Timo Hännikäinen, Kuolevainen - Esseetä?

Timo Hännikäisen teos Kuolevainen (2016) määritellään takakannessa esseistiseksi proosateokseksi. Itse hän on lisännyt otsikon perään alkulehdelle sanan Proosaa. Minä en oikein päässyt tätä kirjaa lukiessa esseemäiseen olotilaan. 

Hännikäinen kertoo saaneensa aiheen kirjaan sisarensa ennalta tiedetyn, hitaan kuoleman myötä. 
Hän pohtii hitaan ja äkkikuoleman piirteitä ja vaikutusta läheisiin, käy läpi tilastoja kuolinsyistä ja muuttuneista eliniänodotteista, selostaa ruumiinhävittämisen historiaa Suomessa mainiten myös pari eksoottisempaa tapaa ulkomailta, esittelee kuolemaa taiteessa ja viihteessä ja ihmisten suhtautumista kuolemaan eri aikoina. Itsemurhat ja eläinten kuolema, sen tiedostamattomuus erotukseksi ihmisten kuolemasta, ovat myös esillä omissa luvuissaan. Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta - anteeksi vain - kaikki tämä tietopuoli on esillä jo yläkoulun katsomusaineissa. Itse olen pohtinut elämänkatsomustiedon oppilaiden kanssa kuolemaa aika monitahoisesti. 
Odotin jotain uusia näkökulmia asiaan. 
Olen ehkä elänyt liian kauan ja lukenut liikaa. Ehkä joku nuorempi ihminen löytää Kuolevaisesta enemmän. 

Aloin lukea kirjaa avoimin mielin antaen Hännikäiselle uuden mahdollisuuden. 
Aiemmin lukemani Ilman (2009) on mielestäni huonoimpia esseekirjoiksi määriteltyjä kirjoja, marinaa siitä, että naiset eivät suostu "ylijäämämiesten" seksileluiksi. Ja sitten oli ne pilkkaavat ala-arvoiset juhannustwiitit naisjärjestöille ja Kordelinin säätiön epäröinti, pitäisikö jo myönnetty apuraha perua. Ajattelin, että jos asia onkin niin, että miehellä on kaksi puolta populisti-Timo ja viisas-Timo. 
Somekäyttäytyminen erikseen, humalatilalla seliteltyä - voiko niin olla? Halusin kuitenkin lukea paperikirjan ikäänkuin se olisi jonkun tuntemattoman, tuoreen, itsensä ryvettämättömän kirjoittajan tekemä. 

Kuolevaisessa ei ole kovin paljon hätkähdyttämismielessä kirjoitettua, mutta ei siinä ole sitten paljon muutakaan. 
Kirjassa on 119 sivua, joista 34 kuvasivuja tai tyhjiä sivuja. Kuvituksena on valokuvia kuuluisista kuolema-aiheisista maalauksista ja muusta. Kun tekstiä on näin vähän, se saisi olla painavaa.

Hännikäinen kirjoittaa paljon henkilökohtaista, joka ei muutu yleiseksi, kuten esimerkiksi omien asioiden käsittely Mathias Rosenlundin teoksissa. 
Jonkin kirjan mainitessaan Hännikäinen toteaa, että se on Carita-vaimon suosittelema, ja Carita on järjestänyt pääsyn katsomaan avattuja ruumiita oikeuslääketieteen osastolle, kiitokseksi on pitänyt näyttää vaimon työkavereille koiranpentua. Näistä asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa ilman Caritaa. Hänen mainitsemisensa tällä tavalla tuntuu itsetarkoitukselliselta ja pinnalliselta. 
Sisaresta kirjoittaminen on tasokkaampaa. 

Lopun ikuisuushaaveiden käsittelyssä on kiinnostavampaa tekstiä. Jos kirja olisi kauttaaltaan tätä tasoa, kirjoittaisin siitä myönteisemmin. 

Ahdistus ihmiselle suodun ajan lyhyydestä todennäköisesti lievenee vanhemmiten. Asioiden toistuessa huomaa, että melkein kaikki on jo jossain muodossa sanottu ja tehty ja kasvuikään kuuluva tunne oman kokemuksen ainutlaatuisuudesta on perspektiiviharha. 

Kuoleman mytologian loputon kirjavuus tuo mieleen sanonnan, jonka mukaan aurinkoa ja kuolemaa ei voi katsoa paljaalla silmällä. Se täytyy pukea vertauskuviin ja symboleihin, niinkuin pyhät asiat aina. Se on itsessään tyhjä ja merkityksetön, mutta antaa kaikelle merkityksen.

Itsemurhaa pohtiessaan Hännikäinen mainitsee poliittiset itsemurhat. Maailmanhistoriassa on ollut tilanteita, joissa yhteiskunnan tila on vienyt periaatteellisia ihmisiä poistumaan pystypäin mieluummin kuin alistumaan "arvojensa negaatioon".  Ja nyt on Hännikäisen mielestä juuri sellainen tilanne "muukalaislaumojen" takia. Hännikäinen sanoo, että ei hän toki itse halua poistua, mutta ymmärtää hyvin, jos muut haluavat. Siis, huh huh! Tämä kuulostaa minusta samalta kuin Ilman-tilanne, niin paha paikka naisenkutaleiden takia, että itsemurhahan se on miehillä mielessä. Älytöntä!

Mitä te tämän kirjoitukseni lukijat haluaisitte hartaimmin tehdä vielä elämässänne? Mikä olisi tärkeintä?

Näin Hännikäinen: Haluaisin elämäni aikana kaataa jonkin ison saaliseläimen, kuten peuran tai villisian. Haluaisin viettää Caritan kanssa kultahäitä, opetella sitomaan kirjoja ja ampumaan jousella sekä matkustaa laajalti Itä-Euroopan maissa....
Hännikäinen kertoo ampuvansa metsänlaidasta sinne houkuttelemiaan sepelkyyhkyjä, mutta ison nisäkkään tappaminen olisi toiveiden täyttymys.   
Kun saaliseläin putoaa tai kaatuu, tunnen alkukantaista voitonriemua jota on vaikea verrata mihinkään. Se on parempaa kuin seksi, ja yhdynnän tavoin jättää jälkeensä tunteen, joka on sekoitus tyhjyyttä ja euforiaa.
Hännikäisen mukaan suuri osa ihmisistä haluaa tappaa, joillakin halu on piilevänä, toisilla voimakkaampana.  
En voi mitään sille, että minulle tulee tässä mieleen se koiranpentu Hännikäisen sylissä oikeuslääketieteellisessä. Onko se nyt niin erilainen kuin metsäpeura? 

Ai niin, mitä minä, kuolevainen, haluaisin tehdä loppuelämässäni? 
En ainakaan tappaa. Rakastaa. 


P.S. Maanantaina 28.11.
Mietin lisää loppuelämäni haluamisia. Seuraavaksi rakkauden jälkeen tulee: päästä lomille Välimerelle, kokea kulttuuria ja kirjoittaa, ja että niveleni ja muu terveys säilyisi niin, että tämä kaikki olisi mahdollista. Jos tämä visio toteutuu, sanon 'Elämälle kiitos'!

P.S.2 En tiedä, miksi en ole löytänyt enää sopivaa tekstimuotoa ja kokoa. Teksti on tullut joko liian pienenä tai selkokokona. Koitan löytää seuraavassa kirjoituksessani takaisin vanhaan hyväksi havaitsemaani. Se taitaa olla juuri tämä.  

Matkakirjeitä Benalmádenasta 7, Adiós España - ja kotona Myllykoskella

Calamorro-vuori, Benalmádena

Se on edessä, kotiinlähtö. Huomenna siirrymme lentokentälle, jossa odottelemme tuntikaupalla, kotiintulo perjantain puolella.

Jäi kirjoittamatta:
- katolisesta hautausmaasta
- uskomattomasta kauneudesta (siitä muutamia kuvia tässä kirjoituksessa)
- Fuengirolan Pikku-Finlandiasta (kävimme mm. Suomi-koulussa)
- vähään tyytymisestä matkoilla
- hyvinvointiyhteiskunnasta ja välittämisestä
- lukemistani kirjoista: Sue Townsend, The Woman Who Went To Bed For A Year ja Annie Proulx, Close Range (suomennettu Lyhyt kantama)

Palailen joihinkin aiheisiin myöhemmin, ainakin kirjoihin.

Puistonpenkki Marbellassa,
voiko penkki kauniimpi olla!

Mitä loma muutti minussa?
Hiukset kasvoivat ja yltävät nyt ponnarille.
Jaksan kävellä mäkiä hengästymättä.
Hähää  - odotitte tietenkin, että vastaan mietiskelleeni ja saavuttaneeni mielenrauhan!
Rauhoituin kyllä tietyissä asioissa. Irrottauduin hektisestä ajankohtaisten asioiden seuraamisesta. Vuokraemäntämme oli hankkinut asuntoon vain muutaman brittikanavan, olimme luulleet että myös ne, espanjalaisten lisäksi, mutta olikin vain ne. Ei haitannut. Katsoimme muutaman uutislähetyksen, dokkareita ja tasokkaan elokuvan Beatrix Potterin elämästä, Miss Potter. 
Oli ihanaa, kun sain lukea ja kirjoitella niin paljon kuin ikinä halusin. Ei kotiaskareita. Mieheni tekee meillä aina ruuat "retkiolosuhteissa", ja täällähän olimme vähän kuin mökillä.

Casa Emilio -ravintolan sisäänkäynti
Arroyo de la Miel

Mukava palata kotiin.
Edessä on sukujuhlia: nimiäiset, neljät synttärit ja Joulu.
Luulin, että olisin kirjoittanut kovasti nuoruusaiheista kirjoituskurssille. En ole kirjoittanut lausettakaan. No, eihän kouluaikanakaan kesälomalla läksyjä tehty.
Kotona odottaa neljä kirjavarausta kirjastossa: Antti Eskolan Vanhuus, Pauliina Suden Takaikkuna, Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa ja Laura Gustafssonin Korpisoturi; oli myös Timo Hännikäisen Kuolevainen, mutta sillä on ollut kysyntää, joten se on annettu seuraavalle varaajalle.
Postissa on kaksi Janet Framen kirjaa.

Fuengirolasta

Viimeiset kuvat ovat meidän loma-asuntomme parvekkeelta. Asunto on vaatimaton ja epäkäytännöllinen, mutta nämä huikeat maisemat korvaavat kaiken.

Merelle päin

Vuorille päin

Auringonnousu parvekkeeltamme 16.11.

-------------------
Kotiin palattua la 19.11.

Joku viisas on sanonut, että sielu jää kotiin matkustajalla. Minulla se oli kyllä koko ajan mukana siellä valossa ja nyt taas täällä hämärässä. 
Lisään tänne vielä muutaman kuvan Sevillasta, joka on  kaunein kaupunki, mitä olen tähän mennessä nähnyt.

Ja nämä viimeiset ovat ylämäestä meidän kerrostaloasunnollemme tullessa, arjen estetiikkaa.

Kotona odottikin kirjastossa 6 kirjaa, olivat pitäneet sen Hännikäisekin minulle, kiitos kotikirjastoni, ja lisäksi oli juuri tullut Susanne Dahlgrenin tietokirja Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla. Minua vaivaa ahneuden synti. Tiedän, että palautan osan näistä kirjastoon lukematta. 
Luin paluumatkalla Malagan lentokentältä ostamani dekkarin, Jo Nesbon Midnight Sun, jossa oli yllättäen sama ajatus kuin Sue Townsendin comic novel-romaanissa. Mitä on muuten 'comic novel' suomeksi? Huumoripitoinen romaani?
Townsendin kirja päättyy "It's kindness, isn't it? Simple kindness." 
Ja Nesbon rankassa trillerissä on seuraava keskustelu:
'.... You asked me what I believe in....'
'Yes?'
'That's what I believe in. People's capacity for goodness.'

Matkakirjeitä Benalmádenasta 6: Poliittisia ajatuksia kesken loman

Auringonnousu parvekkeeltamme 12.11.

Tiedemiehet tekevät mahdottomasta mahdollista ja poliitikot mahdollisesta mahdotonta. 
Näin sanoi oppaamme neljällä eri kielellä Sevillan bussimatkalla viitaten Espanjan maanviljelyyn, jossa kastelujärjestelmään päässeet 30 prosenttia maatiloista tuottavat 80 prosenttia kaikista maan maataloustuotteista, oliiveista, auringonkukista, parsasta, sipulista ja muista. Maatalous on Espanjan toiseksi tärkein elinkeino matkailun jälkeen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin, että Trump on jo ryhtynyt lunastamaan lupauksiaan, aikoo yrittää päästä irti ilmastosopimuksesta kesken kauden ja suunnittelee poistaa siirtolaisia maasta. Milloinkahan kaikissa kouluissa määrätään kehitysoppi hylättäväksi? Aseet kaikille ja aborttia ei kenellekään? Tiedemiehet huokaavat.

Tämä on lyhyt osuuteni maailmanpoliittiseen keskusteluun.

Ai niin, vielä voisin kertoa eräästä suomalaismiehestä Marbellassa. Huomasimme, että Aurinkorannikolle oli tullut suomalaisten matkailualan koulujen opasharjoittelijoita, jotka  järjestävät kierroksia Aurinkorannan kaupungeissa. Olimme muutoinkin menossa Marbellaan ja päätimme uteliaina liittyä ryhmään. 
Joukossa oli mies, joka kaikin tavoin olemuksellaan ja pukeutumisellaan kertoi tarinaa itsestään, paita, jonka rintamuksessa luki isoin kirjaimin 'Perkele, nyt meni hermot', liiallinen itsevarmuus, röyhkeän uhmaava asento ja asenne. Hän teki kaiken aikaa turhia ja mahdottomia kysymyksiä ja "korjasi" kaikkitietävänä nuorta harjoittelijaa. 
Kirkkojen esittelyssä hänen piti ehdottomasti tuoda julki, ettei hän arvosta niitä ja hörähdellä pyhimysten kuville. 
Yhtäkkiä hän kysyi, paljonko Espanjassa on kantaväestöä - siis kanta - ja väitti heti perään, että ei yhtään, koska arabit ovat tappaneet kaikki ja vain Kanarian saarilla on aitoa väestöä. Aitoa! Opas sanoi jotain sensuuntaista, että voihan tuollainenkin mielipide olla, johon kaikkitietävä isäntämiehemme: "Se on fakta." Miksi siis kysyi, kun niin hyvin "tiesi". Ilmeisesti briljeeratakseen. Häntä myös hermostutti se, ettei hänen tenttaamansa opasharjoittelija ollut kiinnostunut tuollaisesta jaottelusta. 
Opas mainitsi pian tämän jälkeen (jotenkin hänelle vain tuli mieleen), että jos joku lähtee porukasta kesken pois omille teilleen, niin voi ilmoittaa hänelle, ettei hän odottele turhaan. 
Seurasimme häiriköstä huolimatta opastuksen loppuun kuunnellen reipasta nuorta opasta hänen ihkaensimmäisellä hyvin hoidetulla opastuksellaan ja lähdimme sitten Marbellan ihanalle satama-alueelle kahvilaan toipumaan monenlaisten ihmisten joukkoon.

Olen rakastanut sivistystä.

Trumpin valtaantulo kuulemma osoittaa, että "vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat, sivistyneet ja itseään oppineina pitävät". Tämän mielipiteen luin eräästä kommenttikentästä. Tämä kuulostaa miehiä halventavalta; kaikkiko he Trumpin takana?

Sevillan katedraali, maailman suurin goottilaistyylinen
katolinen katedraali

---------------------
Lisäys illalla Leenan kommentin luettuani:
Olin lukenut tuon siteeraamani kommentin monta kertaa ja aina väärin. Siinä oli piste eikä pilkku, siis että Trumpin voitto tuli yllätyksenä ja olisi jo aika, että edes Suomessa toimittajat ymmärtäisivät, että vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat. sivistyneet ja itseään sivistyneinä pitävät.
En usko kylläkään, että näin on kukaan toimittaja missään ajatellut. Meillä on ollut yleinen äänioikeus pitkään. Akateemisesti sivistyneiden lisäksi on suuri määrä peruskoulun sivistämiä ihmisiä, eikä sivistynyt käytös vaadi akateemista tutkintoa, vain toisten kunnioittamista.
Esimerkiksi itseään sivistyneinä pitävistä käy tuo kuvaamani opaskierroksen mies. Hän oli saanut hyvän suomalaisen koulutuksen, mutta  ei ollut oppinut arvostamaan entisajan ihmisten rakentamaa kulttuuria eikä ollut omaksunut hyväntahtoisuutta kanssaihmisiä kohtaan.

Matkakirjeitä Benalmádenasta 5: coplaa ja flamencoa

Olimme yhtenä iltana Tus Coplas -yhtyeen konsertissa Benalmádenan kulttuuritalolla. Oli vaikuttava elämys, vaikka emme sanoja ymmärtäneetkään. 

Copla on arabi- ja juutalaistaustaista, tietyn runomitan mukaan tehtyä perinteistä runoa ja musiikkia. Aiheet käsittelevät usein rakkautta ja mustasukkaisuutta. Lorcallakin on joitain coplamittaisia runoja.
Kuvan señorat lauloivat eläytyen, kuten kuvista näkyy. Lausujasta ei tullut otetuksi kuvaa. Hän kertoi tarinaa, sai yleisön ulvomaan naurusta, joku kommentoikin, ja kiihdytti lopuksi dariofomaiseen intoon.  

Rocio Alba

Tässä näyte Rocio Alban taidoista (klikkaa). 

Olimme ehkä konsertin ainoat turistit espanjalaisten joukossa. Porukka oli vanhempaa väkeä. Kyllä sen huomaa, että Eurooppa eläköityy. Esitystä odotellessa oli ihan samanlaista kuin meillä ovien aukeamista odotellessa paitsi, että meillä ei riennetä antamaan tuttaville poskisuudelmia.

Juhlasali oli mukavan nuhjuinen ja vanhanaikainen. Ei mitään vaatenaulakkoja tai kahviloita. Päällysvaatteita ei täällä paljon tarvita, ja ohuen takinhan voi pitää sylissä.

Mariló Ruiz

Kävimme samassa paikassa myös Cine Clubissa, elokuvakerhossa, jossa näytetään leffat alkukielisinä espanjalaisin tekstein. Toisilla oli kerhokortit, meidät päästettiin sisään 3 eurolla. Näimme kanadalaissaksalaisen Remember, joka piti katsojan jännityksessä sananmukaisesti loppuun asti. Vanhainkodissa asuva, keskitysleiriltä selvinnyt, muistisairas Zev lähtee kaverinsa yllyttämänä surmaamaan koko perheensä tappanutta natsipakolaista. Tämä on siis alkutilanne, joka ei kerro paljon.
Kerhon leffat olivat paljolti samantyyppisiä vuoden parin vanhoja elokuvia, mitä Anjalankosken elokuvakerhossa on näytetty, kaksi oli jopa samaa. Meidän onni, että tälle kerralle sattui englanninkielinen elokuva. Isoissa tavarataloissa on myös alkukielisiä elokuvia, mutta ne eivät ole olleet meistä kiinnostavia. Tämä oli hyvä!

Upeaa taidetta vaatimattomassa tilassa

Hoksasimme meidän loma-asunnon lähellä pienen flamencoklubin. Kävimme katsomassa siellä saman esityksen kahdesti, eilen illalla toiseen kertaan. Yksi ei riittänyt. 

Paikka: pieni vaatimaton tila, jossa parikymmentä tuolia ympyrässä ja perillä kaksi tuolia esiintyjille. Ovensuussa muutama baarituoli, joilla myös yleisöä. Hämärä valaistus.
Esiintyjät: nuori, komea, säteilevä espanjalainen miestanssija tavallisessa kapeassa miestenpuvussa, kaunis japanilaisen näköinen naistanssija flamencoleningissä ja pieni Javier Bardemin oloinen kitaristi, yllään valkoiset housut ja tumma puvuntakki. Kaikki kolme ovat Sevillan koulusta valmistuneita.

Kitaristi saapuu tuolilleen ja heti perään miestanssija, joka selittää vähäisellä englannin taidollaan hauskasti, pikemminkin näytellen, mitä heidän esittämänsä flamenco on ja mitä ei. Esityksessä ei ole koreografiaa eikä erikoisefektejä, vaan se on improvisointia, samanlaista kuin  ennen perhejuhlissa esitetty tanssi. Flamenco Benalmadena haluaa vaalia perinteistä flamencoa.

Kitaristi alkaa näppäillä soitintaan, tapaillen ja viivytellen. Hänen viereensä istahtanut miestanssija liittyy mukaan hyräillen, hitaasti sormiaan napsutellen ja lyöden välillä jaloillaan napakasti rytmiä lattiaan. Hän aloittaa viipyillen valittavan laulun. Tulee vähän mieleen mustalaismusiikki, fado tai jotain mitä olen kuullut Bulgarian vuoristokylässä.
Naistanssija saapuu vaivihkaa ulko-ovesta keskelle pikkuruista lattiatilaa ja aloittaa tanssin, jonka säestyksenä on kitara, miestanssijan laulu ja kannustushuudot "Vale!" ja jotain mikä kuulostaa "Aza!". Tanssi on ylös kohotettuja, puhuvia käsiä, valtavan nopeaa jalkojen napsutusta, välillä kuin steppiä, pyörähdyksiä, vartalon pehmeää liikettä ja outoja salamannopeita syöksyjä. Kujeilevaa, ja myös vahvaa, julmaa ja raakaa. Tanssija huudahtelee, kasvot ovat rumat, vääntyneet kuin kivusta ja tuskasta.
Naisen tanssi hiipuu. Hän siirtyy sivulle ja roolit vaihtuvat. Miestanssijan tanssissa korostuu ryhti ja voima. Välillä latautunutta pysähtymistä ja taas perään valtavan nopeaa ja vahvaa liikettä, taputuksia, koputuksia ja hyppyjä. Kädet nousevat kaarena sivuilta ylös napsutuksin, ihan kuin olisi kastanjetit käsissä.
Yhteistä tanssia on vain yksi lyhyt osuus, muutoin tanssijat vuorottelevat toisen kannustaessa taustalla.
Kitaristilla on oma soolo. Soolon aikana eräs vanha herra yleisöstä toteaa kovalla äänellä: "La guitarra habla." Kitara puhuu. Päättelen ryhdistä, että hän on entinen tanssija. Hän on mukana yleisössä molemmissa esityksissä.
Lopuksi myös kitaristi suostutellaan tanssimaan. Hän tanssii kivasti,ujosti kuin amatööri ja saa isot aploodit. Miestanssija katsoo häntä ilkikurisesti ja tuikkii lämmintä sympatiaa.

Vale!

Kun esitys on ohi, olen toisella kertaa aivan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisellä. Esityksen aikana ajattelin ja tunsin - paljon. Koin jotain ainutlaatuista.

Ainoa, mikä harmitti, oli toisen kerran yleisössä olevat törpöt, jotka väläyttelivät salamavalojaan ja yksi jopa kuvasi pitkään videota, jonka terävä valo häiritsi. Eikö mitenkään voi kokea sitä hetkeä siinä ja antaa toistenkin kokea? Miksi kaikki pitää yrittää taltioida? Mitä niillä huonoilla (valaistus) videoilla muka sitten myöhemmin tekee!

Väliajalla tanssijat juttelivat ihmisten kanssa ja myivät juomia ja pieniä voileipiä. Miestanssija sädehti iloa ja pelleili. Hän meni polvilleen mestausasentoon ja pyysi:"You don't like the show, kill me."

Mieheni meni esityksen jälkeen tanssiyrityksen facebook-sivuille kiittelemään. 
Muutkin olivat kehuneet. Eräs mieshenkilö oli kommentoinut, että esitys oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, huonot tuolit ja esiintyjilläkin kasvot hiessä. Ne olivat hiessä, tietenkin, esitys ei ollut mitään söpöilyä. Pettyi, jos odotti sitä.

Nuoret tanssijat myyvät viikolla esitystilan edessä lippuja seuraavaa lauantaita varten. Kävelemme siitä usein ohi. He tekevät kaiken itse. Taiteilijan on hankittava leipänsä monipuolisesti. Heillä on myös tanssitunteja ja esiintymistä tilauksesta.

Emme valinneet perinne-esityksiä mitenkään tarkoituksella. Olimme suunnitelleet jazzkonserttia, mutta se ei ollut sen tyyppistä, mikä olisi kiinnostanut meitä. Olen iloinen, että päädyime juuri näihin esityksiin.

Matkakirjeitä Benalmádenasta 4: SELFIE, minä ja Mijasin aasi?

Minä Mijasin aasin kanssa (aasi takana)

Ryhdyin miettimään selfie-buumia, kun luin Aurinkorannikon ulkosuomalaisten lehdestä kolumnin, jossa aiheesta sanotaan mm. näin:
Nyt on Fuengirolankin suosituin kuvauskohde "minä". Minä euron keitolla, minä Mijasin aasin kanssa (aasi vasemmalla). Minä menossa Välimereen, minä Välimeressä omaa vesirajaani myöten. Minä, minä - ja vielä kerran: minä.

... ja näin: 
Meidän aikamme itsenäisyyttä tavoittelevan ja itsekkyyttä harrastavan ihmisen olisi aika ajoin hyvä tarkistaa, ettei kotioven päällä vain lue: Narkissos. Hänen tarinansa selfien harrastajana on äärimmäisen hyödyllistä luettavaa. 

Kirjoittaja on turistipappi Jorma Uimonen. Hänellä on tietysti ammatistaan johtuenkin opastava ja varoitteleva sävy. 

Mutta mitä mieltä siis lukijani olette selfiekuvista?

Maisema sellaisenaan vai maisema taustana ja itse sen edessä? Patsas patsaana vai itse sen vieressä?

Mitä hyötyä on paljoista selfiekuvista? Kasvattavatko ne itsetuntoa? Vai onko selfiekuvien käyttö vain tapa, näin kuuluu nyt tehdä?

Taannoisella Marmariksen matkallani kuvasin ostoskeskuksessa värikästä loukoumi-makeistiskiä, kun myyjä riensi tiskin takaa kysymään, haluanko että hän kuvaa minut siinä ihailemassa. Sama tapahtui liikkeen ulkopuolella olevan suihkulähteen ääressä. Toiset turistit kysyivät varmaan puolenkymmentä kertaa siinä lyhyellä pysähdykselläni väriään ja muotoaan vaihtavien vesiryöpsähdysten äärellä, haluaisinko olla itse kuvassa ja tarjoutuivat kuvaajiksi. 

Minulla on jostain saatu selfiekeppi kotona, mutta en ole ottanut sitä käyttöön enkä välitä olla joka kuvassa itse mukana. 

Minua kiinnostaa kuvata matkoilla yksityiskohtia, jotain tiilten ornamentteja ja parvekkeita. 
Himoitsen kuvata ihmisiä, mutta se on liian mutkikasta; pitää kysyä lupa, ja sellainenhan alkaa amatööriä ujostuttaa. 

Mijasin arabitaloissa on kauniita yksityiskohtia

Miten selfie ja omakuva eroavat toisistaan?

Me olemme miehen kanssa ottaneet vuosikymmeniä yhteiskuvia itselaukaisijalla, milloin kamera kiven päällä, milloin jalustalla ja joskus hassutelleet ottamalla kuvan peilin kautta. Nämä eivät ilmeisesti ole selfieitä? Selfieistä alettiin puhua kännykkäkameroiden yleistyttyä, joten kai se on sitten kännykkäkameraomakuva. 

Kävimme tänään viehättävässä Mijasissa, jonka valkoiset talot ovat arabiajalta. Nyt siellä oli paljon vähemmän aaseja kuin keväällä 2015, jolloin kauhistelin niiden oloja. Nämä nyt näkemäni olivat väljemmässä hihnassakin. Minua on kuultu! 
Japanilainen nuoripari kuvasi toisiaan aasipatsaan päällä istumassa ja makuulla veikeilemässä. Toinen japanilainen seurue, kuuden naisen ryhmä, otti asetelma-selfieitä kirkon edessä. Etummaisena seisovalla oli hurjan pitkä selfiekeppi ja perässä olevat ottivat hyvin harjoiteltuja asentoja ja eleitä, joihin kuului voitonmerkkiä, peukutusta ja ookoota. Vimeinen seisoi etukenossa kädet levällään kuin syleillen koko maailmaa.

Mitä hyötyä on siitä, että kuvaa itsensä nähtävyyden edessä? Täällä minä olin, jee!

Minä pidän valokuvista ja  olen mielelläni kuvattavana, mutta en Picasson taulun vieressä tai yhdessä kirjailijan kanssa kirjamessuilla. 
Vaikuttavan flamencoesityksen jälkeen kiittelin tanssijoita, minkä liikutukseltani pystyin, mutta en missään nimessä olisi halunnut yhteiskuvaan heidän kanssaan. 

Narkissos-tarussa nuorukainen ihastuu niin omaan lähteen pinnasta heijastuvaan kuvaansa, että tuijottaa sitä yötä päivää unohtaen syödä ja juoda. Oman kuvan suuteleminen ja katselu riittää ravinnoksi. Siinäpä kaveri sitten nääntyy ja kuihtunut ruumis muuttuu narsissiksi.

Itsensä ihailijat

Matkakirjeitä Benalmádenasta 3: Taideteosten herättämiä ajatuksia

Tämä suurikokoinen patsas on Fuengirolasta.
Alaosassa olevassa kyltissä lukee: La terra es un sola pais, y la humanidad sus ciudadanos. - Báhá'u'lláh
Vapaa sanakirjan avulla tehty käännös: Maa on yksi valtio ja ihmiskunta sen kansalaiset. Mietteen kirjoittaja on bahai-uskonnon perustaja.

Lähes samalla lauseella perustelee Finlandia-palkintoraati Emma Puikkosen valintaa palkintoehdokkaaksi: Yksittäiset ihmiskohtalot  kytkeytyvät suuriin maailmantapahtumiin  ja muistuttavat siitä, että mikään ei tapahdu "jossain muualla". Maailma on meille kaikille yhteinen. 

Olen miettinyt täällä Aurinkorannikon kaupungeissa tallatessani, miksi en ole huomannut Espanjassa muualta tuleviin ihmisiin kohdistuvaa rasismia, siis ruohonjuuritason rasismia, mulkoilua ja mutinoita. Maassa on paljon maahanmuuttajia, myös paperittomia. Pikimustat nuoret miehet saavat ihan rauhassa kaupata kadulla urheilupaitoja ja -tossuja. Kaupustelijat astelevat myymään tuotteitaan myös avoravintoloihin eikä heitä sysitä pois. 

Espanja on tottunut kaikennäköisiin ja -värisiin ihmisiin. Afrikka on lähellä ja sieltä on tullut laivoilla väkeä maahan. Myös arabitaustaisia on paljon väestöstä. Espanjahan on suurelta osin entistä kalifaattia. Se näkyy rakennusten muodossa ja taidokkaissa ornamenteissa. 
Oma rankka historia, sorto, jota on lähdetty pakoon sekä poliittisina että elintasopakolaisina lienee opettanut arvostamaan rauhanomaista elämää. 

Baskien ja katalaanien itsenäistymisyritykset ovat olleet käynnissä pitkään. Aika näyttää, hajoaako suuri valtio.

Australian poika oli tullut soittamaan didgeridoota
Malagaan

Thomas Schütte, Grosser Geist Nr.7, 1996

Tämä näyttävä alumiinityö (klikkaa suuremmaksi) on Pompidou-keskuksesta. Se on kauhistuttava. Sama tunnelma tulee, kun katsoo Kainuussa Suomussalmella mykkänä pellolla seisovaa Reijo Kelan tuhatpäistä laumaa, ympäristöteosta Hiljainen kansa.

Kävimme yhtenä päivänä Gibraltarilla. Ihailin samaa asiaa kuin viimeksikin keväällä 2015, erilaisuuden rinnakkaineloa. Lyhyellä kadunpätkällä, pääkadulla ovista putkahtelee oppilasporukoita, kukin ryhmä omanlaisessaan asussa, osalla kipat ja huivit päässä, osa burgundinpunaisissa koulupuvuissa. Kulttuurit rikastuttavat toisiaan, ei tarvitse vaatia samanlaistumaan, kuten Ranskassa on tapahtunut.
Mitä pahaa on huivipäisessä tytössä?

Luulitte varmaan, että tässä olen minä. Ehei, tämäkin on Pompidousta. Näitä nauravia ja höliseviä tyyppejä on siellä vähän joka paikassa, vessassakin pelkkänä äänenä. 

Kirjoitan seuraavalla kerralla selfieistä. Olisiko pitänyt kuvata itseni torsopatsaan vieressä, halailemassa katusoittajaa, yhtenä alistetuista alumiinityypeistä ja vielä tässä nurkassa hekottamassa yhdessä punaisen ihmisolion kanssa? Oikea turisti olisi tehnyt niin, mutta minä olenkin vain vanhanaikainen elämysmatkaaja.

Matkakirjeitä Benalmádenasta 2: Kirjastosta, lukemisista ja buddhalaistemppelistä

Kuva on paikallisen kirjaston ulkoseinältä, jossa muutama kirjailija on nostettu esiin erityisesti tänä vuonna nautiskeltavaksi. Hyvä, että joukossa on myös lastenkirjailija Roald Dahl. Kaikki tietävät Cervantesin ja Shakespearen, mutta Blas de Otero lienee tuntemattomamapi. Hän on espanjalainen runoilija (1916 -1979). Otero on kirjoittanut uskonnollisia ja vasemmistorunoja, joista jokin löytyy yhteiskokoelmista Matti Rossin suomentamana.

Tämä  kirjasto näytti monipuoliselta ja hyvin toimivalta. Erona suomalaiseen kirjastoon oli se, että ihmiset lukivat lainausosastoilla pitkien pöytien ääressä ja moni opiskeli kuulokkeet päässä. Hiljaisuus oli siis välttämätön.

Espanjankielinen kertomakirjallisuuden jaottelu on helppo ymmärtää englannin pohjalta. Vain 'Novela de Autoayuda' on ongelmallinen. Kyse on elämäntaito-oppaista.
Espanja tarttukoon minulle vähitellen ja pakottomasti kuin lapsella, katselemalla ja kuuntelemalla. 

Hiippailin tutkimassa ulkomaisten kirjojen osaston. Englanninkielisiä oli eniten, ja mitkäs kielet tulivatkaan seuraavaksi - ranska ja suomi, yhtä paljon molempia. Sitten melko paljon hollannin kielellä ja vähän joillain muilla kielillä, mm. venäjäksi.

Löysin Laura Honkasalon kirjan Perillä kello kuusi

Luin tullessa jo lentokenttähotellissa ja koneessa Heidi Mäkisen romaanin Ei saa mennä ulos saunaiholla ja täällä perillä kaksi Janet Framen kirjaa, joista kaikista olen kirjoittanut. Vain yksi mukaanottamistani kirjoista on lukematta, Coetzeen kirjallisuusesseitä sisältävä Stranger Shores. 
Miehelläni Untolla on espanjan oppikirjojen lisäksi Annie Proulxin novellikirja Close Range, joka sisältää myös pitkän novellin Brokeback Mountain. Sen voisin minäkin lukea uudestaan. Se on novellina vahvempi kuin elokuvana.

Ei ole pelkoa lukemisten loppumisesta. Tässä asunnossa on nimittäin pieni kirjakaappi, ilmeisesti edellisten lomailijoiden jättämiä taskukirjoja. Suurin osa kirjoista on viihdekuningatarten Ruth Rendellin, Danielle Steelen ja Catherine Cooksonin bestsellereitä. En ole koskaan lukenut heiltä mitään, ja takakannen tekstit eivät houkuta, mutta jos ei muuta löydy, niin voisihan noitakin kokeilla. Jotkut jättävät lähtiessään myös ala-aulaan samantyyppisiä kirjoja sekä juorulehtiä Hello! ja Closer. 
Kaapin löytö minulle on Sue Townsendin romaani The Woman Who Went to Bed for a Year, naisen kasvutarina. Olen aloitellut sitä. Townsendin Adrian Molen päiväkirjat ovat mielestäni parasta ja hauskinta päiväkirjamuotoista kaunokirjallisuutta. Vaikka niiden päähenkilö on teinipoika olen lukenut niitä nauttien aikuisena.  
Mies löysi kirjojen joukosta Alistair Macleanin sotakirjan Partisans.

Tämä pieni kirjakauppa on Arroyo de la Mielissä, joka on Benalmadenan hallinnollinen kaupunginosa, pari kilometriä Benalmadena Costasta, rannalta, vuorille päin. Kaupungissa on myös kolmas osa Benalmadena Pueblo, pieni valkoinen kylä, jonka liepeillä kävimme läntisen maailman suurimmassa buddhalaistemppelissä eli stupassa.  

Stupa on rauhan ja sopusoinnun vertauskuva, johon mennään mietiskelemään. Stupia on kahdeksaa erilaista symboloiden Gautama Buddhan elämänvaiheita. Benalmádenan stupa on valaistumisen temppeli. Sen ympäristössä todella tunsi rauhaa ja henkisyyttä. Mietiskelymusiikki, ympäröivä puisto ja maisema alas kaupunkiin ja merelle lisäsivät tyyneyden ja ajattomuuden tuntua. Tällaisia pysähtymispaikkoja tarvitaan, ei väliä, minkä uskonnon.

Luemme tarkkaan viikottaisen englanninkielisen Costa del Sol News ja suomenkieliset lehdet SE, Suomalainen Espanjassa ja Fuengirola.fi, joista löytyy kaikki tapahtumat.
Kävimme tänään Arroyo de la Mielissä kulttuuritalolla tutkailemassa konserttitarjontaa. Suunnitelmissa on mennä copla-musiikin konserttiin ja flamencoesitykseen (toisen kerran!). Ensi viikkoon olemme kaavailleet paljon kulttuuria ja retkiä eri kaupunkeihin: Sevilla, Malaga, Marbella. 
Rantakausi on nyt ohi, mutta ehdinpä nauttia sitäkin, monena päivänä. 

Lehdistä vielä sellainen huomio, että täällä ei ole isoa valikoimaa kiiltäviä naistenlehtiä kuten meillä Suomessa. Ei paljon missään ole. Meillähän on isot lehtihyllyt pienissä ruokakaupoissakin täynnä aikakaus- ja naistenlehtiä, kassoilla vielä joitain houkutuksena. Suomalaiset lukevat edelleen paljon, ja meidän lehtemme ovat melko tasokkaita. Niissä on asiajuttujakin, ei vain julkkisten kuvia, mutta ei niiden kertakäyttötavarana silti pitäisi olla niin kalliille paperille painettuja. Suomessa käytetään paperia ulkomaihin verrattuna monella tavalla holtittomasti. 

Vietän iltaa jalkapalloleskenä. Mies lähti Malagaan katsomaan ottelua. Lämmin ilta. Kirjoittelen parvekkeella. Mukava olla ja elää. Kaupungin valot loistavat alapuolella. On hiljaista. Sesonki alkaa olla ohi.  

Terveisin, 
Benalmádenan kirjeenvaihtajanne Marjatta

Matkakirjeitä Benalmádenasta 1: terveyttä, sairautta ja kommelluksia

Heti ensimmäisenä päivänä täällä kauppareisulla huomasimme apteekin seinässä ilmoituksen flunssarokotuksista. Olin jo ehtinyt pelätä Suomessa jokasyksyistä keuhkotautia. Ei, kun hakemaan rokotusta! Se maksoi vähän päälle 12 euroa, Suomessa saan ilmaiseksi, mutta ajattelin, että onpas kätevää ottaa se nyt tässä muun asioimisen ohessa. Apteekista ohjattiin pieneen sivuhuoneeseen, jossa söpö lääkäri antoi pistoksen käsivarteen tosi pienellä neulalla. Hän kertoi, että espanjalaisia lääketieteen opiskelijoita on paljon Erasmus-vaihdossa Suomessa, ja minä kehuskelin meidän Mylsän nuoria espanjalaishammaslääkäreitämme Leireä, Tereseä ja Brunoa, joilla kaikilla olen käynyt.

Ei ole tullut flunssaa ja astmayskä on tipotiessään. 
Olemme kävelleet paljon, ja kun asuntomme on rantakadulta katsoen ylämäessä, niin kapuaminen on vielä lisännyt tehoa. 
Korkea ilmankosteus ja lämmin ilma sopivat minulle. Ulkonahan me olemme lähes koko ajan, asunnossakin, jossa on kokonainen seinä auki isolle parvekkeelle liukulasiovella. 

Lasi - niin. Mieheni Unto ampaisi kahdesti vauhdilla päin lasiovea luullen sen olevan auki. Ensimmäisellä kerralla hän pamahti lasiin niin kovaa, että siihen jäi otsan kuva ja mies haukkoi henkeään jonkin aikaa lattialla. Sovimme, että jos jompi kumpi laittaa oviaukkoa pienemmälle, niin pistää tuolin merkiksi lasin eteen. No, seuraavana päivänä minä huutelin suihkussa olevalle miehelleni, että nyt minä vilukissa sitten vähän vedän taas laseja kiinni ja tuoli on merkkinä, koska enhän minä halua sinua tappaa. Eikös hän ampaise kohta uimahousut kädessä parvekkeen suuntaan ja pam! Mies kopsahti kuin tikka tauluun (hänen oma vertauksensa!). Tuoli ei kuulemma ollut oikeassa kohdassa eikä hän ollut edes kuullut minun huuteluani. Minun syyni taas.
Tässä kohtaa todettakoon, että alkoholilla ei ollut tässä kuten ei muissakaan kohelluksissamme osuutta asiaan. Suomalaisten kommelluksissa tämä on aina tapana mainita. 
Meidän lasiovidraamamme voisi rekonstruoida ja kuvata, kuten Auerin tapauksen ikkunaepisodin, mutta antaa nyt olla... 
Parin päivän päästä näistä mäjäyksistä Unto heräsi huimaukseen, Illallakin oli jo kuulemma vähän vaaputtanut. Emme ensin osanneet yhdistää huimausta lasiin törmäämisiin, koska hänellä on ollut asentohuimausta ennenkin. Olen pitänyt koko ajan hätänumeroa ja klinikoiden numeroita mukanani. Helpotuksen huokaus, matkaseuralaiseni taitaa olla kunnossa.  

Sitten minun mokiani - tai minunhan tuo edellinenkin oli. 
Aluksi meillä oli vesipullot käytössä, mutta nykyään juomme kraanavettä, joka on ihan hyvää. Heräsin eräänä yönä janoon ja hapuilin pimeässä keittiönurkassa vesipulloa. Kaadoin "vettä" lasiin ja join aika siemauksen - auringonkukkaöljyä. Nyt on sitten tullut nautituksi hyviä rasvoja. 
On myös kaadeltu karpalomehua kahviin. No, miksi karpalomehupakkaus on valkoinen, samanvärinen kuin leche, maito? Kyllä siinä pitäisi olla karpalonpunaista.

Voiko maitopurkki söpösempi olla! Ulkomailla on hauska tutkia tuotteita. Ihan arkipäivän tavarat voivat olla niin erilaisia kuin kotona. 

Tänä aamuna minulta lohkesi yllättäen hammas, puolet pois. Pakko lähteä hammaslääkäriin. Päätin mennä skandinaaviklinikalle, niin että osaan selittää asiani. Suomalainen lääkäri Päivi aloitti juurihoidon, käyn vielä kahdesti hänellä ja Suomessa muotoillaan sitten vasta pysyvä paikka. 
Käyn siis kotona Mylsällä espanjalaislääkäreillä ja Espanjan Aurinkorannikolla suomalaislääkärillä. Maailmamme on kansainvälinen, ja EU helpottaa asioimista. Voi kun se pysyisi!

Kun tulimme hammaslääkäriltä ja kävelin poski pallona suomalaisen Kukko-ravintolan ohi nuori lahtelainen toimittajaharjoittelija pysäytti meidät ja kysyi, saako haastatella kuvan kera Fuengirola.fi -lehden Gallup-kyselyyn. Tottakai! Hän ei kysynyt, miten olemme viihtyneet ja mokailleet, vaan miten aiomme viettää pikkujouluja. 
Tulimme niin nostalgisiksi, että kävimme ostamassa Kukosta korvapuustit.

Yritämme pärjätä. 
Kirjoitan seuraavissa matkakertomuksissa lisää arjestamme täällä, lukemisista, kulttuuritapahtumista, retkistä ja mistä sitä vielä tietä mistä. Aina sattuu ja tapahtuu.