Mark Levengood, Vasten auringon siltaa

Minulle on aina tullut Mark Levengoodista mieleen hymypoika, siis sellainen jolle annetaan koulussa palkinnoksi kipsipää, koska hän on hyvä kaveri, iloinen, sovitteleva ja viisas.
Levengood on mies, joka katsoo vaikeuksia huumorin läpi. Vasten auringon siltaa -kirja (2015) on saanut takakannessa määrittelyn "kepeästi vakavia tarinoita". 

Olen lukenut kaikki Levengoodin aiemmat pienet proosakirjat, joiden nimet hän on ottanut suomalaisista tangolauluista. Olen lopultakin herännyt laittamaan tagit tuohon blogin sivuun, joten siitä löytyy, ja voin palvella teitä näinkin - tässä klik. 

Olen Levengood-fani. Muutama vuosi sitten Levengoodilla oli oma haastatteluohjelma TV1:llä Levengood Suomesta. Katsoin sitä ihastuneena. Miten joku voi olla niin ystävällinen! Levengood pitää Suomesta ja halusi tehdä ohjelman juuri suomen kielellä, vaikka se on hänellä ruotsia ja englantia heikommin hallussa. 
Levengood on syntynyt USA:ssa, ja hänellä on amerikkalainen isä. Lapsuutensa hän asui Suomessa suomenruotsalaisena ja muutti 80-luvulla Ruotsiin, jossa hänet tunnetaan myös toimittajana ja juontajana. Hän on haastatellut usein kuninkaallisia ja on hovin luottotoimittaja.
Levengood on naimisissa kirjailija, koomikko, muusikko Jonas Gardellin kanssa. He ovat olleet yhdessä kolmisenkymmentä vuotta, ja heillä on kaksi lasta. 

Kirja alkaa muistoilla ensimmäisistä kokemuksista työssä Tukholmassa sairaala-apulaisena. Silloin Ruotsissa oli suomalaisnuoria kesätöissä ja suomalaisia maahanmuuttajia tehtaissa. Myös moni puliukko oli suomalainen. 
Muita aiheita hymypoikamme tarinoissa ovat lapsuus ja nuoruus, opiskelu Dramatiska Institutetissa, omituiset sukulaiset, vanhuus, kirjainyhdistelmälapset (ADD jne, siis erityislapset), tekniikan kehitys. kokemukset Unicefin lähettiläänä, kouluvierailut, juontajana oleminen, julkkiksien elämä, suomalaiset naiset (ihania!). Ainakin nämä ja siinä sivussa paljon muuta. 

Kaiken kivan ja kevyen ohessa käy selväksi, että kirjailijan lapsuus ja nuoruus oli ongelmallista aikaa ja että myös Ruotsissa on yhä edelleen sukupuolisia vähemmistöjä vihaavia henkilöitä. Levengood ei anna näiden asioiden musertaa itseään, vaan löytää niistäkin positiivisen puolen.

Vastoinkäymiset ovat hirveän kiinnostavia. Harvat asiat ovat yhtä kekseliäitä kuin vastoinkäymisten ottamat muodot elämässämme.

Juuri vioista ja säröistä näemme toisemme. 

    Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee elämää varten.  On yleisesti tiedossa, että äiti imetti meitä ja tupakoi samaan aikaan, ja jos häneltä sattui putoamaan tuhkaa lapsen päälle, hän puhalsi sen iloisesti ja huoletta pois tupakansavulla. Yhtä hyvin tunnetaan tarina siitä, kuinka hän kyllästyi meihin ja sanoi:"Leikitään piilosta. Menkää piiloon."
    Ja me kaikki juoksimme piiloon ja istuimme vaatekaapissa ja hihitimme. Ja odotimme. Ja lakkasimme hihittämästä. Ja odotimme.
    Hän ei tullut koskaan. 

Kun äiti ei oikein osaa olla äiti, niin siitäkin löytyy hyvä puoli: oppii selviytymään, sillä eihän myöhemminkään elämässä kukaan etsi, vaan ihan itse pitää löytää itsensä.  

Harva sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva laskee leikkiä seksuaalisesta suuntautumisestaan. Levengoodilla on varaa siihenkin. 
Hän tapaa kuntosalin pukuhuoneessa miehen, jonka stereotyyppinen homovinoilu suututtaisi aika monta sen kohteeksi joutunutta ja jopa sivusta seurannutta, mutta ei Levengoodia.

"Vai niin", hän sanoo ja kietaisee pyyhkeen ympärilleen, "sinä olet täällä. Sittenpä ei kannatakaan pudottaa saippuaa suihkussa." Hän hymyilee lupsakasti ja tallustelee suihkuhuoneeseen.

Levengood päättelee, että tuo nyt on taas tuota tiettyä ronskia ystävällistä miehistä puheenpartta ja tarkoittaa ilmeisesti sitä, että tästä ihraisesta lihapallerosta olisi hauskaa tulla nähdyksi halun kohteena.

Jos päädyn suihkussa hänen viereensä, kai minun pitää sitten luoda muutamia kohteliaan himokkaita katseita, vaikka se epäilemättä korventaakin silmiäni, koska minulla on niin sairaan hyvä miesmaku. 

Levengoodin tapa tarkastella asioita yksinkertaisesti on älykästä ja viehättävää. Hän pohtii tuttuja väittämiä ja on tarpeen tullen valmis kumoamaan ne. 

Joku reipas ihminen on sanonut, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta. Kaikkea sitä kuulee. 

Levengood näkee, että ovi lapsuuteen on vääjäämättä lukossa, se pysyy sinä, mitä se oli, mutta lapsuuden kauhuihin on mahdollista oppia suhtautumaan vähemmän kipeää tekevästi. 

Minun pitää aikuisena päästä vapaaksi lapsuuden tuskasta ja pelosta, silloin sillä pilkallisesti irvistävällä karjulla ei ole mitään saumaa. Yritäpäs kiusata minua, helvetin sika, niin katsotaan kuka soittaa teurastajalle. 

Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. 
Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuiselämä.

Tälle ajatukselle skoolaamme mansikkamehulla Muumipappa-kesämukissa, joka on niin juhannusta ja niin Levengoodia. 

Ilon Wiklandin  kuvituksen harmaampia sävyjä;
tukholmalaisia puliukkoja, jotka auttoivat Markia
tärkeässä asiassa.

Mark Levengood, Suomessa Markku, tuot mieleeni Tove Janssonin. Tyylissäsi on myös samaa jutustelua ja essehdintää kuin Merete Mazzarellalla. 
Olet valoisa ihminen. Olet oikeaa juhannuspoika! En sano juhannusmies, koska se tuo mieleen grillaamisen ja muun arkitouhun. Juhannuspoika sen sijaan kerää metsämansikoita heinänkorteen apilaseppele päässä. Juhannustyttökään ei häärää hikisenä keittiössä vaan uittaa varpaitaan rantavedessä ja lukee kirjaa laiturilla. Tämä selitykseksi siltä varalta, että joku syyttäisi minua pojuttelusta. Sellaiselle Sinä Mark nauraisit hyväntuulisesti ja sanoisit, että kaikkea sitä kuulee.  

En yhtään ihmettele, että eräs tuntematon miljonääri testamenttasi hulppean merenrantahuvilansa Sinulle ja pienelle perheellesi, koska oli saanut niin paljon iloa aurinkoisuudestasi tv-shown isäntänä. Siellä te asutte Jonas, lapset ja Sinä, lahjatalossa, koska olette sen ansainneet.  
Ihmeitä tapahtuu sille joka hymyilee!

--------

Lähden jo nyt juhannusreissuun, muuttoapulaiseksi.  Palailen juhannuksen jälkeen ja silloin pistän liikkeelle haasteen, jonka nimeksi tulee Eläköön essee! Alkakaa jo miettiä, minkä esseekirjan haluatte esitellä. 
Juhannusiloja!

Jonas Gardell, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (2012)

Halusin kuvata tämän kirjan näin, kädessäni. Kuvan nähtyäni oivalsin, miksi: osoittaakseni,  että todellakin haluan koskea näihin poikiin paljain käsin. Lakkasin jopa kynteni kunnianosoituksena homokulttuurin kauneuden palvonnalle. Kuvassa on itse kirjan kirjoittajan Jonas Gardellin herkkä profiili 18-vuotiaana. Kädet, jotka syleilevät häntä takaapäin kuuluvat hänen silloiselle miesystävälleen, suomalaiselle Jussille, joka parantumattomaan "homofiilien ruttoon" eli aidsiin sairastuttuaan hirtti itsensä. Poikien kädet ovat niin hauraat, vielä lapsen kädet. Ei ollut helppoa olla homo silloin, kun homoutta oli juuri vastikään lakattu nimeämästä sairaudeksi. Ennen sairaaksi leimaamista homoja oli pidetty rikollisina. Nykykatsannosta käsin on vaikea ymmärtää, että vielä 80-luvun alussa Dagens Nyheter kieltäytyi julkaisemasta kuolinilmoituksia, joissa miesvainajan lähimpänä surijana oli mies.

Gardell on sanonut, että hän eloonjääneenä kokee velvollisuudekseen kirjoittaa ystävistään, nuorista homomiehistä, jotka kuolivat aidsin levitessä 80-luvun alun jälkeen. Hän tunsi, että nyt on oikea aika kirjoittaa: tapahtumista on kolmekymmentä vuotta ja Ruotsi on muuttunut suvaitsevammaksi. Gardell on varmaan itsekin viisikymppisenä saavuttanut vaiheen, jossa tulee mieleen puntaroida omaa elämää. Nuoruuden kaipauksen ja etsinnän jälkeen hän on elänyt yli 25 vuotta saman miehen kanssa, ja heillä on kaksi lasta. Gardellin kirjasta tulee tuntu, että se on ollut helppo kirjoittaa. Kirjailija tietää mistä puhuu, ja hän puhuu sydämensä kyllyydestä. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on trilogia. Ensimmäisen osan nimenä on Rakkaus. Toinen osa Sairaus ilmestyy keväällä 2014 ja kolmas osa Kuolema syksyllä 2014. Gardell kirjoitti samanaikaisesti sekä kirjaa että TV-sarjaa. Sarja näytettiin alkuvuodesta, siis ennen kakkos- ja kolmososien julkaisua. Sarjan näkeminen ei kyllä haittaa eikä pilaa lukukokemusta yhtään, sekä kirja että sarja ovat yhtä tasokkaita. Kirja kannattaa lukea asiatietojen vuoksi. Gardell on onnistunut liittämään faktat sujuvasti fiktion lomaan.

Ensimmäisessä osassa tutustumme joukkoon homopoikia. Päähenkilöiksi nousevat pikkukaupungista Tukholmaan muuttanut Rasmus ja jehovaperheen poika Benjamin, jotka kirjan lopussa löytävät toisensa. Erityisen valloittavana henkilönä pidän Paulia, sydämellistä renessanssihahmoa, joka määrittelee itsensä homojen äiti Teresaksi. Oikein odotan, miten kirjassa on kuvattu hänen hautajaisensa, jotka TV-sarjan lopussa ovat sellaista camp-tulitusta, että kaiken surullisen keskellä on pakko pyyhkiä omia ilonkyyneleitään. Rasmuksen äidin huoli pojastaan tuntuu hyvin koskettavalta; se on ikiaikaista äitien huolta lapsesta, joka etääntyy.

Gardellia lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten homot ovat jaksaneet ja jaksavat elää syrjivissä yhteisöissä. Vaikean nuoruuden jälkeen monella on edessä kaipuun täyttämä yksinäinen aikuisuus. Hävettää Suomen valtion hidastelu homojen oikeuksien toteuttamisessa.
Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.
Kuulostaako tämä vaaralliselta vaatimukselta Päivi Räsänen ja kumppanit?

Lopuksi haluan vielä nostaa esiin Gardellin ihanan, positiivisen suomalaisen miehen toimittaja-kirjailija Mark Levengoodin ja hänen tuotantonsa. Markilla on aivan oma tyyli, joka herttaisuudessaan tuo mieleeni jostain syystä Heli Laaksosen, vaikka Mark ei kirjoitakaan murteella. Riemujen rikkaus ja surujen summa (2007) ja Niin pieni ihmissydän on (2008) ovat pieniä suuria kirjoja. Mark kirjoittaa kipeistä muistoista hauskasti ja reippaasti, kuten Kreetta Onkeli ja Hannu Väisänen omista lapsuuden kokemuksistaan. Se on eräs tapa selviytyä.