Kuvia Symin saarelta

 

Kuva: Ume

Rodokselta puolentoista tunnin lauttamatkan päässä on pieni, idyllinen Symin saari, joka on vain 13 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä. Saarella meitä kiinnosti pääkaupunki Symi satumaiseksi kuvattuine rakennuksineen ja  ortodoksiluostari Panormitiksen kylässä. 

Jo lähestyttäessä huomasi, että satumaisuus pitää paikkansa. Talot olivat kuin karamellejä rinteessä.

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Saaren tärkeimmät elinkeinot ovat nykyään matkailu ja veneenrakennus, aikaisemmin myös pesusieniteollisuus on ollut merkittävä tulonlähde monelle. 

Rannassa on  kuuluisan vapaasukeltajan Stathis Hatzisin patsas. Hatzis teki maailmanennätyksen heinäkuussa 1913, jolloin hän sukelsi 88 metrin syvyyteen etsimään italialaisen aluksen meren pohjaan pudonnutta ankkuria. Sukellus tapahtui siis ilman moderneja sukeltajan varusteita. Hatzisilla oli vain 15 kilon painoinen sukelluskivi, joka nopeutti pohjaan menoa. Sukellus kesti vähän vaille neljä minuuttia, mikä on valtava rasitus keuhkoille. Yleensä pesusienien etsijät sukelsivat 30 metrin syvyyteen.
Hatzis kuoli monien elämänvaiheiden jälkeen 53-vuotiaana keuhkosyöpään, mihin lienee osaksi syynä myös työ myllärinä sukellusuran jälkeen. 

Korkeuserot ovat saarella melkoiset. Kadut ovat kapeita kujia, ja portaita on paljon. Paikalliset näyttivät ajavan skoottereilla niin ylös kuin pääsivät. Ylimpänä oli usein rappuja, joilla pystyi kulkemaan vain jalkaisin. Hyvää liikuntaa, ei tarvitse järjestää erillisiä porraskävelypaikkoja, mutta mahdoton paikka liikuntarajoitteisille.

Kuva: Ume

Rodos on hyvä kohde kissojen ystäville. Kissoja on joka paikassa, eri värisiä ja kokoisia, monet kookkaita ja vankkoja kuin norjalaiset metsäkissat.

Eräs pikku pentu seuraili miestäni, olisi kai halunnut hänestä kaverin.

Symin kaupungista kulkee saaren ainoa maantie Panormitikseen. Me kuljimme kuitenkin sinne lautalla. 
Arkkienkeli Mikaelin luostari on poukamassa omassa rauhassaan. Matkailijat pääsivät käymään vain pienessä luostarin museossa ja kahvilassa.
Museon pyhin kohde on lähes ihmisen kokoinen kullan- ja hopeanhohtoinen arkkienkeli Mikaelin ikoni, jonka luo ortodoksit tulevat pyytämään apua monenlaisiin vaikeuksiinsa ja tuomaan lahjoja kiitokseksi. 

   

Kuva: Ume

Oli todella mielenkiintoista katsella, miten ihmiset suutelivat jonossa ikonia ja polvistuivat asettelemaan pieniä turistikojuista ostamiaan esineitä sen jalkojen juureen. Vaikka tämä kaikki näytti hyvin arkiselta ja ihmiset kuvissani ovat tunnistamattomia selkä päin, en tohdi laittaa kuvia. Mietin, eivätkö he kokeneet sitä suutelemista yhtään epähygieenisenä, varsinkin kun nyt koronan jälkeen olemme hyvin tietoisia tartunnoista. Luin jostain, että ikonissa on kuluneita kohtia pyhiinvaeltajien märkien suudelmien vuoksi.   

Kirkkotaide on äärimmäisen kaunista ja arvokasta. 

 

 

Puhumattakaan käsin kopioiduista kirjoista. Tämä  kirja on 1600-luvulta.

Heidi Mäkinen, Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla on Heidi Mäkisen esikoisromaani. Mäkisellä on myös samanniminen blogi.

Päällimmäinen ajatus kirjan luettuani on että kirjoittajalla on hyvin tunnistettava ikioma tyyli, jonka tunnusmerkkejä on sympatia kuvattaviin henkilöihin ja ironia, joka ei satuta. Siis ironiakin voi olla leppoisaa: nuo poloiset yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja ovat ihailtavia sekä tavallisuudessaan että omalaatuisuudessaan. Mäkisen tekstissä on myös piiloironiaa, joka ei heti aukea. 

Päähenkilöitä on kolme, nuori vanhustenosastolla työskentelevä hoitaja Sini, kuusikymppinen Eeva, Sinin seinänaapuri, joka nyt vasta tässä vaiheessa elämäänsä pääsee valitsemaan, miten haluaa elää ja rotukissa Kyllikki, itsenäinen kuten kissat ovat, oman arvonsa tunteva vanharouva.

Maailmaan ei kaivata enää yhtään lasta. Niitä on jo riittämiin. Tulevat silittelemään turkkiani ja saavat sen sotkuun. Kun pikkuisen raapaisen, niin jo alkavat parkua. 
....  
Kannattaa hankkia rotukissa. Se tekee tarpeensa laatikkoon eikä vaadi ympärivuorokautista vahtimista. Sitä voi silittää silloin kun sille sopii ja se sulostuttaa emäntäänsä kehräämällä.
     Ei tarvitse röyhtäyttää. 

Pöydissä istui iäkkäitä naisia. jotka tekivät jotain kielen opiskeluun liittyviä tehtäviä. Naiset eivät korkeasta iästään huolimatta näyttäneet oikeilta mummoilta. Aito mummo käytti rintaliivejä vain juhlatilaisuuksissa, muisti kaukaistenkin sukulaisten syntymä- ja nimipäivät, aito mummo ei värjännyt harmaita hiuksiaan piiloon ja hän neuloi sukkia kaikki säilömiseltä ja matonpesulta jäävät luppoajat.
     Oikea mummo ei opiskellut ranskaa.

Nuo käsiteltävän asian tiivistävät lakoniset loppulauseet, röyhtäytykset ja mummoille ei ranskaa, ovat niin hykerryttäviä, että on pakko nauraa ääneen. Samanlaiset hauskat yhteenvedot ovat tyypillisiä myös Mäkisen blogikirjoituksissa.

Sini ja Eeva näkevät ympärillään paljon ajan ilmiöitä ja ovat niissä itsekin mukana. On morsiamia, joiden hääkuvista ei tule täydellisiä, koska vihkipappi ei suostu käymään samalla kampaajalla ja kosmetologilla kuin morsian, vaan esiintyy kuvissa luonnontilaisena. On hullua laihduttamista ja botoxia. On facebook-viestintää, jossa kerrotaan, että nyt ryhdyn leipomaan sämpylöitä ja myöhemmin kuvataan ne sämpylät, laitetaan kuvat faceen ja aletaan odottaa tykkäyksiä. 

Kyllikki on erityisherkkä ja erityisvaativa. Hän katselee sekä Siniä että Eevaa kriittisesti. Kyllikki on myös yöeläjä, Mensan jäsen ja kirjailija. Hänen kohtalonsa on elää monilahjakkaana keskinkertaisuuksien keskellä.
Minulta kysytään, onko Rotukissan kuuma elämä avainromaani. En kerro. 
Kyllikki tuo minulle mieleen näyttelijä Miitta Sorvalin sketsihahmon Tellervo von Appelgrenin, rakastettavan suorasuun. 
Seksiä se emäntä kyttää, mutta tuskin saa. Ainakaan kunnollista. Siihen tarvitaan nuoruutta, terveyttä ja itsekeskeisyyttä. Kiinteitä lihaksi ja hyvää verenkiertoa.

Mäkisen tyyli muistuttaa ihailemaani Mark Levengoodin tyyliä. Elämä koettelee tragedioilla, mutta kaikesta selvitään. Avain selviytymiseen on hakeutuminen toisten seuraan. Mitä epätavallisin kohtaaminen voi johtaa ystävyyteen.

Kirjan alku on napakka, se vie suoraan Sinin maailmaan. 
- Tahdon, Sini sanoi peilille.  

Loppu on haikea. En paljasta sitä. Kaikkien kolmen elämä muuttuu alun lähtökohdista, Sinin, Eevan ja Kyllikin, monen juonimutkan kautta. Lukija on myötäelänyt, liikuttunut ja suuttunutkin kulkiessaan naisten mukana heidän vaiheissaan.

Pidän kovasti tästä kirjasta.
Kiitos Heidi Mäkinen! Taidan hankkia pari kirjaasi pukinkonttiin. Tulin hyvälle mielelle kirjastasi ja hyvää mieltähän on hyvä jakaa eteenpäin. 

Mäkisen ilme kuvassa sisäkannella kertoo, että nokkelia huomioita, kirpeitäkin, on pehmennetty huumorilla. Sama tunnelma Mäkisellä on myös blogissaan. 

Kirjan kansi on on mahtava. En löydä tekijän nimeä, se jää minulla varmaan piiloon kirjaston tarran alle. 
Kiiltäväturkkinen Kyllikkihän se siinä kannessa katselee arvioivasti kahta luuseria. 

Hyi mikä kuva. Emäntä on kuvattu ilman vaatteita. Nuoret ja kauniit ovat eri asia, mutta tuollainen vanha nainen, jolta puuttuu toinen rinta. Mautonta sanon minä. Onneksi kuva on mustavalkoinen, joten iho näyttää siedettävämmältä.
    Naapuri, joka syötti minulle katkarapuja on paksuna.
...
    Raskaus pilaa vartalon. Vaikka kuinka juoksisi jumpissa ja voitelisi itseään. Yksinhuoltajalla ei ole varaa omaan aerobic-ohjaajaan niin kuin Madonnalla on. Se onkin säilynyt kohtalaisessa kuosissa toisin kuin eräät. 


------------------
Lisäys su 23.10.

Kävin Heidin blogissa. Siellä on mainio, oivaltava työkaverin pitämä onnittelupuhe Heidille julkkareissa Tampereen murteella. Klikkaa tästä! 

James Bowen, A Street Cat Named Bob, asunnottouus

Lämpöinen ja elämänmyönteinen bestseller-kirja A Street Cat Named Bob, joka on suomennettu nimellä Katukatti Bob tuotti minulle myönteisen yllätyksen. Miten rankasta aiheesta voikin kirjoittaa niin kevyesti! Vaikka Bobin isännällä on huumeongelma, kirjan voi hyvin antaa vaikka lapsen luettavaksi. Ulkonäkö onkin lastenkirjan.

Bowenin kirja perustuu tositapahtumiin.

James Bowen on rikkonaisen lapsuuden kokenut ajelehtija. Vanhemmat eroavat pojan ollessa pieni, ja äiti, jonka kanssa James muuttaa Englannista Australiaan, vaihtaa paikkakuntaa työuran vuoksi aivan liian tiheään. Pojan koulu kärsii niin, että tämä jää ilman päättötodistusta. Hän päättää 18-vuotiaana lähteä Lontooseen sisarpuolensa luo ja ryhtyä rockmuusikoksi. Ura ei lähde käyntiin, ja kun Jamesin pitäisi palata kotiin, hän hukkaa passinsa ja jää puolivahingossa Lontooseen. Toisten nurkissa luuhaaminen ja epävarmuus oman elämän suunnasta johtavat nuoren miehen huumeisiin ja pikkurikoksiin. 

Nukuttuaan vuosia kadulla ja yömajoissa James pääsee tuettuun asuntoon ja yrittää ansaita elantonsa katusoittajana. Tässä vaiheessa hänen seuraansa liimautuu kaunis punaruskea kolli, jonka hän nimeää Bobiksi.Tarina alkaa tästä tapaamisesta, muu ilmenee muisteluna.

James epäröi pitää kissaa. Hän ei tiedä, onko hänestä niin säännölliseen elämään, että voisi pitää lemmikkiä.

Käy kuitenkin niin, että Bob osoittautuu paljon enemmäksi kuin lemmikiksi. Bob tekee Jamesista näkyvän niin katusoittajana kuin The Big Issue -katulehden myyjänä. Suloinen kisu olkapäällä houkuttelee ihmisistä esiin heidän lempeän puolensa. Kolikot ropisevat kitarakoteloon niin, että Bobista voi puhua hyvänä liikekumppanina. Jotkut kantavat Bobille herkkuja ja mitä ihanimpia neuleita.

Bobin ansiosta ihmisten asenne Jamesia kohtaan muuttuu. Niin muuttuu myös Jamesin asenne ihmisiin. Hän saa takaisin luottamuksensa ja kokee olevansa mukana elämässä, ei vain omituinen pudokas.
Bobin kanssa Jamesin elämä säännöllistyy. Hän kokee rikastuttavana sen, että voi pitää huolta toisesta olennosta. Vastuu Bobista saa hänet myös miettimään ensimmäistä kertaa elämässään, miltä tuntuisi hoitaa omaa lasta.
Tulee päivä, jolloin James haluaa pyrkiä eroon kymmenen vuotta kestäneestä huumeiden käytöstään. Vieroitusoireiden kestämisessä auttaa kukas muu kuin Bob!

Näinkin voi elämäkerran tehdä, kissan kautta.

Samalla kun Bowen kertoo arjestaan Bobin kanssa, hän pohtii omaa syrjäytymistään js syrjäytymisen syitä yleensäkin.
Hän tuntee, että jotkut kyselijät kokevat, että noin voisi käydä kenelle tahansa, mutta vielä useammat ovat tyytyväisiä todetessaan, että ovat itse parempia kuin piruparka, jolla ei ole paljon muuta kuin kissansa. 

Huumeet ja alkoholi yhdistävät usein kodittomiksi joutuvia, mutta mitkä sitten ovat syyt, jotka ovat johtaneet päihteiden käyttöön. Tausta on useilla käyttäjillä juureton. Sattumakin voi vaikuttaa, se kadonnut passi. 
Sitten kun huumeesta on tullut ainoa ystävä, sen käyttö jatkuu yksinäisyyden takia. Ihmisen on vaikea olla ilman ystävää.

Turistit kuvaavat mielellään Jamesia ja Bobia, ja eipä aikaakaan, kun YouTubeen ilmestyy kaksikin filmiä 'Bobcat and I' ja 'Bob The Big Issue Cat'. Bobista on tullut tähti!

Bobilla oma Twitter-tili! :)

Jamesin ja Bobin elämästä on ilmestynyt myös jatko-osa, The World According to Bob, jossa kaverukset kulkevat yhdessä menestykseen ja jossa Bowen kertoo lisää vaikeista vuosistaan.

Menestys on tuonut mukanaan kissakahvilan Bob's World, lastenkirjoja ja vaikka mitä. Elokuvakin on tekeillä. Jamesia näyttelee Luke Treadaway ja Bobia viisi eri kissaa. Toivottavasti oikeat James ja Bob myös näyttäytyvät filmissä.

Kaikki tämä vaikuttaa amerikkalaiselta unelmalta, vaikka tapahtuukin Euroopassa.

Sattumalta katsoin muutama päivä sitten televisiosta dokumenttielokuvan Homme Less, jossa entinen malli, nykyinen muotivalokuvaaja ja pikkuosien näyttelijä, pätkätyöläinen Mark Reay, 52 v, asuu New Yorkissa kerrostalon katolla. Hän ei käytä päihteitä eikä elä mitenkään säännöttömästi. Päinvastoin. Hänellä on entisen maalaispojan arvot. Hän tekee ahkerasti kuvaustöitä muotilehdille, käy muotinäytöksissä ja gaaloissa. Kukaan ei uskoisi, että tämä Montgomery Cliffiä muistuttava sliipattu komistus peseytyy yleisissä vessoissa, säilyttää tavaransa lukituissa lokeroissa ja hiipii yöksi salaa pressun alle katolle, jossa hänellä on yövessana vesikanisteri. Reayn majapaikasta on näköala Vapauden patsaalle. Hän haluaa jahdata amerikkalaista unelmaansa, tuntee välillä itseinhoa ja haastaa katsojan kutsumalla tämän katolle. "Come here and kick my ass!" 

Millaista on suomalainen asunnottomuus? Valtakunnallisen asunnottomien yön yhteydessä 17.10. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä kerrottiin, että Suomen tilanne on hyvä. Suomi on harvoja maita, joissa asunnottomus on vähentynyt. Asunnottomuustilastoihin meillä kuten muuallakin kuuluu myös pieni joukko ihmisiä, jotka ovat omasta halustaan asunnottomina, toisten kodeissa tai metsämajoissa tavoittelemassa vaihtoehtoista elämäntapaa. Alkoholismi on saanut monella asunnottomalla aikaan sen, että he menettävät asunnon toisensa perään ja heitä on vaikea auttaa. 
  

Suomessakin myydään The Big Issue -lehden vastinetta, Isoa Numeroa. Sitä myyvät Helsingissä pääasiassa Romanian romanit, joiden toinen vaihtoehto on kerjääminen. He ostavat lehdet kahdella eurolla ja myyvät viidellä.

Loppuun kirjan alku, joka positiivisuudessaan sopii tähän aikaan, jolle on tyypillistä valittaminen, tyytymättömyys ja kyynisyys. 
There's a famous quote I read somewhere. It says we are all given second chances every day of our lives. They are there for the taking, it's just that we don't usually take them.
On olemassa kuuluisa sanonta, jonka olen lukenut jostakin. Siinä sanotaan, että me saamme päivittäin uusia mahdollisuuksia. Niitä on tarjolla, me emme vain usein tartu niihin. (minun käännökseni)