison Helsinki by Night -näyttelyn Hakasalmen huvilalla. Bremer hoksasi kuvata 1970- ja 1980-lukujen katoavaa nuorisokulttuuria öisessä Helsingissä, kaduilla klubeilla ja bändien matkassa. Joukossa oli myös korkealta kuvattuja kaupunkikuvia, sitä maisemaa jossa öiset liikkujat toimivat.

Stefan Bremerin kaupunkikuvia ja kuvia Lepakosta (tekstit jäivät minulla kuvaamatta)

Stefan Bremer, ylin kuva: Pelle Miljoona Lepakko 1983, alla: Måsse Kuhlman ja
Jimi Sumén Vanha ylioppilastalo 1982, vasemmalla olevasta kuvasta unohdin tarkistaa tekstin

Lounastauon jälkeen oli vuorossa juuri monen vuoden tauon jälkeen uudelleen avattu Meilahden Taidehalli, upea näyttelytila, jossa oli kaksi näyttelyä Nanna Suden Toisella puolella rantaa ja Pekka Ala-Pietilän Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. 

Nanna Susi, Rantaan ajautuneet tähdet 2025

Nanna Suden kookkaat öljyvärimaalaukset (180 x 180 cm) olivat hyvin toisteisia. Hän on sanonut kuvanneensa mielensä maisemia ja ahkeroineensa kaikki kuutisenkymmentä taulua tänä vuonna. Minusta kiire näkyi näissä tauluissa juuri siinä, että ne eivät poikenneet paljon toisistaan. 

Pekka Ala-Pietilä, Eero

Pekka Ala-Pietilän valokuvanäyttely koostuu renessanssityylisistä muotokuvista, joissa kuvattavat on puettu historiallisiin asuihin ja Pariisissa kuvatuista mustavalkoisista kaupunkikuvista. 

Tiedemies Werner Heisenbergillä oli epätarkkusperiaate, jonka mukaan atomin osaa ei voi tutkia tarkasti nopeuden ja paikan suhteen. 
Ala-Pietilä katsoo, että sama epätarkkuus pätee elämään. Hän on halunnut irrottaa asioita aikayhteydestä ja liittänyt kuviinsa tekstikertomuksen ajan kulusta, lineaarisesta ja syklisestä aikakäsityksestä ja siitä, mikä on tärkeää elämässä. 
Minusta tämä Heisenbergin mukaan ottaminen ja tarina sekä haaleat Pariisin kuvat olivat jotenkin liikaa ja väkisin mukaan liitettyä. 

Komeat muotokuvat olisivat riittäneet sellaisenaan. Vanhin kuvattava oli 104-vuotias Jaakko ja nuorin 7 kuukauden ikäinen Kerttu. Kuvissa olisi voinut olla koko nimi ja tittelikin, esim. piispa Eero Huovinen. Pelkän etunimen käytöllä halutaan varmaan korostaa sitä, että me olemme ajan virrassa kaikki vain jaakkoja ja kerttuja, mutta minua jäi askarruttamaan monen kuvan kohdalla, mistä tämä henkilö olikaan tuttu.

Illalla kävimme katsomassa elokuvan Chuckin ihmeellinen elämä, joka oli jäänyt kotiteattereissa katsomatta. Elokuva koostuu kolmesta osasta ja ajassa edetään takaperin. Kolmannessa osassa, jolla elokuva alkaa, oli mielestäni mukana turha teema, vähän samalla tavalla kuin Ala-Pietilällä Heisenberg. Kaksi muuta osaa olivat lumoavia. 

Helsingin Keskikadun valoja, 11.11. 2025

Kylläpä oli prameita valoja pääkaupungissa. Ei meillä Mylsällä vaan kulta näin paljon loista.
Kaipailen perinteisiä kadun ylle ripustettavia kuvioita, kelloja, nauhoja, enkelihahmoja ja tähtiä. Pieni ledisilppu, jota nykyään käytetään lähes yksinomaan kaamoskoristelussa, ei ole ollenkaan yhtä kaunista. Makkaratalon koko makkara yhtenäisenä valopötkylänä ei näyttänyt viehättävältä. 

Toisena päivänä meillä oli ohjelmassa Ateneumin tasokas näyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien ja Amos Rexin illuusiot.

Ateneumin näyttely on todella hyvin rakennettu. Aikakausi ja sen taidesuunta sesessionismi (irtautuminen vanhasta jäykästä taidekäsityksestä) selitetään ja näytetään monipuolisesti.  
Pidin videosta, jossa näytetään peräkkäin Gustav Klimtin maisemataulut ja valokuvat samoista paikoista, joita taiteilija on töihinsä kuvannut. Miten upeasti taiteilija onkaan saanut talteen veden väreilyn, kesän lämmön, kaiken.
Voisin käydä katsomassa videon ja koko näyttelyn toisenkin kerran. 
Suomalaisista taiteilijoista Akseli Gallen-Kallela toimi aktiivisesti Wienin kansainvälisissä taidepiireissä.

Akseli Gallen-Kallela. Kirjailija Adolf  Paulin muotokuva, 1905

Amos Rexissä on eteläamerikkalaisen Leandro Erlichin näyttely, jonka kymmenen suurikokoista teosta ovat kuin huvipuiston väärinpäintalo, jonka maailmaan kävijä osallistuu. Tässä leikkisässä maailmassa tutut tilat ja tilanteet muuttuvat epätodellisiksi. 
Näyttelyssä oli useampia koululaisryhmiä ja minusta lapset ovatkin tämän näyttelyn otollisin kohderyhmä. 

 
Molempina päivinä tuli kävellyksi 8 - 9 kilometriä. Kiasma ja Valokuvataiteen museo jäivät toiseen kertaan.

Kävin lopuksi vielä keräämässä ideoita joululahjoiksi kirjakaupasta ja muualta, mutta jätin ostamisen Kouvolaan, koska meillä on suurin piirtein samat liikkeet ja tavarat.
Lahjojen paketoiminen on maailman ihaninta puuhaa, lukemisen ohella tietenkin. 

Tässä on minun kannanottoni kuumaan keskusteluun kirjaposeerailusta. Äidinkielen opettaja Silvia Hosseini on Imagen esseessään epäillyt, että ihmiset vain fiilistelevät kirjojen kanssa ja teeskentelevät lukemista ja lukeneisuutta ja tämä touhu on rappion merkki.
Hyi hyi, lukeminenhan on vakava asia, vai kuinka? Minusta tämä toisten motiivien epäileminen kuulostaa todella elitistiseltä, pikkumaiselta ja ryppyotsaiselta.
Yleensä kuvaan otetaan sellaista rekvisiittaa mitä pidetään tärkeänä: luksuskäsilaukku, lemmikki, kukkia. Hyvä että se on kirja! 
Toivottavasti kirjahyllyistäkin tulee taas suosittuja; niiden sisältö onkin sitten jokaisen oma valinta, siihen ei tarvita ohjailua.  
 
Tiedän, että kaikilla lukemisen harrastajilla ei ole aikaa lukea paljon ja kirjoittaa pitkiä höpinöitä kuten bloggaaja Marjatalla, eikä taitoa laatia sellaisia hienoja esseitä, joita jotkut blogiystäväni kirjoittavat. Tietenkin toivon, että kaikki lukemisen harrastajat kerääntyisivät blogeihin ja hylkäisivät lyhyitä tekstejä suosivan Instagramin - saa blogiinkin muuten kirjoittaa lyhyesti - mutta tiedän, että se ei ole mahdollista.
 
Kirjaselfie on kiva asia, ei mitään paheksuttavaa siinä. 

Minulla oli mukana Helsingin reissulla yksi tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, Hannu Salmen Frans Leijon, Kuurosokean ihmeellinen elämä. Luin tätä kirjaa junassa uppoutuen, eikä tullut ollenkaan mieleen nolostella kirjarakkauttani tai pelätä sitä tulkittavan teeskennellyksi. Palaan tähän upeaan elämäkertaan myöhemmin. 

Kuvassa esittelemäni kirja, Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä, sopii tämän kulttuurikiristelyn oheen erinomaisesti, koska näen tilanteessa pörhistelyä ja naurettavaa kilpailua siitä, kuka lukee oikein.     

Pääsiäiseni 2025

Arboretum Mustila, 18.04.2025

Pitkäperjantai
Retki Arboretum Mustilaan Elimäelle.

Kävimme Mustilassa ihailemassa kevään ensimmäisiä kukkia. Toukokuun lopussa menemme uudelleen, kun alppiruusut ja atsaleat kukkivat runsaina omissa metsiköissään. 
Tekee myös mieli katsoa, olisiko heillä myynnissä oman puutarhan jalostamia, erittäin hyvin meidän talviamme sietäviä Marjatanalppiruusuja. Semmoinen mökille. 

Caj Bremer, Hevosderby II, Parsiisi 1960

Lankalauantai
Retki Gumbostrand Konst & Form -taidekeskukseen Sipooseen.

Tänne menimme suomalaisen kuvajournalismin uranuurtajan, valokuvaaja Caj Bremerin juuri avatun näyttelyn vuoksi.
Näyttelyn nimi on Kvinnan bakom allt/Kaiken takana on nainen. Näyttely koostuu Bremerin vuosina 1950 - 1980 eri puolilla maailmaa ottamista kuvista, joissa on naisia omissa ympäristöissään. 

Caj Bremer, Somalia 1976

 

Caj Bremer, Neuvosto-Karjala 1979

 

Näyttelyn jälkeen kävimme Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilla Tee- ja Kahvihuone Helmissä. Sää oli ihanan lämpöinen, parikymmentä astetta, tarkeni hyvin ulkopöydissäkin sisäpihalla.
Illaksi kotiin lauantaisaunaan. 


Pääsiäispäivä
Hiljaiseloa kotona.

Satoi koko päivän, hyvä että oli tullut ulkoilluksi edeltävinä päivinä.
Tein venyttelyjumpan.
Luin loppuun norjalaiselta Oliver Lovrenskilta 19-vuotiaana julkaistun esikoisromaanin Silloin nuorena. Harvinaisen vahva, persoonallinen ja lukijaa avartava teos nuorten elämästä väkivallan ja päihteiden maailmassa, jossa on myös paljon ystävyyttä ja kaipuuta. 
Katsoimme miehen kanssa loppuun nelijaksoisen brittisarjan Playing Nice/ Vaihtuneet elämät. Sarjaa mainostetaan sillä, että se koukuttaa ja on pakko katsoa nopeasti loppuun. Totta, jännite piti. Usein sarjoja ja elokuviakin myös kritisoidaan siitä, miten laskelmoituja niiden juonirakenteet ovat, mutta - toisaalta - sehän juuri on käsikirjoittajien ammattitaitoa, saada rytmi oikein ja saada katsoja pysymään tuoliinsa nauliintuneena mukana. Juuri jännitteen puute on se, mistä suomalaisia käsikirjoituksia usein moititaan. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu valitettavasti siltä, että tämän sarjan anti jäi köykäiseksi ja muutamat ratkaisut olivat erittäin epäuskottavia. 


2. Pääsiäispäivä
Sosiaalisena ja omissa oloissa.

 Kävimme lounaalla ravintola Lammenrannassa Kouvolassa nuorimman pojan perheen kanssa. Juhlistimme pääsiäisen ohella useita eri asioita. 
Palatessa poikkesimme omassa kirjastossa, jossa on tänäänkin omatoimiaika klo 7 - 20, lähikirjaston etuja. Palautin kaksitoista kirjaa lukematta ja kolme luettuna, Petri Tammisen romaanin Sinua sinua (hyvä!), Ágota Kristófin romaanitrilogian Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe (kiinnostavia) ja Jenny Erpenbeckin pienoisromaanin Vanhan lapsen tarina (hieman pitkitettyä symbolista kerrontaa siitä, millainen ihmisestä tulee totalitarismissa). Lovrenskin kirjan jätin vielä tähän työpöydälleni. Siitä oma juttunsa sitten kun tulee tarve muotoilla ajatuksia paperille koneelle. Nuo vanhat termit kynästä ja paperista kuulostavat edelleen paremmalta kuin laitteelle kirjoittaminen. 

Ihan kelpo pääsiäinen. 

 

Caj Bremer, Laatokalla 1980,
Bremer pitää tätä kuvaa yhtenä näyttelynsä parhaimmista.
Hetki taltioitu taitavasti. 

Istanbul: kuvataiteesta, moskeijoista, hautausmaista ja herkuista

Heti  ensimmäisenä matkapäivänämme menimme tutustumaan Sanat Müzesiin, Istanbulin merkittävimpään modernin taiteen museoon, jossa on sekä turkkilaista taidetta että kansainvälisiä näyttelyitä.

Suurimman vaikutuksen teki valokuvaaja Ozan Sağdıçin laaja näyttely, joka oli nimetty Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı eli valokuvaajan testamentiksi.
Sağdıç on 90-vuotias ja on kuvannut 50-luvulta alkaen tähän päivään; 70 vuoden ura, johon kuuluu viisikymmentä omaa näyttelyä kotimaassa ja ulkomailla.
Sağdıçin kuvista osa on dokumentaarisia kuvia ihmisten elämästä, osa muotokuvia politiikan, taiteen ja kirjallisuuden vaikuttajista. Hän toimi vuodesta 1956 viikottain ilmestyvän Hayat-lehden fotojournalistina ja on taltioinut kuviinsa tässä tehtävässä isoja tapahtumia Istanbulissa ja Ankarassa. Kuvissa on sekä mustavalko- että värikuvia.
Oli kiinnostavaa nähdä Turkin historiaa ja muutoksia ihmisten elämässä ruohonjuuritasolta tarkasteltuina. Joissain kuvissa oli lempeää huumoria, kuten esim. vuoristotietä ajelevassa hääseurueessa, auto pakattuna niin täyteen, että osa ihmisistä riippui auton ulkopuolella. 
Mieheni innostui valtavasti, koska kuvaa itsekin juuri ihmisiä arjessaan eikä ollut koskaan kuullut tästä kuvaajasta, joka on laajalti tunnustettu myös kansainvälisesti. Onkohan hänen näyttelyitään ollut Suomessa?

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

                                                       

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

Kaikki yllä olevat kuvat ovat 50- ja 60-luvulta, minkä voi myös päätellä, jos on elänyt noita aikoja.

Turkki on muslimienemmistöinen valtio, mutta vapaamielinen ja monikulttuurinen. Ihmisen kuvaaminen ei ole kiellettyä ja mainoksissa on kaunottaria alusvaatteisillaan. Vanhassa taiteessa on kuitenkin ornamentiikka pääosassa. Ornamentteja on seinissä, lattioissa, katossa, kankaissa, astioissa, kaikkialla. 

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

  

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

Mimar Sinanin vuonna 1561 suunnittelema moskeija Rüstem Pasa Camii vuodelta 1561 on kuuluisa mitä hienoimmasta osmanien ornamentiikasta kasviaiheineen ja geometrisine kuvioineen. Keramiikkalaattojen siniset sävyt ovat hurmaavia.

Sakirin Camii, Kuva: Ume

Myös tässä, Istanbulin suurista moskeijoista uusimmassa, vuonna 2009 rakennetussa Sakirin moskeijassa on upea väritys, jalokivimäinen tumma turkoosi. Tämä moskeija on merkittävä, koska se on ensimmäinen maailmassa, jonka sisätilat on suunnitellut naisarkkitehti, Zeynep Fadillioglu. Ornamenttia on maton raidoissa, mikä ei kuvassa erotu. Kengille on lokerot sisällä ja myös puhdistautumishuone on sisällä, kun vanhoissa moskeijoissa on ulkoaltaat ja kengät jätetään oven ulkopuolelle.
Suhtaudumme arasti sellaisten tilanteiden kuvaamiseen, joissa ihmiset harjoittavat uskontoa, mutta meitä oikein kehotettiin ottamaan kuvia. Sama on tapahtunut aiemminkin Turkissa. Ihmiset ovat mutkattomia ja vieraanvaraisia.  

Käymme aina matkoilla hautausmailla, niin nytkin. 
Sakirin moskeijan läheisyydessä on iso hautausmaa Karacaahmet Mezarlığı, jonka käytävien varsilla on kauniita kivipaasia, pylväitä ja pesupaikkoja. Turkkilaisilla haudoilla hautakivet ovat tärkeämpiä kuin kukat. Näin vain muutamalla haudalla kukkia. 

 

Paitsi moskeijaan mennessä, niin myös hautausmaalla pestään kädet kyynärpäitä myöten, kasvot, niska ja jalat ennen kuin mennään läheisen haudalle. Vain yhdessä monista pesupaikoista huomasin letkun, jolla suihkun voi ohjata jalkoihin; aikamoista notkeutta vaaditaan vanhuksilta, että saavat nostetuksi jalkansa altaaseen. 

Istanbulissa on myös kristittyjen kirkkoja ja synagogia, mutta kävimme nyt vain näissä parissa moskeijassa taiteen vuoksi. 

Vielä muutama kuva herkkujen asettelusta, jota olen ennenkin Turkin matkoilla ihaillut ruoka-annosten ulkonäössä, maustekekojen väriskaalassa ja kahviloiden sekä makeiskauppojen ikkunoiden esteettisessä järjestelyssä. Kuvataidetta tämäkin. 

 

Tässä kahvilassa söimme usein päivällä pikkulounaaksi suolaisen piirakan, börekin ja jotain
makeaa päälle supermaukkaan kahvin kera. 

Hunajaa tihkuvia baklava-leivonnaisia ja lokumeita eli turkkilaisia makeisia, joita kutsutaan myös nimellä Turkish delight

Samoja irtokarkkeja, mitä meilläkin on kauppojen karkkilaareissa, mutta mikä asettelu!

Maukasta viikonloppua! Seuraavassa raportissa on aiheena Istanbul:kirjat. 

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.

Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 

Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna

Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 

Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.

Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 

Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.

Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 

 

 

Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  

Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna

Atalante sisältä parvelta kuvattuna

Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 

Kuhmon koti nro 1

Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain

Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

Olisin halunnut osallistua...

 

Kirjoitin joskus aiemmin, että minulle ei tuota tuskaa jäädä pois jostain tapahtumista, missä "kaikki muut" ovat. Tämmöiselle tuskalle siitä että menettää jotain, jos ei ole mukana, on oikein keksitty nimikin, fomo (fear of missing out) - keksin suomenkielisen termin hepo (harmittaa, etten pysty osallistumaan).
No, hittolainen, nyt hepottaa pahasti.
Nimittäin: en päässytkään lähtemään suureen rasisminvastaiseen 'Me emme vaikene' -tapahtumaan Helsinkiin. Tuli terveyshäikkää, jota en nyt tarkemmin erittele. Olin niin menossa, junaliputkin ostettuna ajat sitten. Mieheni lähti ja lupasi ottaa paljon kuvia sekä painaa kaiken mieleensä minulle illalla kerrottavaksi. Saatan lisätä tähän myöhemmin joitain hänen ottamiaan kuvia. 

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene -mielenosoitus, väkeä noin 11 000

 

Muita hepoja.
Kiva matka tulossa, mutta sen alle jäävät sekä Joensuun kirjallisuustapahtuma (klik) että Turun kirjamessut (klik). En harkinnut matkan ajankohtaa tarpeeksi, olisin voinut  lähteä myöhemmin ankeammilla keleillä.
Joensuu: Vesa Haapala, Iida rauma, Joonatan Tola...
Turku: Selja Ahava, Hannu-pekka Björkman, Juha Hurme, Koko Hubara, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jari järvelä, Katja Kettu, Anu Kortelainen, Mooses Mentula...  💗
Joitain mainitakseni.
No, onneksi Mooses on myös yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla ja silloinhan me ollaan kotona.

Miten minusta näyttää, että tänä vuonna Turun messut on ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarisen otteessa paremmin järjestetty kuin Helsingin messut. 
Nettisivut ainakin ovat selkeämmät.

Marraskuun lopussa olisi vielä yhdistetyt joulu- ja kirjamessut Jyväskylässä ja joulukuun alussa kirjafestarit Tampereella, joten katsotaan, vieläkö joulun alla ehtii. Silloin on tonttutouhut, jotka menevät kaiken edelle ja saavat tuntemaan jomoa siitä, ettei tee mieli mennä minnekään (joy of missing out) - se voisi olla suomeksi reto (riemuitsen/retoilen ettei tarvitse osallistua). 

Harmiani lievittää se, että olin juuri mieheni kanssa parin päivän pikkulomalla Helsingissä ja kävimme neljässä tasokkaassa näyttelyssä.  Harvoin käy niin, että kaikki missä käy ovat näin hyviä. 
Sanomatalon Vuoden lehtikuvat järkyttivät, Ateneumin laaja Albert Edelfelt -näyttely ihastutti, Valokuvataiteen museon Kämp Gallerian maailman pohjoisimmasta alkuperäiskansasta kertovat valokuvat, Anori - Jäätikön hiljaisuus, olivat huikeita ja saivat miettimään, miten monella tavalla ihmiset elävät ja sokerina pohjalla vietimme vielä melkoisen tovin Designmuseossa ihailemassa Kustaa Saksin kudontatöistä koostuvaa näyttelyä Rajamailla. Tässä näyttelyssä kannattaa katsoa myös David Verbeekin dokumenttielokuva Koodi, jossa Saksi kertoo migreeninäkyjen inspiroimasta työskentelystään ja taiteilijan pikkupoika Taito Saksi on mukana pohdittaessa migreenin perinnöllisyyttä. 

Luen tässä toipilasolossani Maria Peuran romaania Esikoinen. Huikean kaunis kirja!

Kirjan mottona on säe Sinéad O'Connorin laulusta "John I Love You" (1994)
Child you are tender
your name's a whisper

Kuva, Ume, 3.9. 2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

PS En tummenna enkä laita tunnisteisiin nimiä, koska niitä on tässä kirjoituksessani niin paljon. 

Matkalla Tallinnassa 2: valokuvanäyttelyissä

Tallinnan Fotografiskassa oli peräti kaksi näyttelyä, jotka saivat pysähtymään kuviensa äärelle pitkäksi aikaa ja jättivät miettimään. Voisin mennä heti uudelleen katselemaan toisen näyttelyn ajatonta, rauhallista elämää ja toisen muovista hypermodernia maailmaa. 

Summer, Suvi, 2018

Snezhana von Büdingen-Dyba on venäläissyntyinen nykyään Saksassa asuva valokuvataityeilija, joka keskittyy työssään sosiaalisiin kysymyksiin ja muotokuvaukseen.

Hänen laaja näyttelynsä Meeting Sofie, Kohtumised Sofie'ga, Sofien maailmassa on kuin kiehtovaan ympäristöön sijoitettu elämäkertakirja päähenkilönään Down-ihminen Sofie. 

Kuvaaja kertoo, että jo astuessaan Sofien perheen pihaan, hän hämmästyi ja sisään astuttuaan lumoutui talon satumaisesta tunnelmasta.
Sofie asuu perheensä kanssa 1500-luvulla rakennetussa maalaistalossa Eilenstedtin pikkukylässä Saksassa. Vanhemmat ovat antiikkikauppiaita ja intohimoisia vanhan taiteen keräilijöitä.
Talon ikä näkyy kuluneina ja tarkoituksella rosoisiksi jätetyillä pintoina. Kaikki huonekalut ovat vanhoja ja massiivisia, ja seinillä on tunnelmallisia maalauksia. Kuvaaja koki kodin idyllinä, josta Sofie imee itseensä harmonisuutta.

   Sofie with her mother Barbara, Sofie ema Barbaraga, 2017

Tämän näyttelyn kuvat ovat vuosilta 2017 - 2022. Kuvaaja kertoo tapaavansa ystäväänsä Sofieta edelleen. Sofie oli kuvauksien alkaessa juuri täyttänyt 18 vuotta ja valmistunut koulusta. Hän osallistuu maalaistalon töihin, viettää aikaa veljensä ja tämän ystävien kanssa ja tapaa poikaystäväänsä. 
Sofiesta on paljon kuvia ulkotöissä ja yhdessä äitinsä Barbaran kanssa, johon hän on hyvin kiintynyt.

Sofie at home, Sofie kodus, 2019

Büdingen-Dyba sanoo, että hänen tavoitteensa on tarjota teoksellaan näkymä Down-ihminen Sofien maailmaan, sen kauneuteen ja tuskaan ja edistää laajempaa hyväksyntää ja rakkautta ihmisten välillä. Hän sanoo tunnistaneensa Sofien teini-iän tunteissa itsensä, mikä poisti kaikki ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvat esteet. 

Sofie hanging out with her brother's friends,
Sofie venna sõpradega, 2018

Englantilaisen Miles Aldridgen räikeät modernin elämän kuvat ovat vastakohta Snezhana von Büdingen-Dyban kuvaamalle unenomaiselle maalaisidyllille. Aldridgen maailma on karamellivärinen, Büdingen-Dyballa se on pehmeillä maaväreillä maalattu ja kauhtunut.
Aldridgen näyttelyn nimi on Virgin Mary. Supermarket. Popcorn. Kuvat ovat vuosilta 1999 - 2020.

Mannequin Thriller #2, 2013

A Precious Glam #2 , 2011 ja The Rooms #4, 2011

 

Aldridge työskenteli ensin kuvittajana ja musiikkivideo-ohjaajana, kunnes omistautui valokuvaukselle. Hänen töissään on viittauksia film noir'iin, taidehistorian merkkiteoksiin ja popkulttuuriin.
Toistuva teema on ylellisyyden petollisuus ja maailman outoudet. Nykykulttuurin satiiri toteutuu keinotekoisena värimaailmana ja liioitteluna. 
Joku kriitikko on maininnut, että Aldridgen työt ovat yhtä aikaa retroa, futuristista ja nykyaikaa.

Homeworks #1, #7, #4 ja #5

Barbienaiset kyllästyvät kotitöihin pastellisten kodinkoneittensa keskellä ja romahtavat kesken leipomisen. He työntävät täpötäysiä ostoskärryjä kloonimaisesti toisiaan muistuttavina ja mallimaisesti meikattuina. He hymyilevät urheasti kasvot siteissä kauneusleikkauksen jälkeen. He ovat täydellisiä äitejä ja vaimoja. Mutta välillä he vaipuvat pöydälle viinilasien sekaan. 

From Here to Maternity #1

Aldridgen näyttelyyn kuuluu myös video, jossa taiteilija näyttää, miten hän työskentelee. Hän piirtää tai maalaa ensin kuvakäsikirjoituksen ja toteuttaa sen sitten huolellisesti rakennetuissa lavasteissa elokuvamaiseksi valokuvaksi, joka on aina osa suurempaa tarinaa. 
Aldridge on yksi harvoja valokuvaajia joka kuvaa edelleen pääasiassa filmille. Hän sanoo, että digitaalisesti olisi mahdotonta saada hänen haluamaansa värishokkia, joka syntyy kuvaan kemiallisissa kylvyissä.

The Pure Wonder #1, 2005