Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Oli kyseessä sitten urheilutapahtuma, teatteriesitys tai konsertti, kaikki missä ihmiset nukahtavat yhtaikaa yhteiseen uneen puhdistaa meitä. Onhan järjellä ajatellen hullua, että viisisataa ihmistä kokoontuu yhtaikaa yhteiseen läjään katsomaan jotakin älyttömyyttä, jotain sellaista kuin Huomenna hän tulee. Mutta se tehdään juuri siksi että se on katarsis parhaimmilaan. Se on meille välttämätöntä kuin uni. 

Martti Suosalon suunnitelmissa on koota teatteriporukka, joka kulkee paikkakunnalta toiselle pyöreän sirkusteltan kanssa, kokoaa teltan ja esiintyy, sitten purkaa teltan, pakkaa tavarat ja siirtyy viemään elämyksen taas uusille ihmisille uudelle paikkakunnalle. 
Tämä hanke on Suosalon pitkäaikainen haave. Sirkus Suosalon tavoitteeksi tulee  viedä teatterintekeminen alkulähteilleen, vähäisen rekvisiitan ja pantomiimin aikaan, näyttelijän monipuolisuutta ja yleisökontaktia korostaen. Kannatan!
Suosalo on tähänkin asti kiertänyt mielellään esittämässä monologeja pitkin maakuntia, samoin kuin kollegansa Juha Hurme. 

Kirjailija Johanna Venho on koonnut kohta kuusikymppisiään viettävän Martti Suosalon elämästä ja ajatuksista kiinnostavan elämäkerran lapsuuden mielikuvitusrikkaista leikeistä nuorisoteatterin ja Turkan tiukan koulun kautta Ryhmäteatterin iloisempaan menoon, Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, erilaisten elokuvaroolien tulkitsijaksi ja yrittäjäksi. 
Venhon haastattelemana Suosalo kertoo miten rakentaa roolinsa, miten on kerännyt oman työkalupakkinsa tarkkailemalla ihmisiä ja miten rooliin uppoutuminen on joskus raskasta. Tekstin muistaminen tapahtuu rytmin avulla, itkun aikaansaaminen on tekninen kysymys ja vaisto sekä intuitio ohjaavat roolihahmon rakentamisessa.

Jaksan tehdä tätä työtä yleisön vuoksi, joka on joka esityksessä uusi ja muuttaa siksi myös esitystä. Teatteri on fyysinen laji, ja näyttelijän suhteessa yleisöön on myös jotain eroottista: sähkö tuntuu ilmassa. 

Sanon nykyisin mieluusti olevani vanhakantainen näyttelijä. Se ei tarkoita vanhanaikaista ylinäyttelemistä, mutta kylläkin sitä, että nimenomaan näyttelen. En saa itsestäni mitään irti, jos ohjaaja vaatii "vain olemaan". 

Venho on koonnut kirjaan myös toistakymmentä ohjaajien ja näyttelijäkollegoiden kirjoitusta siitä, mitä kaikkea nämä ovat kokeneet Martin kanssa ja miten he näkevät Martin. 

Manu on siinä mielessä sataprosenttinen näyttelijä, että hän tekee mitä vain. Se pohjaa Turkan antamaan koulutukseen, mutta ei koulutus kaikista näyttelijöistä tämänkaltaisia tehnyt. Manulla on myötäsyntyinen näyttelijän psyyke. Se ei tarkoita, että hän olisi syntynyt valmiina tai olisi harjoittelematta valmis. Hän työstää joka ikisen alueen ja haluaa olla hyvä. 

 - Raila Leppäkoski, teatteriohjaaja, Teatterikorkeakoulun ohjaajan työn ja näyttelijäntyön professori

Martti on itsenäisin ihminen jonka tunnen. 

Näyttelijä Liisi Tandefelt sanoi minulle Martista, että Suomessa on harvoja näyttelijöitä, joista voi niin sanoa, mutta Martti on näyttelijäeläin. 
-  Virpi Suutari, dokumenttielokuvaohjaaja, Martin puoliso ja kolmen lapsen äiti. 

Minulla on välillä teatteria kova ikävä juuri sen takia, että on sellaisia ihmisiä kuin Manu Suosalo.
- Kurt Nuotio, teatteriohjaaja

Erittäin mielenkiintoista luettavaa on myös Martin ja kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet tämän ajan ilmiöistä teatterissa ja elokuvassa. Teatterihan hengittää ajan henkeä ja se mitä tapahtuu yhteiskunnassa näkyy myös teatterikoulutuksessa ja laitosteattereissa.

Maailmassa oli aika, jolloin taidetta arvostettiin yksilön yli. Nyt eletään toisenlaista aikaa: yksilö on kaikki kaikessa, hänen tunteensa, tarpeensa, hyvinvointinsa. Myös siinä voidaan mennä äärimmäisyyksiin. Koska menneinä vuosikymmeninä loukattin monia niin pahasti ja niin moni haavoittui, on tullut vastareaktio, toinen äärilaita, yliherkkien armada. Suunta on oikea. Kun se siiitä vähän tasoittuu, ollaan hyvässä jamassa. 

Jos näyttelijä esittää Othelloa, joka on musta, ei hänen tietenkään tarvitse olla oikeasti musta mies. Hän näyttelee sitä. Jos esitän mielenterveyskuntoutujaa, olen roolissa sitä parempi mitä terveempi olen.  Näin ovat sanoneet ne, jotka ovat olleet oikeasti sekaisin. 

Näyttelijä näyttelee. Se että näytelmässä ollaan poliittisesti epäkorrekteja, ei tarkoita sitä, että niin olisi oikeasti. Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta, törkeyttä, ahdasmielisiä ihmisiä. Heitäkin täytyy voida ja osata näytellä. Heidän törkeytensä täytyy voida näyttää katsojalle. Se ei tarkoita, että oltaisiin heidän puolellaan tai että väitettäisiin, että niin on oikein toimia. 

Höh, miten tällaisia asioita tarvitsee edes selittää! Miten tyhmää ajattelua tänä aikana onkaan. Miten epäkohteliasta ja alentavaa on rajoittaa näyttelijää ja kieltää häneltä hänen työnsä ydin, roolin esittäminen. 
Suomen hauskin mies -näytelmässä on kohtaus, jossa sulhasehdokkaalla on mustat housut päässä, isä tulee paikalle ja toteaa: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään neekeri ole!" Näytelmässä eletään vuotta 1917 ja puheen tyyli on historiallisesti oikein. Se ei kelvannut nuorille näyttelijöille, koska heillä on sanoja, joita ei saa sanoa. Suosalo oli keksinyt, että isä sanoo: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään hottentotti ole!" Se kelpasi! Luulisi, että hottentotti olisi pahempi kuin ns n-sana, jos yksittäisiin sanoihin aletaan tuijottaa, mikä on niin hassua.  

Tero Jartti, Suosalon lahjakkuutta kehuva kurssikaveri, näyttelijä ja ohjaaja näkee näyttelijäntyön muutoksessa ikävän piirteen:

Nykyisin on enemmän esiintyjiä kuin näyttelijöitä. Esiintyjät ovat juontajia: television avaaminen on puuduttavaa nykyisin, kun samat naamat haastattelevat toisiaan eri ohjelmissa. Aika skeidaa - ei se kyllä motivoi katsomaan. Uskon, että tekijät itsekin tiedostavat asian ja kärsivät siitä, että on pakko mainostaa oman konsernin tyyppejä ristiin. Tämä on myös pienen maan ongelma.
Olen täysin samaa mieltä. En ole pitkään aikaan löytänyt mitään tasokasta viihteellistä katsottavaa tv-kanavilta, kunnes osuin vahingossa ohjelmaan Jukka Lindströmin sivuhistoria. Se on hyvä, mutta siis tällä hetkellä ainoa ohjelma, jota viitsin katsoa isossa joukossa tv-viihdettä, joka koostuu tyhjänpäiväisistä sketsiohjelmista ja lapsellisista visailuista ja kisailuista. 

Martti Suosalo eli nuorena naimattomana näyttelijänä boheemia elämää, osittain siksikin, että hän pystyy nukkumaan missä vain ja ottamaan terveellisiä nokosia. Yhdessä vaiheessa hän nukkui opiskeluaikanaan jopa siskonpetissä jonkun hänelle järjestämässä kortteerissa. Nauroin makeasti näistä ajoista lukiessani. Nuoruuden luottamus ja mutkattomuus...
Kaikki muuttui rakastumisen myötä. Ihana, tomera Virpi toi Martin elämään järjestystä, rakennettiin talo ja perustettiin perhe. Perhe-elämässä Martin käytännöllisyys ja palvelijaluonne pääsevät oikeuksiinsa. Virpi ohjaa ja Martti tottelee. Nuorimman lapsen, aamu-unisen, hän kantoi pienenä "heräämötuoliin" aamupalalle. Semmoinen on Martti, mukava mies.  

Voin sanoa, että fanitan Martti Suosaloa. Olen nähnyt häntä useissa näytelmissä ja monologiesityksissä ja katsonut suurimman osan elokuvista, joissa hän on esiintynyt isoissa rooleissa. 
Kiviä taskussa on Martin ja Mika Nuojuan jo 20 vuotta yhtäjaksoisesti esittämä kiertuenäytelmä, pisin Suomessa. Sitä tilataan edelleen ympäri maan.
Minäkin haluan nähdä tämän riemastuttavan esityksen uudelleen. Jospa Sirkus Suosalossa täällä Myllykoskella, kiitos!
Olin aivan ällistynyt tämän kahden miehen esityksen jälkeen - näinkin voi näytellä. Pyörähdys ympäri, uusi asento ja ryhti ja taas on edessämme uusi hahmo, mikä nopeus ja taituruus. 

Mieleeni nousee kuva Martti Suosalosta juoksemassa läpinäkyvä kaupan sitruunapussi kädessään pitkin Lappeenrannan katua ennen Brel-lauluiltaansa. 
Siinä näyttelijä valmistautui esitykseensä fyysisesti. Sitruunoita oli ilmeisesti puristettu vesilasiin, josta hän siemaili laulujen välillä pitääkseen äänensä kunnossa.

Kiitos, Johanna Venho, tästä hyvin kirjoitetusta kirjasta!
 

Kiitos, "näyttelijäeläin" Martti Suosalo!  

Teatterissa taas, Kiviä taskussa - ja onnellista joulunaikaa kaikille!

Kuva Googlesta

Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet irlantilaisnäytelmän Charliea ja Jakea ja lisäksi yhteensä kolmeatoista muuta hahmoa jo vuodesta 2002.  Näytelmän nimi on Kiviä taskussa.

Kiviä taskussa on irlantilaisen Marie Jonesin käsikirjoittama ja Pentti Kotkaniemen Suosalolle ja Nuojualle Helsingin kaupunginteatterissa ohjaama koominen tragedia. Esityspaikkana on ollut paitsi Kaupunginteatteri myös Suomen eri paikkakuntien näyttämöt jo 15 vuotta, täysille katsomoille!
Tästä (klik) löytyy näytelmän esittely ja lopussa käsiohjelma. Käsiohjelmasta kannattaa lukea 8-vuotiaan Seanin koulukirjoitus lehmästä. Lehmästä saa maitua ja se on hyvä pisnis. Näyttämöllä tämäkin kohtaus oli sekä hauska että äärimmäisen liikuttava. 

Näin Kiviä taskussa vuonna 2013 Kotkan kaupunginteatterin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteistyönä ja ihastuin valtavasti. 
Aikailin vuosikausia Suosalon ja Nuojuan esityksen kanssa, vaikka se on ollut useamman kerran vierailunäytäntönä omassa ja lähiteattereissakin. Nyt tuntuu, että juuri näiden miesten esittämänä Kiviä taskussa onkin se oikea Stones in His Pockets -tulkinta. 

Tapahtumapaikka on Irlannin maaseutu, pikkukaupunki, jonne amerikkalainen filmiryhmä on tullut tekemään elokuvaa. Käy ilmi, että samassa paikassa on upean maiseman ansiosta kuvattu useampiakin leffa. Charlie ja Jake ovat elämän kolhimia kavereita. He ovat tehneet hanttihommia eri paikkakunnilla ja ovat nyt keksineet hakeutua avustajiksi tekeillä olevaan kevyen luokan elokuvaan. Charliella on mukanaan oma käsikirjoituksensa, jonka hän haluaisi saada arvioitavaksi. Jake epäilee hankkeen onnistumista. Elokuvanteon aikana käy ilmi, että filmin tuottajat kyllä mielellään käyttävät paikkakuntalaisia hyväkseen, mutta eivät kunniota näitä himpun vertaa. 

Esitystapa on ikivanha karnevalistinen "torinäytelmämetodi", jossa roolit vaihtuvat lennossa ilman vaatteidenvaihtoa ja rekvisiittaa. Kun Suosalo heilauttaa hiuksiaan kevyellä ranneliikkellä, muuttaa kasvojen ilmettä ja keinauttaa lanteitaan,  hän on amerikkalaiskaunotar, ja kun hän vetää housut alas reisiin, työntelee hiuksensa silmien päälle ja löntystelee mumisten, hän on ilmetty epävarma teinipoika. Kun Nuojua hyppelee ja lirkuttelee, hän on nuori sirkeä apulaisohjaaja Erin ja seuraavassa hetkessä hän on alakoululainen Sean.  
Puhetapa vaihtuu lennossa kunkin hahmon mukaan. Charlie ja Jake puhuvat lähinnä Kainuun ja Oulun seudun murretta, dublinilainen apulaisohjaaja Simon puhuu turkulaisittain (hurjan hauskasti) ja englantilainen ohjaaja Clem Curtis ääntää niin epäselvästi, etteivät irlantilaiset meinaa saada hänen puheestaan tolkkua. 

Minä voisin hyvin jatkaa tällä kirjoituksella Teatteria suomalaisuudesta -sarjaani, niin hyvin tämä näytelmä kuvaa myös Suomea. 
Myös Suomen maaseudulla on huonosti töitä, lehmäpisnis ei kannata ja miehet voivat huonosti. Joku saattaa löytyä lammen pohjasta kiviä taskussa. Myös meillä joku terävämpi pöytälaatikkokirjoittaja saattaa vaalia käsikirjoitusta povitaskussaan ja haaveilla kuuluisuudesta.
Näytelmän tyypit ovat niin rakastettavia, että kuulen Marie Jonesin sanovan Juha Hurmeen tavoin lämpöisesti:"Juntit."

Suosalo ja Nuojua ovat kertoneet uusineensa tyyppejä jonkin verran vuosien mittaan ja improvisoivansa joka kerta. Lähes joka kerta heillä myös pokka pettää jossain kohdassa, ehkä juuri improvisoinneissa, mikä ei haittaa yhtään. Yleisöhän rakastaa näitä esiintyjiä ja heidän hahmojaan. 

Commedia dell'arte esitykseen kuuluu myös kontaktin ottaminen yleisöön. Kouvolassa yleisö nauroi valtoimenaan ja välillä hiljeni surusta. Apulaisohjaaja komenteli yleisöä eli filmin avustajalaumaansa ruotuun. Välillä saatiin kuulla, että täsä menee viäl pual tuntti, hyvin ehtii Kuusaan bussiin. 

Esityksestä jäi hyvä mieli. Kollektiivinen nauru yhdisti katsojat, niin että lämpö tuntui vielä naulakoillakin ja ihmiset katselivat toisiaan lempeästi jälkinaurusta hyrähdellen. 
Kaikesta epätoivostaan huolimatta Kiviä taskussa jätti myös toivon, toisin kuin Koivu ja tähti, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani.  

Tällä kuvalla lenkkeilymaastostani Myllykosken Koivusaaresta toivotan kaikille oikein hyvää joulun aikaa. Kuva on itsenäisyyspäivältä. 

Mentulan residenssissä on menossa kuivakakkujen leivonta. Muulloin en niitä leivo, mutta joulu on erikseen. 
Pidän siitä, että meillä Suomessa joulua juhlitaan kunnolla, pitkään ja perinteitä säilyttäen. Pidän kaikesta vanhasta, vanhoista lyhdyistä ja oikeista kynttilöistä.

Tällaiset valot kadun päällä ovat minusta kauniimpia kuin nykyiset ledvalaistut aavemaiset puut. Tämä kuva on Kouvolasta, ainoat vanhanaikaiset koristevalot, pientä ledsilppua sen sijaan on vaikka kuinka paljon. Tuolla takanakin on yksi sellainen kummituspuu.

Toivotan blogini lukijoille joulurauhaa, iloa ja hyvää mieltä!