Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 

Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25

Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 

Suloranta, saunapolku, 17.7.25

Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.

Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori

Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.

Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.
(Upper Room on kirkko)

Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.

Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.

Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!

Suloranta, kaivopolku, 17.7.25

Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka. 

Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Mietteitä

Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917
Turun taidemuseo

Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.

 

1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö. 
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan. 
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta. 
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut  toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta? 


2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.

3.  Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta. 

4. Turun taidemuseon näyttely 
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana. 
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä  runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?  

Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886
Turun taidemuseo

  

Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa. 
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin. 
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?

Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896,
kuva Ume

Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa. 
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen. 

Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin: 
  

Kun vuosi vaihtuu...

Aamuiselta kävelylenkiltä Kymijoen rannalta
29.12. 2024

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu vain numero. Ihmisen haaveet, ilot ja murheet eivät nollaudu, muutokset tapahtuvat muussa kuin kalenterin ajassa. 

Minä olen viime aikoina hätäillyt lähes koko elämänsä laitoksissa eläneen siskoni vuoksi. Hänet siirrettiin joulun alla mielen sairauksia potevien yksityisestä kuntoutuslaitoksesta, viihtyisästä ja turvallisesta ryhmäkodista, kunnalliselle vanhuspuolelle ja minun mielestäni aivan liian vaativaan elämään. Taakse jäi yhteisöllisyys ja lämmin, kaikesta huolta pitävä omahoitaja, tilalle tuli oma yksiö, yksinäisyys ja vaihtuvat kodinhoitajat (Huom! Tämä väärä termi, kotihoidon hoitajat siis, selitän PS-osassa lopussa). Kun ennen huoneeseen leijaili läheisestä keittiöstä ruuan tuoksu Tarjan katsellessa telkkaristaan oopperoita, niin nyt hänen pitää seurata kellosta ruoka-aikoja ja mennä rollaattorin kanssa hissillä alempaan kerrokseen. Entisessä paikassa, Kotirannassa, tultiin koputtelemaan ovelle, jos sattui torkahtamaan ruoka-aikaan ja saateltiin hellästi yhteiseen pöytään. 
Nykyisen palvelutalon alakerrassa asuvat huonompikuntoiset, Tarja ei täyttänyt kriteereitä. Yläkerran "hyväkuntoisille" ei ole mitään yhteisöllistä toimintaa, ei ollut edes joulujuhlaa.
Tarjalle keittiönurkkaus ja makuuhuone ovat turhia. Hän halusi sänkynsä nojatuolin ja television lähelle, kaikki samaan huoneeseen, kuten hänellä on aina ennenkin ollut. Jos elämä olisi mennyt toisin... no turha ajatella. Näin se on mennyt.  
 
Aloin muistella siskoani ja itseäni ja kaikkea lapsuudessa tapahtunutta, enkä tiedä, onko se muisteleminen ollenkaan minulle hyväksi. 
Nykyään psykologisoituneessa maailmassa korostetaan sitä, miten kaikki elämässä pitää "käsitellä" - ei oteta huomioon sitä, että usein on vain parempi hyväksyä ja antaa olla. On asioita, jotka eivät millään määrällä käsittelyä muutu eivätkä korjaudu, vaan pitävät vatvojan onnettomana. Usein myös aika on paras korjaaja, koska se tekee kipeistä asioista siedettävämpiä. 
Paljon myös lokeroidaan ja määritellään itseä sekä muita, pseudopsykologiaa, jota mm. naistenlehdissä ja nykyään Hesarissakin paljon harrastetaan. Ei ihminen ole niin yksinkertainen.

Luin Hannu Väisäsen erinomaisesti kirjoitetun teoksen Viisikko, jossa hänen aiemmissa omaan elämään pohjautuvissa romaaneissaan esiintyvät sisaruksensa ovat jo vanhoja ihmisiä ja tapaavat säännöllisin väliajoin Anteron, Väisäsen alter egon, kodissa Ranskassa. 
Sähkökatkon aikana Antero viihdyttää "heimoaan" tarinoilla.
Eräässä niistä hän hahmottelee tilanteen, jossa vanhoista ihmisistä on tullut taakka yhteiskunnalle ja viisas virkamies Oikotie keksii ratkaisun, joka muistuttaa japanilaisen legendan käytäntöä kantaa oma vanhus selässä Obasute-vuorelle kuolemaan, jolloin seuraava sukupolvi saa yhden kulhollisen lisää riisiä ja yhden neliömetrin enemmän tilaa.
Kun vanhuus ei ole arvo, eikä vanhusta nähdä arvokkaana ihmisenä, häntä aletaan pitää vain ärsyttävänä kulueränä, joka ei millään halua siirtyä syrjään ja kaiken lisäksi hoidattaa ahkerasti terveyttään. Anteron tarinassa vanhukset huijataan linja-autoihin, jotka vievät heidät Vanhuskorpeen, mutta näillä konkareillahan on selviämistaitoja, joista nuoremmilla ei ole tietoakaan. 
Kun Oikotien suunnittelemassa modernissa maailmassa hallitukset ja trendit vaihtuvat, herää jossain vaiheessa myös tunne siitä, että jotakin puuttuu yhteiskunnasta, ne somat albumejaan selaavat vanhukset keinustooleissaan. Vanhuskorpeen lähetetään partiohelikoptereita etsimään vapaaehtoisia kunniavanhuksen virkaan. Mitä tekevät leirielämää viettävät vanhukset? He kieltäytyvät tarjotusta tittelistä, koska ymmärtävät, että on parempi pysytellä korvessa kuin mennä nuuskimaan uutta epäilyttävää humanismia. 

Omaa aikaa eläessä on vaikea hahmottaa ajan erityispiirteitä.
Kun katselen taaksepäin tiedän ainakin sen, että milloinkaan minun aikanani ihmiset eivät ole ollleet yhtä itsekeskeisiä kuin nykyään. Woody Allenin elokuvien omia neuroosejaan vatvova hahmo ei enää tunnu niin erikoiselta ja koomiselta, koska tällaisesta minäminä-käyttäytymisestä on tullut niin yleistä. 
Ruman puheen ja käyttäytymisen normalisoituminen marginaalista yleiseksi on myös aikamme piirteitä. Kaiken pilkkaamisen ja sättimisen keskellä toivotaan, että koulu pitäisi lapset hyväkäytöksisinä, mikä on mahdottomuus. Tietenkin toivotaan myös, että sanat eivät johtaisi tekoihin, mutta sekin on mahdottomuus.  

Vaihdoin vanhan Samsung-puhelimeni uuteen, jonka nimi on Honor Smart. Kunpa pystyisin puhelimeni nimen arvoiseen kunnialliseen ja fiksuun olemiseen.
Otankin nämä uljaat sanat vuoden 2025 motokseni. 

Miksi puhelimien pitää olla niin erilaisia? Kaikki toimii Honor Smartissa eri tavalla kuin Samsungissa, ja vaihto on vaatinut lukuisia uudelleen kirjautumisia eri palveluihin. Kiitos miehelleni asennustöistä. Vielä on keksimättä, miten kuvat saa yhdistetyksi suoraan läppärille. Toistaiseksi lähetän ne ensin sähköpostiin ja siirrän siitä omiin kuvakansioihini. Alkukuvan otin uudella puhelimellani. En tiedä, onko se yhtään vanhaa parempi, tänään oli kuvaamisen kannalta huono sää, todella hämärää. Tietenkin kuvan onnistuminen on eniten kiinni kuvaajasta, tiedän.

Siskollani ei ole puhelinta. Kotirannassa hoitajat toivat talon siirreltävän puhelimen hänelle ja laittoivat kaiuttimelle, koska korvalta puhelin siirtyi minne sattui. Nyt minä en saa häneen yhteyttä.
Tarjalla on ollut oma puhelin viimeksi lankapuhelinaikana. Se jouduttiin viemään pois, koska hän saattoi ahdistuneena soittaa poliisille, hätäkeskukseen ja minne sattui sekä tilata turhia tavaroita. Ehkä sellaista ei enää tapahtuisi, hänestä on tullut passiivinen, mutta löytyykö puhelinta, joka olisi tarpeeksi helppo. 
Toistaiseksi olen vain väännellyt käsiäni, pyhäpäivät ovat häirinneet asioiden hoitoa. Aion huomenna soittaa kodinhoitajien esihenkilölle ja kysyä, voivatko hoitajat käynneillään tarjota Tarjalle mahdollisuutta soittaa siskoilleen, avata puhelun omalla virkapuhelimellaan ja katsoa, että puhelin on kaiuttimella.

On huolestuttavaa asua kaukana ja murehtia läheisestä. Tunnen painavaa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt auttamaan siskoani enemmän.  Kulkuyhteydet poikki Suomen ovat erittäin hankalat. En pääse käymään hänen luonaan niin usein kuin haluaisin.
Tarjalla on edunvalvoja, mutta mitä hän valvoo, sitäkö, että Tarjan hoito ei tule liian kalliiksi vai Tarjan etua? Ymmärrän kyllä, että kuntouttavaan laitokseen on jonoa ja nuoremmissa mieleltään järkkyneissä ehkä sellaisia, jotka ovat paremmin kuntoutettavissa.  
Minusta tuntuu, että Tarja on viety Vanhuskorpeen, jossa hän ei selviä, koska ei ole nuorenakaan käynyt vaellusretkillä ja oppinut korvessa tarvittavia taitoja. 

Siskoni kanssa lapsuudenkodissa jouluna 1973, toinen lomalla
kielten opiskelusta ja toinen mielisairaalasta. 

Joulun alla 1975 omassa kodissa aviovaimona ja
opetusharjoittelijana, pian myös raskaana. Tarja tällöin
sairaalassa kroonistumassa ja välillä lapsuudenkodissa,
jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta parantua. 

Ihmisen historiassa on ala- ja ylämäkiä kuten ihmiskunnankin historiassa. 
Toivottavasti tulehtuneet tilanteet laukeavat ja maailman diktaattorit huomaavat  muiden ohella, että tämä on vain yksi hauras pallo, jossa me voisimme oppia toinen toiseltamme sen sijaan, että kiellämme kaiken meille vieraan.

Honor Smart!

PS
31.12.
Korjaan yhden asian. Olen käyttänyt vanhaa termiä kodinhoitaja. Ei sellaisia ole nykyään, palvelun nimi on kotihoito, ja siihen kuuluu eri alojen ihmisten palveluja tilatun paketin mukaan: perushoitajat hoitavat mm. lääkkeet ja hygienian, siistijät asunnon siisteyden, pesula vie pyykit jne. Kotihoito lupasi pyynnöstäni toimittaa fysioterapeutin katsomaan, onko siskollani liian raskas rollaattori ja onko suihkutilassa tarvittavat välineet, kuten pesutuoli. Huoh!
Perushoitaja käy (hoitajat käyvät) hänellä neljästi päivässä. Ensin oli laitettu vain lääkkeet kaapin hyllylle, mutta onneksi muutossa mukana ollut entisen hoivapaikan hoitaja ja toinen siskoni vaativat, että ne eivät saa jäädä Tarjan vastuulle ja että aluksi pitää seurata myös, että Tarja osaa mennä alakerran ruokalaan (sillä raskaalla rollaattorillaan).  

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

 

Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoittanut kolme romaania. Kaksi ensimmäistä, Hete (2021) ja Tirri (2022) muodostavat kokonaisuuden, mutta toimivat myös itsenäisinä rikosromaanena. Seura-lehden toimittaja Petri Korhonen on kuvannut esikoisteosta jännityskirjaksi, joka olisi voinut syntyä Timo K. Mukan ja  Quentin Tarantinon yhteistyönä. 

Kaksi kärpästä (2024) on herkkä kuvaus rajaseudun nuorista, jotka ovat saaneet aika vähän eväitä elämäänsä ja yrittävät elää niin hyvin kuin niillä antimilla pystyvät. 
Jokivarren kylässä on kaksi taloa lähekkäin. Isä vie 17-vuotiaan pojan kesäksi harventamaan taimikkoa kotitilalle Ala-Hamaraan, jota perhe on käyttänyt harvakseen kesäasuntona. Naapuritalo Pihlaja on ollut täysin hylättynä pitkään, mutta sinne on palannut hieman aiemmin yksi entisistä asukkaista, kymmenen vuotta poikaa vanhempi Neela, johon poika oli eräänä lapsuuden kesänä ihastunut. Samana kesänä oli tapahtunut jotain traagista, minkä vuoksi taloon ei koskaan palattu. 
Neelalla on ollut pari vuotta elämässään turistireissunsa jälkeen Lappiin jäänyt poikakakaveri Jan, jota ei näy enää talossa. Neela kertoo hänen lähteneen Norjaan töihin.
 
Ensimmäinen puolikas kirjasta on pojan tarina. Hänen nimensä ei tule esiin missään kohtaa, ja toinen osa on Neelan kertomus. Neelalle poika on hellästi rääpäle, edelleen. Poika ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Neelaa. 

Pidin tulijan leikkipyssyn tähtäimessä koko matkan omasta pihastaan meille. Hän nosti paimenpojan lankaa ja tuli laitumen yli, katsoi alas jokaisen askeleen, vaikka lehmänläjiä ei enää tänä kesänä ollut.
    Nuori nainen kulki pehmeästi. Se tuntui minussa uudella tavalla. Naapurin tyttö oli ollut kaveri ja samanvertainen, nyt yhtäkkiä nainen, ylivoimainen.
    Sitten hän oli vieressä ja kaikki pysähtyi. 
   "Mitä jätkänrääpäle tähtäilee?" nainen sanoi ystävällisesti.

Kahden päähenkilön ohella kirjassa esiintyy isä, joka kertoo tarinoita, mutta jättää kaikkein tärkeimmän tarinan kertomatta ja joukko kohdattuja ihmisiä, joilla on rupeutumattomia haavoja.
Väkivalta on usein lähellä. Neelakin on oppinut turvautumaan väkivaltaan, kun ei muuten osaa ilmaista tunteitaan. 

Nuoripari Neela ja Jan elävät kädestä suuhun. Neelan on vaikea pysyä pitkään missään työssä ja Janin työt ovat kausitöitä turistibisneksessä ja rakennuksilla. Syksyllä he kalastavat ja marjastavat sekä itselleen talven varalle että myyntiin.

Pariskunnalla on tapana käydä kerran kuussa ulkona syömässä ja suunnitella  millä ja miten elävät seuraavan kuukauden. Siellä he taas istuvat pizzalla. Jan on tullut suoraan rakennuksilta työhaalareissa ja turvakengissä pölyisenä.
Samassa paikassa on syömässä etelän turisteja, pariskunnittain untuvatakit samaa väriä. Turistit metelöivät ja kertovat ironisesti Koskenkorvan ostamisestaan. Neelasta he näyttävät rikkailta, huolettomilta ja älykkäiltä, ihmisiltä joilla on varaa suhtautua ironisesti siihen mikä paikallisille on kärsimystä.

    Ne kuuluivat luovaan luokkaan.  

    Yksi sellainen untuvatakki maksoi enemmän kuin minä olin laittanut vaatteisiin moneen vuoteen, tai ehkä koskaan. Kuvittelin miltä untuvatakki tuntuu päällä. Antaisiko se minullekin viisi senttiä lisää pituutta? Tuntee, että sen sisällä on turvassa ja voi tehdä mitä vain?
   Puhua kovaan ääneen vieraalla maalla, josta ei tiedä mitään? 

   Kaikki oli päätetty ja ratkaistu jo kauan ennen kuin synnyin. Minä näin sen kuluneesta  mustasta hupparistani, linttaan poljetuista kengistä, kositun katseesta. Kosijan katseesta. Sitä ne eivät tienneet, etten edes halunnut niiden maailmaan. Niiden halujen ja rahojen takia tästä tunturista on tehty lähtöä tekevän avaruusaluksen näköinen himmeli: jotta ne pystyvät tulemaan kaukaa ja jättämään tänne osan rahoistaan.

Kun komea, kovaääninen etelän mies samppanjanvärisessä untuvatakissaan laskeutuu polvilleen kosimaan täydellisen kaunista hohtavakasvoista naistaan koko baarin läsnäollessa, Neelan mitta on täysi. Pian baari on täynnä kevyttä untuvaa. 

En saa tätä baarikohtausta pois mielestäni. Siihen kiteytyy paljon kirjan tragediasta.
Entä jos sanavalmis Neela olisi syntynyt vakaampaan perheeseen ja saanut paremman itsetunnon?
Entä jos Ala-Hamaran isä olisi paljastanut salaisuutensa muiden tarinoitten joukossa vaikenemisen sijaan, pelkuri. 

Kirja on taitavasti rakennettu. I osa Poika jättää lukijalle paljon kysymyksiä, joihin II osa Neela antaa vastauksen, polveillen ja välillä sivupoluille harhautuen, mutta vääjäämättömästi kohti totuutta edeten.   
    
Kesän alku oli kaiken loppu.
     Numero oli valmiina ja sormi vihreän luurinkuvan päällä kun näin pihalla liikettä. Poika oli tullut Ala-Hamarasta laitumen poikki ja käveli Silokiven päälle niin kuin kymmenen vuotta ei olisi mitään. 

Tekee mieli lukea nyt myös nuo Pirttimaan aiemmat kirjat. Ne kertovat rujosta  elämästä kuten tämä uusinkin, joka siitä huolimatta on haikean kaunis rakkausromaani - mielestäni. 

Kirjan tyyli on vähillä sanoilla vahvoja tunnelmia rakentavaa ja psykologisesti uskottavaa. Nautin dialogista, joka toistaa puhutun kielen niin hyvin kuin sitä on mahdollista toistaa.

"Ei ne taho tarttua", sanoin Jumiskolle.
"Mikkä?"
"Uuet nimet?"
"Nii."
Koetin vielä tiristää pannusta, mutta tuli vain pöönävelliä. 
"Tiiäkkö sinä", Jumisko kysyi, "Vittupää-Rämiälle sen nimen anto oma äiti?"
"Kaikkihan sen tietää."
Mietittiin sitä.
"On se vähä kovaa", minä sanoin.

Tuomo Pirttimaa on minulle tuttu Kuhmosta. Hän oli lyhyen aikaa töissä paikallislehti Kuhmolaisessa ja oli myös tärkeässä inspiroijan roolissa, kun perustimme Romuvaara-liikkeen. Tämä kansanliike vastusti ydinjätteen kuljettamista Etelä-Suomesta Kuhmon Romuvaaraan. Mieletön ajatus kuljettaa rekoilla viisisataa kilometriä vaarallista ainetta paikasta toiseen. Ja miksi Kuhmoon, kun kallioperän vakuuteltiiin olevan vakaata kaikkialla Suomessa? Asiahan ratkesi niin, että Onkalo rakennettiin sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, Eurajoelle. Kun myös voimaloista tulee joskus jätettä, niin näinhän se on järkevintä. 

Kiitän kirjan kanssa kuvaamallani ruusulla Tuomo Pirttimaata hyvästä kirjasta ja ajasta Kuhmossa.  

- - - - - - -

PS, seuraavana aamuna
Enpä huomannutkaan, että kirjoitin näin pian edellisen juttuni jälkeen. Saa käydä edelleen kommentoimassa sielläkin.
Näitä kahta kirjoitustani yhdistää yksi tärkeä sana: myötätunto.
Tuomo Pirttimaa kirjoittaa myötätuntoisesti ja lämpimällä huumorilla rosoisista, eri tavoin haavoittuneista ihmisistä, ja opettajan työhän ei onnistu ilman myötätuntoa, myötätuntoa oppilaita kohtaan, koska he ovat vasta kasvamassa eivätkä aina hallitse itseään ja myös myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan, koska kukaan ei tee kasvattajan työtä täydellisesti ja erehtymättä.    

Koskettava konsertti, joka kävi mielessäni vuoropuhelua juuri lukemani kirjan kanssa

 

Uskalsin lähteä eilen konserttiin, vaikka hieman toipilas vielä olenkin. En yskinyt kertaakaan. Konsertin jälkeen huomasin, että huimasi. Ei ihme, enhän ollut lähtenyt omasta kotipesästä ulos aikoihin mutta huimaava olo saattoi (ja saattaa, vieläkin sitä on) johtua myös kaikista niistä tunteista, mitä koin konsertin aikana.

Laila Kinnunen lienee tuttu laulajanimi ainakin kaikille vähän vanhemmille suomalaisille. Hän oli erittäin menestynyt iskelmälaulaja, jonka haave oli esiintyä musikaaleissa ja tehdä musiikkia koko sillä kapasiteetilla mikä hänellä oli. Laulajan yksityiselämä oli villiä ja elämä stressaavaa. Kun alkoholi sai yliotteen, niin alamäki oli väistämätön. 

Laulajan tytär Milana Misic on valmistanut lauluista ja tarinoista koostuvan esityksen Lailan laulut, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinan ohessa myös omastaan ja isovanhempiensa elämästä. Äiti ei pystynyt hoitamaan lastaan,mutta onneksi oli jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli keveä ja hauska. Siinä nuori Laila nauroi ja lauloi ja rakastui palavasti miehiin, joita mummin oli vaikea hyväksyä. Misic kertoi lämpimällä huumorilla, että äidin tavattua jugoslavialaisen muusikon äkkirakastuneet viettivät heti kaksi viikkoa hotellihuoneessa ja että tarina on täyttä totta, koska todiste siitä seisoo tässä lavalla edessänne. 

Väliajan jälkeen itkin melkein koko ajan. Äiti ei jaksanut olla äiti, ja hän karkotti käytöksellään myös nuoren miehensä. Isovanhemmat saivat kuulla, että asunnossa oli jatkuvat bileet ja pelastivat pikku tytön. He kasvattivat tämän aikuiseksi asti.

Seinälle heijastetut isot valokuvat olivat humoristisia, helliä ja liikuttavia. 

Misic lauloi tässä konsertissa sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja äitinsä lauluja kuhunkin elämäntarinan vaiheeseen sovittaen ja lopuksi oman kauniin laulunsa Aikoja sitten, jossa hän kertoo äidilleen antaneensa anteeksi elisen aikoja sitten. 

Eräs minua tässä konsertissa liikuttanut laulu oli Sound of Music -musikaalin My Favorite Things siitä erityisestä syystä, että eräs upeaääninen Inkeroisten yhteiskoulun oppilas lauloi sen minulle läksiäislauluksi eläkkeelle jäädessäni. Nenäliinoja kului ja itku teki hyvää, se huuhtoi pois konsertin pintaan nostamia haikeita tuntoja ja suruja.

When the dog bites, when the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Kunpa Lailakin olisi muistanut elämänsä hyvät asiat ja löytänyt keinon selvitä, kun elämä murjoi. Oliko hänellä ehkä sotalapsuudesta aiheutunut trauma? Hän oli yksi Ruotsiin lähetettyjä, jonka piti sopeutua sodan jälkeen takaisin köyhään Suomeen. Ruotsin kielen vaikutus kuuluu ensimmäisissä lauluissa vokaalien kapeutena.

Milana totesi olevansa iloinen, että hän on "tavallinen ihminen".

Olen juuri lukenut upean kirjan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani, jossa asetelma on sama kuin Milana Misicin elämäntarinassa. Kirjan tytöllä on äiti, joka on vaarallinen lapselleen, mutta onneksi hänelläkin on ihana mummo ja ukki, jotka hoitavat hänet lähes viisivuotiaaksi. Vaikka tyttö joutuu isovanhempien voimien hiipuessa takaisin arvaamattoman äidin luo, hän selviää neuvokkuutensa avulla. Syvällä aikuisuudessa äidin kuoltua hän asettuu vihdoin, paljon muuta kirjoitettuaan ja paljon koettuaan, kirjoittamaan äidilleen pitkää kirjettä, jossa yrittää selvittää syitä äidin holtittomuuteen ja käy läpi oman suvun historiaa. 

Molemmat naiset, Milana Misic ja Sirpa Kähkönen ovat kertoneet äideistään tyylikkäästi ja hyvällä maulla rankimpiakaan asioita kaihtamatta. Muistelut ovat rakkaudentunnustuksia omalle äidille.
Miten kauniisti Milana Misic toistikin tarinoissaan sanaa Äiti. 

Tämä konsertti ja tämä kirja käyvät keskustelua mielessäni.
Olen kaiken lisäksi keskustellut erään blogiystävän blogissa siitä, miten läheisistä voi kirjoittaa elämäkerrassa. On niin monta tapaa muistella. Pahimpia ovat mielestäni turhia paljasteluita sisältävät elämäkerrat, joiden rohkeilla anekdooteilla ei ole mitään laajempaa merkitystä.   

Lopuksi ote Laila Kinnusen laulusta Tiet, jonka suomenkieliset sanat on kirjoittanut Saukki (Sauvo Puhtila). Mummi oli sanonut, että tätä esittäessään Laila ennusti oman kohtalonsa. 

Tietä kaitaa toiset käydä saa, aron laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa.

Tietä suoraa harva vaeltaa, harjanteiden kautta kun kukassa on koko maa.

Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.

Valita ei tietä saata se annettu on.