Leila M. Peltonen, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä

 

Mikä sydämellinen teos, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä, kirja josta näkee että eletty on käsitelty ennen kuin siitä on kirjoitettu. Vaikeat asiat kuvataan kirjassa rehellisesti, mutta ei raadollisesti vaan tyylikkäästi, ajan tuoman hyväksynnän maustamana. 

Leila M. Peltonen on kuvannut elämäkerrallisessa romaanissaan sodanjälkeistä elämää Helsingissä perheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.  Sukellamme menneeseen maailmaan pakettinappuloineen ja kotona ommeltuine vaatteineen, radion joululahjavalvojaisineen, tapoineen ja ennakkoluuloineen. 
Hänen mukanaan koemme maailman muuttumisen samalla kun päähenkilöt Sisko ja neljä vuotta nuorempi Sakarias saavuttavat teini-iän ja siirtyvät siitä aikuisuuteen, jossa Sisko perustaa oman perheen, Sakke-Sakarainen ei.  
Lopuksi perheestä on jäljellä vain Sisko, joka tutkii äitinsä jäämistöstä löytämäänsä laatikkoa, jonka kannessa lukee MUISTOJA SAKARIAASTA. Älä heitä pois!!!

Sakke-vauva on ihme! Käyn vähän väliä sipaisemassa sen poskea ja tunnen kuinka sydämessä ailahtaa tunne, jota en osaa nimetä. Vauva on kuin nukke, mutta lämmin ja pehmoinen.

Sisko rakastuu veljeensä oitis, ja kuten tiedämme rakkauteen sisältyy aina huolehtimista. Sisko omaksuuu tehtäväkseen puolustaa ulkonäöltäään ja käyttäytymiseltään poikkeavaa veljeään ulkomaailman pahuudelta.
On traagista sekä rakastaa syvästi jotakuta, että joutua häpeämään hänen vuokseen. 
Vauvaveli alkaa herätä öisin painajaisiin ja raivokohtauksiin, joissa jäykistyy pelottavasti. Sisko herää näihin kohtauksiin ja huomaa vanhempiensa hädän, vaikka he yrittävät salata sen. Koko perhe on ymmällään. Diagnoosit viipyvät ja vasta aikuisuuden kynnyksellä löytyy diagnoosi, joka selittää niin raivokohtaukset (mustat hetket, joista Sakke ei muista jälkeenpäin mitään), epilepsian kuin autismin kirjolla oleville ihmisille tyypillisen kiinnittymisen vahvasti joihinkin asioihin kaiken muun poissulkien. Tulee lääkitys, joka rauhoittaa, mutta tulee myös ennuste tilan pysyvyydestä ja vakavuudesta. 

Kirjassa on muun kerronnan ohessa Saken kirjoittamia havaintoja luonnosta, oopperoista ja lentokoneista, jotka osoittavat, että hänellä on jo alakoululaisena huomattavaa älykkyyttä ja paneutumista. Hesperiassa viettämästään ajastakin hän on kirjoittanut seikkaperäisen raportin. Sakke muistaa kasvien latinalaiset nimet, tutkii avaruutta, syventyy musiikkiin ja lentokoneisiin. Hän on erittäin älykäs joissain asioissa, mutta avuton toisissa ja hämmentää ympäristöään poikkeavalla spontaanilla käyttäytymisellään. Hän pitää oravia ystävinään, mutta saa vihdoin myös ihmisystäviä toisista lentokonetarkkailijoista. 

Koulun alun Sakke joutuu suorittamaan erityisluokalla, ja kun häntä ei huolita oppikouluun, viisaat vanhemmat järjestävät asian niin, että hän suorittaa keskikoulun kotikouluna fiksun ja vastuullisen isonsiskon toimiessa opettajana. 

Kylässä käyminen oli yleistä Siskon ja Saken lapsuudessa ja siihen kuului tietyt säännöt pukeutumisesta, tarjoilusta, keskustelunaiheista ja käyttäytymisestä. Saken arvaamaton käytös saa aikaan sen, että perheen ystävät vähenevät, mutta ne jotka vielä käyvät ovat sitäkin tärkeämpiä. 

Sakke työntää päänsä kokonaan ovesta. Näen, että vastenmielinen ajatus synkentää hänen mielensä: tuota vierasta en tänne halua, omaan kotiin, oman Siskon viereen istumaan. Hiiteen koko tyyppi. Yhtäkkiä veli rämäyttää oven selälleen, ottaa kaksi pitkää harppausta kohti kahvipöytää, tarttuu pöytäliinan kulmasta kiinni ja nykäisee kaikin voimin. Kilisten ja paukkuen koko komea kattaus syöksyy lattialle. Yksi kahvikuppi särkyy, toisten putoamista pehmentää pitsinen pöytäliina.

Tepa-täti on kovaääninen ja suorapuheinen ja tömäyttää välillä napakasti, että "nyt mie ja äitis puhutaan Karjalan muistoloi, eikä ennää kuunnella konneista". Miten hän osaakin sanoa sen niin, ettei Sakarias suutu, nauraa hohottaa vain. Omassa huoneessa hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja levylautaselle mahtavimman lentokonesinfonian minkä tietää: Beethovenin kohtalokkaan.

Ihailen Peltosen kaunista kieltä sekä entisajan maailman esineiden ja tapojen kuvausta. Lapset viedään joskus mummulle, jonka luona saa marjamehua ja korppuja. Sakke vetää Brylcreemiä hiuksiinsa peilin edessä, Sisko käy teinihipoissa ja on kiinnittänyt seinäänsä filmitähtien kuvia. Puhelimassa käydään läheisessä puhelinkopissa. 

Ihailen kirjan kuvaamia vanhempia, jotka tekevät kaikkensa vaikean lapsensa eteen. 

He hankkivat hänelle syntymä- ja joululahjoiksi sellaisia arvokkaita esineitä, joista pojalle on pitkäaikaista iloa, kuten levysoittimen ja kaukoputken. Kun poika rauhoittuu tutkimaan kaukoputkella kuuta ja tähtiä, isä toteaakin iloisena, että he ovat tehneet maailman mahdottomimman asian, hankkineet pojalleen kuun taivaalta.
Kirjan lopussa olevat aikuisen Saken kirjeet perheenjäsenille kertovat tasapainoisesta ihmisestä, joka on hyväksynyt kohtalonsa. Hän muistaa isänsä Fortunapelin aloitussanat:" Fortuna, onnen ja sattuman peli, niin kuin itse ihmisen elämä!"

Ihailen isonsiskon kärsivällisyyttä. Hän on pienestä pitäen vastuunkantaja ja perheen ilmapuntari. Hän vetäytyy, kun huomaa vanhempiensa ahdistuksen ja hän ymmärtää veljeään syvällisellä tasolla. Sisko lienee ainoa ihminen, jolle aikuinen Sakke voi itkeä viallisuuttaan, joka on rajoittanut hänen elämäänsä monella tavalla. 
Vammaisuuden hyväksyminen ei tietenkään onnistu sisarelle, kuten ei veljelle itselleenkään, vielä lapsena ja nuorena helposti. On asioita, jotka on helpompi hyväksyä vasta aikuisena, jolloin häpeä ei enää sekoita tunteita, rentous lisääntyy ja ymmärtää, mitä voi muuttaa ja mitä ei.  

Itselläni on skitsofreniaa sairastava sisko joka asuu mielenterveysihmisten ryhmäkodissa. Ymmärrän hyvin Siskon tunteita eri ikäisenä.

Suosittelen tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena kaikille lukeville ihmisille,  vertaistukena ihmisille, joilla on vastaava tilanne ja silmiäavaavana teoksena heille, jotka suhtautuvat erilaisiin ihmisiin tyhmän väheksyen, kuten eräs nuori mies, joka istahtaa Seurasaaressa Siskon viereen penkille Sakariaan seisoessa lähettyvillä turistien ihmeteltävänä ihmispuuna, oravaystävät Susa, VanBee, Sirius, Mantovani, Nykki, Nöpö ja pikkuiset Kukka ja Helmi kipittämässä lähes kaksimetrisen "ystävällisen metsänpeikon" sivuille ojennettuja käsivarsia pitkin. 
 
Hälisevä turistiesirippu siirtyy pois Sakariaan edestä ja penkillä istuville avautuu näkymä tien toiselle puolen: siellä seisoo outo ihmispuu ja sen oksilla hyppelevät oravat! Penkillä istuva hurmuri arvioi näkymää edessään: lämmin samettikatse muuttuu viileän ylimieliseksi ja huulille nousee pilkallinen virnistys. Mies hakee hyväksyntää arviolleen minun katseestani. Hän osoittaa vaivihkaa Sakariasta ja osoitteleva sormi pyörähtää pari kertaa hitaasti ohimolla. Tuo ele ja huulten liikkeet ovat selvät: - Katso tota tyyppiä, mikä Dille.

Parhaat kiitokset Leila Peltonen on varmaan saanut omalta veljeltään:

- Mun kiva opettaja, mai nais tiitsööööö! Sakke saattaa huudahtaa yhtäkkiä kesken oppitunnin ja halata. 

Minäkin kiitän sekä kirjasta että sen painavasta sisällöstä. Kiitos!

Kaksi nuortenkirjaa vertailussa

Luin juuri hyvän nuortenkirjan, Maria Aution romaanin Varjopuutarha (2014). 

Kreetta Onkelin kirjan Poika joka menetti muistinsa (2013) olen lukenut jo jonkin aikaa sitten. Odotin kirjaa kovasti, mutta se tuotti pettymyksen.

Varjopuutarha kertoo lievästi autistisesta lukiolaisesta Pihlasta. Kertojana on Pihla itse. Hän kirjoittaa itsestään kuvitellulle poikaystävälle, Kronokselle.

 

 Yöpöydällä on korvatulppia. Olen ruuvannut kahvan huoneeni ovesta niin, ettei sitä voi avata. Oveen on jäänyt reikä, mutta en viitsi tukkia sitä. Kuulen, kun kaksoset hipsivät eteisessä ja tirkistelevät siitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään näkemistä. Läppäristä tihkuva valo riittää piirtämään minulle ääriviivat ja leikkaamaan pimeästä kuin kummallisen, mustan paperinuken. Kyhjötän selin oveen pehmeiksi vanuttuneet rievut päälläni. Sormeni liikkuvat koskettimilla kuin soittaisin äänetöntä sävelmää.
       Kuuletko sinä sen, Kronos? Ja viihdytkö sinäkin hiljaisuudessa?

En tiennyt, että varaamani kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ennen kuin kirjastovirkailija jätti perimättä varausmaksun ja mainitsi, että kirja on nuorten hyllystä. Eräs tämän kirjan ansioita onkin, että se ei mitenkään mielistele nuoria "selkokielisyydellä" tai tyypillisillä nuorten kriiseillä. Pihlalla ei esimerkiksi ole mitään äitiongelmaa. Suhde äitiin ja hänen huolenpidostaan irrottautuminen on kuvattu kauniisti.

Pihlan maailma tulee kuvatuksi sekä Pihlan itsensä kokemana että toisten kautta. Kaksi vuotta nuoremmat sisaret harmistuvat usein isonsiskon kömpelyyteen, mutta tuntevat kohta syyllisyyttä tunteistaan. Pihla kohtaa kiusaamista joka kouluasteella, mutta päättää pärjätä. Lopussa junassa vastapäätä istuu hiljaisuuden jakava Kronoskin.
       - Kronos? Kuka se on? Voinhan mä ollakin, sovitaan vaikka niin!

Autismin piirteet tulevat esiin Pihlan elämässä ja muistoissa. Autio ei alleviivaa niitä, vaan ne ovat osa elämää.
Pihla kärsii melusta ja joutuu siksi alaluokilla eristyksiin sermin taa. Välitunnit hän viettää yksin avustajan seuratessa ja keinuu. Jos keinu on varattu, hän on aivan hukassa.
Kiusattuna alakoululaisena Pihla reuhtoo ja raivoaa itsensä aivan hikiseksi ja vaipuu lopulta parantavaan uneen. Myös isompana hän uupuu pettymyksen koettuaan.
Vaatteet eivät saa kiristää, Pihla ei todellakaan halua pukeutua mihinkään muotivaatteisiin, vaan aina samoihin, mukaviin.
Pihla on ilmeettömämpi kuin muut ja liikkuu eri tavalla.
Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen siihen, mikä kiinnostaa. Pihlaa kiinnostaa lähellä oleva umpeenkasvanut barokkipuutarha. Siitä hän kirjoittaa perinpohjaista esitelmää. Hän ei vain etsi tietoja vaan myös viettää aikaa puutarhassa sen tunnelmaan uppoutuen. Joillekin muille teineille hänen puutarhansa on vain pusikko, joka tarjoaa näkösuojan välituntitupakoinnille, Pihlalle paikka on lumottu. 

Autio nostaa lasten ja nuorten kiusaamisen kuviot esiin. Ne ovat monesti paljon mutkikkaampia kuin, mitä aikuiset luulevat.

Vielä yksi kehuja ansaitseva asia: kirjan kansi! Upea yksityiskohta Pihlan kuvitelmien puutarhasta.

 .............................

Onkelin kirjan asetelmassa on edellytykset vaikka mihin. Esimurrosikäinen Arto herää Helsingissä puistossa muistinsa menettäneenä. Hän hortoilee keskustaan ja tapaa ikäisensä Kimon, jonka kanssa matkustaa pummilla kaupungin itäosiin. Ennen kuin Arton seikkailu on ohi ja hän on taas onnellisesti keskiluokkaisessa kodissaan, hän on ehtinyt tutustua monenlaisiin alempien sosiaaliluokkien ihmisiin. 

       

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä, mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää. 

Tottahan tämä on, mutta kuulostaa hyvin tätimäiseltä, kuin joltain valistusmateriaalilta. Jos Onkeli olisi kirjoittanut Ilonen talo -tyylillä, hän olisi näyttänyt, ei selittänyt ja osoitellut. Minusta tuntuu myös, että nämä selitykset ovat omiaan jopa lisäämään ennakkoluuloja, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Itä-Helsingissä ollaan syrjäytyneitä ja Pohjois-Karjalassa Kimon mummolassa ollaan lupsakoita ja pönäköitä.  

Pidän Onkelin Ilonen talo -romaanista niin paljon. Olen sen julkaisusta 1996 asti odottanut häneltä jotain samanlaista. Siksi odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tuntuu ikävältä kirjoittaa, että en pitänyt. Mutta toisaalta minun pitämiseni on vain yhden henkilön mielipide, makuasia. Kirjahan sai viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Ei se voi niin huono olla! Valitsijana oli Duudsonien Jarno Leppälä, joka piti varmaan varsinkin siitä, että kirjassa korostetaan kaverien merkitystä. 

Kotona ei ymmärretty, että Arto ei ollut enää pikkulapsi. Ainakin Artosta tuntui joskus siltä. Ja silloin hän suuttui vanhemmille silmittömästi, haukkui isää ja äitiä sellaisilla nimityksillä, joita ei edes tiennyt tietävänsä. Hän, joka oli aina ollut rauhallinen ja harkitseva, alkoi yhtäkkiä huutaa täyttä kurkkua, paiskoa ovia ja uhata muuttavansa pois kotoa.

Kaikilla ei ole unelmiensa vanhempia. Ja vaikka olisikin, ei kukaan jaksa pelkästään vanhempiensa seuraa. Meidän on etsittävä seuraa toisistamme. Meidän on etsittävä kavereita.

Nämä tekstit sopisivat yläkoulun terveystietoon murrosiän piirteistä keskusteltaessa. Romaanissa ne ovat liian alleviivaavia. Tuntuu siltä, että nuoria aliarvioidaan. Kyllä he ymmärtävät asioita myös fiktion kautta. Sitäpaitsi, kiinnostuuko 10 - 13 -vuotias Potter-lukija tällaisesta tekstistä?

Ja lopuksi, kansi: liian kirkas lakananvalkoinen pohja ja omituisia ihmisiä kuin hahmoja venäläisestä kansansadusta.