Vain kolme kuvaa - m niin kuin marraskuu

Kolmen kuvan jutuissa ollaan jo marraskuussa, siis nyt m-kirjaimella alkavia asioita:

1. MAITO

Kuvan keskeellä oleva vekotin liittyy maitoon, ei nuo alustan punatulkut. Siis mikä esine ja miten liittyy maitoon?
Kerron vastauksen lopussa.  

Maito on joskus hyvää juomana: kylmä maito lettujen kera, nostalgisesti, nam. Granolan päälle ja kahvimaidoksi valitsen nykyään kauramaidon, koska se maistuu hyvältä.

2. MANSIKKAKAKKU

Muumimamma askareissaan

Muutaman kerran kesässä teen perinteisen mansikkakakun, silloin kun on tulossa vieraita. Tämä kuva on viime kesältä. 

3. MERI

´

Tämä kuva on loppukesältä 2023 Benalmadenasta Espanjan aurinkorannikolta. Kuva tuo mieleen raukean viipyilevän tunnelman meren rannalla hellepäivän jälkeen. Vieläkö lähtisi kellumaan lempeisiin aaltoihin vai alkaisko valmistautua iltaan.

                                              .......

Ja tadaa... ensimmäisen kuvan vastaus: tuttipullon rei'ittäjä. Tämän hankimme, kun esikoinen oli vauva 70-luvun loppupuolella, ja kärsi koliikista. Mietimme, tuleeko sitä maitoa pullosta liian kovaa kyytiä vai liian niukasti ja koitimme tehdä sopivia reikiä. Niitä tuttiosia oli siihen aikaan ilman reikää, piti itse tehdä sopiva. Tässä söpössä laitteessa on kolme vaihtoehtoa. Ei niistä ollut mitään apua, mahakivut jatkuivat, voi pientä.
Säilytin rei'ittäjän, koska se on niin kiva esine ja pastellisen söpö. Korkissa lukee Pigeon Nipple Punch. Pigeon on firman nimi ja nipple punch tarkoittaa tuttipullon rei'ittäjä. 

Toivottelen lopuksi hyvää isänpäiväviiikonloppua itse kullekin taholle. Tämähän on taas kaikkien päivä, kuten äitienpäiväkin. Ellei ole itse isä, niin on isän lapsi ja voi muistella isäänsä ja miettiä isyyttä.  

Toivottavasti isät saavat lahjoiksi paljon lähi- tai etäläheisyyttä ja hyviä kirjoja.

Marraskuun orvokit isälle! Kuvasin nämä tänään 8.11.2024
Kouvolan taidemuseon pihassa. 

PS. Tämän vain kolme kuvaa -haasteen on pannut alulle Kristiina K. Lisään linkin sitten kun hänen blogissaan on marraskuun Vain kolme kuvaa -postaus.

9.11 Ja nyt se jo onkin, klikkaa tästä. 

Vain kolme kuvaa - s niin kuin syyskuu

Ensimmäisenä s-alkuisista sanoista mieleeni tulee lähimpien nimiä, siskot, sydämellisyys, sivistys, söpöys, sivullisuus, syvällisyys, sisin, salaisuudet, sadut, sisuuntuminen, sinisyys... siniset vaarat ja siniset ajatukset... sametti. Kuvitusta näille? Ehkä jotain muuta helpommin kuvina ilmaistavaa. 

1. SYKSY

Syksyssä rakastan värejä ja lämpimien syksyjen rikkautta. Kun kesän kukkaistutukset alkavat valua kadulle ja kaikki on luonnossa runsasta ja rönsyävää, tuntuu kuin olisi jossain etelämpänä. Kylmät ja viimaiset syksyt ovat kauheita tylyydessään. Tämä syksy on ollut parhaita, huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvassa helleasteita, ehkä vielä perjantaiksikin. Iltaisin on suloista, kun päivällä valoa kerännyt aurinkokennolamppu syttyy parvekkeella ja luen hyvää kirjaa sohvalla. Talvikaan ei pelota, kun syksy on pitkä ja muutos kylmään aikaan loiva. 

2. SANOMALEHDET

Olen aina pitänyt sanomalehdistä. Kun Kouvolan Sanomat lopetti jokin aika sitten printatun sunnuntailehden, niin myös sunnuntain Helsingin Sanomat alettiin jakaa meillä vasta maanantaiaamuna.
Mieheni lukee sunnuntaina lehdet verkosta näköislehtinä ja yritti minullekin mainostaa miten helppoa on suurentaa haluamansa jutut ja tuijotella niitä läppäriltä. Tiedän, mutta kun se e i  o l e  s a m a. Minä luenkin sunnuntain aamukahvilla mieluummin kirjoja kuin katselen lehtiä ruuduilta, jotain otsikoita tosin vilkaisen puhelimesta. Maanantaiaamu onkin sitten minulle kunnon lehtiaamu ja hyvä startti viikkoon. 
Luen myös paljon aikauslehtiä, kotiin tilattuina ja kirjastossa.

Kunpa lehdet ja kirjastot säilyisivät yhtä kauan kuin minäkin. Hei, hallituksen saksijat - nämä ovat jokapäiväistä kulttuurin leipäämme! 

3. STEINBECK

Steinbeck (John Steinbeck, kiinnostavaa miten joistain kirjailijoista käytetään vain sukunimeä - Hemingway, mutta J.D.Salinger) on yksi niitä kirjailijoita, jonka teosten lukeminen johdatteli minua nuorena amerikkalaisen kirjallisuuden pariin.
Kasasin kuvaan omasta hyllystä sieltä löytyvät Steinbeckin kirjat ja hämmästyin: kasan kolme ylintä on lukioaikana ostamiani (merkkasin silloin aina kirjan alkulehdille sen vuoden, jolloin hankin kirjan). Helmi luettiin yhteisenä, siitä keskusteltiin ja ehkä kirjoitettiinkin, The Red Pony olen ostanut muuten (eihän me kai luettu englannin tunnilla romaaneja?), samoin Keltaisen kirjaston Taipumaton tahto on koulukurssien ulkopuolelta. Opettaja varmaan innosti Steinbeckin lukijaksi.
Ai mikä hämmästytti - no se, että enhän minä niin köyhä nuori ole ollutkaan kuin muistan! Silloin piti oppikouluun menijän ostaa kaikki koulukirjat ja koulutarvikkeet 11-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Perheillä oli tili kirjakauppaan. Meillä oli köyhää - ja minä ostin ylimääräisiäkin kirjoja!
Keräsin varmaan vaihtorahat bussilippuostoista ja säästin isoäidiltäni saamat munkkirahat. Koulussa ei ollut ruokalaa ja meillä samalla bussilla kulkevilla oli tapana viettää aikaa baarissa. Joku osti aina joskus munkin, niin että saimme olla siellä - minä en. Pidin itseäni kurissa, kun ei kukaan muu pitänyt. Ehkä. Päättelen näin. Olisipa hauska päästä aikamatkalle omaan lapsuuteen ja saada todeta, mikä niissä muistoissa on totta, mikä matkan varrella keksittyä. 

                                       -------

Vain kolme kuvaa -haaste on bloggaaja Kristiina K:n alkuunpanema. Hän myös kerää kunkin kuun kirjoituksia, mutta tässä kuussa ei ole tainnut vielä kukaan muu kirjoittaakaan - olenpas minä aikainen. Laitan linkin koosteeseen myöhemmin. 

 - Ja tässä se on (klik).

Vain kolme kuvaa - h niin kuin heinäkuu

1. HELLYYS ja HAIKEUS

Kaseva yhtyeen jäsenet vasemmalta oikealle: Nils Jokela rummut, Jouko Järvinen bassokitara ja laulu, Matti Mikkonen kitara ja laulu ja Tommi Kekoni, kitara ja laulu

Kävin kuuntelemassa Kaseva-yhtyeen konsertin Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla. 
Suomen Beatleseiksi kutsuttu Kaseva julkaisi esikois-LP:nsä Tyhjää vain vuonna 1974 ilman että olisi käynyt vielä missään keikoilla ja lopetti 1982 julkaistun Meidän huoneessa -albuminsa jälkeen. 
Bändi aloitti uudelleen 2000-luvun alussa, osin uusi jäsenin. Vanhoja alusta asti mukana olleita ovat Nils Jokela, Jouko Järvinen ja Mikko Jokela, joka ei osallistu keikkoihin.

Pidän sekä Kasevan laulujen sävellyksistä että lyriikasta. 
Laulujen sanat ovat suurimmaksi osaksi edesmenneen Asko Raivion, joitain kappaleita ovat sanoittaneet myös Nils Jokela ja Mikko Jokela.  

Koen Kasevan lauluissa hellyyttä ja haikeutta. 
Helliä ovat esimerkiksi Pena (Päivä päivältä enemmän, me ollaan Penasta huolissamme niin...) ja Striptease tanssija, joka tuo mieleeni Rauli Badding Somerjoen Ikkunaprinsessan (Voi kuinka kaunis on tuo nainen, kuka hän on ja mistä tänne saapui?...)
Ja haikeita: Kun maailma elää (Kun maailma elää. Kun kellot käy ihmisten aikaa. Ei kukaan enää kosketustas kaipaa...) ja Syksy (Minusta tuntuu, niinkuin jotakin ois tärkeää mennyt sinun kanssasi pois. Mitä se on sinäkö vain? Sinäkö vain?...)

Jos innostut kuuntelemaan tämän bändin vanhoja tallennuksia, niin niiden solistit laulavat heleämmin kuin nykyinen solisti Matti Mikkonen, jonka tummemmasta äänestä pidän enemmän. 
Kannattaa mennä konserttiin!

2. HARMONIA

Tyynilahden venevajat, Kuva: Ume

Harmonia merkitsee rauhaa ja tasapainoa. Yritimme  kuvata aamuyöllä mieheni kanssa isoa täysikuuta järven yllä, mutta kuvat eivät oikein onnistuneet. Siinä olisi ollut hyvä aihe harmoniaan, mutta on näissä venevajoissakin hiljaista rauhaa. 

3. HORSMA

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium), mutta koska minä olen tottunut kutsumaan horsmaksi ja tämä on minun ikioma blogini niin h niin kuin horsma!

Tämä kuvasarja on Kristiinan alullepanema. Ensi kuussa kuvaa ja tarinaa e-alkuisten sanojen inspiroimana. 

Jatkan kesän kolmatta hellelomaa saaressa Luumäen Kivijärvellä. Nautin, olenhan lopulta tajunnut mökillä olemisen idean. Jo oli aikakin - meillä on ollut mökki 14 vuotta. 

Pihla Hintikka, Äidin oma

 

Ensimmäinen huomioni romaanista Äidin oma: kirjan nimi ja kansikuva johtavat genremielessä harhaan, paljon kevyempään kuin mitä kirjan sisältö on.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.

Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta.  Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.

Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.  
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin. 
 
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.  

Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.  
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan. 

On surullista, että naiset Suomessakin kokevat lasten saamisen niin rankkana asiana. Meillähän on nykyään hyvä kunnallinen päivähoito ja miehet yhä enemmän mukana vauvojen hoidossa.
Mikä tekee nuorten naisten elämästä niin vaikeaa? Olen miettinut tätä kysymystä paljon.
Viekö lapsi nykyihmisen elämästä enemmän kuin menneiden vuosikymmenten ihmisillä heidän vähemmän virikkeellisestä arjestaan?

Katsoin pitkästä aikaa jakson amerikkalaisesta sarjasta "90 päivää morsiamena: Häiden jälkeen". Kauhistuin kun viehättävä jo toistamiseen äidiksi tullut nainen menee läheistensä vastustuksesta huolimatta isoon, kahdeksan tuntia kestävään mommy-kauneusleikkaukseen, jossa imetään rasvaa sieltä ja kiristetään täältä. 
Hän jäi jakson lopussa makaamaan harmaana, yltä päältä siteissä (myös kasvot, mitä niissäkin piti korjata?) huolestuneen miehen miettiessä, että nyt  hänen on otettava ohjat kotona, koska vaimo tuskin pääsee edes sängystä ylös pitkään aikaan. 

Hyvin vähän kirjoitetaan siitä ilosta mitä lapsi tuo mukanaan perheeseen. Itse synnytin lapseni 70- ja 80-luvuilla. Muistan, että sain paljon itseluottamusta ja varmuutta myös työhöni sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Lasten kautta elämään tuli paljon tavoitteellisuutta ja iloa. Minulle ei ollut mitään merkitystä yhteiskunnan odotuksilla tai maailman väestötilanteella. Raskaaksi tuleminen oli biologinen tarve. 

Tämä kirjoitukseni sopii hyvin naistenviikkohaasteeseen, jonka Tuijata. Kulttuuripohdintoja on järjestänyt kymmenennen kerran.

Pihla Viitalan kirjan Kiitokset-osiossa on viimeisenä ajatus, jonka me kaikki kirjoja rakastavat jaamme:
"Kiitos kirjallisuuden ihme, en kyllästy siihen koskaan."

Mökin kukkapenkkiin siirtämäni ja siellä hyvin menestyvä
äitienpäiväruusu. Olen aina ennen halunnut leikkokukkia
ja kutsunut näitä pienikukkaisia purkkiruusuja
vanhanaikaisuudessaan mummoruusuiksi.
Nyt oikein pyysin tällaisen.

P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita.
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Vain kolme kuvaa - kesäkuu

Kesäkuun k-kirjainkuvani ovat kesäisiä, kuinkas muuten:

1. KASVISTO

Minun kouluaikani keskikoulussa kerättiin kolmena peräkkäisenä kesänä kasveja, 30 kasvia kunakin kesänä. Ne prässättiin omatekoisessa prässissä painojen alla, kiinnitettiin sitten isoille paperiarkeille ja merkittiin lappuseen tiedot kasvista ja keräyspaikasta sekä -ajasta. Kasvistoon valmistettiin kansiot kullekin kasviheimolle ja arkit laitettiin varoen omiin kansioihinsa. Jo kerätessä oli hyvä opetella tiedot keräämistään kasveista, myös latinankieliset kasvien ja heimojen nimet, koska niistä oli tentti syksyllä. 
Opettaja nosti jonkin kasveista peittäen tietolappusen, kolmantena syksynä niitä oli jo 90, ja piti luetella kirjoittamansa tiedot. Myös kasvisto arvosteltiin, oliko kasvit otettu oikein kaikkine osineen, siisteys ja luultavasti myös esteettinen vaikutelma. 
Minun kuvani on ensimmäiseltä kesältä. Voi miten viaton käsiala 12-vuotiaalla. Myöhemmin ylä- ja alalenkit pitenivät, kun teini-ikä lisäsi lapsen mieleen häiritsevää haaveellisuutta ja fyysisyyttä. 
Miten minä edes kuljetin kouluun tuon kansion! Se on n 30 X 40 cm ja painaa paljon. Kansio suljettiin solmittavilla nauhoilla, lyhyillä sivuilla keskeltä ja pitkillä kahdesta kohtaa. 
Mieheni kertoo, että heillä poikalyseossa oli pienemmät kansiot. Hänen kansionsa on hävinnyt. Minä olen jostain syystä säilyttänyt omani muutosta toiseen, ja hyvin se on säilynytkin, jo 62 vuotta. 

Ehdotus: tätä kuvaani elävöittämään sopii hyvin J. Karjalaisen musiikkivideo Terve, Sirkka Lautamies, joka löytyy YouTubesta. Käy katsomassa ja kuuntelemassa Karjalaisen kaunista laulua.  
Sirkka on kerännyt kasvinsa 1920-luvulla. 

2. KOIRANPUTKET

Ihailen pyörälenkeilläni koiranputkia, niiden hentoa kauneutta ja tuoksua, joka yhdistyneenä lupiinien ja kurtturuusujen tuoksuun on suloisempi kuin mikään parfyymi.


3. KURTTURUUSUT

Meillä Myllykoskella on ollut runsaasti kurtturuusuja teitten ja katujen vieruissa. Ne kaunistavat muutoin niin ankeaa ja tyhjentynyttä keskustaa. Luulin, jo että ne olisi revitty juurineen, mutta tänään kävelylenkilläni totesin, että ei suinkaan, lyhennetty vain. Sieltä ne nousevat sinnikkäästi, pelkästä hiekastakin, ja kukkivat heti, vaikka vartta ei olisi kuin kymmenen senttiä. 
Kukkakauppojen pitkälle jalostetuissa ruusuissa ei enää niin ihanaa tuoksua olekaan kuin näissä luonnon ruusuissa. 

Hei, täältä tullaan!

Nyt tuli kuvia enemmän kuin kolme, mutta kolmesta aiheesta kuitenkin. 

Mitä k-juttuja toiset ovat keksineet voi käydä lukemassa Kristiinan blogissa (täällä). 

Vain kolme kuvaa - toukokuu

Tämä on toinen kerta, kun kirjoitan aiheesta, jonka pani alulle Kristiina blogissaan (klik)  Kolme kuvaa, joista kertova sana alkaa kuukauden ensimmäisellä kirjaimella, nyt siis T niin kuin toukokuu.

1. TAIDE

Ilmar Malin Hüpe/Leap, 1970

Kävin äskeisellä Tarton matkallani Tarton taidemuseossa Tartmusissa. Ihastuin erityisesti Ilmar Malinin töihin, joille on omistettu kokonainen kerros. Malinin näyttelyn nimi on Igaviku hõõg/ The Glow of Eternity.
Tässä maalauksessa näen hypyn pois jostain tutusta ja suloisesta, edessä valtava, pohjaton äärettömyys, joka tuntuu ihan mahan pohjassa vääjäämättömänä, väistämättömänä kohtalona.
Tarttoon matkalla pysähdyimme käymään läpi myös Helsingin taidetarjonnan. Ateneumin Eero Järnefelt -näyttely on upea. Kannattaa käydä. 
Nämä molemmat näyttelyt ovat menossa vielä, Ilmar Malin Tartossa 21.7. asti ja Eero Järnefelt  Helsingissä 25.8. asti.  

2. TALVI

Dianaa saattamassa, 1982, Kuva: Ume

Talvi, huh, taas kerran siitä päästiin. Kyllä nautin, kun saan kulkea kevyissä vaatteissa, syödä ulkona, pyöräillä ja tuntea kaikki ihanat kesän tuoksut. Tuoksukin voisi olla yksi t-sanani, niin paljon nautin luonnon tuoksuista. Juuri nyt tuomet, syreenit, omenankukat ja ruoho. 
Mutta siis, tässä kuvassa on talvi, Kuhmossa. Olen saattamassa kahden vanhemman poikamme kanssa englantilaista ystäväämme Dianaa Kajaanin bussiin. On hiihtoloman aika. Lontoolaisen taidecollegen väkeä vieraili Kajaanissa ja mieheni oli siellä yhdellä valokuvausretkellä tulkkina. Eräs osanottajista, Diana, oli alkanut kysellä, miten hän pääsisi tutustumaan ihmisiin heidän omissa kotiympäristöissään. No, mieheni siihen, että ootappa hetki. Hän soitti minulle ja minähän heti innostuin, varsinkin kun meillä oli sopimus yläkerrassa asuvan ystävämme kanssa, että jos hänen poissaollessaan saamme vieraita, niin sinne vain nukkumaan. Reilua, kiitos ystäväni Raisa, vielä takautuvastikin. Meillä oli kaksi lasta ja asuimme yhden makuuhuoneen asunnossa. Pojat nukkuivat makuuhuoneessa, me vanhemmat olohuoneessa. 
Mieheni kuljetti Dianaa tapaamassa "oikeita immeisiä". Hän pääsi seuraamaan rönttösten (ruistaikinapohjaisia puolukkapiirakoita) valmistamista ja metsurien työtä perukassa. 
Olemme tavanneet Dianan kanssa muutaman kerran tämän jälkeenkin ja suunnitelmia uusille tapaamisille on laadittu.
Katsokaa kuvan vaatteita: pojilla on turkislakit, pienemmällä kelkassa naapurin tytöiltä saatu ja isommalla hangessa koivistolaismallinen, jossa nahkainen yläosa ja turkisreunus, minulla lapikkaat ja perulaismyssy, Dianalla turkki.  

3. TYYLI

Tämä kuva on Tarton Supilinn-kaupunginosasta. Vanhoja puutaloja on alettu rakentaa tänne 1700-luvulla. Osa taloista on kunnostettu, osa vielä kunnostamatta ja yksi oli tuunattu tällaiseksi iloiseksi hippitaloksi. 

Tartossa on monenlaisia kaupunginosia.
Mieleeni jäivät Karlova, joka on maailman isoimpia puujugendtyyliin rakennettuja kaupunginosia ja Tammilinn, jossa on eri tyylisiä komeita taloja isoine pihoineen, jugendia, funkkista, vanhaa ja uutta.
Minusta on hienoa, että saman kadun talot saavat olla keskenään erilaisia, vaikka monen kaupunginarkkitehdin mielestä pitää katsoa isoja kokonaisuuksia ja noudattaa alueittain samaa tyyliä ja värimaailmaa.
En pidä myöskään mustan värin käytöstä suomalaisissa rakennuksissa nykyään. Meillähän on muutoinkin pimeää suuren osan vuodesta. Onneksi ei nyt! Kesä, kesä, kesä... 

T-tarina toteutui täten.
Olisin halunnut vielä tarinoida Turkista, turkista ja talviturkin heittämisestä, mutta hyvä, että on rajoitus, 3 kuvaa!

   

Vain kolme kuvaa - huhtikuu

Huhtikuussa kevät humahtaa, mutta sitä tapahtumaa on hankala kuvata. Sitäpaitsi ei se kyllä tänä vuonna vielä ole humahtanut, muutama päivä aikaa humahtaa. Sää on mitä talvisin. Mieleeni tuli paljon muutakin sanallista h-tarinaa, hämärän hyssy, hajamielisyys, herttaisuus, hymy, hulluus... mutta kun pitää olla kuva, niin jos vaikka seuraavat:

1. HAME

Ompa hiano hame!

Jaa, ettei tämä ole muka hame - o l i, minun lapsuuden murteessani. Meillä sanottiin naisten pukua eli leninkiä (nykyään mekko) hameeksi ja hametta pualihameeksi. Minun on vaikea käyttää sanaa mekko muusta kuin kastemekoista, yöpuvuista ja pikkutyttöjen puvuista. 
Tämä on pikkusiskoni hame, valmistaja Karelia, huolella tehty, oikein vuoritettu, ihan muuta kuin nykyajan H&M:n, Lindexin, KappAhlin ja muitten vaatteet.
Minulla on ollut kaikenlaisia hameita (nyt siis sana yleismerkityksessään). Ensimmäinen koulutyttönä käyttämäni oli harmaa teryleenivekkihame (muistatteko vanhemmat ihmiset nuo hameet?) ja sitten seurasi kellohameita, samettihameita, minihameita, maksihameita, jokunen kapea kynähamekin ja tietysti skottihame hakaneuloineen. 

Piti olla vain kolme kuvaa, mutta lisään kuitenkin tämän. Kaunis siskoni on tässä n.12-vuotias, vuosi on 1969. Pidän tämän puvun mallista (voisi olla myös alas lantiolle laskettu vyötärö) ja lempeän sinisestä väristä. Kevät lienee kuvassa hieman pitemmällä kuin nyt.  
 

2. HERKUT

Suklaa on herkuista paras. Ostin varta vasten tätä kuvaa varten mielisuklaitani. Ihana, rapea Tupla ja tumma Fazerina ovat perinteisiä ja olleet olemassa siitä asti kuin muistan. Baileys-suklaassa on ylellinen kermaliköörin maku ja Royal piti olla pähkinäinen, mutta taisin ottaa vahingossa jotain muuta. Nämä riittävät pitkäksi aikaa, koska nautiskelen suklaata yleensä vain pari palaa kerrallaan päiväkahvin kera vaihdellen leivonnaisten kanssa. 
Muita herkkuja: hyvät pastat, salaatit, tiramisu, tuore vaalea leipä, ohut ruisleipä juuston kera, gulassi... mmm... 

Kirja, jonka kannesta näkyy kuvassa pieni siivu herkkuvatini vieressä, on Maija Laura Kauhasen omaan elämään pohjautuva romaani Ihmeköynnös. Siitä on nyt kirjoitettava äkkiä, pikalaina.
Sen verran vain tässä, että olipa kiva lukea naisesta joka nauttii seksistä eikä märise, miten ongelmallista se on. Kirjan päähenkilö nauttii myös ruuasta:"Gallo pinto yksinään oli riittävä syy matkustaa Nicaraguaan..." (upea hyvin valmistetun ruuan ja yhteen sopivien makujen kuvaus).
 

3. HELLYYS

Kuva on perhealbumista, vuoden 1984 alusta. Pieni kahdeksan viikkoa ennen laskettua aikaa syntynyt kuopuspoikamme on päässyt sairaalasta, koska saavutti 2,5 kilon painon. Ihmettä kaikki, tunsimme, Juha Itkosen kirjan otsikon mukaisesti.  

Tämän hauskan tehtävän on pannut alulle Kristiina (klik). 

Jossain vaiheessa sitten toukokuun tarinoita. Toivottavasti silloin on jo aavistus kesästä.

PS
Tuo mekkoasia jäi mietityttämään. Oliko se Marimekko, joka teki mekko-sanan yleiseksi? En ainakaan kuullut sitä sanaa käytettävän aiemmin kaikenlaisista naisten puvuista.    

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa. Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden aihe alkaa kuukauden nimen alkukirjaimella ja kertoa niistä (klik).
Minä löysin tämän hauskan kuvatehtävän vasta tässä kuussa, kun ilahduin Kuvakirjeitä Karsikonperältä -blogin pitäjän Menopeli potkukelkka -kuvasta (klik).

Siis M niin kuin maaliskuu...

MAA

Helmikuu helistää, maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa, sanoo vanha kansanviisaus. Kuvani on muutaman päivän takaa kävelylenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaren ulkoilualueelta.  Oli kyllä melkoinen patikointikeli. Pärjäsin vaelluskengillä isoimpia lätäköitä kiertäen.

Eilen puolestaan tuli lunta taivaan täydeltä, mihin taas sopii sanonta Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee. Ja tänään paistaa aurinko, se kaivattu, ihana, kesää ennakoiva ja jo vähän lämmittäväkin. 
Semmoista on Suomen maaliskuussa.  

MARJAT

Tämä otos on Kuhmosta kesältä 1999. Olimme patikoimassa Ryti-Palosen retkipolulla eteläsuomalaisten vieraittemme kanssa ja yhtäkkiä edessämme avautui kultainen lakkasuo, niin runsas, että emme voineet kuin huokailla, miksi emme hoksanneet ottaa mukaan astioita kuin pari tällaista pientä ämpäriä. Keräsimme kaikki eväsrasiat, muovipussit ja pakin täyteen ja ei kun kotiin aarrettamme pakastamaan. Voi miksi en ottanut kuvaa koko saaliista!
Pidän kaikista marjoista: mansikoista mustikoista, vadelmista, viinimarjoista, karviaismarjoista, puolukoista ja lakoista.
Minun lapsuuden murteesssani lakka on suomuurain (erotukseksi maamuuraimesta, joka on vadelma) ja Lapissa lakka on hilla.
Ei kovin monessa paikassa maailmassa ole metsiä, joissa on tällainen aarre, luonnonmarjat, kaikkien nautittavaksi. Tässä on yksi aihe suomalaiseen onneen!

MAIJU eli MINÄ 

Kirstinkallio 16.3.24, Kuva: Ume

Nimeän tämän kuvani "Maiju mallia näyttää". Pienimmillä painoilla, ja niittenkin kanssa on  vaikeuksia. 
 
Kuva on toissapäivän kuntoilusta Kirstinkallion kylätalon vanhaan koululuokkaan tehdyssä kuntosalissa. Käymme mieheni kanssa tuolla salilla kerran viikossa (tosin minä laistan joskus). Näette taustalla vaaleanpunaiset pönttöuunit. Niillä lämmitetään yhä, vaikka koululla on kyllä myös ilmalämpöpumppu. Kuntosalikortti on 100 euroa/vuosi, ei haittaa vaikka jää joku viikko väliin. 

Minulla on lonkassa lommo - hm, olisi pitänyt vähän "korjailla", pyöristää sitä kuvaan, mutta mieheni ei tee kuviin "kauneusleikkauksia".
Lommo jäi kun lonkkaan laitettiin keinonivel ja lihaksia järjesteltiin uudelleen. Ei se tahtia haittaa. 

Kuvien käsittelystä sananen. Naurettavaa miten tällä haavaa jahdataan kuninkaallisia julkaisemiensa kuvien muokkauksesta. Tottakai kuvaa tehdessä siitä pitää poista roska hihasta tai kirkastaa sumeaksi jäänyttä kohtaa. Se on osa valokuvausta. Eri asia on sitten nämä filtterit, joilla ihmisestä tehdään nukkekasvoinen. Niilläkin voi joissain yhteyksissä leikitellä, mutta todenmukaisihan ne eivät ole.  
Tähän liittyen pieni hauska anekdootti. Mieheni ottaa paljon henkilökuvia. Eräs kahdeksankymppinen kaunotar koki mielipahaa, koska hänen silmänsä olivat pienentyneet sitten seitsenkymppispotrettien. Hän kysäisi mieheltäni, eikö tämä voisi pikkasen suurentaa niitä. Kuvaajan oli pakko vastata, että sitä ei pysty tekemään muutoin kuin siirtämällä omien silmien tilalle jonkun toisen silmät... ja silmät kun ovat sielun peili.

Kylätalon uunit on koristeltu kerubein

Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku

(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 

Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen!     

- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 

Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...

Näin vietän joulua

 

Brittiläisessä joululaulussa kerrotaan tontun tehtävistä "...on niitä seitsemän, seitsemän tontun tehtävää, ne luetelkaa...". Eei, kyllä meillä joulun valmistajilla on ainakin 37 tontun tehtävää.
Pidän tunnelmasta joulun alla, kodin koristelusta ja lahjapakettien valmistamisesta läheisille. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat joulun alla kaikkialla tavallista sosiaalisempia ja iloisempia.
Löysin alkukuvani pikkuisen muotilehteä lukevan tontun Helsingin kauppatorilta. Myyjä kertoi, että näitä eri asioita harrastavia tonttuja on valmistettu hänen firmassaan jo nelisenkymmentä vuotta. 

Bloggari Joululainen (klik) pisti taannoin (ajat sitten, joululainen kun on) alulle kyselyn jouluun valmistautumisesta ja joulun vietosta.
Jos sinulla on aikaa ja intoa kertoa omasta joulustasi lukijoittesi iloksi, niin nappaa kysymykset kyselyn lopusta, laitan ne sinne listana.

1. Joululahjojen hankkiminen pitkin vuotta vai viimeisellä viikolla? 

Miten milloinkin.
Lähellä asuville saatan hankkia lahjoja vaikka viimeisellä viikolla. Tänä vuonna vein lahjapaketit sukuloimiskierroksellani kolmeen kaupunkiin jo marraskuun puolivälissä, koska se viikonloppu sopi kaikille vierailuajaksi. 
Paketoin lahjoja 17 lähisukulaiselle; ystävien kanssa on sovittu, ettei anneta lahjoja jouluna vaan muulloin tavatessa, jos keksii jotain kivaa.
Kaikkein helpointa on lahjojen antaminen alle kouluikäisille. Yhtenä jouluna annoin kirjakaupan lahjakortteja. Joskus suosin urheilukauppoja tai otan osaa kimppalahjaan, jos jollekulle hankitaan jotain isompaa.
Mieheni kanssa puhumme aina etukäteen, että ei osteta lahjoja toisillemme, mutta toisin käy. Minun pitää antaa tarkkoja vihjeitä tovomuksistani, silti lahja on aina yllätys. 

2. Joulukorttien lähettäminen vai some-toivotukset? 

Tänä vuonna lähetin kolmisenkymmentä korttia, puolet vähemmän kuin parhaina korttivuosina. Korttien määrä on vähentynyt osin siksi, että ihmisiä on poistunut tästä maailmasta ja osin siksi, että niin moni on luopunut tästä perinteestä. Uudempien tuttavuuksien kanssa vaihdamme joulutervehdyksiä somessa. Mieheni suunnittelee nettikortin, joka on kiva lähettää myös perhe-whatsapp-ryhmiin.

3. Joululehdet vai somen jouluryhmät?

Ei kumpaakaan. Joululehdet ovat aika vähäisiä anniltaan: upeita isoja kuvia, vanhoja ruokaohjeita pienin muunnoksin ja vinkkejä, jotka ovat yhtä toimimattomia kuin Niksi-Pirkan vitseiksi muuttuneet ideat. 
Minun someni on blogit, omani ja toisten, tänne laitan sen meidän nettikortin.
 
Olen ollut facebookissa muutaman vuoden, olisko kolme - ja muutama viikko sitten yllätin sekä itseni että ystäväni liittymällä kertaheitolla sekä Instaan että X:ään. Kyllä vaan!
Valitin pojalleni, että bloggaajia ja lukijoita on siirtynyt paljon muualle ja harva palaa takaisin bloggailemaan, vaikka heiltä sitä pyytelen, ja hän sanoi, että jos haluat blogillesi lukijoita, niin usko pois, sinnehän sinunkin on mentävä. No, tottakai haluan lukijoita! Ajattelin myös, että on hyvä kokeilla kaikkea ennen kuin arvostelee tai sanoo jyrkän ein. Niin sitten otin sen askeleen - vastoin periaatteitani.
Olen käynyt linkittämässä blogijuttujani noille alustoille, en paljon muuta, koska ensiksi en todellakaan ehdi kirjoittaa joka taholle ja toiseksi koska blogi ja blogiystäväni ovat ne rakkaimmat. Ja tulos: en ole addiktoitunut enkä vietä aikaani somessa yhtään enemmän kuin ennenkään ja - härregyyd, blogini ampaisi vauhdilla suosituimpien kulttuuriblogien joukkoon. Ihmeellinen on some! 
Ja vielä pitää lisätä nöyränä, että omasta mielestäni "kulttuuri" on iso sana ja minun blogini on sekoitus kirjajuttuja lukijan näkökulmasta ja kaikkea mahdollista mietittyä, otsikkonsa mukaisesti.  
 

4. Suursiivous vai pölyn piilottaminen hämärään valaistukseen? 

Olen aika suurpiirteinen. Pölyä ja sotkua ei saa olla, mutta en myöskään pidä mistään korostetun steriilistä ja tyhjästä. Kotona pitää olla kodikasta ja eletyn näköistä, sohvatyynyjä ja torkkupeittoja mukavasti siellä missä niitä tarvitaan ja kirjoja sekä lehtiä käden ulottuvilla.
Suursiivouksia ei meillä harrasteta, vaan siivotaan silloin kun on tarpeen ja vähän kerrallaan.

5. Aito kynttilä vai led-kynttilä?

Molempia. Kuusessa on kiva olla sähkökynttilät ja siellä täällä turvallisia ledejä kirjahyllyn reunalla ja muilla tasoilla sekä ikkunoissa, ruokapöydässä aidot kynttilät. 

6. Vihreä vai punainen? 

Molemmat ovat joulun värejä. Keittiössä meillä on pirtsakkaa kirkkaan punaista tekstiileissä ja amarylliksissä. Olohuoneen vihreä kuusi on koristeltu pääasiassa viininpunaisin, vihrein ja kullanvärisin koristein, joukossa tietysti perinteiset lasten askartelemat tontut ja kellot, olkoot mitä väriä tahansa.
Kuopuspojan ekaluokalla askartelema Partaenkeli lahjoitettiin tekijälleen, joka täyttää näinä päivinä jo neljäkymmentä. Uskonnottoman perheen lapsi ei nähnyt enkeliä keijuhahmona vaan mustapartaisena äijänä. Nyt tämä hahmo koristaa pojan työpaikan joulupuuta, johon jokainen toi mielikoristeensa. 

Ostin nämä pallot kuuseen paikallisesta käsityöläisten myymälästä sen vuoksi, että vihreä muistuttaa silkkisamettimekkoa, jonka äitini ompeli minulle kuusijuhlaan, kun olin pieni koululainen ja viininpunainen kukkakirjailuineen japanilaistyylistä pitkää kotelomekkoa, jonka ostin uuden vuoden juhlaan vuonna 2000.
Olen kiinnostunut vaatteista ja muodista, siksikin tuo alkukuvan tonttu on minun tonttuni.
 

7. Jouluneule vai ehdottomasti ei? 

Minulla on kaksi jouluneuletta, Lidlin sammalenvihreä, jossa edessä söpö peura ja punainen neule, jossa iso rusetti rinnan päällä kertomassa "olen lahjapakettinne, olkaa hyvä!".

8. Koristelussa överit vai vajarit?

Sopivasti.
Parvekkeella on tähtinauha, ripustettuna niin, että kuvio muistuttaa tähtitaivasta sekä Turkista lomamatkalta hankittu tiffanytekniikalla tehty iso pallo. Valot moninkertaistuvat kauniisti ikkunalaseissa. 
Ostan joka vuosi jonkin uuden kauniin kuusen koristeen. Vanhojakaan en heitä pois, joten kyllä niitä aika paljon on. Kaikki eivät ole aina esillä. Tänä vuonna kaivoin esiin olkikoristeet, jotka ovat olleet käytössä viimeksi varmaan 70-luvulla. Oi, miten kauniita ne ovat!
Keittiöön olen vaihtanut maton, verhokapan, pöytäliinan ja kukat, olkkariin vaihdan vielä pöytäliinat. Ikkunalaudoilla on kyntteliköt. Joulukuusi saa olla itsenäisyyspäivästä nuutinpäivään 13.1. Sen katveessa luen lukutuolissani.
Ovikranssin vaihdoin joulukuun alussa havukranssiksi ja jos siltä tuntuu sen tilalle saattaa vielä ilmestyä ennen joulunajan loppua veikeä tontttukoriste.  

9. Lasten jouluelokuvat vai romanttiset jouluelokuvat? 

Katson jouluaattona tai jonain muuna joulunajan päivänä haikean kauniin animaatioelokuvan Lumiukko, jonka tunnussävelmän on laulanut skottikorostuksella kuoropoika Peter Auty, nykyään oopperalaulaja.
Romanttisia chicklit-elokuvia en katso, mutta muistan katsoneeni joskus lämminhenkisen brittielokuvan Rakkautta vain, Love Actually.
Frank Capran 40-luvun elokuva Ihmeellinen on elämä herkistää yhä, vaikka olen katsonut sen moneen kertaan joulun aikaan.  

10. Joululimppu vai saaristolaisleipä? 

Länsi-Suomesta kotoisin olevana pidän maustelimpuista, joissa on anista, fenkolia ja rusinoita. Olen jo syönyt muutaman maustelimpun,yksin, koska mies ei syö näitä. Saaristolaisleipä on hyvää pieninä alkupaloina, kuten myös kainuulaiset rönttöset ja lohikukot. Linnan juhlissakin on ollut pieniä rönttösiä nimellä puolukkapiiraat. 

11. Piparkakkutalon väsääminen vai kaupan piparit? 

Ennen tein lasten kanssa pieniä piparimökkejä, nykyään en enää. Tein paljon muutakin mitä en enää tee: charlotte russeja, viktoriahyytelöitä, kuivakakkuja. Ehkä olen tehnyt niitä oman osuuteni, eikä noille olisi nykyään syöjiäkään. Teen kyllä joulupipareita, torttuja ja pieniä sahramipullia tuoksun ja perinteen vuoksi.

12. Liköörikonvehdit vai englanninlakritsit? 

Ei kumpaakaan. Toffifee-suklaa on hyvää, samoin monet konvehdit, mutta ei likööriä sisältävät.
Marmeladikuulia ja myös sydämen mallisia hyviä hedelmämarmeladeja meillä on aina jouluna. Ne ovat paitsi maukkaita, niin myös kauniita lasikulhossa.

13. Joulusaunassa koivuvihta vai ei? 

En sauno aattona, koska saunailta ei oikein sovi minun jouluuni. En halua pestä hiuksiani ja laittautua uudelleen, kiireisesti. Saunon sen sijaan mielellään aatonaattona, jolloin voi viettää saunailtaa leppoisasti ilman muuta ohjelmaa.  Nykyään kerrostalossa asuessa saunomme omien vuorojen puitteissa. Tällä kertaa meillä onkin sopivasti vuoro aatonaattona. Talossa on kyllä perinteiset vähän käytetyt naisten ja miesten saunat aattona päivällä, ja osa meillä joulua viettävistä käyttää niitä. 
Vastat ja vihdat ovat minulle kuin museojuttuja. Mies teki viime kesänä nopeasti vihdat, joissa näytti olevan pihlajanoksiakin, kun meillä oli mökillä vieras Englannista ja minun tehtävänäni oli opastaa häntä suomalaisen saunaperinteen saloihin. 

14. Joulupukki vai lahjasäkin kantaminen salaa kuusen alle? 

Pukki tulee aina silloin, kun joulua on kanssamme viettämässä pukkiuskoinen pikku ihminen. Ehkä tämä joulu on viimeinen. Kun  vietämme aattoa kaksin mieheni kanssa viemme lahjat kuusen alle houkuttelemaan.

Yksityiskohta Stockmannin jouluikkunasta 13.12. 23.
Kävimme Helsingissä parin päivän lomalla jouluhyörinöistä,
näyttelyissä ja elokuvissa

  

15. Lahjoja lemmikille vai ei? 

Ei ole lemmikkiä. Joskus oli kissa, mutta siihen maailman aikaan lemmikkejä ei pidetty niin ihmisen kaltaisina, että niille olisi annettu lahjoja. 

16. Joululahjojen avaaminen yhtä aikaa vai yksi ihminen kerrallaan?

Meillä toiset availevat yhtä aikaa tai limittäin, minä katselen ja kuulostelen ja alan availla omiani kun toiset availevat viimeisiään. On niin kiva katsella toisten iloa. 
  

17. Joululahjojen unboxaus aattoiltana vai säilyttäminen pakkauksissaan kasassa päiväkausia?

Mitäh? Unboxaus - onko tuo tonttukieltä, siis pakkausten avaaminen. Eiköhän niitä tule availluksi ja tutkituksi, ja siitä sitten vähitellen sinne minne kuuluvat, vaatekaappiin, kirjahyllyyn, kylpyhuonen kaappiin jne.

18. Joulun kuvaaminen vai hetkestä nauttiminen ilman kameraa? 

Meillä kuvataan joulupuuron nautiskelijat ja mantelinsaajan onnellinen ilme sekä pari kuvaa pukkiseremoniasta.
Silloin kun oli oikeat videokamerat ja tehtiin kotivideoita, niin minähän haastattelin perheenjäseniä pitkin aattoa. Tosi huvittavia videoita, koska haastattelija on niissä niin vakavissaan. 
Uudenvuoden aattona teemme mieheni kanssa edelleen videon, jossa vuorotellen kyselemme toisiltamme kuluneesta vuodesta ja toiveista tulevalle vuodelle.

19. Aattoiltana joulumessu Vatikaanista vai suomalainen joulukonsertti? 

Ei kumpaakaan.
Kuuntelen mielellään vähäisen määrän joulumusiikkia ennen joulua. Olen käynyt Johanna Rusasen, Waltteri Torikan ja Tarja Turusen vahvatunnelmaisissa joulukonserteissa. Tänä vuonna kävimme Diandran konsertissa Sippolan kirkossa. Se ei sytyttänyt ollenkaan kuten nuo aiemmat konsertit, joten ensi joulun alla ostetaan taas liput jonkun oopperalaulajan konserttiin. 

Kävelylenkkini varrelta, Kuva: Ume

20. Tapaniajelu vai -kävely?

Kävely, semmoinen flaneeraustyylinen, seurassa tai yksinäni tuumaillen. Ei missään nimessä mitään kuntokävelyä eikä todellakaan kuntosalia tai muuta katumusoperaatiota, johon media alennusmyyntien ohella hoputtaa. Iisisti vain, joulunaika kestää minulla pitkään, kun töihin menokaan ei enää sitä katkaise.


Oma extra-kysymykseni:
Mikä on päällimmäisin joulutunteesi: rakkaudellisuus, haikeus, surumielisyys, iloisuus, ärtymys, ahdistus, yksinäisyys, kaikkia näitä, vai joku aivan muu?

Minulla on yleensä vallitsevana iloisuus, mutta joskus on ilon keskellä elämän tuomaa suruakin.

Muisto 80-luvun alusta. Pukkina taisi olla sama kiva
koulupoika, joka kävi joskus omasta aloitteestaan
hoitamassa poikia.

Kysymykset kopioitavaksi, mikäli haluat pohtia näitä asioita omalla kohdallasi.

1. Joululahjojen hankkiminen pitkin vuotta vai viimeisellä viikolla?

2. Joulukorttien lähettäminen vai some-toivotukset? 

3. Joululehdet vai somen jouluryhmät?

4. Suursiivous vai pölyn piilottaminen hämärään valaistukseen? 

5. Aito kynttilä vai led-kynttilä?

6. Vihreä vai punainen? 

7. Jouluneule vai ehdottomasti ei? 

8. Koristelussa överit vai vajarit?

9. Lasten jouluelokuvat vai romanttiset jouluelokuvat? 

10. Joululimppu vai saaristolaisleipä? 

11. Piparkakkutalon väsääminen vai kaupan piparit? 

12. Liköörikonvehdit vai englanninlakritsit? 

13. Joulusaunassa koivuvihta vai ei? 

14. Joulupukki vai lahjasäkin kantaminen salaa kuusen alle? 

15. Lahjoja lemmikille vai ei? 

16. Joululahjojen avaaminen yhtä aikaa vai yksi ihminen kerrallaan?

17. Joululahjojen unboxaus aattoiltana vai säilyttäminen pakkauksissaan kasassa päiväkausia?

18. Joulun kuvaaminen vai hetkestä nauttiminen ilman kameraa? 

19. Aattoiltana joulumessu Vatikaanista vai suomalainen joulukonsertti? 

20. Tapaniajelu vai -kävely?

Extra: Päällimmäinen joulutunteesi?