Hamstraajan kuva, Lisa Jewell: The House We Grew Up In

On perhe Bird, jotka asuvat talossa nimeltä Bird House. Perheen äiti Lorelei, Lorrie, elää hyväntahtoisen miehensä ja  neljän suloisen lapsensa  kautta heidän onnestaan nauttien. Pääsiäismunien metsästys pihassa, sateellakin ja vielä lasten kasvettuakin, on aivan ehdoton seremonia. Kun lapset keskittyvät herkkuihinsa, äiti kerää niiden kääreet, suoristelee ne ja säilyttää, muistoksi siitä pääsiäisestä sinä keväänä, siitä ilosta ja siitä yhteisyyden tunteesta. Jos lapsivieraat haluavat munat mukaansa, hän hieman kärsii, mutta ei sentään pyydä heitä jättämään kääreitä lähtiessään ja ottamaan mukaansa pelkät suklaat. 

On yksin elävä vanhus, Lorrie, jonka luo tytär Meg ujuttautuu tavarakasojen viertä. Äiti löytyy pienenä hahmona nojatuolistaan melkein hautautuneena keskelle tavarapaljoutta, laatikoita, pussukoita, huojuvia sanomalehtipinoja ja vaatekasoja, Äiti istuu isot kuulokkeet päässään lakkaamassa kynsiään, "her mother, like a frog on a lily pad, in the very centre of it all" (hänen äitinsä kuin sammakko lumpeenlehdellä, keskellä sitä kaikkea). Äidin ainoa ravinto on riisikeksit levitteiden kanssa. Hän ojentelee leviterasioita tyttärelle ihailtavaksi samalla tavalla kuin osoitteli tälle lapsuudessa sateenkaarta. Oi, katso miten ihmeellisiä värejä, miten erilaisia lajeja! Keittiö ei ole enää käytössä, ei myöskään makuuhuone, Lorrie nukkuu tuolissaan. Kaikki tila on tarvittu muistoille.
Lorriella on kuitenkin tietokone tuolinsa vieressä. Hän kirjoittaa rehellisiä kirjeitä nettiystävälleen Jimille. Lapsilleen hän ei voi olla rehellinen. He ovat uhka, varsinkin juuri tämä tiukka ja tuomitseva vanhin tytär Megan. 

I am a hoarder, Jim. I only use this word, because using any other word might be misleading. I could say, that I am a COLLECTOR, maybe. Or a MAGPIE. I could perhaps describe myself as a person who doesn't like to throw things away. But none of these would be  at all sufficient.
(Minä olen hamstraaja, Jim. Käytän tätä sanaa, koska kaikki muut sanat olisivat harhaanjohtavia. Voisin sanoa, että olen KERÄILIJÄ, ehkä. Tai HARAKKA. Voisin ehkä kuvata itseni henkilönä, joka ei halua heittää mitään tavaraa pois. Mutta mikään näistä ei riittäisi lähellekään kuvaamaan minua. )

Lorrie on kuullut sosiaalityöntekijöiden käyttämän termin, hoarding disorder, ja hänen on myönnettävä se todeksi. Hän kuitenkin tähdentää, että kuten alkoholismi ilmenee monin eri tavoin ja tasoin, niin sama koskee myös hamstraamispakkomiellettä.  

Tavara-addikti saattaa tajuta tilanteensa vakavuuden hyvinkin, mutta miten se korjataan, se onkin eri juttu. Jos tavarat ovat  pehmuste maailmaa vastaan, keino olla käsittelemättä tuskallisia tunteita, tapa pitää yllä kontrollia omassa maailmassaan, niin miten siihen voisi auttaa siivoaminen?

Tavara-addiktin ympärillä kärsivät kaikki perheenjäsenet. Kun Birdien lapset ovat pieniä, Lorrie on maailman ihanin äiti heille. Hän on lapsenkaltainen ja leikkisä, esineistä ja kaikesta pienestäkin haltioituva, mutta kun lapset kasvavat, hän jää yksin lapsenomaisuutensa kanssa ja impulsiivinen pakkomielteisyys lisääntyy. Kun koko muu perhe haluaisi lomalle Kreikkaan, Lorrie torpedoi suunnitelman. Hän ei pysty lähtemään, kotiahan ei voi jättää. Murrosikäisistä ei ole enää hauskaa, kun äiti heittää kuperkeikkoja kavereiden käydessä ja hössöttää karkkipapereiden ihanuudesta.  
Käännekohta, jossa Lorrien tilaa voi alkaa kutsua sairaudeksi, on se pääsiäinen, jolloin toinen pojista ajautuu itsemurhaan. Lorrie ei itke, hän vain siirtää tapahtuneen jonnekin mielensä perukoille, minne hän on siirtänyt niin paljon muutakin. Rhysin huone säilyy koskemattomana, vaikka kaikki muut huoneet ja sopet isossa talossa täyttyvät tavarasta.

Kuvasin kirjan iloisella rantapatjalla haluten korostaa tällä sitä, miten Lorrie nauttii väreistä. Kaupassa kynsilakkapullojen värikimara on hänestä vastustamattoman ihana.

Birdien vanhimmasta tyttärestä Meganista kasvaa kriittinen, käytännön ihminen. Hänen kotinsa on tiptop. Lapset valittavat, kun lautanen viedään kädestä ennen kuin he ovat edes kunnolla syöneet ateriaansa loppuun, ja mies ärsyyntyy, kun sanomalehdet katoavat ennen kuin hän on ehtinyt ne lukea.  
Kaksospojista toinen, Rhys, syntymästään erilainen ja synkkä, murtuu, ja toinen, Rory, hakeutuu mahdollisimman kauas kotoaan ja päätyy pahoihin paikkoihin. Nuorin tytär Bethan takertuu kotiin eikä oikein näe äitinsä ongelman suuruutta. Isä Colin pakenee omaan elämäänsä. 

Lisa Jewell on brittiläinen useamman bestsellerin kirjoittanut kirjailija. Häneltä on suomennettu joitain kirjoja, mutta ei tätä, mistä nyt kirjoitan, The House We Grew Up In (2014).

Kirjan lopussa on kirjailijan keräämä tietopaketti pakonomaisesta hamstraamisesta. Hamstraajilla on löydetty yhteisiä piirteitä. Yksi on tuo mikä romaanin Lorriellakin on, lapsenomaisuus. Lapsen on vaikea luopua nuhjaantuneesta nallestaan, koska se on hänelle enemmän kuin nalle. 
Jewell toteaa, että puolella hänen tuntemistaan ihmisistä on impulsseja liittyen ostamiseen ja säilyttämiseen ilman että kyse olisi vielä mistään häiriöstä. Tavaran keräilijän erottaa sairaalloisesti hamstraavasta henkilöstä se, että jälkimmäinen on kokenut trauman, jonka vuoksi hän tarvitsee määrättömästi tavaraa suojakseen, kuten jotkut ahmimisella oireilevat tarvitsevat rasvaa itsensä ja maailman väliin. 

Eräs liikuttava kohtaus kirjassa on se, kun Megan kauhistelee löytäessään äitinsä kasoista valtavan määrän vuosia sitten vanhentuneita äidinmaidonvastiketölkkejä. Hän ei ymmärrä, millä logiikalla ne ovat äidille tärkeitä. Lorrie kertoo. Hän oli niin iloinen, kun keksi ostaa nämä valmistautuessaan tyttärensä tuloon vierailulle vauvansa kanssa, mikä vierailu sitten peruuntui. Näistä kasojen alta löytyneistä tölkeistä hän muistaa sen päivän, miten iloinen hän oli, muutoin se päivä katoaisi iäksi. 
Valokuvista Lorrie ei perusta. Hänestä ne ovat yksiulotteisia valheita. Esineet kertovat enemmän. 

Hmm, me olemme ottaneet täällä matkalla miehen kanssa paljon kuvia, mutta silti minulle on tärkeää viedä kotiin rannalta keräämiäni kauneimpia näkinkenkiä. Laitan niitä kukkaruukkuihin katteeksi, ja kun katseeni osuu niihin, muistan täydellisesti rannan hiekan, auringon ja veden tunnun. 

Olen ollut tavaraa keräilevää isääni kohtaan kriittinen ja hyvin huolissani hänestä, kuten Megan äitinsä suhteen, mutta itse en ole mikään karsija myöskään. En voisi ikinä harrastaa mitään konmarittamista, en näe siinä mitään mieltä.  

Nyt niin paljon muodissa oleva kuolinsiivous, siis henkilön itsensä ennen kuolemaansa suorittama tavaroittensa setviminen, ei sekään houkuta minua ollenkaan.
Koin siskoni kanssa paljon iloa isämme jäämistön selvittelyssä. Löysimme hauskoja tavaroita talon vintiltä, aitasta, navetasta ja suulista. Isän kirppareilta ostamista viiden euron yllätyskasseista saattoi löytyä vaikka mitä. Meillä ei ollut yhtään vaikeaa täyttää roskalavaa toisensa jälkeen. Tämä touhu yhdisti samoin kuin Lorrien sotkun raivaus yhdisti hänen läheisiään. 

Pari kirjavinkkiä Jewellin kirjan lopusta.
Stuff: Compulsive Hoarding and the Meaning of Things - Randy O. Frost ja Gail Steketee
Dirty Secret: A Daughter Comes Clean About Her Mother's Compulsive Hoarding - Jessie Sholl

Tilasin tuon ensimmäisen verkkokaupasta itselleni joululahjakirjasatsin yhteydessä - eikös nyt ala olla jo sekin aika!

Tänään sataa. Mukava kirjoitella. Alla kuva eräältä aamukävelyltä, jolla keräilin taskuuni niitä simpukankuoria, lapsekkaasti. 

Kysymys lukijalle: Oletko enemmän karsija vai kerääjä, niukka vai runsas?

Kaksi kiinnostavaa näyttelyä Malagan seudulla

Malagan oppaissa ja esitteissä on lueteltu useita taidemuseoita ja näyttelyitä, mutta harvemmin autojen ja muodin museota Museo Automóvilistico y de la Moda. Vai olenko katsonut ohi ja pannut merkille vain Pompidoun, Picassot, Thyssenin ja Museo Ruson? Siinähän se on, Ruson naapurissa. Nyt huomasin sattumalta tämän museon mainoksen ja ajattelin, että kuinkahan käy, pitkästynkö. 

Olen erittäin kiinnostunut muodista, varsinkin haute couture -muodista ja näytöspuvuista, joita ei ole edes ajateltu käyttöön, vaan jotka ovat yksittäisiä taideteoksia, mutta autot eivät ole minua niinkään innostaneet. Minulla ei ole ajokorttia, enkä aina edes muista oman automme merkkiä. Mieheni taas innostui heti lähtemään tähän näyttelyyn ainoana huolenaan, että siellä olisi annettu liikaa tilaa vaatteille. 

Ja kuinka kävi - molemmat katselimme kiinnostuneina molempia, autoja ja asuja. Ne olivat vierekkäin ja kertoivat ajastaan. 
Belle epoque, art deco, avant garde, glam rock ... olkoon aika ja tyyli mikä hyvänsä niin sehän näkyy eri taiteissa ja käyttöesineissä. 
Näyttely oli hyvin laaja ja antoisa, ensimmäisten autojen ajasta lähelle nykyaikaa. 

Jokaisen auton kohdalla on selostus, jossa kerrotaan paitsi autosta itsestään myös siitä, ketkä kuuluisat henkilöt ovat juuri tämän näköisellä autolla ajelleet tai ajeluttaneet itseään ja missä kirjoissa tai elokuvissa kyseinen auto esiintyy.
Oli kiinnostavaa nähdä avolimusiini, jonkalaiseen presidentti Kennedy ammuttiin ja Elviksen suosima Cadillac. 

Alla olevissa kuvissa näkyvät takit ovat olleet varsinkin rokkikukkojen suosiossa. Liberace, Elvis, Michael Jackson ja Prince ovat käyttäneet tällaisia ylenpalttisella glitterillä koristeltuja glam rock -rotseja.

Paitsi että asuja on autojen ohessa kertomassa aikakaudesta, niin niille on näyttelyssä myös ihan omia alueita. Heti alussa on kokonainen upea muotinäytösasujen kokonaisuus nimeltä Cóctel de la Floresta. 

Hatuista ja laukuista on omat kokoelmansa.

Asuja oli ainakin seuraavilta, muutama jäi varmaan laittamatta muistiin: Christian Lacroix, Jean Paul Gaultier, Nina Ricci, Paco Rabanna, Yves Saint Laurent, Chanel, Balmain, Givenchy, Dior, Ungaro, Moschino, Valentino, Balenciaga, Pierre Cardin, Escada, Thierry Mugler, Vivienne Westwood.

Yllä kaksi erikoisinta asua, Pradan Prisoner, jossa nainen on teräskehikkoon vangittuna ja The It Girl, jossa varsinainen asu on Lucia Chemorran vartalomaalaus, jonka ympärillä on Maga Collectionin muovilankahäkkyrä. 
Gaultierin Paparazzissa asu oli viimeistelty runsaalla määrällä filminauhoja, jotka oli kiedottu mallinuken ympärille huolettomasti kuin vappuserpentiinit.

Eräällä mallinukella oli yllään 70-luvulta peräisin oleva karitsannahkaviitta, jonka kaulus oli apinan nahkaa. Teksti oli otsikoitu La masacre de los Inocentes (Viattomien verilöyly). Siinä kerrottiin, että yläluokan naiset pukeutuivat luontevasti leopardin- ja tiikerinvuotiin 50-luvulle saakka, jolloin alettiin vähitellen tiedostaa eläinten sukulaisuus meihin ja kokea tällaiset asut irvokkaina. 

Tämä on näyttelyn mieliautoni, pieni El Huevo, The Egg, kätevä urbaani asioimisauto, joka kehiteltiin Saksassa vuonna 1955. Se on vähän kuin nykyajan mopoauto. Kaikkien mahtipontisten menopelien jälkeen tämä tuntui kodikkaalta ja on virtaviivainen ja söpö kuin mikä. 


Ja se toinen hyvä näyttely. 
Se on nukkekotinäyttely asuinalueemme Benalmádenan näyttelykeskuksessa, Centro de Exposiciones de Benalmádena, jossa on ollut joka vuosi täällä käydessämme kiinnostavaa katsottavaa. 
Olemme olleet useamman kerran täällä Aurinkorannikolla, mistä on se hyvä puoli, että tietää jo minne kannattaa mennä. Aina löytyy myös uutta ja näyttelyt vaihtuvat.

Suurin osa näistä miniatyyrikodeista on tosiaan katsottavia, ei leluja nykyisessä mielessä, vaan näytteitä erityisestä taiteen lajista. Tämäkin näyttely on laaja ja käsittää miniatyyrirakennuksia ja esineistöä 1800-luvun lopulta alkaen.

Mainiota viikonloppua kaikille lukijoilleni! Hyvää kirjamessusukkulointia niille, ketkä suuntaavat askeleensa Helsingin Messukeskukseen!
Minä olen nyt jo kolmannen kerran poissa messujen aikaan, mutta jospa ensi syksynä. 

-----------------

Pari kuvalisäystä vielä tuolta auto&muoti -näyttelystä.

Minun mielileninkini, ihanat kankaat ja mustassa korukivet, joiden kauneutta en saanut kuvaan. Mustan päälle ohut jakku, très chic!


Ja Unton mieliauto. Tällaisilla Richmondeilla on maalaiskartanoista lähdetty piknikeille. Takana on eväskori ja kori aseille, jos herrat vaikka samalla reissulla harrastaisivat ajankulukseen metsästystä. Tulee mieleen Jane Austinin kuvaama maailma. 

Joan Didionin esseitä 60-luvun Kaliforniasta, Slouching Towards Bethlehem

Joan Didion on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Run, River alle kolmikymppisenä vuonna 1963 ja ensimmäisen esseekirjansa Slouching Towards Bethlehem vähän päälle kolmikymppisenä vuonna 1968. Hän on myös tehnyt elokuvakäsikirjoituksia miehensä John Gregory Dunnen kanssa. Didionin viimeisimmät teokset ovat omasta elämästä kertovat surukirjat Maagisen ajattelun aika, 2005,  ja Iltojen sinessä, 2011.  

Didion on toimittanut kaikki Slouching Towards Bethlehem -kirjan esseensä aiemmin lehdissä julkaisemistaan pitkistä artikkeleista, joillekin hän on antanut eri nimen. 
Hän kertoo esipuheessa, että on kokenut kaikkein pakottavimmaksi kirjoittaa juuri tämän nimiesseensä ja että se on kirjan esseistä ainoa, joka sai julkaisunsa jälkeen hänet epätoivoiseksi saamansa palautteen vuoksi. Kaikki esseetä kommentoineet kiinnittivät huomionsa sivuseikkoihin, kuten kukkaislasten ulkonäköön. 

Didionilla oli alkanut soida mielessään tietyt kohdat W. B. Yeatsin apokalyptisestä runosta The Second Coming, joka päättyy: "And what rough beast, its hour come round at last, Slouches towards Bethlehem to be born?"  Runon säe "Things fall apart; the center cannot hold" vaivasi Didionia, joka hakeutui omassa kirjoitusjumia aiheuttaneessa merkityksettömyyden kriisissään kesällä 1967 Haight-Ashburyn alueelle San Franciscoon kirjoittamaan pitkää artikkelia sinne kerääntyneistä nuorista. 
Hän löysi kotoaan karanneita teinejä, tyttöjä ja poikia, kesän mittaan yhä nuorempia, jopa 14-vuotiaita, jotka olivat kokoontuneet huhujen houkuttamana epämääräiseen yhteiseen odotuksen tilaan ja kutsuivat itseään hipeiksi. 

Didion huomaa, että kyseessä ei ole tavanomainen sukupolvikapina, vaan nuorten pettymyksen ilmaisu. 
Hän kirjoittaa, että nämä ovat lapsia, joilla ei ole koskaan ollut pysyvää kotia turvallisine vanhempineen, isovanhempineen, serkkuineen ja naapureineen, lapsia jotka ovat pikemminkin tietämättömiä kuin kapinallisia.
Kaiken kaikkiaan 400 000 köyhää nuorta vaelsi tietylle suppealle alueelle kesän 1967 aikana. Ilmiötä tarkasteltiin yleensä toisarvoisiin seikkoihin paneutuen, ei sosiologisena ongelmana.  
Didionin haastattelemat nuoret kertovat kaikesta ihailemastaan sanalla groovy (nastaa). Huumeet on groovy, koulu bummer (kurjaa, mälsää). 
Poliisi kertoo  kasvavasta rikollisuudesta, huumeista ja raiskauksista.

Didionin essee päättyy koskettavaan tilanteeseen. Hän vierailee hippiyhteisössä, jossa viisivuotias Susan elää äitinsä ja joidenkin muiden ihmisten kanssa. Tyttö kertoo, miten on päässyt kerran rannalle, mutta hiekkalelut jäivät kotiin. Seuraavaksi hän kertoo olevansa aina välillä stoned, huumattuna. Vuoden ajan äiti on antanut hänelle kahta huumetta, LSD:tä ja myrkkykaktusta. 
Toisessa perheessä Didion tapaa kolmivuotiaan Michaelin nakertamassa sähköjohtoa porukan aikuisten tonkiessa lattialautojen välistä sinne joutunutta arvokasta marokkolaista hashista. Hashis oli tippunut lautojen väliin aamulla Michaelin sytyttämässä tulipalossa muiden nukkuessa.

Minuakin tämä essee jäi vaivaamaan, ainoana. Muissa kenelläkään ei ole hätää. 

Didion on päässyt paikkoihin, joihin moni ei ole päässyt, tapaamaan ihmisiä, jotka antavat haastatteluja harvoin: Howard Hughesin kotiin miettimään, mikä tekee tästä yksinäisestä, älyttömän rikkaasta miehestä amerikkalaisten idolin, Joan Baezin perustamaan eliittikouluun, The Institute for the Study of  Non-Violence, John Waynen 165. elokuvan kuvauksiin ja haastattelemaan maolaista idealistia toveri Michael Laskia. 

Yhteistä kaikille Didionin henkilöhaastatteluille on se, että hän suhtautuu haastateltaviinsa arvostaen ja lämpimästi. Hän ei kirjoita paljastuksia, vaan  eläviä ihmiskuvia, joiden pohjana on pitempi tutustuminen. Haight-Ashburyn väen kanssa Didion vietti viikkoja. 

Minulle tulee Didionin esseistä mieleen suomalaisen edesmenneen toimittajan Ilkka Malmbergin tyyli. 
Joissain hänen esseissään koen myös sukulaisuutta Patti Smithin elämäkerrallisiin kirjoihin.

Didion on antanut kirjansa ensimmäiselle osalle nimen Life Styles in the Golden Land. Toinen osa Personals koostuu nimensä mukaisesti kirjailijan omaan persoonaan keskittyvistä kirjoituksista. Aiheina on mm. lapsuuden moraalisääntö lojaaliudesta muita ihmisiä kohtaan, vaikeasti yllä pidettävä omanarvontunto ja muistikirjat.  

Keepers of private notebooks are a different breed altogether, lonely and  resistant rearrangers of things, anxious malcontents, children afflicted apparently at birth with some presentiment of loss.
(Muistikirjoja harrastavat ovat oma rotunsa, yksinäisiä ja vastaanhangoittelevia uudelleen järjestelijöitä, levottomia ja tyytymättömiä, lapsia joihin iskostuu ilmeisesti jo syntymässä aavistus menettämisestä.)

Kolmas osa on nimeltään Seven Places of the Mind. Sen kiinnostavin essee kertoo elämästä Alcatrazin saarella, entisellä vankisaarella, jossa asuu kolme ihmistä ja kaksi koiraa. John Hart, entinen vartija, ja John Doherty, eläkkeellä oleva merimies, valvovat 22 eekkerin kokoista saarta koiriensa Duffyn ja Duken avulla. Marie Hart maalaa maisemia. Kerran viikossa he ajavat veneellä San Franciscoon hakemaan postia ja käymään kaupassa.   
Vankila rapistuu. Moni haluaisi ostaa saaren, mutta on myös olemassa suunnitelma tehdä siitä rauhanpuisto. 
Didion on kirjoittanut tämän artikkelin, josta sitten muokkasi kirjaan esseen Rock of Ages, vuonna 1967.  

Mitähän saarelle kuuluu nykyään? - Wikipedian tietojen mukaan se on virkistys- ja luonnosuojelualue, johon pääsee lautalla ja vankila on suosittu museo. 

Kiitos, Jari!

Jari on kiittänyt minua eilisessä blogikirjoituksessaan Alistajat ja nostajat. Hän on kiittänyt minua ennenkin ja minulta on jäänyt vastaamatta. Jarin blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta. 

Kiitos blogin kautta syntyneestä ystävyydestä, Jari! Olen saanut taannoisista keskusteluistamme ja sinun blogipakinoistasi paljon ajateltavaa. Olemme keskustelleet paljon mielenterveyteen liittyvistä ja muista asioista, välillä käyneet pitkiä väittelyjäkin.

Jarilla on blogi nimeltä Aspects & Transpects. Se on ollut välillä muilla nimillä, mm. Matkani hienoksi vanhaksi herraksi. 'Transpects' tulee siitä, että Jari on painiskellut virheellisen transsukupuolisuusoletuksen kanssa, ja aspekteja Jarilla on lukuisia. Hän määrittelee itsensä blogissaan ihmisyyden pohtijaksi ja korostaa arvokkuutta. 

Meidän blogiystävyytemme alkoi erään toisen blogin keskusteluissa naurusta, oliskohan siitä jo pari kolme vuotta. Totiseen keskusteluun ilmestyi hauskoja ja traagisia hahmoja, ronski ja eläväinen Muuttomies Montonen, jyrkkä Konekiväärimies, herkkä Koululainen ja muita. Aloin aavistaa, että hahmot ovat fiktiivisiä, ehkä jonkinlaisia sivupersoonia ja tulevat samasta lähteestä. Ei sillä ollut niin väliä, keskustelu oli hauskaa, yhtä ilotulitusta, jännittävää ja yllättävää. Jouduin kyseenalaistetuksi ja kiusoitelluksi. Nauroin ääneen aina uuden hersyvän kommentin ilmestyessä. Sitten taisin suutahtaakin, ei ollut enää kivaa, jolloin Jari ilmoittautui minulle sähköpostissa.

Jari on mahtava kirjoittaja. Hänen vertauskuvansa ja omat keksimänsä sanat ovat vailla vertaa. Jokin aika sitten hän kuvasi tyhjänpäiväistä tekstiä suoltavia kirjoittajia jotenkin näin:"...jätkät tikkaa koruompeluksia." Tarkkaa sanamuotoa ei löydy enää, koska Jari poistaa koko ajan kirjoituksiaan ja aloittaa alusta. 

Jarilla on itseironiaa ja nöyryyttä. Blogikirjoittamisen vetovoimaa pohtiessaan hän totesi:"Kai minä olen blogiseksuaali." 
Jari, kai blogi on meille kaikille blogikirjoittajille kurottautumista toisia kohti. 

Jarin blogissa ei ole kommenttilaatikkoa, koska hän on ahdistunut aiemmin saatuaan vihapostia omasta elämästään kertoessaan, Jarihan on käynyt läpi erittäin raskaita vaiheita, joissa olisi tarvittu nostamista eikä alistamista ja arvostusta epäilyn sijaan. 
Jari innostuu, jolloin hän purskahtelee - mutta onko se nyt niin vaarallista. Minusta kiihkeys on aina parempi kuin laimeus. 

Sanon taas, Jari, sen mitä ennenkin, älä poista kirjoituksiasi lopullisesti. Talleta ne jonnekin hyvään säilöön. Banksy silppusi taidetoksensa, vähän jäi. Älä tee samaa.
Toivon, että menestyt kirjallisissa suunnitelmissasi, joita sinulla riittää. 
Uskon, ja tiedänkin, että blogillasi on muitakin sinua arvostavia lukijoita kuin minä. 

Kirjoitat kauniisti blogikirjoituksesi lopussa: "Nostaminen ei aiheuta nostajassa puutostilaa. Hän tekee sen henkisestä rikkaudestaan päin." 
Osuin samaa asiaa käsittelevään ajatukseen Maggie Nelsonin kirjassa Argonautit, jonka juuri luin: "Jos minulta kysytään, arvokkaimmat nautinnot maan päällä lipsahtavat toisen ilahduttamisen ja itsensä ilahduttamisen väliin. Joku voisi sanoa sitä etiikaksi." 

Kirjoitan tätä Benalmádenassa Espanjassa. Täällä kaikki hyvin, niin puitteet kuin terveyskin. Kostea ilma on tehnyt hyvää kovia kärsineelle keuhkolleni. En yski enää. Painan mäkiä ylös ja kävelen tuntikaupalla... missä kaikkialla, siitä myöhemmin. 

   

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin sarjan loppuosaa Taisteluni, Kuudes kirja koska se on yli 1200 sivua ja painaa 1300 grammaa. Punnitsin sen käymällä puntarissa ilman kirjaa ja kirjan kanssa ja laskemalla erotuksen. 

Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen mukaan pääsevät seuraavat neljä kirjaa.

Poikani on pitkään suositellut minulle brittiläisen Dan Rhodesin kirjoja. Tämä on Rhodesin esikoisromaani vuodelta 2003, suomennettu 2007. Suloinen nimi, Timoleon Vieta palaa kotiin, suora käännös alkuperäisestä, Timoleon Vieta Come Home. 

Maggie Nelsonin kirjaa Argonautit 2018 (The Argonauts 2015) on blogeissa  kehuttu sen rohkean omaelämäkerrallisuuden ja tyylin vuoksi. 
Ote takannesta: Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän merimatkansa aikana laivansa osa osalta uudelleen: silti he saavuttavat lopulta sataman laivalla, joka on edelleen Argo.

Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi, Maggie Nelson kirjoittaa. 
Kirja kertoo Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan, joka käy läpi omaa muutostaan Nelsonin muuttuessa raskautensa myötä. 

Naomi Aldermanin romaani Disobedience (2006) kertoo rabbin tyttärestä, joka on jättänyt  ortodoksijuutalaisen yhteisön Lontoon esikaupungissa ja muuttanut elämään vapaata ja itsenäistä elämää New Yorkiin. Hän joutuu palaamaan isänsä kuoltua kotiympyröihin, mistä alkaa hänen muutoksensa. Olen ostanut tämän kirjan jo kauan sitten. Unohtunut hyllyyn. 

Tältä kirjalta odotan eniten, koska kirjoittaja on Joan Didion. Hän, joka  kirjoitti hienon kirjan tunteistaan miehensä kuoltua, The Year of Magical Thinking (tämä on myös suomeksi) ja muistokirjan tyttärestään Siniset illat, molemmat 2000-luvulla. 

Didionilla on pitkä kirjallinen elämä, hän on syntynyt 1934. Slouching Towards Bethlehem on omistettu tyttärelle, Quintanalle, se on vuodelta 1968.  

Didionista on luku myös kirjassa, jonka taannoin luin, Legendary Authors and the Clothes They Wore. Kirja kertoo kirjailijoista, joista on tullut tyyli-ikoneja ja Didion on sen kannessa, kuten myös tämän esseekirjan kannessa. 

Takakannen esittelytekstissä sanotaan, että kirja käsittelee paljolti Kalifornian 60-luvun vaihtoehtoista kulttuuria. Esseiden aiheita ovat mm moraali, itsekunnioitus, muistikirjan pitäminen, John Wayne ja Howard Hughes.  

Tämä kirja on ollut pitkään minulla. Miten minä tällaisen kirjan olen unohtanut lukea!

Avasin kirjan muutamasta kohtaa ja osuin aina johonkin merkittävään ajatukseen. 

Viimeinen essee Goodbye to All That alkaa näin: It is easy to see the beginnings of things, and harder to see the ends. Juuri näin se usein on. Rakkaus alkoi tästä hetkestä, klik, mutta milloin se loppui, se vain hiipui. 
Mutta on myös kirkkaita loppuja: pam, sillä hetkellä tiesin, että se on loppu.  

Minulla keuhkokuume parani eilen, täsmäparaneminen matkalle. Kun pääsin antibiooteista olo kirkastui heti, uupumus hävisi ja tiesin, että olen terve. 
Joskus sekä alku että loppu ovat hitaita, hitaasti syttyvä ystävyys ja hitaasti poishiipuva; migreeni, joka antaa lähestyessään ennusmerkkejä, joita ei halua nähdä ja haipuu vähitellen, kunnes huomaat, että siitä ei ole tietoakaan.

Tämän kirjan nimikin on niin arvoituksellinen ja hieno. Slouching Towards Bethlehem. Miten niin laahustamassa?  No, se selviää, ja kerron myöhemmin teille.

Mies on ladannut kirjastosta tabletille muutaman tietokirjan Suomen historiasta ja on juuri hakemassa lisäksi jonkun pokkarin kirjastosta. Jos omat lukemiseni loppuvat, niin luen näitä.

Kirjat on tosi tärkeä osa matkavarusteita. Vaatteita saa mistä vain, samoin aurinkovoiteita, mutta kirjoja ei niinkään. Monessa maassa kirjakaupoissa on vain omankielistä kirjallisuutta, ja jos jotain löytyy englanniksi niin se on Shakespearea ja kaikkein uusinta ja kevyintä.
Espanjan aurinkorannikolla, jonne matkaamme, on kyllä hyvin varustettuja kirjastoja. Mutta siis, ei huolta, kirjavalinnat on tehty. Ja onhan siellä nyt muutakin tekemistä kuin lukeminen...esim. kävelylenkit, kahviloissa istuskelu ja ympäröivän elämän katselu. Minulle tämä on myös toipumis- ja kunnonkohotusloma. Keuhkot kuntoon ja koko mimmi kuntoon kestämään talven tuiskut!

Läppäri lähtee mukaan. En enää edes yritä pitää mitään somelakkoa. Ei ole mitään syytäkään. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat Parasta elämässä top 5 -listalleni.

Oletteko lukeneet näitä? Entä tuliko jotain muuta mieleen näistä hajamietteistäni?

Reissussa oppii, matkan muistelua ja ilmastonmuutoksen pohdintaa

Joka matkalla ihminen oppii.

Jos pysyy aina samassa kaupungissa, samassa maassa ja samassa työpaikassa, tulee helposti sellainen olo, että se oma ympäristö ja sen tavat ovat ainoat oikeat.
Kun vaihdoin viisikymppisenä kertaheitolla asuinpaikkakunnan, asuntomuodon, työpaikan ja murrealueen, tavan kulkea työmatkani, siinä ohessa tietenkin myös työn ja arkiasioimisen ihmissuhteet, niin olin jonkin aikaa kauhuissani. Kriisin keskellä taakse jättämäni alkoi väikkyä helppona ja täydellisenä, kunnes uusi voitti, näin sen hyvät puolet ja muistin ne syyt, miksi lähdin muutokseen. Kun selvisin kaikesta, olin tyytyväinen, että uskaltauduin muutokseen. Opin, että asiat voidaan tehdä monella tavalla; opin että olen melkoisen vahva muija ja että on hienoa aloittaa välillä alusta. 
Saavutettu asema työpaikalla, iso talo ja muu maallinen ei saa pidätellä ihmistä, joka alkaa nähdä muutoksen pelastuskeinona viihtymättömyydestä. 
Muutos ja sen mukana tuleva kyseenalaistetuksi joutuminen, itsen ja muiden taholta, ovat erityisesti tarpeen silloin, jos alkaa kokea itsensä omassa tutuntutussa miljöössään täysinoppineeksi. 
Olen kuullut jutun rehtorista, joka luuli karismaattisen imagonsa seuraavan salkussaan työpaikan vaihdossa ja käyttäytyi uudessa ympäristössä entiseen minä olen mahtava mies -tyyliin. Kun hän pistäytyi omasta työhuoneestaan jyrisemässä koulun pihassa, isot pojat ottivat hänet, pikkuisen ukkelin, reppuselkään ja kantoivat pitkin pihaa. Tämä lienee kaupunkilegenda, mutta kertoo jotain olennaista.

No, tämä johdantona siihen, miten myös matkoilla nöyrtyy, kun asiat sujuvat toisella tavalla kuin kotona. Voi tietysti äsähdellä, miten huonosti täällä tehdään ja miten hyvin kaikki tehdäänkään siellä kotona. Mutta voi myös todeta:" Ai jaa, näinkin voi tehdä, kiintoisaa."

Kun Castagneto Carduccin kylän rannalla menin pesemään käsiäni, saippuoin ja pistin kädet hanan alle, niin vettä ei tullutkaan. Sysin käsiäni eri asentoon, katselin eikö missään olisi hanaa tai vipua, ei, apua. No, olihan minulla kosteuspyyhkeitä. Toisella kertaa, toisessa paikassa, en enää saippuoinut käsiäni, vaan kokeilin heti, tuleeko sitä vettä. Ei tullut, mutta katseeni osui lattiaan. Ahaa, siellä oli polkimet, sininen ja punainen. Nehän on hyvät, hygieenisemmät kuin käsin avattavat hanat.
Tällaisia yllätyksiä tulee reissaajalle koko ajan. Ovet ovat eri tavalla aukeavia, lippuja hankitaan eri tavalla kuin meillä, aukioloajat ovat erilaiset. Siestan aika saattaa olla kolmekin tuntia.
Italiassa on edelleen usein ihminen myymässä matkalippuja asemalla. Onhan se nyt vähemmin digitaidoin liikkuvalle turistille paljon helpompaa kuin Suomessa, jossa palvelua ei ole.
Puhelinkioskitkin olivat vielä toiminnassa ainakin niillä alueilla, missä me liikuimme.

Suositulla liikunta-alueella oli rivi tauluja, joissa oli napakoita tietoiskuja venyttelystä ennen juoksulenkkiä ja oikeista elämäntavoista, ylipainon ja stressin voittamisesta. Olipa myös sydäniskureita, defibrallaattoreita, siellä täällä. Jos näkee jonkun lyyhistyneen, ei muuta kuin ensiapua ja soitto samassa taulussa olevaan hätänumeroon. Nämä taulut kertovat ehkä paitsi huolehtimisesta, myös siitä, että Italiassa väki vanhenee.
Siete sicuri di essere in peso forma? kysytään taulussa. Oletko varma, että olet terveellisissä painolukemissa? Kyltissä on varoittava kuva liiasta vatsaonteloon kertyneestä painosta. 
Polulla juoksi tosi hoikkia, ketteriä vanhoja ihmisiä, ja jokainen jaksoi juoksunsa lomassa sanoa jotakin ystävällistä meidän pikkuiselle, jonka opetimme  sanomaan Ciao! Se tuli muodossa Hau, mutta hyvin meni tervehdys perille. 

Livornossa, kanavan rannalla on aika upea patsas Quattro Mori, Neljä mauria. Se on 1600-luvun alusta, kuvanveistäjä Pietro Taccan pronssista ja marmorista veistämä. Ensi katsomalla luulisi, että aihe on kolonialistinen, mutta eipä olekaan. Patsas juhlistaa Medici-suvun voittoa pitkään meriliikennettä terrorisoineista merirosvoista. Neljä hyvin elävänoloista vangittua edustavat eri etnisiä ryhmiä.   

Alla koulu Pisassa. "Olisitko halunnut tuonne vaihto-opettajaksi?", kysyi mieheni. Si, signore! 

Pienin matkustajamme oli hämmästyttävän mukautuva ja viihtyvä. Hänellehän joka päivä tuo uutta, olkoon kotona tai muualla. Aamuisin kuului iloinen ääni:"Herätään!" 
Aikuinen, tuo arjen läksyttämä lapsi (Simone de Beauvoirin määritelmä), voisi ottaa oppia lapsen elämänilosta. Ja kyllähän se tarttuukin!
Mieheni vanha kummitäti sanoi kerran meille näin:"Kiitos, kun tulitte käymään. Lääkäri onkin juuri määränny miulle nuorten seuraa!" Olimme silloin jo päälle kuusikymppisiä.  

Tekee mieli uuden ilmastonmuutosraportin julkistamisen jälkeen nostaa esiin lentomatkustaminen ja hiilijalanjälki. Lentäminen tulee varmaan vähenemään, kuten myös yksityisautoilu. 
Mutta kaikkein tärkeintä minusta on isojen hiilikaivosten alasajo ja metsien istuttaminen sinne mistä ne on epäviisaasti  kaadettu pois. 
Tärkeää on myös globaali yhteistyö, ei kansallinen yksinään puuhailu ja toinen toisensa syyttely.
Kun kauppojen hyllyssä on valmista ja puolivalmista maukasta kasvisruokaa, niin sitä ostetaan. Niin kauan kuin kasvisruoka on kaalinpäitä ja valmistiski pursuaa herkullisia liharuokia, ihmiset pysyvät lihansyöjinä.
Niin kaun kuin julkinen liikene on huonosti järjestetty (bussivuoroja on maalla lopetettu lisäämisen sijasta), ihmiset ajavat omalla autolla.
Jne jne...
Muutoksen tuulet puhaltavat. Kyllä ihminen osaa, kun haluaa. Keinot on olemassa, mutta niitä käytetään vasta pakon edessä. Muutama vuosikymmen sitten Kymijoki oli saastejoki, käyttökelvoton kaikin puolin. Nyt siinä uidaan ja kalastetaan. Tehtyjen korjaustoimenpiteiden jälkeen vesi on puhdasta ja lähes läpinäkyvää kuten kirkasvetisimmissä järvissä.  
Jospa Donald Trump ja Kim Jong-un rientäisivät myös mukaan ilmastotalkoisiin nyt, kun Trump on kertonut vaalikampanjatilaisuudessa, että he ovat rakastuneet. Rakastuneet ihmiset tahtovat yleensä hyvää kaikille. ♥

Huomioita viime aikoina lukemistani kirjoista: Knausgård, Skiftesvik, Slimani, Itkonen, Rajakylä

Tässä se nyt on, kaikkien meidän Knausgård-fanien odottama kirjailijan esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä (2018). Kummastelen nimivalintaa. Alkuperäinen norjalaisteos on nimeltään Ute av verden (1998), ja nimi kertoo kirjan ydinasiasta, päähenkilön ulkopuolisuudesta. Suomalaista nimeä en osaa yhdistää mihinkään. 
Kirja voitti ilmestymisvuonnaan Norjan kriitikoiden palkinnon.

Teos on 760-sivuinen, runsaus on Knausgårdin tavaramerkki. Hieman olisi voinut tiivistää. Runsaus tuo kuitenkin päähenkilön, 26-vuotiaan opettaja Henrik Vankelin, persoonan niin eläväksi, että sellaista tasoa ei minimalistisella tyylillä saavutettaisi. Niin vahvaa tunnetta päähenkilön persoonaa kohtaan, mikä tässä syntyy, kokee lukijana harvoin.

Henrik Vankel lähtee töihin pohjoiseen, rakastuu ja ajautuu tuhoon tuomittuun suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa.  Paljastumisen pelossa hän pakenee synnyinseudulleen. Matka menneisyyteen nostaa esiin kaikenlaista häpeää, vanhoja mokia, teinisähläystä, jonka ihminen yleensä unohtaa ja painaa villaisella. Henrik ei unohda. 
Knausgård ei ole unohtanut. Hänen tapansa kuvata lapsuuden ja nuoruuden tunnetiloja, varsinkin häpeää, on hämmästyttävän tarkka. 

Tällä tavoin, kaikessa kiireessä hylätty, on lapsuutemme meissä, täynnä pieniä jälkiä, joille emme pian enää pysty antamaan merkitystä. Totta kai me kaipaamme. Sieltähän me olemme lähteneet. Totta kai me haluamme palata, tarttua uudestaan siihen mistä olemme luopuneet, kömpiä auton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koukata sinne vierineen pallon, juosta pihan poikki tielle, etsiä muita pelaamaan jalkapalloa, pelata kunnes kaikkia raajoja pakottaa väsymyksestä, kiipeillä puissa, sukeltaa veteen ja uida yhä syvemmälle, kunnes keuhkot ovat halkeamaisillaan, nousta pintaan riemuiten, näitkö sen!

Henrik Vankel ei ole paha. Hän on syvästi ahdistunut ja epäkypsä ihminen. Romanttinen rakastuminen ei tunnu mitenkään omituiselta, vaan jopa loogiselta, kun tietää Henrikin haparoinneista ja peloista. Hän on ikään kuin tytön kanssa psyykkisesti samanikäinen, koska hänen on niin vaikeaa luoda aikuisia ystävyysssuhteita. Miettikää, miten vaikeaa on luoda tällainen tilanne ja saada siitä uskottava eikä vähääkään epäkunnioittava. 

Painoin kämmeneni hänen kämmentään vasten. Jotakin avautui välillemme. Hän ei ottanut kättään pois, hän painoi sen omaani vasten, ja hänen katseensa sai onnen aallot virtaamaan lävitseni, se tuntui niin hyvältä, enkä sittenkään uskaltanut, hänen peittelemättömän antaumukselliset silmänsä tekivät minusta pelokkaan, hän tuli minua vastaan, enkä pystynyt kohtaamaan häntä.

Vielä pitää sanoa, että kirjan loppu on hyvä, sekä kysymyksiä herättävä että kokoava, helpottava, ainoa mahdollinen. 

Kiitos mahtavalle suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on suomentanut suurimman osan Knausgårdilta suomennetuista. 

Joni Skiftesvikin kirja piti palauttaa heti reissusta tultua, kahden viikon laina. Ei jäänyt muuta kuvaakaan kuin tämä, mutta eikö tämä olekin mainio!
Pieni on kova lukija, hän muistaa hänelle luettujen kirjojen juonia ja kertoo niitä automatkoilla omalla istuimellaan. Melkein näkee, mikä surina aivoissa käy. Skiftesvikin hän otti ja aloitti:"Oli kaunis päivä..."

Finlandia City (2018) on omaelämäkerrallista jatkoa neljän vuoden takaiselle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. 

Tässä teoksessa Skiftesvik kertoo paljon lapsuudestaan satamakaupungissa ja niistä tapahtumista, jotka hän on siirtänyt kirjoihinsa, muunneltuina tai joskus lähes sellaisinaan.
Erittäin kiinnostavaa lukea miten elämä on asettunut kirjoihin. 

Leïla Slimanin kirja Kehtolaulu (2018), alkuteos Chanson douce (2016) on psykologinen rikosromaani, jossa rikollisen persoonan selvittelyn lisäksi on paljon vanhemmuudesta, erityisesti äitiyden haasteista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. 

Perhe saa ihanteellisen lastenhoitajan, joka osoittautuukin liian paneutuvaksi tehtäväänsä, pakkomielteisen takertuvaksi ja omivaksi. Onko Louisella muuta elämää?  Kannattaisiko pariskunnan luottaa vähemmän?
Kirja alkaa rikoksen tapahduttua rajulla kohtauksella, jossa työpaikaltaan hälytetty äiti tulee teurastuspaikalle. Sen jälkeen käydään läpi, miten tähän tultiin.

Erityisesti minuun koskee tässä kirjassa äidin kamppailu, nuutuminen äitiyslomalla ja epäröinti, uskaltaako jättää lapsensa hoitajalle. Ja miten hyvä haltija alkoi oudoksuttaa, mutta äiti puisteli pois epäilynsä. Äitien ikuinen syyllisyys ja epäröinti, teenkö oikein, saanko enää elää omaa elämääni.

Ihmettelin nuorena, miten usalaiset rikkaat äidit pestasivat lastensa hoitajiksi ulkomaisia aupair-tyttöjä, joihin olivat tutustuneet lyhyen kirjeenvaihdon kautta. Nämä äidit eivät edes käyneet töissä, vaan halusivat irrottautua puuduttavasta arjesta ja kulkea vapaana rouvakerhoissa. Eikä siitä ole pitkä aika, kun Suomessakin äidit etsivät lapsilleen hoitajaa kaupan seinään laittamallaan lapulla. Heille se oli pakko, koska töihin piti mennä. 
Eläköön koulutetut hoitajat ja kunnallinen varhaiskasvatus!

Kirjan rakenne ei miellyttänyt minua.  Se ei haittaa, että rikos paljastuu alussa, monet rikoskirjailijat ovat käyttäneet tätä rakennetta onnistuneesti teoksissaan, mutta tässä kirjassa jännite lopahti, koska alun jälkeen kaikki meni ilman yllätyksiä vääjäämättömästi loppua kohti. 
Kirja on palkittu Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Goncourtilla. Tämä minun rakennevirheenä näkemäni ei varmaan ollut sitä kriitikoiden mielestä.  

Juha Itkosen omakohtainen romaani Ihmettä kaikki (2018) kertoo siitä, miten vaikeaa terveen lapsen saaminen voi joskus olla, miten heiveröistä ennenaikaisesti syntyneen pienen ihmisen elämä on ja miten arkielämä kannattelee stressin keskellä. 
Millaista on, kun kohdussa ilman lapsivettä ponnistelevan lapsen kohdalla on päätettävä abortista ja kun sitten uusi vauva ilmoittaa tulostaan, mutta heitä onkin kaksi, eikä mikään ole mutkatonta nytkään. 

Hellä, kaunis, vertaistukea tarjoava romaani.

Ehkä kirjoittaisin vielä tästäkin. Ehkä, ihan vain siksi että ennenaikaisuus ei olisi samanlainen jokseenkin täydellinen mysteeri kuin se suurimmalle osalle ihmisistä tuntui olevan. Tai sitten siksi, että olin kirjoittanut surusta ja kuolemasta, miksen kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta?

Sami Rajakylän romaani Pankkipoika (2016), alaotsikkonaan Kaupallinen tragedia, on toinen osa työläistriologiaa. Ensimmäisessä, Pätkärunoilijassa (2013), päähenkilö Keijo työskentelee Kelan asiakaspalvelijana, Pankkipojan Esko taistelee kiirettä vastaan ja koittaa palvella hermostuneita asiakkaita Itäkeskuksen Hypermarketin pankkipisteellä ja kassalla, nykyajan työläisammatteja. 
Rajakylä työskentee itse kassatehtävissä, joten tuntee alan, josta kirjoittaa.  

Eskon elämä on päämäärätöntä, väliaikaisuuden sävyttämää tarpomista, vaikka hän on jo puolivälissä neljääkymppiä.  Hyvän koulutuksen omaava, menestyvä tyttökaveri suosittelee opiskelua, mikä ei maistu. Kalja ja mässyruoka telkkarin ääressä maistuvat, ja työ on pakkopullaa. Parisuhteeseen sitoutuminen kauhistuttaa lopullisuudessaan. 

Kirjasta tulee mieleen Taru Mäkelän ohjaama elokuva Varasto. Huumoria löytyy, samoin työelämän kritiikkiä.

Huomasin, että kirjan kansiliepeeseen on lainattu minun blogini Pätkärunoilija-postauksesta  pari rohkaisevaa lausetta esikoiskirjailijalle. Ei minulta ole kysytty mitään. Hmm, olisin tykännyt, että olisi kysytty.
Odotan trilogian kolmatta osaa.

Paljon ruokaa lukijalle, ja mitä muuta Jenny Offill sanookaan

Tutkimukset ovat osoittaneet, että lukeminen on suunnaton haaste neurologiselle järjestelmälle. Eräässä psykiatrisessa julkaisussa väitettiin, että afrikkalaisten heimojen unentarve kasvaa sen jälkeen, kun heimon jäsenet ovat oppineet lukemaan. Ranskalaiset uskoivat vakaasti näihin teorioihin: toisen maailmansodan aikaan he jakoivat suurimmat ruoka-annokset niille, jotka tekivät raskasta fyysistä työtä, ja niille, joiden työhön kuului lukemista ja kirjoittamista. 

Eipä ihme, että on niin nälättänyt viime päivinä!

Äskeinen ote on Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Takakannessa on ärsyttävästi kirjastoläpykkä  sellaisen arvion päällä, joka alkaa: "Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mu..." No, minusta tämä on säeromaani, verse novel, mihin genreen vastikään tutustuin. Päiväkirjanomaisia fragmentteja päähenkilön elämästä ja ajatuksista, parisuhteen ja vanhemmuuden pohdintaa, otteita aiheesta, johon hän perehtyy työtehtävässään, kirjailijoiden ja tiedemiesten ajatuksia ja paljon muuta ilmavasti pikkukappalein. Kaiken fragmentaarisuuden sisällä kirjassa on myös selkeä juonitarina. 

Kirjan alku, ensimmäinen kappale: 
Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat. 

Vilkaisen yleensä kirjasta alun ja lopun ja päättelen, kannattaako lukea. Minusta tämä alku on hieno. Mutta kun vilkaisin loppua, tiesin, että pitäisin kirjasta todella paljon. 
Tyttö ojentaa meille ryppyiset paperinsa ja ryntää juoksuun. Sinä jäät odottamaan minua. Katselemme, kun tyttäremme muuttuu yhä pienemmäksi. Vasta aikuisena valkenevat asioiden nimet. 

Kirjan kansi on minusta kauhea. Kaiken sekamelskan lisäksi vielä yhdessä noista läiskistä huonosti saksittu pätkä Guardianin arvostelusta: "Poikkeuksellinen romaani... Älä pyristele vastaan vaan lue." No mutta, ei tämän lukemiseen mitään vastarinnan voittamista tarvita. Helppo, soljuva teksti. 

Sanoinko jo, että kirjan teksti on todella kaunista! Vastakohta rumalle kannelle. Miksi nykyään törmää niin usein rumiin kansiin? Tekeekö joku kustannustoimistossa niitä sivutyönään? Tästäkään ei löydy tekijän nimeä. Meillä on taitavia kuvataiteilijoita työttöminä!

Kävin etsimässä tietoja Jenny Offillista: yliopiston opettaja Columbian yliopistossa New Yorkissa, kirjoittanut toisenkin romaanin ennen tätä ja neljä lastenkirjaa. Esikoisromaani Last Things vaikuttaa hyvin kauniilta, luin siitä pätkiä, käsittelee lapsen suhtautumista äitinsä ilottomuuteen. Tekispä mieli lukea sekin. 

Kirjoittaminen on tehnyt nyt niin nälkäiseksi, että lähdenkin tästä syömään. 
Palailen lyhyiden kirja-arvosteluiden kanssa. Slimania, Itkosta, Knausgårdia ja Skiftesvikiä.  

Kävin vielä katselemassa toisten blogikirjoituksia tästä:
Lumiomenan Katja huomasi kiitellä myös suomentajaa Marianna Kurttoa (klik) Yhdyn kiitokseen.
Omppu Martin ihmetteli kehujen ketjuuntumista ja ylikehuja (klik). 
Minäkin oudoksuin takakannen hehkuttelua - kimmeltävä elämän käsikirja, kirjallinen pommi, hah!
Suketus (klik) korostaa kepeänä kulkevan tekstin alla olevaa syvää ja vakavaa. Koin samoin. 

Hengissä ollaan, joskaan ei aivan tiptop kunnossa, ja vähän matkakuvia Toscanasta

Bloggaajan kuuluu pitää lukijansa ajan tasalla, eikä jättää heitä epätietoisuuteen. Siksi tämmöinen pieni tilannekatasaus ja alkupaloja tulevasta.

Uskomatonta. Sain Italian lomamme loppupäivinä oireita, joista selvin oli massiivinen uupumus, ja kotiin palattua nuosi kova kuume ja yskä, keuhkokuume. Taas! Juhannuksen alla toissakesänä kävi samoin. Matkassa ei ollut mitään rasittavaa, matkaseura oli upeaa ja elämä helppoa. Pitää varmaa seuraavalle matkalle (en kait minä tähän kuole!) varautua hengityssuojalla ja käsineillä. Oikeastaan tämä tauti teki kyllä tuloaan lisääntyneinä aamuyskinä jo paljon ennen matkaa.

Nyt käyn päivittäin tiputuksissa, muun ajan luen ja nukun. Tänään olo koheni hieman, jaksoin jo tehdä muutaman kuvan ja kirjoittaa tämän. Useimmat tämän postauksen kuvista ovat kyllä mieheni ottamia ja tekemiä. 
Mies laittaa ruuat, hoitaa kaupassakäynnit ja muut. Siivota ei tarvitse, koska putkiremontti on menossa ja kaikki muutoinkin sekaisin. Olemme ilman omaa vessaa, mikä ei ole mukavaa. Tuleehan siinä vähän kuntouttavaa liikuntaa, kun käy saunaosaston vessassa alakerrassa. 
Minulla jalat painavat tonnin.

Laitan tähän perään muutaman matkakuvan. Palailen paremmin toivuttuani kertomaan kaikesta matkalla koetusta ja ajatellusta ja jotain niistä monista kirjoista, joita olen lukenut matkalla ja toipilaana. Hurjasti olisi asiaa ja palava halu kirjoittaa, mutta käsi ei jaksa kauaa näpytellä. Sellaista on fyysinen uupumus.

Veriviljely on menossa, toivottavasti ei löydy mitään ikävää. Täydellinen toipuminen keuhkokuumesta vie ainakin kuukauden päivät, mutta heti kun tulehdusarvo laskee normaalin lähelle, alkaa elämä luistaa. Sitä odotellessa sydämelliset terveiset täältä toipujalta teille lukijat!

Toscanassa muratilla on sydämen muoto. 

Asuimme vuokratalossa maaseudulla Castagnetto Carduccin kylässä, Livornon eteläpuolella.  
Pihan katos toi mieleeni Fellinin elokuvien isot perheet omituisine perheenjäsenineen sukupäivällisillä. Mekin söimme tässä viidestään. 
Mieheni tuumaili, että mökille voisi tehdä tällaisen kesähuoneen, mutta katto pitäisi olla jotain muuta materiaalia Tässä se on meriruokoa.

Pisan tornin vieressä tyypit poseerasivat yksilöllisesti samalla tavalla tornia käsiensä välissä pidellen tai sitä tukien. Tätä performanssia oli hauska katsella. Huomasin, miten eräs kiinalaistyttö sätti äitiään, kun tämän kädet eivät taipuneet kuvassa juuri oikeaan kulmaan. 

Itse en välittänyt niinkään kellotornista, vaan sen vieressä olevista huikaisevan kauniista tuomiokirkosta ja kappelista. Kaikki tämä kauneus mitä upeimpine yksityiskohtineen on kaiverrettu esiin marmorista ja kivestä. Kaupungissa on muutakin hienoa arkkitehtuuria. Miten vanhoja rakennuksia ja yhä meidän ihailtavanamme! Tuhat vuotta sitten panostettiin rakennusten kestävään kauneuteen.

Ja tässä uudempaa kaunista samalla Piazza del Miracol -aukiolla kirkkorakennuksia vastapäätä, puolalaisen kuvanveistäjä Igor Mitorajin teos Angelo Caduto, Fallen Angel, vuodelta 2012.