Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 

PS 
Nyt vasta - ollaan toukokuussa 2025 - muistin tarkistaa, miten nuo Ocean Vuongin kääntäjille hankalat kohdat on suomennettu. Lainasin kirjan suomenkielisenä. Suomentaja on Tero Valkonen. 
1. Laughter inside slaughter
Tiedän. Ei ole reilua, että nauru on niin lähellä narua. 
2. Äidin nimi Rose ja verbi rise- rose -risen
Vasta sanan lausuttuani ymmärrän, että englannin kielen ruusu on  on myös nousta-verbin imperfekti. Että lausuttuani nimen puhun samalla siitäkin. Lausun sanan kuin se olisi ainoa vastaus kysymykseesi  - kuin nimi olisi myös ääni, josta meidät voi löytää. Missä minä olen? Missä minä olen? Äiti, sinä olet ruusu. Sinä olet noussut.

Kirjan ja ruusun päivänä Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut

 

Kirjan ja ruusun päivä on peräisin Espanjan Kataloniasta, jossa tänä tiettynä päivänä, 23. huhtikuuta, naiset ovat antaneet miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja. Nykymaailmassa kaikki saavat hyvinvointimaissa molempia ihanuuksia lahjoiksi milloin vain. Minä annoin miehelleni eilen syntymäpäiväruusuja ja hän minulle hiljattain valokuvakirjan. 

Unesco julisti vuonna 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi juhlapäiväksi perustellen valintaa näin: "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."
Kirjoilla - ja kirjoituksilla, nykyään varsinkin somekirjoituksilla - on lietsottu myös epäsopua. Kirjoitettu kieli on kommunikaation väline, jonka toivoisi toimivan vain hyvän puolesta.

Leena Krohn tarkastelee tänä vuonna julkaistussa esseekirjassaan Mitä en koskaan oppinut sanoja ja kirjoittamista monesta näkökulmasta, erittäin kauniisti ja myös erittäin kriittisesti. 

Esseessä Sanojen kuvat:
- Sana sisältää merkityksiä, moniakin merkityksiä, kokonaisen pilven. Sana myös ne kätkee. Kieli on merkityksien kääre. Jokainen lahjan saaja avaa pakettinsa omalla tavallaan, ja kokemuksellaan. Vaikka jokainen saisi saman lahjan, sen sisältö on kullekin hiukan erilainen.

Esseessä Kirjoittajakoulutusta kansliasta:
- Yhteiskunnassa, joka suvaitsee vain harmittoman huumorin, ei enää ole sananvapautta. 

Esseessä Sormi huulilla:
- Sain ehdotuksen osallistua kirjaprojektiin, uuteen antologiaan. Antologian kirjoittajiksi oli tarkoitus kerätä kiinnostavia (naisoletettuja) kirjailijoita ja pyytää heitä kirjoittamaan jostakin itselleen tärkeästä tai käänteentekevästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta."
Vastasin ehdotukseen, että olen mieluummin naiskirjailija tai jopa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija.
- Sellaisia uuskielen ilmaisuja kuin "turvallinen tila", "maalittaminen", "kulttuurinen sensitiivisyys", "kulttuurinen omiminen"  tai "informaatiovaikuttaminen" voidaan käyttää myös kuristamaan ei vain sanan vaan myös ajattelun vapautta. Jos turvallinen tila on sellainen, missä kaikki ovat yksimielisiä, haluan sieltä ulos.
- Elin ennen maassa, jossa mielipiteet eivät voineet olla laittomia eivätkä kirjatkaan. En muuttanut minnekään, mutta asun silti toisessa maassa. 

Esseessä Mitä en koskaan oppinut:
-  Kirjailija on syrjästäkatsoja, todistaja ja silminnäkijä, mutta myös vakooja ja kidnappaaja. Minkä hän näkee, sen hän sieppaa. Oliko mikään omaa, mikään alkuperäistä, vaan aina muualta omaksuttua, perittyä, kierrätettyä, lainattua, lahjaksi saatua? Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi. 
- Ajatus, julistus ja runous - jos niitä ei ole, ei ole kirjallisuuttakaan. Ajatuksen rajapinta on filosofia, runouden musiikki, julistuksen yhteiskunta ja ympäristö. 
 
Krohnin tämä teos on hänelle harvinainen siinä, että hän tarkastelee esseissään paitsi terävästi omaa aikaamme myös ensimmäisen kerran menneisyyttään. Minulle Krohnin aiemmista teoksista tutut teemat ovat myös läsnä, tiede, tietoisuus, luonto ja yliluonnollinen. 

En ole koskaan lukenut yhtä kaunista kuvausta hetkestä, jossa kirjailija kerrottuaan itsestään kuuliaisena lapsena ja tuskaisena murrosikäisenä jättää oman elämänsä kuvauksen siirtyäkseen muihin aiheisiin.  
Pysähdyn ja käännyn katsomaan taakseni. Näen nyt ikäkaudet naamiaispukuina, joihin aika meidät pukee. Näen hänen, joka kerran olin minä, jatkavan epäröiden kulkuaan kohden vääjäämätöntä aikuisuutta, omaa elämää, tuntemattomia ihmisiä, korvissaan uuden ajan paisuva kohina.  

Pidän siitä, että Krohn ottaa esiin kirjallisuutta ja muuta taidetta uhkaavan uuspuritanismin. Hän kummastelee sitä, että näyttelijän ammattitaitoon ja koulutukseen ei luoteta, vaan hänen pitäisi olla se mitä esittää. Hän ei ehtinyt ennen kirjansa valmistumista kuulla, että myöskin kääntäjän ammattitaito on kyseenalaistettu ja vaadittu, että hänen pitää olla saman värinen kuin se kirjailija jonka teosta hän saa kääntää omalle kielelleen. 
Olen ollut huolissani ja pohtinut näitä hassutuksilta tuntuvia asioita paljonkin sekä omissa kirjoituksissani että joidenkin blogiystävien kirjoituksia kommentoidessa.
Pohjois-Korea -aiheisissa kirjoituksissani hiljattain olin vähällä kysyä, eikö meilläkin ole jo jonkin aikaa ollut jotain samantyyppistä valvontaa, rajojen asettamista ja oikeaoppisuuden vaatimusta. Jätin kysymättä. 
Luin Eeva Joenpellon upean romaanin 'Jottei varjos haalistu' vuodelta 1986 ja vielä kirjan tunnelmissa viipyillessäni mieleeni työntyi yhtäkkiä häiritsevä ajatus, että kylläpä tässäkin kirjassa on paljon sellaista, minkä takia sitä paheksuttaisiin tietyissä kulttuuripiireissä. Ärsytti, että tuollaiset epäolennaisuudet pääsivät häiritsemään lukuelämystäni.  
  
Enköhän osta Krohnin esseekirjan itselleni. Tämä, mikä on nyt tässä pöydälläni ja minkä kannoin repussa Mustilan arboretumiin kuvaa varten sinivuokkojen keskelle, on kirjastolaina.

Luin jostain, että kirjahyllytkin ovat taas muotia. Jee!  


PS Samasta Leena Krohnin kirjasta jotain myös kirjoituksessani täällä.

PPS Alkoi harmittaa se, että olen kuvassani tarkentanut sinivuokkoihin enkä kirjan nimeen, joten tässä vielä näin jälkikäteen alkukuvassa sumeaksi jäänyt kansikuvan tärkein kohta.