Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Joulua, ystävät!

 

Toivotan kaikille joulun aikaa sellaisena kuin se itselle parhaiten sopii. 
Pois viha ja vainoamiset uskonnon, uskonnottomuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan toissijaisen asian  vuoksi.  💗

Kati Ranta, Taito: romaani oikeudesta elämään

 

On harjoitettava voimaperäistä valistustyötä. Erityisesti lääkärit ja opettajat pitää perehdyttää perinnöllisyysoppiin. Sosiaaliset rämeiköt on kuivattava viisailla reformeilla ja kaukonäköisellä lainsäädännöllä. Korkeatasoisen kansan ja huonojen kansanelementtien välinen sekoittuminen on saatettava hylättäväksi. Huomiota on kiinnitettävä myös maahanmuuttoon niin, etteivät muiden rotujen ala-arvoiset yksilöt saa esteettä asettua maihimme.

Ruotsin valtiollisen rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg on tullut Helsinkiin jakamaan tietoa uudesta menetelmästä, jolla nostetaan kansan tasoa. Suomalaiset kuulijat nyökyttelevät melkoisen yksimielisinä, kun Lundborg vakuuttaa, että omantunnontarkkojen harjoittama humaanius on hetken lapsi, mutta hygienia tähtää tulevaisuuteen. 

"Suurtutkimuksessani havaittiin kaatumataudin lisäksi muitakin degeneraation merkkejä, kuten imbeciliyttä, riidanhaluisuutta, homoseksuaalisuutta ja muita moraalisia ja sosiaalisia vammoja", Lundborg huomautti.

"Arvoisat asiantuntijamme, voinko tulkita teidän suosittavan degeneroitujen sterilointia?" kansanedustaja Ryömä tarkisti katsoen vakavana vuorotellen jokaista professoria ja tylsämielistyön asiantuntijaa.

"Se on ainoa ihmisystävällinen ja kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu ", Herman Lundborg vahvisti.

Hyvin loogiselta kuulostava teoria: karsitaan kaikki vähemmän onnistuneet yksilöt ja jalostetaan ihmisestä valio, kuten kasvien kanssa on tehty. Tätä ideaa alkoi kuulua monelta taholta 30-luvulla ja siihen tartuttiin tiedemiespiireissä uutena raikkaana ajatuksena. 
Rajojen määrittely alkoi. Miten erottaa "idiotismi ja imbeciliys" (nykyinen kehitysvammaisuus) vähälahjaisuudesta, entä "aistiviallisuus" ja sen tasot? Periytyykö kuuromykkyys "turmeltuneessa ituplasmassa"? Eräässä tapauskuvauksessa määriteltiin degeneroituneeksi nainen joka oli "haluton työhön, mutta perin halukas sukupuoliyhteyden harjoittamiseen".
"Siittäminen on saatettava järkiperäiseksi."

Tohtori Pehr Utter opettaa Helsingin yliopistolla perinnöllisyystiedettä ja kokee isänmaallisen vastuunsa. Hänellä on uuden ideologian omaksumiseen myös henkilökohtaisemmat syyt. Hän haluaa kulkea tieteen eturintamassa.
Yksi hänen oppilaistaan on Liina Lehtonen, veturinkuljettajan tytär.
Utterin oma tytär, joka on lääkäriopintoja suorittavan Liina Lehtosen ystävä ja muutamat muut heidän opiskelijatoverinsa epäröivät ja esittävät vastalauseita. He kysyvät, onko kaikki tieteen uudet tuulet aina hyväksi ihmiskunnalle.
Eräs opiskelija tarjoaa köyhyyteen puuttumista ja koulutuksen tarjoamista ratkaisuksi degeneraation lisääntymiseen. 
Liina asuu kylmässä alivuokralaisasunnossa (sosiaalisessa rämeikössä) ja näkee välillä nälkää. Kuuluuko hän ala-arvoiseen roskaväkeen? Liina ei uskalla kyseenalaistaa professorinsa puheita julkisesti, mutta kääntyy hänen puoleensa kahden kesken. Hän kysyy, eivätkö huonot olot ole pahaksi ihmisille, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa ja kuka voi päättää, mihin rajat ihmisten sterilisoinnissa vedetään. 
Liina jatkoi: "Me olemme ulkomaalaisten mielestä ulkomaalaisia. Olemmeko me heidän mielestään ala-arvoisia?"

Perustetaan komitea, joka laatii mietinnön ja esityksen sterilointilaiksi. Päätetään, että sterilisoitavalta tai tämän huoltajalta on pyydettävä kirjallinen suostumus ennen toimenpidettä. 
"Meidän on noudatettava oikeusvaltion periaatteita. Muutoin Suomen eduskunta saattaisi kerran päättää, että suomenruotsalaiset steriloidaan", puheenjohtaja sutkautti.

Liinan opinnot katkeavat, kun hän tulee raskaaksi ja palaa kotikaupunkiinsa Riihimäelle ja menee pikaisesti naimisiin. Lapsi Taito on Liinalle äärimmäisen rakas, mutta raskas hoidettava, koska hän ei ole aivan kuten muut. Liinalle nousee huoli Taiton tulevaisuudesta yhteiskunnassa, joka vihaa heikkoutta. Saksan maalla on jo kehitteillä nopeampi ratkaisu kelvottomien eliminoimiseen. 

Kati Rannan romaani Taito on historiallinen trilleri. Osa henkilöistä ja tapahtumista on oikeita, samoin lainaukset sterilointikomitean mietinnöstä.
(Kirjassa käytetään molempia muotoja, sterilointi ja sterilisointi. Itse olen tottunut käyttämään lyhyempää muotoa desinfioinnista, ennen molemmat muodot tarkoittivat hedelmättömäksi saattamista.) 
Ranta on onnistunut kertomaan eugeniikan oppien toimeenpanosta tavalla, joka  vaikuttaa scifipainajaiselta, mutta tottahan se on, kuten tiedämme, täyttä totta.
Kuvittelen, että en tietäisi mihin tämä oppi johtaa ja istuisin Liinan asemassa luennoilla. Miten osaisin asettua alan huippuja vastaan?

Pystyykö Liina suojelemaan rakasta, raskasta lastaan, jonka nimi ei olisi voinut osua pahemmin harhaan, Taito?
Joutuuko Pehr Utterkin lopulta miettimään oman ituplasmansa laatua, kun hänen lapsensa tekevät omapäisiä valintojaan?

Kirjan lopussa on asiakirjoja, joista yksi paljastaa melkoisen yllätyksen. Itselläni nousi ihokarvat pystyyn. 

Rodunjalostusopin kaikuja kuuluu enenevästi myös nykyajassa.

Aina välillä joku esittää, että pakolaisina maahan saapuneille riittää pienempi perustulo kuin syntyperäisille suomalaisille. 
Eräs nollamaahanmuutosta kiinni pitävä poliitikko väitti vastikään, että joillain alueilla on aivan liikaa ulkomaalaisia. Hänen kollegansa korjasi prosenttilukuja ja valisti, että kyllä kaikki kansalaisuuden saaneet lasketaan suomalaisiksi.

Vanhusten hoidosta puhutaan taakkana. Jostain syystä hoivatyö ei ole meillä nuorten suosiossa. Me tarvitsemme siihen ulkomaista työvoimaa, kuten muuhunkin hoivatyöhön. Moniin muihinkin töihin tarvittaisiin koulutettua väkeä. 
Onko koulutustarjonta suunniteltu oikein?
Miten korjaamme taloudellisen huoltosuhteen?

Euroopan pakolaisongelma on ratkaistava.
Rakentava keskustelu on jäänyt julkisuudessa epäasiallisten, rasististen tunnehyökyjen alle.
Omanarvontuntoiset nationalistit ovat usuttaneet maan vähäosaisia vihaamaan pakolaisia kilpailijoinaan ja "omantunnontarkkoja", kaltaisiani humanismista höpöttäviä "suvakkihuoria", on uhattu raiskata. 
Tällaisesta asetelmasta on päästävä.

Onneksi vääristelyjä on alettu korjata, kuten viimeksi sitä, ketkä ottavat vastaan heikostikin palkattuja töitä. Ihmiset, jotka tulevat maista joissa mitään yhteiskunnan tukea ei ole olemassakaan ovat valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä kuin hyvinvointiyhteiskunnan jo useammassa sukupolvessa sosiaalitukien varassa eläneet "paskaduuneista" kieltäytyjät. 

Afganistanin entinen viestintäministeri, 50-vuotias Sayed Sadaat, pääsi Afganistanin ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisena muuttamaan Saksaan viime joulukuussa. Hän oli kyllästynyt hallituksessa rehottaneeseen korruptioon ja aavisti, että pahempaa on tulossa. Hän halusi itselleen paremman tulevaisuuden. Sadaat ryhtyi Saksassa ruokalähetiksi. Siellä hän nyt viilettää pyörällä ruokareppu selässä Leipzigin kaduilla vakuuttaen, että kaikki työ on työtä. 

Maailmassa, joka toimii kansallisvaltioina, on huolehdittava oman kansan hyvinvoinnista.
Mutta sitten on myös yhteinen ihmisyys. Tässä me tasapainoilemme Euroopassa.  Meillä on humaanit pakolaislait, mutta olemme joutuneet huomaamaan, että ne eivät tosipaikan tullen toimikaan. Monet valtiot rakentavat nyt Afganistanin kriisin vuoksi aitoja ja yrittävät käyttäytyä kuin uskoisivat silti olevansa mukana yhdessä laadituissa sopimuksissa. Suomessa huokaillaan helpotuksesta, koska olemme niin syrjäinen valtio, että tänne harvempi löytää. 

Liinan toteamus siitä, miten me olemme ulkomaalaisille ulkomaalaisia ja olemmeko siksi heille roskaväkeä, on hyvä pitää mielessä niin lakeja uudistettaessa kuin jokapäiväisessä elämässä.

Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja

Ruotsalaiset saappaat on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.

Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta.