Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä

Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle

Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    

Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.

Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä.  

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller. 
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.

Heidi Mäkinen, Kuura ja karkaileva isomummo

 

Kiitos mielihyvän tuottamisesta, Heidi Mäkinen! Se maailma, missä Kuura, mummi, isomummo, mummin pihan vanha mies Suomi, Sini-äiti ja paras ystävä Otso elävät on lämmin ja ihmisenkokoinen. 
Kuuran ja isomummon seikkailullaan tapaamat ihmisetkin ovat kaikki hyväntahtoisia junamatkustajista poliiseihin. 

Huumori kirjassa Kuura ja karkaileva isomummo (2023) syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonasta. Mikä vastustamaton kaksikko, seitsenvuotias, jolla monien sanojen merkitykset ovat vielä hakusessa ja sananlaskuilla kommunikoiva, unohteleva isomummo. Mäkinen on aivan oikein valinnut vanhukseksi ei mummia vaan hänen äitinsä isomummon. Nykyajan isoäidithän ovat täysin elämässä kiinni farkkuineen ja kasvonaamioineen. 

   "Lähdetään kävelylle", mummi sanoo ja antaa isomummolle telineen, jossa on neljä pyörää ja kahvat, joista voi pitää kiinni. Se on rollaattori.
   "Pitääkö käydä vessassa?" mummi kysyy isomummolta, joka pudistaa päätään.
   "Ei yksi pääsky kesää tee", isomummo sanoo.
   "Sananlasku."

   "Mitä se tarkoittaa?"
   "Yhden tapauksen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä."

   "Mikä on yleistys?"
   "Mennäänpä nyt."

Kuura etsii isomummon luona vieraillessaan kaukosäädintä,
koska isomummo ei sitä kaihinsa vuoksi löydä, eikä sitä löydä
edes mummi, vaikka hänellä on vain ikänäkö. Isolla pauhaava
televisio ei kaikkia hoivakodin asukkaita häiritse.

Kuvittaja Marja Siira on sisällä Mäkisen huumorissa. Hän on piirtänyt herkällä viivalla kaiken olennaisen. 

Karkulaiset nauttimassa Näsinneulassa kolmen ruokalajin
lounastaan poliisien odotellessa kahvikupin ääressä. 

Mäkinen tietää, mikä lapsia naurattaa. Voi kuvitella naurun määrän meillä, kun luen omalle juuri seitsemän vuotta täyttäneelle pojantyttärelleni, mitä isomummo vetelee ulos käsilaukustaan junalippua etsiessään. 
Suurennuslasi ja etsiväleikit kiinnostavat lapsia, maassa on aina jotain tutkittavaa, kenties aarteita; kaikki on mahdollista. 

Kirja sopii mielestäni leikki-ikäisille ja alakoululaisille sekä itse luettavaksi että aikuisen kainalossa kuunneltavaksi. 
Tätä kirjaa on samalla tavalla kiva lukea kuin Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja, Risto Räppääjiä ja muita joissa on myös aikuisten taso. Kirjailija ikäänkuin vinkkaa silmää aikuiselle, me tiedämme nämä isot ongelmat, mutta esittäkäämme ne lapselle lempeästi. 

Kun isomummo on sairaalassa Kuura huomaa käytävällä kolmenlaisia ihmisiä: puolijuoksua kulkevia sinipukuisia ja valkopukuisia ja "niitä, joilla on päällään roikkuvat pyjamat ja aamutakit, vaikka on keskipäivä". Hän näkee myös ihmisiä lasikopeissa ja miettii heidän rooliaan.
  "Keitä nuo ovat?" Kuura kysyy.
   "Sairaanhoitajia."
    Huoneessa istuu neljä naista. Jokainen tuijottaa tietokoneen näyttöä ja näpyttää näppäimistöään kiivaasti kahdella sormella. Noin siis sairaita hoidetaan, Kuura miettii.

Perheetön vanhaherra Suomi pitää Kuuraa parhaana "sopimussukulaisena", joka hänellä on ollut ja aikoo myös  näyttää sen. Hänellä on tapana vetää hieno hopeaketjuinen taskukellonsa Kuuran kanssa pihapenkillä jutellessaan. 
   "Tämä on oikea kello, eikä se komenna, että lähde liikkeelle tai kerro montako askelta olet kävellyt, niin kuin ne rumat urheilukellot. Olen päättänyt, että saat tämän perinnöksi. Kaiken muun aion antaa linnuille. 
   "Kiitos, tosi ystävällistä."

Elämän ääripäissä tallustavat Kuura ja vanhukset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin keskivaiheilla olevat puurtajat. Kuura tajuaa aivan hyvin senkin, että isomummi pitää suolapurkkiaan piilossa hattuhyllyllä, suolaahan on käsketty välttää. Molempia, lapsia ja vanhuksia myös vahditaan, koska he eivät osaa pelätä vaaroja kotoa lähtiessään. 

Heidi Mäkinen on eläkkeellä oleva reumatologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori. Hän on  kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
Ei saa mennä ulos saunaiholla (blogikirjoitukseni siitä).
Ei saa elvyttää (blogikirjoitukseni siitä)

Mäkisen aikuisten kirjojen tyyli on tunnistettavissa myös Kuura-kirjassa. Siihen kuuluu sympatia ihmisiä kohtaan ilmaistuna lyhyesti, jopa lakonisesti. Aikuisten kirjoissa on leppoisan oloista ironiaa (kyllä, se on mahdollista), lastenkirjassa sen sijaan lempeys korostuu, kuten pitääkin.

PS
Ehkä laitan viikonlopulla tänne loppuun kuvan lukutuokiosta oman pikku "Kuurani" kanssa. Korjaus: hän on jo iso ja pätevä, meillähän on kuvia, joissa hän lukee minulle. Saapas nähdä, mitä huomioita kirjasta kuulen lapsen suusta. Kirjoitan sitten niistäkin.  
 

Lukutuokio 28.10.2023

Lukukaverini mielestä kirjan paras hahmo on - isomummo - koska hän kysyy aina "kuka te olette?"ja puhuu muutenkin kivoja asioita. 
Kuuraa hän haluaa opastaa, että pyrkisi kampaajaksi, ei poliisiksi. 

Heidi Mäkinen, Ei saa elvyttää

Heidi Mäkinen kuuluu blogiystäviini. Olen  kirjoittanut hänen esikoisestaan Ei saa mennä ulos saunaiholla (klik) ja lukenut pitkään hänen samannimistä blogiaan. 
Heidi on jo blogissaan kirjoittanut varmuuden vuoksi teilaavan arvostelun tuoreesta romaanistaan Ei saa elvyttää, sen huonompaa on vaikea keksiä. 
Päästän Heidin jännityksestä: Heidi, uusi romaanisi on HYVÄ!

Heidin ensimmäisessä kirjassa Kerttu-kissa tarkastelee vinosti hymyillen emäntänsä edesottamuksia. Lukijat toivoivat jatkoa, oikeaa Kerttu-sarjaa, mutta Heidipä taitaakin tehdä Ei saa -sarjaa.

Ei saa elvyttää -teos on harvinaisen onnistunut yhdistelmä tiukkaa asiaa ja huumoria. Ihmisen sopeutuminen omaan vanhenemiseensa vanhusvihamielisessä yhteiskunnassa ei ole aina helppoa, ei varsinkaan sellaiselle oman arvonsa tuntevalle, ryhdikkäälle naiselle kuin romaanin Auri, joka pukeutuu kahdeksankymppisenäkin joka aamu huolella ja meikkaa itselleen päiväkasvot. 

Rollaattorin nähdessään pankkineidit, tarjoilijat ja myyjät alkoivat puhua hänelle kuin lapselle, vaikka hän oli hammaslääketieteen professori tai oikeammin emerita professori, kirjoittanut kaksisataa vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia  hammaslääketieteestä ja luennoinut Sidneyssä neljälletuhannelle kuulijalle.

Aurille tieteellinen työ on ollut elämänsisältö. Hän pyytää edelleen ihmisiä avaamaan suunsa tutkiakseen nykyhammashuollon laatua ja haluaisi ajaa taksilla yliopistolle neuvomaan, miten asioita kuuluu hoitaa. 
Auri joutuu tyytymään elämänpiirinsä kutistumiseen ja apuvälineisiin,  joita huolehtiva tytär Tekla hänelle hommailee. Elämänlaatu heikkenee asteittain ja nöyryytys seuraa toistaan. Vaippoja Auri välttää niin kauan kuin mahdollista, vaikka vahinkojakin sattuu. 

Kun Auri tapaa nuoren hänelle hoitajaksi päätyvän Natalian, hän kummastelee tämän siniharmaiksi värjättyjä hiuksia
Miksi nuori ihminen haluaa harmaat hiukset? Harmaa kuuluu värjätä piiloon. Auri värjäytti edelleen hiuksiaan säännöllisesti. Harmaa kertoi raihnaisuudesta ja sukupuolielämän loppumisesta. 

Jo näistä edellä olevista sitaateista näkyy Mäkisen tyyli. Hän tarkastelee luomiaan hahmoja ilkikurisen lempeästi. Kirjailija yllättää lukijan usein vakavan pohdinnan lopussa jollain kivalla käänteellä tai sarkastisen lakonisella yhteenvedolla, niin että tämä saa naurukohtauksen. 

Auri pinnisti, yritti ja yritti, nyt voisi sanoa jotain mukavaa, ystävällistä, jopa rakkaudellista. Hän voisi sanoa rakastavansa tytärtään. Auri aukaisi suunsa ja sieltä tuli kolme sanaa.
"Näyttää satavan lunta."

Aurin vanhenemista seuraamassa ja oman elämänsä suuntaa navigoimassa on kolme muuta naista, tytär Tekla, tyttärentytär Inka ja Aurin elämään hyötymistarkoituksessa soluttautuva Natalia. 

Tekla kipuilee keski-iän kriisissään. Hän on omissa sekä äitinsä silmissä kömpelö, saamaton ja kulahtanut. Tekla on "vain" terveyskeskuslääkäri, ei työhönsä intohimoisesti suhtautuva tyylikäs tiedenainen kuten äitinsä ja hän päätyykin tyttärensä Inkan tukemana ja äitinsä halveksunnan tietäen vuorotteluvapaalle. 

Auri katsoi tytärtään, tämän painunutta ryhtiä, alaspäin kaartuvia suupieliä ja kaulassa killottavia puuhelmiä, ja häntä tympäisi vaikka hän olisi halunnut jotain muuta. 

Keski-ikäinen nainen oli kuin asfaltoitu piha, yhtä helppohoitoinen ja ankea. (Teklan näkemys itsestään)

Teklan ja Aurin välejä hiertää molemminpuolinen syyllisyys. Tekla joutuu hoitamaan äitinsä asioita, vahtimaan tämän alkoholinkäyttöä ja muistuttelemaan syömisestä, minkä 59-kiloinen Auri  helposti unohtaa. Tekla, joka ei ollut koskaan kutsunut Auria äidiksi, on nyt velvollisuudesta Aurin äiti. Hänen uupumisensa syy työn ohella onkin juuri Auri, jonka luo hän raahautuu vastentahtoisesti sääliruusut ja pullapussi mukanaan.

Välivuotta viettävään lapsenlapseen, muodikkaasti vihreään Inkaan, Aurilla on hyvä suhde. Inka näkee hänet tasavertaisena ihmisenä. 

Natalia on huonoissa oloissa selviämään oppinut tyttö. Hän valehtelee ja varastelee, eikä näe siinä mitään pahaa. Hän luulee käyttävänsä hyväkseen Auria, mutta vanharouva on ovelampi. Hänellä on Natalialle tärkeä tehtävä, tärkeämpi kuin viinapullojen ostaminen ja niiden piilottaminen tyttären silmiltä. 
Näiden kahden kaikilla tavoin erilaisen naisen suhde on herkullinen. Natalia on tarpeeksi ulkopuolinen, joten Auri voi puhua hänelle synkimmistäkin salaisuuksistaan kuin rippipapille. Auri tuntee nuoreen naiseen jopa ystävyyden kaltaista tunnetta.

Heistä tuli tavallaan läheiset, sillä on vaikea pysyä jäykän virallisissa väleissä ihmisen kanssa, joka pesee takapuolen ja pukee alushousut.

Natalia puolestaan ihailee Auria ja tämän uraa. Aurin jutut ovat hänelle uusia ja hän kuuntelee Auria mielellään. 

"Ajattelen edelleen välillä seksiä."
"Ai jaa."
Natalia ei keksinyt tuohon paljastukseen muuta sanottavaa. Eivät vanhat naiset seksiä miettineet, vanhat miehet kyllä. Ne puristelivat nuoria tyttöjä perseestä. Iäkkäiden naisten ajatukset suuntautuivat marjastamiseen, sukkien neulomiseen, kolesteroliarvoihin ja lapsenlapsiin. 

Heidi Mäkisen hahmot ovat korostetusti stereotyyppisiä, tarkoituksella. Ja kun stereotypia saa särön, siitä tulee entistä kiinnostavampi. Aurin hienon rouvan imagossa on paljon säröilyä, esim. tapa kiroilla raskaasti. 
Ehkä tyylissä on ripaus chicklitiä, mutta en antaisi Mäkisen tyylille mitään tiukkaa määritelmää, tyyli on hänen omansa. 

Hyvin kiinnostavia ovat myös "sivuhenkilökuorot", innokkaat puhelinmyyjät, jotka Auri hiljentää topakasti ja miehet, Natalian poikaystävä Samu mukaan lukien, jotka ovat aina kädet pitkällä kourimassa nuorta minihameista Nataliaa.  

Ei saa elvyttää -romaani on hyvin visuaalinen. Siitä saisi helposti teatteriesityksen tai elokuvan. Minulla olisi jo ehdotuksia päähenkilöiksi, mutta jätän nämä salaisuudeksi ja annan teidän toisten lukijoiden miettiä omianne, kun olette lukeneet kirjan. 

Erityisinä piirteinä romaanissa mainittakoon alun mietelauseet, jotka eivät ole Camusilta tai Shakespearelta, vaan kirjan henkilöiltä ja lopun nekrologi, jonka vainajan tytär LL Tekla Salli on laatinut äitinsä hammaslääketieteen uranuurtaja professori Auri Aarton menehdyttyä. Asiallinen teksti päättyy toteamukseen, että Aarto oli viettänyt hiljaista elämää. Tämä purskauttaa lukijassa vielä yhdet naurut. Vai hiljaista! 

Ei ihminen viisastu vanhetessaan. Tyhmyyksien tekemiseen 
tarjoutuu vain vähemmän mahdollisuuksia. 
                          - Auri- 


Lisäys 19.3. 

Löysin hyvän, minun pohdintojani syvemmän arvion tästä romaanista blogista Anun ihmeelliset matkat. 
Minä kirjoitin 'ripaus chicklitiä' ja Anu käyttää termiä 'älykäs chicklit'. 
Yhteiskuntaluokkien erot on kiistattomasti yksi romaanin teemoja. Natalia ja Samu edustavat huonolta pohjalta ponnistavia nuoria ja Auri katoavaa, vaurasta yhteiskuntaluokkaa. 
Minusta on hienoa, että Mäkinen on löytänyt "muodollisesti pätevän" (Anun kiva määrittely) Samunkin sitoutumiskammoon  syynsä, mikä antaa hahmolle moniulotteisuutta.  Kukaan kirjassa ei käyttäydy typerästi ihan vain typeryyttään, vaan jokainen elää niin hyvin kuin oman elämänkokemuksensa ja luonteensa puitteissa voi. Olen alkanut erityisesti pitää sopeutuvasta ja järkevästä Nataliasta.  

Heidi Mäkinen, Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla on Heidi Mäkisen esikoisromaani. Mäkisellä on myös samanniminen blogi.

Päällimmäinen ajatus kirjan luettuani on että kirjoittajalla on hyvin tunnistettava ikioma tyyli, jonka tunnusmerkkejä on sympatia kuvattaviin henkilöihin ja ironia, joka ei satuta. Siis ironiakin voi olla leppoisaa: nuo poloiset yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja ovat ihailtavia sekä tavallisuudessaan että omalaatuisuudessaan. Mäkisen tekstissä on myös piiloironiaa, joka ei heti aukea. 

Päähenkilöitä on kolme, nuori vanhustenosastolla työskentelevä hoitaja Sini, kuusikymppinen Eeva, Sinin seinänaapuri, joka nyt vasta tässä vaiheessa elämäänsä pääsee valitsemaan, miten haluaa elää ja rotukissa Kyllikki, itsenäinen kuten kissat ovat, oman arvonsa tunteva vanharouva.

Maailmaan ei kaivata enää yhtään lasta. Niitä on jo riittämiin. Tulevat silittelemään turkkiani ja saavat sen sotkuun. Kun pikkuisen raapaisen, niin jo alkavat parkua. 
....  
Kannattaa hankkia rotukissa. Se tekee tarpeensa laatikkoon eikä vaadi ympärivuorokautista vahtimista. Sitä voi silittää silloin kun sille sopii ja se sulostuttaa emäntäänsä kehräämällä.
     Ei tarvitse röyhtäyttää. 

Pöydissä istui iäkkäitä naisia. jotka tekivät jotain kielen opiskeluun liittyviä tehtäviä. Naiset eivät korkeasta iästään huolimatta näyttäneet oikeilta mummoilta. Aito mummo käytti rintaliivejä vain juhlatilaisuuksissa, muisti kaukaistenkin sukulaisten syntymä- ja nimipäivät, aito mummo ei värjännyt harmaita hiuksiaan piiloon ja hän neuloi sukkia kaikki säilömiseltä ja matonpesulta jäävät luppoajat.
     Oikea mummo ei opiskellut ranskaa.

Nuo käsiteltävän asian tiivistävät lakoniset loppulauseet, röyhtäytykset ja mummoille ei ranskaa, ovat niin hykerryttäviä, että on pakko nauraa ääneen. Samanlaiset hauskat yhteenvedot ovat tyypillisiä myös Mäkisen blogikirjoituksissa.

Sini ja Eeva näkevät ympärillään paljon ajan ilmiöitä ja ovat niissä itsekin mukana. On morsiamia, joiden hääkuvista ei tule täydellisiä, koska vihkipappi ei suostu käymään samalla kampaajalla ja kosmetologilla kuin morsian, vaan esiintyy kuvissa luonnontilaisena. On hullua laihduttamista ja botoxia. On facebook-viestintää, jossa kerrotaan, että nyt ryhdyn leipomaan sämpylöitä ja myöhemmin kuvataan ne sämpylät, laitetaan kuvat faceen ja aletaan odottaa tykkäyksiä. 

Kyllikki on erityisherkkä ja erityisvaativa. Hän katselee sekä Siniä että Eevaa kriittisesti. Kyllikki on myös yöeläjä, Mensan jäsen ja kirjailija. Hänen kohtalonsa on elää monilahjakkaana keskinkertaisuuksien keskellä.
Minulta kysytään, onko Rotukissan kuuma elämä avainromaani. En kerro. 
Kyllikki tuo minulle mieleen näyttelijä Miitta Sorvalin sketsihahmon Tellervo von Appelgrenin, rakastettavan suorasuun. 
Seksiä se emäntä kyttää, mutta tuskin saa. Ainakaan kunnollista. Siihen tarvitaan nuoruutta, terveyttä ja itsekeskeisyyttä. Kiinteitä lihaksi ja hyvää verenkiertoa.

Mäkisen tyyli muistuttaa ihailemaani Mark Levengoodin tyyliä. Elämä koettelee tragedioilla, mutta kaikesta selvitään. Avain selviytymiseen on hakeutuminen toisten seuraan. Mitä epätavallisin kohtaaminen voi johtaa ystävyyteen.

Kirjan alku on napakka, se vie suoraan Sinin maailmaan. 
- Tahdon, Sini sanoi peilille.  

Loppu on haikea. En paljasta sitä. Kaikkien kolmen elämä muuttuu alun lähtökohdista, Sinin, Eevan ja Kyllikin, monen juonimutkan kautta. Lukija on myötäelänyt, liikuttunut ja suuttunutkin kulkiessaan naisten mukana heidän vaiheissaan.

Pidän kovasti tästä kirjasta.
Kiitos Heidi Mäkinen! Taidan hankkia pari kirjaasi pukinkonttiin. Tulin hyvälle mielelle kirjastasi ja hyvää mieltähän on hyvä jakaa eteenpäin. 

Mäkisen ilme kuvassa sisäkannella kertoo, että nokkelia huomioita, kirpeitäkin, on pehmennetty huumorilla. Sama tunnelma Mäkisellä on myös blogissaan. 

Kirjan kansi on on mahtava. En löydä tekijän nimeä, se jää minulla varmaan piiloon kirjaston tarran alle. 
Kiiltäväturkkinen Kyllikkihän se siinä kannessa katselee arvioivasti kahta luuseria. 

Hyi mikä kuva. Emäntä on kuvattu ilman vaatteita. Nuoret ja kauniit ovat eri asia, mutta tuollainen vanha nainen, jolta puuttuu toinen rinta. Mautonta sanon minä. Onneksi kuva on mustavalkoinen, joten iho näyttää siedettävämmältä.
    Naapuri, joka syötti minulle katkarapuja on paksuna.
...
    Raskaus pilaa vartalon. Vaikka kuinka juoksisi jumpissa ja voitelisi itseään. Yksinhuoltajalla ei ole varaa omaan aerobic-ohjaajaan niin kuin Madonnalla on. Se onkin säilynyt kohtalaisessa kuosissa toisin kuin eräät. 


------------------
Lisäys su 23.10.

Kävin Heidin blogissa. Siellä on mainio, oivaltava työkaverin pitämä onnittelupuhe Heidille julkkareissa Tampereen murteella. Klikkaa tästä!