 |
| Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917 Turun taidemuseo |
Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.
1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö.
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan.
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta.
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta?
2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.
3. Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta.
4. Turun taidemuseon näyttely
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana.
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?
 |
| Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886 Turun taidemuseo |
Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa.
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin.
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?
 |
| Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896, kuva Ume |
Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa.
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen.
Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin:
