Osa tämän postaukseni kuvista on hirveitä. Varoitan nyt heti.
Kävimme kolmessa museossa, Holokaustimuseossa, Kansanmurhan uhrien museossa eli KGB-museossa, Tolerance Center -museossa ja modernin taiteen museo MO:ssa.
Alkukuva on Holokaustimuseon ghetto-kuvista. Vilnalaiset ajoivat juutalaiset asukkaansa kahteen ghettoon natsien käskystä vuonna 1941 ja myös erittäin oma-aloitteisesti. Osa lähetettiin ghetosta pakkotyöhön Saksaan, (n. 60 000), osa tuhoamisleireille (n 29 500) ja suurin osa surmattiin paikan päällä (n. 240 000, joista 40 000 muita kuin juutalaisia). Vaino kohdistui myös maan puolalaiseen älymystöön, venäläisiin, homoihin ja muihin vähemmistöihin.
Tiedämme, että tämän "puhdistuksen" takana oli hullu teoria yhden rodun paremmuudesta muihin nähden. Katsottiin, että vain arjalaisilla yli-ihmisillä on oikeus levitä ja lisääntyä, muut eliminoidaan mukaan lukien yli-ihmisten joukkoon syntyneet kehitysvammaiset ja mieleltään sairastuneet.
Kun tätä ajattelee, herää huoli siitä, että tälläkin hetkellä, jopa Suomen kaltaisessa sivistysmaassa on enenevä määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäköityneet siitä, että meidän erittäin homogeeninen väestömme ei ole ollut innokas lisääntymään ja päiväkotien pihoilla erottuu hieman enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia maahanmuuttajien lapsia.
Alla lisää kuvia lasten elämästä ghetossa.
Lasten elämää yritettiin pitää yllä niin entisenlaisena kuin mahdollista. Museossa oli otteita erään koulupojan päiväkirjasta. Niissä näkyi hänen halunsa kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin, kunnes vapaus koittaa. Seinällä oli runo, johon 11-vuotias Alik Wolkowiski oli tehnyt sävellyksen ja voittanut sillä gheton kulttuuripalkinnon helmikuussa 1943. Runon oli laatinut hänen isänsä tohtori Wolkowiski. Runossa on maininta Paneriain tiestä. Paneriain metsä on massamurhapaikka kymmenen kilometrin päässä Vilnan keskustasta. Alla kuvat kuljetuksesta sinne ja hetkestä ennen teloituksen alkamista.
Tolerance Center käsittelee samoja asioita kuin Holokaustimuseo, mutta ei ole yhtä tasokas. Minua häiritsi siellä seinille asetellut pitkät hankalasti luettavat tekstit kiiltelevän muovin alla. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävimme myös tässä museossa, koska löysin sieltä merkittävän liettualaisen nykykirjailijan Sigitas Parulskisin romaanin Darkness and Company. Käännös on viime vuodelta. Liettualaisten osuus omien maanmiestensä vainossa ja surmaamisessa natsimiehityksen aikana on maassa edelleen tabu, sama kuin muissakin entisen itäblokin maissa, ja Parulskis on ensimmäinen, joka on kertonut totuuden historiallisen fiktion keinoin. Hän julkaisi romaaninsa Tamsa ir partneriai 2012, jolloin hänet valittiin Liettuan Person of Tolerance -henkilöksi, suvaitsevaisuuden puolestapuhujaksi. Minulla on hankaluuksia käyttää suomalaista sanaa suvaitsevaisuus, koska sillä on ne alaspäin katsovat merkitykset sietää, kestää. Mitä sietämistä siinä on, että erilaiset kulttuurit elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan?
Kun Liettua oli selvinnut natsien valtauksesta, 1941 - 1944, se joutui Neuvostoliiton valtaamaksi viideksikymmeneksi vuodeksi ja itsenäistyi vasta vuonna 1991.
Neuvostoliitto jatkoi Saksan tyylillä. Se vakoili, vangitsi ja teloitti toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita ja siirsi ihmisiä sekä keskitysleireille että perhekunnittain pakkotyöhön Siperiaan. Siirrot tapahtuivat usein öisin, eikä mukaan voinut ottaa kovinkaan paljon omaisuuttaan. Jotta Liettuan kansa todella venäläistyisi poissiirrettyjen tilalle tuotiin väkeä muista osista Neuvostoliittoa. Yhteensä teloitettujen ja karkotettujen määrä on yli 700 000.
KGB-museo on entinen vankilarakennus. Sen alimmassa kerroksessa on vanhat kuulustelu- ja salakuunteluhuoneet, sellejä ja kidutus- sekä teloitustilat. Stalinin menetelmät olivat julmuudessaan aivan yhtä pahoja kuin Hitlerin. Myös järjestelmällisyys oli yhteistä molemmille sortokoneistoille. Vain vankien tatuointi erotti, neuvostovalta ei harrastanut sitä.
Luin matkan aikana Heather Morrisin tositapahtumiin perustuvan elämäkertakirjan The Tattooist of Auschwitz. Kun "työkomennukseen" Saksaan määrätyt ihmiset pakataan eläinvaunuihin ja viedään junamatkan jälkeen tatuoijan luo, he eivät voi uskoa tapahtunutta, että ihmiselle voidaan tehdä niin. Parakkeihin ajettuina he ojentuvat heinällä täytetyille patjoille ja miettivät nälkäisinä, pitäisikö syödä sitä heinää, kun muutoinkin ovat saaneet teuraalle vietävän eläimen kohtelun. Jostain nurkasta kuuluu hiljainen:"Muu..." muistan tästä eteenpäin aina tämän kohtauksen, kun tulee puhe keskitysleireistä.
Tämä kuva on eristyssellistä, joka oli pehmustettu, niin etteivät tuskan huudot kuulu eikä vanki pääse vahingoittamaan itseään. Seinällä näkyy pakkopaita. Vankia piti varjella itseltään, niin että kiduttajat voivat jatkaa työtään.
Sitten kuvasarja Siperiaan karkotetuista "kansanvihollisista".
 |
| Sofia Gražunienė ja hänen lapsensa Janitė, Genitė ja Stasiukos, Permin alue, 1946 |
 |
| "Liardies priešės" eli Kansanviholliset Marytė Perednieni, Rozalija Čiuladienė ja D. Arlauskeni, Tomskin alue 1954 |
 |
| Jonas ja Rozalija Čiulade, heille asunnoksi määrätyn ladon edustalla, Tomskin alue, 1952 |
Luin elämäntarinoita noissa kahdessa museossa ja ne viipyilevät yhä mielessäni. Viimeisen kuvan Jonas kuoli maanpaossa kahden vuoden kuluttua. Rozalijasta ei ole tietoa.
Ajattelin, että nyt saavat kauhut jäädä, kun menin MO-taidemuseoon.
No, toisin kävi. Taidemuseossa tuli vastaan neuvostovallan ajan kritiikkiä ja maalaisidyllejä, joita liettualaiset kaipasivat, kun kaikki kollektivoitiin ja he joutuivat omista kodeistaan yhteisasumiseen menettäen perheenjäseninä pitämänsä kotieläimet.
 |
| Antanas Gudaitis, Two Peasants and a Colt, 1969 |
Yllä olevassa maalauksessa varsa kuuluu perheeseen, samoin alla olevien valokuvien pastoraalisissa asetelmissa ihmiset ja eläimet ovat ystäviä.
Romualdas Požerskis rakensi sarjaansa Feast Days pari vuosikymmentä alkaen 1974.
Rimaldas Vikšraitis on ottanut kuvia naapureistaan. Hän korostaa teurastuskuvissaan kollektivoinnin turmelevaa vaikutusta. Ihmiset ovat etääntyneet eläimistä, juopottelevat ja alentuvat groteskiin käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Kuvat kuuluvat sarjaan, Slaughter, 1982.
Minähän varoitin. Vakuutan, että irvokkaat kuvat loppuvat tähän.
Taidemuseossa oli eläinteeman lisäksi myös kokonainen kerros aiheesta Ihminen ja kone, koneihminen. Siellä olisi saanut tehdä kaikenlaista koneilla, mutta turistille iski väsymys siinä vaiheessa.
Koska tämä postaukseni on niin täynnä pahuutta, niin laitan lopuksi vielä pari valoisampaa kuvaa ihmisen ja eläimen yhteiselosta. Kolmannessa Vilna-tekstissäni kirjoitankin sitten kirkoista ja tanssista.
 |
| Vytautas Pakalnis, Gypsy Happiness, 2000 |
 |
| Jolanta Kyzikaitė, An Exhibition Game, 2016 |
