Vain kolme kuvaa - l niin kuin lokakuu, matkajuttuja

Istanbulin modernin taiteen museon ylimmästä kerroksesta avautuu näkymä kaupunkiin. 
Kuva: Ume  

Istanbulin reissu takana, lievä matkalla puhjennut flunssa menossa (onneksi ei covidia, kuten Pohjois-Kyproksen reissulla pari vuotta sitten), pyykit pesty ja kuvat laitettu koneelle.
Aloitan matkaraportointini kolmella l-sanalla. Tämä on Kristiina K:n alullepanema kiva tehtävä/haaste, jossa kunakin kuukautena kerrotaan kuvin ja sanoin sen kuukauden nimen alkukirjaimella alkavasta kolmesta asiasta. Minua houkuttaisi aina laittaa enemmänkin kuvia ja kirjoittaa pitkästi. Yritän olla niukahko, koska suunnitelmissani on vielä monta fiilistelyä matkan elämyksistä. 

1. LOMA

Istanbulin suuren basaarin vieressä sijaitsee laaja kirjakortteli, jonka viehättävässä ympäristössä
tuli vietetyksi aikaa jonkin verran. Kuvasta puuttuu teenmyyjä, joka yleensä ilmaantui paikalle
heti kun istahti lepuuttamaan jalkojaan. Turkkilainen tee ja kahvi ovat molemmat maukkaita. 
Kuva: Ume
 

Jokainen ihminen kaipaa lomaa.
Ymmärrän lomaksi kaikki pienet ja isot irtiotot tutusta arjesta uudessa ympäristössä. 
Mitä erilaisempaa, sen suurempi virkistävä vaikutus lomalla on, ainakin minulle. On elähdyttävää kulkea kuin pikkulapsi kaiken aikaa uutta kohdaten. 
Eläkeläisenä meille on tullut mieheni kanssa tavaksi reissata syksyllä jonnekin pitemmälle lomalle. Tämä oli poikkeuksellisesti lyhyt kaupunkiloma.
Emme käyneet missään "pakollisissa" turistikohteissa, kuten Sininen moskeija, Hagia Sofia ja Topkapin palatsi, koska ne olimme nähneet jo edellisellä käynnillä toistakymmentä vuotta sitten. Katselimme arkielämää ja vertailimme tunnelmia aiempaan. Atatürkin kuvia ei näkynyt yhtä paljon kuin silloin, useampi nuori nainen käytti huivia ja ikään kuin köyhyys olisi näkynyt enemmän, vai osasimmeko vain nähdä sen. 



2. LAMPAANPÄÄT

Kysymyksiä herättävä kuva? Mikä toislajisista on lemmikki, mikä meidän ruokaamme?
Kuva: Ume

Istanbulin lihakaupoissa lihan alkuperä oli näkyvissä päinä ja sorkkina. Minua tämä ei hätkähdyttänyt, koska olen maalaistalon lapsi ja nähnyt lahdatun sian kalttaamisen ja sen osia suolattuina saavissa. Olen nähnyt myös rajuja tilanteita kotieläinten pidossa, kuten lehmän astutuksen, vasikan syntymisen ja eläinten ohjaamisen teurastamon autoon.
Kun kaupan kuulutuksessa mainostetaan possureseptiä, niin se kuulostaa jotenkin eufemistiselta, ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin eläimen liha. On myös kieliä, joissa eläimelle ja lihalle on eri sana. 
No, turkkilainen keittiö on yksi herkullisimmista mitä tiedän runsaine alkupaloineen (meze). Jokaisen aterian voi koostaa halutessaan vaikka pelkistä mezeistä, pikkuannoksista, jotka sisältävät vihanneksia, juureksia, hunajaa, jukurttia ja ihania mausteita. Samasta buffet-pöydästä löytyy runsaasti syötävää eri ruokavalioihin. Jälkiruuat ne vasta herkullisia ovatkin. On arveltu, että ne ovat kehittyneet täydellisyyteensä, kun kokit ovat kilpailleet sulttaanien suosiosta. 



3. LIIKENNE

Puolitoista kilometriä pitkän Istiklal Caddesi -kävelykadun keskellä
kulkee vanha raitiovaunu, johon käy sama kätevä ja halpa
automaatista ladattava matkakortti kuin muihinkin kulkuvälineisiin.
Kuvan vasemmassa laidassa katuelämää tarkkaileee bloggari M
mielissään siitä, että sai istumapaikan käveltyään sinäkin päivänä
lähes kymmenen kilometriä.
Kuva: Ume

Istanbulin liikenne on kaoottinen, kuten monessa muussakin metropolissa. Kaupungin väkiluku on noin 16 miljoonaa ja se näkyy. Siihen vielä tietysti turistit päälle. Ja kaduilla rentoina makoilevat koirat, joita joutuu väistelemään.
Kaupungissa on hyvä raitiovaunu- ja bussireitti ja melko uusi metro. Karaköyn ja Beyoğlun kaupunginosien välillä kulkee 550 metriä pitkää tunnelia pitkin funikulaarijuna Tünel, joka on kätevä aikamoisen korkeuseron vuoksi.
Istanbul on kaupunki, josta osa on Eurooppaa, osa Aasiaa. Euroopan ja Aasian välillä liikennöi useita lauttoja eri kaupunginosien välillä. Lautta on ehdottomasti mukavampi kuin bussi, koska sillat ovat aina ruuhkaisia. Auto kannattaa jättää keskustan ulkopuolelle. Matkustimme taksilla lentokentälle onneksi vähemmän ruuhkaiseen aikaan. Taksi on halpa, lähes tunnin matka maksoi 1500 Turkin liiraa, noin 40 euroa. Üsküdarin (Aasian) puolella varttitunnin matka maksoi 2 TL eli noin 5 e. Kävely oli parasta, ja sitä harrastimme paljon. Onneksi jalat toimivat, ja flunssakin oli vasta alkuvaiheessa.  
Bosporin salmelle ja Kultaiseen sarveen järjestetään laivaristelyjä, joilla kaupungin näkee uudesta kulmasta. Aivan rannassa on upeita palatseja, joita ei muualta näekään kuin vedestä.
 

Lisää matkatarinaa tulossa myöhemmin, ainakin kuvataiteesta ja kirjallisuudesta, köyhyydestä, tunnelmista hautausmaalla ja Sabiha Gökçenin lentoasemasta versus Helsinki-Vantaa. Kissoistakin. Ja siitä yhdestä kivasta kahvilasta, jonka yläkerrasta katselimme elämää kadulla.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: Hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Joutsenia ja Suomen kesää

 

Olen toista viikkoa seurannut sydän syrjällään joutsenperheen elämää ja jännittänyt poikasten puolesta. 

Kävelin eräänä iltana ajatuksissani läheisen maauimalan reunaa, kun huomasin toisella puolen lammessa noin viiden metrin päässä joutsenen ison kasan päällä... ooh sehän on pesä ja hautominen kyseessä. Ympärillä oli paljon ääntä. Poikaporukka kaasutti mönkijöitään täysillä uimalan hiekalla ja yläpuolella pelattiin frisbeegolfia. Joutsen vain hautoi tehtäväänsä keskittyneenä. Minua alkoi huolestuttaa. Aina silloin tällöin kiekkoja tippuu juuri tähän lampeen kaislojen sekaan ja pikkupojat kahlaavat etsimään niitä. Voi miksi ne rakensivat pesänsä näin ruuhkaiselle paikalle, lampeen joka on aivan maauimalan kupeessa, yläpuolella kävelytie, frisbeegolfrata ja taloja. 

Kun seuraavan kerran kävelin tuttua reittiäni, huomasin että hautovan joutsenen takaa ilmestyy kolme pientä palleroa. Molemmat joutsenvanhemmat olivat paikalla, toinen vielä hautomassa, eli ilmeisesti lisääkin poikasia tulossa.
Maauimala oli täynnä iloista porukkaa, ihmisiä uimassa ja piknikillä. 
Mutta miksi pesän ympärys oli niin sotkuinen? Siellä oli tölkkejä ja muovipulloja sekä pesän edessä että takana. Ei kai kukaan nyt ole niin pöljä ja niin julma, että heittelee joutsenia kaljatölkeillä. 
Huolestumiseni lisääntyi. Pitääkö minun jäädä tänne vahtiin?
Tapasin muitakin, jotka olivat seuranneet joutsenperheen elämää. Kauhistelimme yhdessä ihmisten käyttäytymistä eläimiä kohtaan. 

Seuraavana päivänä riensin tarkastamaan tilanteen. Pesässä oli kaksi munaa eikä joutsenia missään. Onko niille tehty pahaa?  Toivottavasti ne ovat vain kaislikon suojassa.
Menin illalla uudelleen, Ah, toinen joutsenvanhemmista hautomassa ja toinen pitämässä uimaharjoitusta poikasille.

Seuraavan kerran lenkkeillessäni huomasin, että munat olivat vaihtaneet paikkaa, ne olivat aivan pesän sivussa. Hylättyinäkö? Ja missä perhe?

Tämän aamun tilanne oli se, että poikaset olivat vähentyneet yhdellä ja munista oli vain kuoria jäljellä. Nelihenkinen perhe uiskenteli kaikessa rauhassa ja poikaset olivat jo isoja ja vahvoja.
Kohta ne jaksavat kipittää tien yli Kymijokeen rauhaisempiin maisemiin.

Lähden huomenna pariksi päiväksi mökille. Koittakaa pysyä turvassa joutsenperhe!

Kunpa minulla olisi ollut parempi kamera. Ensimmäinen kuva on mieheni ottama, mutta minun tekemäni. Hän on poistanut omasta kuvastaan roskat, siksi en käyttänyt sitä. Haluan näyttää katkeran totuuden.

Hyvää Juhannusta!

Koronasta kesään - miten osaisin toimia oikein?

Ihmispoloisella oli alkuun korona-aikana helppoa, kun ei tarvinnut ajatella itse, kunhan vain noudatti ohjeita. Mitä  karanteeninomaisemmin eleli sitä parempi. Nyt on paljon vaikeampaa, kun taudin hiipuessa harkintaa on ohjailtu poloiselle itselleen, rajoituksia höllennetään ja puretaan, kesä houkuttaa liikkumaan ja palveluita olisi tietysti suotavaa käyttää, niin että työpaikat pysyisivät. Mieli on levoton ja läheisiä sekä ystäviä on ikävä. 
Jos ei tapaa omiaan, tulee syyllinen olo, mikä nynny minä oikein olen, julma peräti, jos pysyn piilossani. Sitä seurailee kavereitaan, missä tahdissa he lähtevät liikkeelle; yksi jumittaa yhä eristyksissä, toinen hiipii esiin varoen ja kolmas kirmaisee kuin vasikka kesälaitumelle. Toisaalta mieltä painaa pelko tartunnasta, koska eihän se tauti mihinkään ole hävinnyt. Se leviää maailmalla yhä ja voi levitä meilläkin liikkuvien ihmisten mukana minne vain. 
Tartunnat ovat vähentyneet, tarttuvuusluku on ollut jo jonkin aikaa alle yhden ja virallinen nollapäiväkin on jo kirjattu, mutta sille, joka saa taudin ei noista tilastoista ole mitään hyötyä.  

Ihmispoloinen kokeilee maskia, puntaroi ja miettii, miten edetä, katselee kalenteriaan, josta on vedetty yli useita tapahtumia. Hän alkaa kirjata sinne uutta!

Yllä kuvattu ihmispoloinen olen tietysti minä.
Olen lähtenyt karanteeninomaisuudestani pikkuhiljaa ulos kuin karhu pesästään.

Ensin avautui kirjasto varauksien hakemiseen, ja hain pinon varaamiani kirjoja. Tänään se on jo muutoinkin auki, paitsi että omatoimiaikoja ei ole.
Seuraavaksi kävin shoppailemassa kevätvaatteita, mikä tuntui jo ihan samalta kuin ennen, ihanalta. Heti löytyi puseroita ja kenkiä minulle, joka yleensä olen kranttu.
Yhtä kivalta tuntui kampaajalle meno, kun edellisestä käynnistä oli kolme ja puoli kuukautta. Kampaamoni on ollut auki koko ajan, minä vain en ole uskaltanut mennä sinnekään. Oli kyllä turvalliset järjestelyt. Ensin vietiin käsien pesuun ja desinfiointiin, sitten maski naamalle. Myös kampaajallani oli maski, ja otsahiuksia leikatessaan hän antoi vielä minulle käteen varrellisen muovisuojan, jota saatoin pitää kasvojeni edessä. Ai miten siistit latvat ja kiva otsatukka! Piristävää.
Viikonlopulla otimme ison askeleen. Kävimme mieheni kanssa lasten perheitä tapaamassa kahdessa kaupungissa  ja yövyimme hotellissa. Toisessa paikassa yksi perheenjäsen, pojantytär, oli osallistunut Helsingin Black Lives Matter -mielenosoitukseen, jossa oli noin kolmetuhatta osallistujaa.  
Tuusulassa kävimme katsomassa Fjällbon puiston uutta laituria Tuusulanjärven rannalla. Turun perheen kanssa olimme Ruissalossa retkeilemässä ja illalla kävimme tutustumassa kehittyvään Kakolanmäkeen ja jopa istuskelimme jokirannan terassilla. Kaupunkilomailua ja ihana sää.

Tuli onnellinen olo läheisten näkemisestä ja turistina olosta. 
Me emme halailleet, mutta emme isommin vältelleetkään ketään. Minä tein käsi sydämellä -tervehdyksiä ja mieheni kosketti kenkänsä kärjellä tervehdittävän  kenkää, mikä lapsista oli hauskaa.

Näin se maailma taas avautuu pienelle ihmiselle. 

Isossa Prismassa Turun lähistöllä huomasin, miten ihmiset eivät varoneet yhtään, toisin kuin meillä Kouvolassa. Johtuu varmaan siitä, että väkeä on enemmän ja nuorempaa kuin meillä. Joku kiilasi hyllystä tuotteen vinosti minun edestäni poski poskea hipoen. Minulla oli maski mukana (R-Collectionin kaunis lintukuvioinen), laukussa. Olisi tuntunut oudolta käyttää sitä. Sitten ei varmaan tuntuisi, jos olisi paha tilanne ja pakko kuitenkin liikkua.  

Huomenna tavataan ystäväpariskunta Kouvolassa. Mennään istuskelemaan kävelykadun varrelle kahvilan terassille. Nyt tuntuu houkuttelevalta olla ihmisten ilmoilla ja ulkona. Kotilounaskutsujen aika on sitten, kun syystuuli tuivertaa.  
Reissuja on kaavailtu Jyväskylään ja Kainuuseen (sinnekin pitkästä aikaa, kiitos koronan ja ulkomaanreissujen estymisen!). Lasten perheitten kanssa suunnittelimme tulevia yökyläilyjä varoen, kun ei vielä tiedä tulevasta.
Kunpa kaikki menisi hyvin eikä tarvitsisi perua suunnitelmia ja eristäytyä karanteenimuotoisesti enää. 

Kuvat tähän kirjoitukseeni on  kirjasta, jota tuijotin kävelylenkeilläni Reuna-kirjakauppamme ikkunassa, kunnes menin ostamaan sen. Kirjassa on kuvia eläinten halailuhetkistä. Siellä on nujakoivia nuoria norsuja, pikku pingviini isän lämmintä vatsaa vasten, merisaukot nukkumassa käsi kädessä, kuten nillä on tapana, leijonauros halailemassa pentuaan ja tuuppaamassa tätä hellästi pois päänsä päältä, lauma oranginpoikasia, jotka rakastavat halaamista ja suukottelua ja pitävät toisiaan kädestä ja paljon muita. Viimeisenä on omenan painoinen vastasyntynyt pandakarhunpentu emonsa sylkyssä. Kannen pesukarhut pitävät tosiaan kädestä halaillessaan puuta. 

Halaaminen on nisäkkäille tyypillinen keino hakea läheisyyttä. Meillä Suomessa on viime aikoina - ennen koronaa - kättelyn tilalla alettu käyttää paljolti halaamista. Jotkut vieroksuvat sitä ja haluavat säilyttää vanhan kättelytavan. Virallisissa tilanteissa kättely varmaan onkin paras, mutta meiltä on puuttunut tuttavallisempiin tilanteisiin sopiva tervehtimismalli, johon halaus sopii mainiosti. Saa nähdä, miten nämä tavat palaavat, vai alammeko vain kumarrella virusten pelossa. 
Viruksesta puheen ollen, päiväkirjojani kahlatessani (kauhea urakka, yhdeksäs menossa ja parikymmentä jäljellä) osuin yhteen flunssan kuvaukseen vuodelta 1996. Totean päiväkirjassa, että kohta koko perhe on selättänyt wuhanilaisen. Niinpä, noita Aasiasta lähteneitä flunssia on ollut aika ajoin, neljä vanhaa koronavirustakin vaikuttaa edelleen. Ehkä niiden sairastaminen on jättänyt kuitenkin jotain immuniteettia tähän uusimpaan. 
Paljon mielenkiintoista tutkimustietoa on odotettavissa. Mikä ero on superlevittäjällä ja sellaisella, jolta löytyy tartunta, mutta ei levitä tautia? 
Miksi tämä virus tarttuu niin paljon vaarallisempana vanheneviin soluihin?

Ihmispoloinen on utelias ja toiveikas. Kesä on alullaan ja helteet sekä muu ihanuus vasta edessä päin.  
Tällä hetkellä sataa kovaa, luonto kiittää.  

Koittakaapas kaikki pysyä tahoillanne terveinä ja viettää kesää mahdollisimman normaalisti! Sairastumatta. Halaillenkin, jos siltä tuntuu... 

                                ..................................

Samana päivänä lisättyä

Sain juuri kuulla tutun ihmisen, vähän alle 70-vuotiaan, korona-kuolemasta. Aviomies oli saanut sairauskohtauksen ja vaimo lähtenyt mukaan ambulanssiin. Mies kuoli sairauteensa ja vaimo kolmen viikon kuluttua koronaan aivan äskettäin. Surullista. Ja muistutus siitä, että  kannattaa edelleen olla varovainen.
Tuntuu oudolta, kun tämä tulee lähelle. Tähän asti kenelläkään tutulla ei ole ollut edes todettua tartuntaa. 

Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat
Kouvolan Taidemuseossa

Ei raja ole kuivaa nahkaa. 
Se on ihmisen elävä iho.
Iho ihoa vasten elävät naapurit, tahtoivat tai eivät.

Se erottaa, se yhdistää, raja.
Sen yli kulkevat
pelon ja vihan aallot.
Sen poikki kulkevat kauppatiet ja lähettiläät, 
ruhtinaiden sanat. Sen läpi
kaukana mahtisanojen saattueista
kulkee kevyt äänetön askel, 
rajoista piittaamaton. Lempeys, metsän eläin. 

Yllä oleva runo on osa Lassi Nummen Linnakronikkaa kokoelmasta Linna vedessä. Erik Akselinpoika Tott rakennuttaa Olavinlinnaa ja perustelee sen tarpeellisuutta Savon naiselle. Hän sanoo, että raja on muokatulle nahalle eli pergamentille muokattu juova ja linna välttämätön sen suojelemiseksi. Linna on hänen kivinen tarunsa ja unensa. 
Savon nainen vastaa 'Armolle ja Herralle' tällä runollaan, joka on minusta huikean hieno. Hän ei olisi halunnut taruja kiveen ja rautaan. Sanat olisivat riittäneet hänelle. 

Rajan käsite. Luonnolliset rajat, rajapyykit ja rajajoet, muurit ja piikkilangat. Näkymättömät rajat. Ihmisen rajat, ihminen joka ei tunne rajojaan, reviiriään vahtiva ihminen, rajaton ihminen. Rajoittaa, estää, suojata. Pysy nahoissasi, älä ylitä rajojasi, väritä rajojen sisältä! Jotain rajaa.

Eräs Googlen vaihtuvia aloituskuvia koneellani

Toinen lainaukseni on rouva Jenni Haukion puheesta Eläinsuojelugaalassa, jossa hän sai Kiitos Eläimiltä -palkinnon. Haukio puhui tuotantoeläinten olosuhteiden ja hyvän kohtelun puolesta ja lainasi amerikkalaiskirjailija Henry Bestonin sanoja sadan vuoden takaa.

Tarvitsemme uuden, viisaamman käsityksen eläimistä, sillä eläimiä ei tule arvioida ihmisten mittapuulla. Vanhemmassa ja eheämmässä maailmassa kuin omamme ne liikkuivat valmiina ja täydellisinä, siunattuina herkillä aisteilla, jotka me olemme menettäneet tai jollaisia meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne kuulivat ääniä, joita me emme saa kuulla milloinkaan. Ne eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon. 

Ne ovat toisia kansoja...
Olemmeko me ymmärtäneet kaiken väärin, kun olemme perustaneet tehokanaloita ja suursikaloita? 
Kunpa osaisi aistia hetken kuin eläin, elää leijonan elämää. Miten vähän me tunnemmekaan eläimiä. 
Ajan verkko... Miten pieni oma elämä onkaan maailmankaikkeuden mittakaavassa, kosmisessa äärettömyydessä.

Nämä kaksi lainaamaani tekstiä ovat molemmat kauniita ja niissä on jotain hyvin tunneälyistä. 
Jään miettimään. Miettikää tekin. 

Toivotan vielä hyvää isänpäivän iltaa. Oma isäni kuoli kuusi vuotta sitten, joten meillä on juhlittu isinä vain miestäni ja poikiani. Tulimme isovanhemmiksi vähän päälle viisikymppisinä. Meistä oli hienoa, jotenkin velmua myös, tulla niin nuorina Mummiksi ja Vaariksi. Koimme nämä nimet heti tärkeinä arvoniminä. 

Kuuntelin lounasta kokatessani isänpäiväiskelmiä. Voi voi sitä melankoliaa. Ole poikani parempi kuin minä luuserimies, viikonloppuisän kaihoa ja isä, joka katuu sitä, että ei ollut mukana lapsensa elämässä. Kauheaa räytymistä. Ja sitten vastapainoksi sellaisia joissa isyys on joku vitsi, nainen sai nalkkiin. Pitäisköhän noita lauluja päivittää. 

Vilna-tekstit 2, museoissa pahuutta silmiin katsomassa

Osa tämän postaukseni kuvista on hirveitä. Varoitan nyt heti. 
Kävimme kolmessa museossa, Holokaustimuseossa, Kansanmurhan uhrien museossa eli KGB-museossa, Tolerance Center -museossa ja modernin taiteen museo MO:ssa. 

Alkukuva on Holokaustimuseon ghetto-kuvista. Vilnalaiset ajoivat juutalaiset asukkaansa kahteen ghettoon natsien käskystä vuonna 1941 ja myös erittäin oma-aloitteisesti. Osa lähetettiin ghetosta pakkotyöhön Saksaan, (n. 60 000), osa tuhoamisleireille (n 29 500) ja suurin osa surmattiin paikan päällä (n. 240 000, joista 40 000 muita kuin juutalaisia). Vaino kohdistui myös maan puolalaiseen älymystöön, venäläisiin, homoihin ja muihin vähemmistöihin. 
Tiedämme, että tämän "puhdistuksen" takana oli hullu teoria yhden rodun paremmuudesta muihin nähden. Katsottiin, että vain arjalaisilla yli-ihmisillä on oikeus levitä ja lisääntyä, muut eliminoidaan mukaan lukien yli-ihmisten joukkoon syntyneet kehitysvammaiset ja mieleltään sairastuneet. 
Kun tätä ajattelee, herää huoli siitä, että tälläkin hetkellä, jopa Suomen kaltaisessa sivistysmaassa on enenevä määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäköityneet siitä, että meidän erittäin homogeeninen väestömme ei ole ollut innokas lisääntymään ja päiväkotien pihoilla erottuu hieman enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia maahanmuuttajien lapsia.  

Alla lisää kuvia lasten elämästä ghetossa.

Lasten elämää yritettiin pitää yllä niin entisenlaisena kuin mahdollista. Museossa oli otteita erään koulupojan päiväkirjasta. Niissä näkyi hänen halunsa kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin, kunnes vapaus koittaa. Seinällä oli runo, johon 11-vuotias Alik Wolkowiski oli tehnyt sävellyksen ja voittanut sillä gheton kulttuuripalkinnon helmikuussa 1943. Runon oli laatinut hänen isänsä tohtori Wolkowiski. Runossa on maininta Paneriain tiestä. Paneriain metsä on massamurhapaikka kymmenen kilometrin päässä Vilnan keskustasta. Alla kuvat kuljetuksesta sinne ja hetkestä ennen teloituksen alkamista.  

Tolerance Center käsittelee samoja asioita kuin Holokaustimuseo,  mutta  ei ole yhtä tasokas. Minua häiritsi siellä seinille asetellut pitkät hankalasti luettavat tekstit kiiltelevän muovin alla. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävimme myös tässä museossa, koska löysin sieltä merkittävän liettualaisen nykykirjailijan Sigitas Parulskisin romaanin Darkness and Company. Käännös on viime vuodelta. Liettualaisten osuus omien maanmiestensä vainossa ja surmaamisessa natsimiehityksen aikana on maassa edelleen tabu, sama kuin muissakin entisen itäblokin maissa, ja Parulskis on ensimmäinen, joka on kertonut totuuden historiallisen fiktion keinoin. Hän julkaisi romaaninsa Tamsa ir partneriai 2012, jolloin hänet valittiin Liettuan Person of Tolerance -henkilöksi, suvaitsevaisuuden puolestapuhujaksi. Minulla on hankaluuksia käyttää suomalaista sanaa suvaitsevaisuus, koska sillä on ne alaspäin katsovat merkitykset sietää, kestää. Mitä sietämistä siinä on, että erilaiset kulttuurit elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan?

Kun Liettua oli selvinnut natsien valtauksesta, 1941 - 1944, se joutui Neuvostoliiton valtaamaksi viideksikymmeneksi vuodeksi ja itsenäistyi vasta vuonna 1991.
Neuvostoliitto jatkoi Saksan tyylillä. Se vakoili, vangitsi ja teloitti toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita ja siirsi ihmisiä sekä keskitysleireille että perhekunnittain pakkotyöhön Siperiaan. Siirrot tapahtuivat usein öisin, eikä mukaan voinut ottaa kovinkaan paljon omaisuuttaan. Jotta Liettuan kansa todella venäläistyisi poissiirrettyjen tilalle tuotiin väkeä muista osista Neuvostoliittoa. Yhteensä teloitettujen ja karkotettujen määrä on yli 700 000. 

KGB-museo on entinen vankilarakennus. Sen alimmassa kerroksessa on vanhat kuulustelu- ja salakuunteluhuoneet, sellejä ja kidutus- sekä teloitustilat. Stalinin menetelmät olivat julmuudessaan aivan yhtä pahoja kuin Hitlerin.  Myös järjestelmällisyys oli yhteistä molemmille sortokoneistoille. Vain vankien tatuointi erotti, neuvostovalta ei harrastanut sitä. 
Luin matkan aikana  Heather Morrisin tositapahtumiin perustuvan elämäkertakirjan The Tattooist of Auschwitz. Kun "työkomennukseen" Saksaan määrätyt ihmiset pakataan eläinvaunuihin ja viedään junamatkan jälkeen tatuoijan luo, he eivät voi uskoa tapahtunutta, että ihmiselle voidaan tehdä niin. Parakkeihin ajettuina he ojentuvat heinällä täytetyille patjoille ja miettivät nälkäisinä, pitäisikö syödä sitä heinää, kun muutoinkin ovat saaneet teuraalle vietävän eläimen kohtelun. Jostain nurkasta kuuluu hiljainen:"Muu..." muistan tästä eteenpäin aina tämän kohtauksen, kun tulee puhe keskitysleireistä. 

Tämä kuva on eristyssellistä, joka oli pehmustettu, niin etteivät tuskan huudot kuulu eikä vanki pääse vahingoittamaan itseään. Seinällä näkyy pakkopaita. Vankia piti varjella itseltään, niin että kiduttajat voivat jatkaa työtään. 

Sitten kuvasarja Siperiaan karkotetuista "kansanvihollisista".

Sofia Gražunienė  ja hänen lapsensa Janitė,
Genitė ja Stasiukos, Permin alue, 1946

"Liardies priešės" eli Kansanviholliset
Marytė  Perednieni, Rozalija Čiuladienė
ja D. Arlauskeni, Tomskin alue 1954

Jonas ja Rozalija Čiulade,
heille asunnoksi määrätyn ladon edustalla,
Tomskin alue, 1952

Luin elämäntarinoita noissa kahdessa museossa ja ne viipyilevät yhä mielessäni. Viimeisen kuvan Jonas kuoli maanpaossa kahden vuoden kuluttua. Rozalijasta ei ole tietoa. 
Ajattelin, että nyt saavat kauhut jäädä, kun menin MO-taidemuseoon.
No, toisin kävi. Taidemuseossa tuli vastaan neuvostovallan ajan kritiikkiä ja maalaisidyllejä, joita liettualaiset kaipasivat, kun kaikki kollektivoitiin ja he joutuivat omista kodeistaan yhteisasumiseen menettäen perheenjäseninä pitämänsä kotieläimet. 

Antanas Gudaitis, Two Peasants and a Colt, 1969

Yllä olevassa maalauksessa varsa kuuluu perheeseen, samoin alla olevien valokuvien pastoraalisissa asetelmissa ihmiset ja eläimet ovat ystäviä.
Romualdas Požerskis rakensi sarjaansa Feast Days pari vuosikymmentä alkaen 1974.

Rimaldas Vikšraitis on ottanut kuvia naapureistaan. Hän korostaa teurastuskuvissaan kollektivoinnin turmelevaa vaikutusta. Ihmiset ovat etääntyneet eläimistä, juopottelevat ja alentuvat groteskiin käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Kuvat kuuluvat sarjaan, Slaughter, 1982.

Minähän varoitin. Vakuutan, että irvokkaat kuvat loppuvat tähän.  

Taidemuseossa oli eläinteeman lisäksi myös kokonainen kerros aiheesta Ihminen ja kone, koneihminen. Siellä olisi saanut tehdä kaikenlaista koneilla, mutta turistille iski väsymys siinä vaiheessa.  

Koska tämä postaukseni on niin täynnä pahuutta, niin laitan lopuksi vielä pari valoisampaa kuvaa ihmisen ja eläimen yhteiselosta. Kolmannessa Vilna-tekstissäni kirjoitankin sitten kirkoista ja tanssista. 

Vytautas Pakalnis, Gypsy Happiness, 2000

Jolanta Kyzikaitė, An Exhibition Game, 2016

Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

Eeva Kilpi oli koonnut ajatuksiaan pitkältä ajalta siniseen muistikirjaan. Suurin osa, toistasataa, on vuosilta 2002 ja 2003, sitten muutama miete seuraavilta vuosilta. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistiinpanonsa läpi, huomaa muistikirjan alun omistuskirjoituksen ja muistaa, että kirjahan olikin joululahja lapsenlapselta Sohvilta, joka nyt on jo kolmen lapsen äiti. Hän kirjoittaa kaksi loppumuistiinpanoa ja saattaa kirjansa julkaistavaksi. 
Muistiinpanoista koottu Sininen muistikirja julkaistaan 2019. Sen esipuheena on Sohvin omistamat sanat mummolleen.

Näin toivotti Sohvi, mutta ikävä ei vain ole lakannut. 

Vastuu - ikävöinti - intohimo.
    Ihmisen seuralaiset vanhuuteen saakka - ja ehkä juuri vanhuudessa. Ainakin ikävöinti. Ehkä vanhana ihminen nimenomaan ikävöi. Nuorena hän kaipaa.

Kilpi pohtii suomalaista sanaa "ikävöidä", joka ei tarvitse kohdetta, kuten esim. ruotsin längta efter någonting tai englannin miss somebody. Hän näkee ikävöinnin  kirjoittamisen käyttövoimana. 
Kun työstressi helpottaa, iskee ikävän tauti entistä pahempana. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä.

Kilpi täytti helmikuussa 91 vuotta. Hän toteaa, että yrittää opetella vanhuutta,  jossa hänen pitää selvitä kaikesta itse, olla oma palveluskuntansa, emännöidä jos haluaa tavata läheisiään, olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori. Sellaista vanhuutta meiltä odotetaan. 

Ikävöinnin ja vanhenemisen lisäksi Kilven aiheita ovat hänen muussakin tuotannossaan toistuvat Karjalan muistot, luonto, eläimet, eroottinen rakkaus, perhe ja yksinäisyys. 

Kunkin tekstin alussa on tarkka päivämäärä ja kellonaika, joskus paikkakin. Ajatukset ovat usein syntyneet aamun ensimmäisinä oivalluksina tai yöllä valvoessa. 
Rakkauden määritelmä pulpahti Kilven mieleen Vuoksenniskalla 21.7.2003 n. klo 17.45 bensa-aseman pihassa, jossa hän kirjoitti sen paperinenäliinaan ja siirsi myöhemmin muistikirjaan Tapiolassa.  
Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä. 

Monet Kilven mietteet ovat aforismeja tai aforistisia.

Hellyys on moraalia. 
    (Ilman hellyyttä kaikki on moraalitonta.)

Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä, että se jännitys edes ajoin hellittäisi. 

Rockmusiikki on antanut sävelilmaisun kiireelle. Elviksen vetovoima on katkaistussa sävelessä ja kiireen, melodian ja aisoissa pidetyn tunteellisuuden yhdistelmässä.

Sodankäyntiä ja luonnon tuhoamista seuratessaan Kilpi alkaa pohtia, että hän on ehkä avaruusolento. Miksi hän muutoin tuntisi niin suurta samaistumattomuutta ja yksinäisyyttä? Miksi hän muutoin kummastelisi ja ikävöisi kaiken aikaa? Olisiko jossain toisella tähdellä hänen kaltaisiaan? Hän miettii, elävätkö ihmiset niin väärin siksi, että ovat aivojensa liikakasvun seurauksena jonkinlaisia epämuodostumia, epäonnistuneita mutaatioita luomakunnassa? Eäimet olivat ensin. 

Kirjan graafinen suunnittelu on Mika Tuomisen. Kiitän!
Sinisyys on juuri oikeaa sinistä, mustikan sinistä. Kannen linnut ja lehdet sopivat tähän muistelukirjaan. Kansien sisäpuolen haikeassa sinisyydessä on hieno lehtikuvio. Hyvä, että Sohvi valitsi muistikirjan väriksi sinisen ja Kilpi pysyi sille uskollisena.  
Tämän kirjan esteettisyys tekee siitä mainion kirjan syntymäpäivälahjaksi isompia pyöreitä vuosia täyttävälle. 
   

Nautin erityisellä tavalla sekä kirjailijoiden esikoiskirjoista että viimeisimmistä. Sininen muistikirja ei varmaan ole Kilven viimeinen, vaikka sisältää viimeistelyn sävyjä, kuten hänen runoteoksensa Kuolinsiivous (2012). Loppulausekin viittaa jatkoon. 
Kiitos Sohvi, että annoit mummollesi paperia jolle kirjoittaa!
     Kynää vain on vaikea aina löytää kun ne ovat yhtä mittaa kateissa tai loppuun kuluneet.

Antti Eskolan teos Vanhanakin voi ajatella on samalla tavalla lempeäsävyinen vanhuuden kirja kuin Kilven. Claes Andersson ja Merete Mazzarella ovat katselleet itseään ja maailmaa sopuisasti mietiskellen muistelmissaan, samoin Lars Huldén luopumista viestivässä runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir. 
Odotan luettavakseni Jörn Donnerin kirjaa Viimeinen taisto, jonka olen kuullut olevan aivan toisenlainen kuin edellä mainitsemani, ärtyisämpi. En tiedä, miten sen lukemisen kanssa käy. Lopetin kesken Jörnin ja poikansa Rafael Donnerin kirjeenvaihtokirjan Ennen kuin olet poissa. Jörn Donnerilla on varmaan sama kuin Eeva Kilvellä ja Antti Eskolalla, kirjoittaminen tuo merkitystä elämään ja pitää ikävää loitolla. Miksi siis lopettaa? Kirjoittaa voi niin kauan kuin sormet toimivat, mutta aivan kaikkea ei ole pakko julkaista.

Kilpi saa sanoa veikeät loppusanat tälle pohdiskelulleni. 
Vanhuus on ensimmäinen hengähdyspaikka mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhat virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.