"Loistavia urotekoja" ja muuta luettua

Minulla oli ilmeisesti kännykkäkamerani linssi niin tomuinen matkalla, että kirjakuvani, joita oikein suunnittelin, ovat aivan utuisia. 
Näyttää siltä, että eivät ne kotonakaan onnistu, jos on useampi eripaksuinen kirja samassa kuvassa.
No, kuvaan siis vain sen kirjan, josta tuli suosikkini ja kerron muista ilman kuvia.

No jaa, eivät nuo kannen tekstit näy tässäkään kuvassa. Pitäisi kuvata hyvällä kameralla ja jalustalla. 
 
Ylhäällä kannessa Shuggie Bain -romaanin kirjoittanut Douglas Stuart kuvaa Ferdia Lennonin teosta Glorious Exploits (2024) rohkeaksi ja yllättäväksi. Hän oli koukuttunut jo ensimmäisellä sivulla.
Alaosassa kantta Yellowfacen kirjoittaja Rebecca F. Kuang käyttää adjektiiveja hauska, liikuttava ja syvällinen.

Minusta tässä romaanissa on harvinaisen hersyvää huumoria, välillä aivan Monty Python -meininkiä. 

Suurin osa kirjan tarinasta tapahtuu Sisilian Syrakusassa vuonna 412 eaa ja lyhyt loppuluku Ateenassa vuonna 408 eaa. Ateenalaiset valloittajat on kukistettu ja suljettu vanhaan louhokseen. Kostonhimoiset paikalliset käyvät mukiloimassa vankeja, jotka kärsivät kuivumisesta ja nälästä.
Työttömät kaverukset Lampo ja Gelon ovat myös kiinnostuneita vangeista, mutta toisesta syystä. Lukutaitoinen Gelon rakastaa teatteria, erityisesti kreikkalaista tragediaa ja vankien joukossahan saattaa olla teatteriväkeä. Lampo, jolla on sydämen sivistystä, on kiinnostunut ihmisistä ja koittaa täyttää päivänsä keksimällä keinoja rikastua. Ruukkutehdas, jossa nuoret miehet olivat töissä, on joutunut lopettamaan.

Gelon's mad for Euripides. It's the main reason he comes. I think he would've been almost happy for the Athenians to have won if it meant Euripides would've popped over and put on some plays. He once spent a month's wages to pay an old actor to recite scenes while we shaped pots. 

(Gelon on hulluna Euripideehen. Siks se tänne haluu tulla. Se olis varmaan tykännyt että ateenalaiset olis voittaneet ja Euripides olis piipahtanut tänne esittämään muutaman näytelmän. Kerran Gelon kulutti kuukauden tienestinsä siihen että palkkasi vanha näyttelijän lausumaan kohtauksia näytelmistä meidän muovaillessa ruukkuja.)

Eipä aikaakaan, kun kovasti irlantilaisia pubiveijareita muistuttavat karkeapuheiset miehet ovat lahjoneet vartijan ja päässeet kaivokseen järjestämään castingeja. He löytävät näyttelijöitä, jotka muistavat vuorosanansa ulkoa ja ovat enemmän kuin halukkaita näyttelemään, jos saavat juustoa ja leipää. Ravita heitä pitääkin, koska he eivät nykykunnossaan jaksa näytellä.
Kekseliäät nuorukaiset löytävät myös rikkaan kulttuuria rakastan ulkomaisen laivanvarustajan, joka ryhtyy tuottajaksi. Lampon äidin ystävä, taiteelle omistautunut teatteripukukuliikkeen omistaja, lupaa tehdä naamarit ja puvut. Antiikin aikaan kasvoja ei näytetty, vaan näyttelijä puvustettiin tuntemattomaksi. Katulapsiporukka pääsee avustajiksi. 
Esitettäväksi valitaan Euripideen näytelmä Medeia ja myöhemmin kunnianhimon lisääntyessä aivan uusi, Troijan naiset, kaksi näytelmää peräkkäin.   
 
'Directors.'
'What?'
'Me and you. We're going to be directors.'
He passes a wineskin. I take a swig.
'We are?'
'Aye.'

'What do they do?'
'They direct...' he hiccups. 'We're going to do Medea in the quarry. But not just bits and pieces. We're going to do the whole play. Full production with chorus, masks and shit.'
'Oh.'
A low moaning beside me. Gelon's crying.
('Ohjaajia.'

'Mitä?'

'Sä ja mä, Me ruvetaan ohjaajiks.'
Se ojentaa mulle viinileilin. Mä ota siemauksen.
'Ruvetaan vai?'
'Jep.'
'Mitä ne tekee?'
'Ne ohjaa...' se nikottelee. 'Me tehdään Medeia louhoksella. Eikä vaan kohtia sieltä täältä. Me tehdään koko näytelmä. Koko produktio, kuorot, maskit ja v----u kaikki.'

'Ohho.'
Vierestäni kuuluu matalaa huokailua. Gelon poraa.)

Lampon ja Gelonin tarina kertoo ystävyydestä, sodanvastaisuudesta, sisukkuudesta, yhteiskuntaluokista, taiteen arvostamisesta, elämän arvaamattomuudesta ja rakkaudestakin.
Lampo rakastuu orjatyttöön, Lyraan, mutta onnistuuko hän ostamaan tämän itselleen? 
Tytön isä on yksi antiikin ajan tiedemiehiä, joka tajusi jo silloin tärkeimmät asiat avaruudesta.

Kirja kertoo myös siitä, miten ihmiset ovat samanlaisia ajasta toiseen, vain miljööt ja olosuhteet vaihtelevat. 

Tarinan sijoittaminen keskelle Peloponnesolaissotia antaa nykyihmiselle mahdollisuuden tarkastella ikiaikaista kaipuuta kulttuurituotteista nauttimiseen. Nykyään se on helppoa. Lampon ja Gelonin aikana tarinoita ostettiin tarinankertojilta toreilla ja musiikin kuuleminen oli harvinaista. 
Laivanvarustaja kerää sotatavaraa, mahdollisimman aitona, mieluimmin verisenä. 
Museomies.

Kirjan nimi Glorious Exploits (Loistavia urotekoja) on sekä humoristinen että myös  totta. Kyllähän nämä "irkkupoikien" touhut ovat välillä aivan hulvattomia, nuoruuden kaikkivoipuuden aikaansaamia uhkarohkeita onnistumisia ja katkeria epäonnistumisia. Mutta se, mitä he tekivät oli ainutlaatuista silloin, ja samanlainen toiminta tänä päivänä olisi sitä myös. 

Minua liikutti erityisesti Lampon, kertojan, hellyys kurjia vankeja kohtaan. Hän ystävystyy erityisesti Jasonin roolin vahvasti Medeiassa näyttelevään Pachesiin, jolta päätä silittäessä irtoaa hiuksia tukuttain.

Ohjaajamme toivovat, että heidän tavernoissa mainostamansa näytelmä saisi katsojia ja nekin turistit, jotka käyvät katsomassa jotain mestauskiveä kaupungin keskusaukiolla löytäisivät tiensä kaivokseen. 
No, voitte kuvitella, että kaikilla kulttuurinrakkaus ei voita vihaa vihollista kohtaan.
Mutta näytelmät saatiin esittää lähes loppuun... 

Ohjaaja Gelon keksii jotain aivan modernia ja ennenkuulumatonta: kun Medeia surmaa omat lapsensa kostoksi petollisella miehelleen, niin tätä ei pelkästään kerrota, vaan yksi surmista esitetään näyttämöllä ja lapsi on aito maskeeraamaton pikkulapsi. Avustajaporukan pienin ryhtyy mielellään näyttelijäksi - ensimmäinen lapsinäyttelijä historiassa, yleensä miehet näyttelivät kaikki roolit. Kauhusta kiljuva pikku Strabo pudotetaan alas heinäkasaan jota yleisö ei näe. "Lapsi" huudetaan yleisöstä "Se oli oikea lapsi!"

Olen niin ihastunut tähän kirjaan. Luen sitä tässä kirjoittaessani yhä uudelleen. 
Loppuluku yllättää. Sitä miettii, missä kohtaa tulee vastaan alkutarinasta tuttu ihminen ja kuka se mahtaa olla. Oih...
 
"... and he believed the world a wounded thing that can only be healed by story." ("... ja hän uskoi että haavoittunut maailma voidaan parantaa vain tarinan avulla.")
Niin hyvä lopetus - taiteella sotien rampauttama maailma ehjäksi!  

Ja mikä olikaan se alku, joka koukutti Douglas Stuartin:
So Gelon says to me, 'Let's go down and feed the Athenians. The weather's perfect for feeding Athenians.'
    Gelon speaks the truth. Cause the sun is blazing all white and tiny in the sky, and you can feel burn from the stones as you walk. Even the lizards are hiding, poking their heads out from under rocks and trees as if to say, Apollo, are you fucking joking? 
I picture the Athenians all crammed in, their eyes darting about for a bit of shade, and their tongues all dry and gasping.
   'Gelon, you speak the truth.'
(Gelon sanoo mulle,'Mennääs alas ruokkimaan ateenalaisia. Sää on täydellinen niitten ruokkimiseen.'
     Gelon on oikeessa. Koska aurinko paahtaa valkoisena ja pienenä taivaalla, ja kivet hohkaa kuumaa jalkoihin. Jopa liskot on piilossa, pistävät päätään ulos kivien raosta ja puitten alta ikään kuin ne haluais sanoa, Apollo, et kai sä vaan v....u pilaile?
     Kuvittelen ateenalaiset siellä sumpussa, silmät tähyilemässä varjon paikkaa, kielet kuivana haukkomassa henkeä.
    'Gelon, sä oot oikeessa.'

Ferdia Lennon kirjoitti esikoisteostaan seitsemän vuotta. Esikoinen - näin hyvä! Kirja on saanut useita palkintoja.
Lennon on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Dublinissa, viettänyt monta vuotta Pariisissa ja asuu nykyään perheineen Norwichissa. 

-----------------------

Ne muut kirjat:

Margarita Liberaki, The Other Alexander (1959), alkuteos Ο άλλος Αλέξανδρος (1950)
Kirja on allegoria kansalaissodan runtelemasta Kreikasta. On perhe, jonka isä pitää epävirallisesti toistakin perhettä ja antaa samat etunimet molempien perheittensä lapsille. Runollinen, kaunis kuvaus.
Albert Camus'lta on lainattu kirjan kanteen lause, jossa hän sanoo olevansa syvästi liikuttunut Liberakin kirjasta.
Ostin tämän kirjan pienestä kirjakaupasta Rodoksella, josta myöhemmin myös Ferdia Lennonin teoksen. Hyvät kirjat ostin! Harmi, ettei kumpaakaan ole suomennettu.


Maria Stepanova, Kadoksiin (2025), alkuteos Фокус (2024) 
Moskovassa syntynyt, nykyään Berliinissä asuva kirjailija on kirjoittanut romaanin hyökkäyssotaa käyvän maansa jättäneestä kirjailijasta, joka häpeää Pedoksi kutsumaansa entistä kotimaataan niin, että on kadottamassa henkilöllisyytensä ja kielensä. Kirjan suomalainen nimi kertoo hänen ratkaisunsa -  vai kertooko sittenkään?
Harhaileva, unenomainen kertomus, jonka on suomentanut ansiokkaasti Arja Pikkupeura. 

Petina Gappah, The Book of Memory (2015)
Memory odottaa kuolemantuomiota syytettynä kasvatti-isänsä murhasta ja kirjoittaa elämästään amerikkalaiselle toimittajalle. Muistaako hän kaiken oikein? Uskotaanko häntä?
Mitä lapsuudenperheessä tapahtui? Miksi vanhemmat antoivat lapsilleen niin erikoiset nimet - Gift, Joy, Memory ja Moreblessings? Tapaako hän enää koskaan elossa olevaa sisartaan Joyta?
Hän aloittaa tarinansa kertomalla että ei se ala Floydin kuolemasta, vaan siitä, kun aurinko paistoi hänen, albiinotytön, rakoilla oleviin kasvoihin ja isä ja äiti myivät hänet vieraalle valkoiselle miehelle. Hän ujosteli kertoa nimeään tälle ystävälliselle miehelle ja mies sanoi, "Puhu Mnemosyne". Nyt hän puhuu kirjoittamalla. 
Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. Hän on toiminut mm. Maailman kauppajärjestön WTO:n asianajajana ja Zimbabwessa hallinnon kansainvälisen kaupan ja sijoitusten neuvonantajana. 
Hän on kirjoittanut Muistojen kirjan lisäksi novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja romaanin Pimeydestä loistaa valo. 
Harmi, että The Book of Memory -otsikon kaksoismerkitys katoaa suomalaisessa nimessä. Kääntämisessä juuri kielten erilainen sisältö on niin kiinnostavaa. Suomen kielessä isoja alkukirjaimia käytetään otsikoissakin yleensä vain erisnimistä, Muisto on vanha miehen nimi, ja otsikko on luontevampi monikkomuodossa, kun puhutaan siitä mitä muistaa. 


PS Nuo Lennonin kirjan suomennokset on omiani. 

Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.